Jalkapallokulttuuri

Viimeinen tekstini

Aloitin valmentamisen täysin sattumalta vuonna 2012 – ilman suunnitelmia tai tavoitteita. Ajatuksenani oli heti alusta lähtien, että valmennan vain yliopisto-opintojeni ajan. Valmistuin joulukuussa 2017, mutta jäin juniorifutiksen pariin vielä neljäksi vuodeksi. Miksi?

Pidin lasten ja nuorten kanssa toimimisesta ja muistan hyvin jokaisen valmentamani pelaajan. Viimeisinä vuosina huomasin kuitenkin, että suurin motivaationi kohdistui ensisijaisesti juniorivalmentajien arvostuksen nostamiseen. Tietysti myös ympärilläni olleet hienot pelaajat, valmentajat ja muut seuraihmiset vaikuttivat tämän ”lisäajan” venymiseen.

Sanon suoraan, että minua v*tutti, kun huomasin vuonna 2018, että urheiluvalmentajan ammatti oli sijalla 301 Suomen Kuvalehden tekemässä selvityksessä eri ammattien arvostuksesta. Koin, että jalkapallolla lajina oli tästä sijoituksesta oma vastuunsa.

Ärtymykseni kumpusi osittain siitä, että tiesin monia erinomaisia lasten ja nuorten jalkapallovalmentajia. Toinen syy turhautumiseeni johtui siitä, että arvostus – tai pikemminkin sen puute – oli monelta osin seurausta futisyhteisön omasta toiminnasta. Myöhemmin olen oivaltanut, että vaikuttamispyrkimyksieni taustalla ovat olleet myös omat pelaaja-aikojeni kokemukset. Juniorivalmentaminen ei näyttäytynyt silloin arvokkaalta asialta, jolla on merkitystä.

Olin varsin keskinkertainen pelaaja ja korkeintaan kohtalainen juniorivalmentaja. Ymmärsin varsin nopeasti, että voisin yrittää vaikuttaa suomalaiseen juniorifutikseen jollain toisella tavalla. Kantava ajatus kiteytyi päässäni seuraavaan muotoon: Pidä juniorivalmennuksen merkitystä ja arvostusta kaikin keinoin esillä.

Päätimme Aleksi Piiraisen ja J- P Savolaisen kanssa tämän blogin perustamisesta joulukuussa 2016. Hauskana anekdoottina kerrottakoon, että töölöläisen kuppilan viereisessä pöydässä omia suunnitelmiaan hioi samaan aikaan Ylen politiikan toimittajien porukka. Molemmat seurueet olivat tiedon välittämisen perässä.

Tiedän, että tekstimme eivät ole miellyttäneet kaikkia tahoja, ja hutipotkujakin on tullut, mutta yhdestä asiasta olen viiden vuoden, yli 200 tekstin ja noin 620 000 lukukerran jälkeen erityisen ylpeä: olemme tuoneet esille tärkeitä ruohonjuuritason futistoimijoita ja pitäneet yllä keskustelua juniorijalkapallon polttavista puheenaiheista. Laskin joskus, että blogissamme on saanut äänensä kuuluviin yli 50 junioritoimijaa. Tuosta määrästä olen iloinen.

En toiminut koskaan päätoimisena valmentajana, enkä tähyillyt korkeisiin pesteihin. Tämä ”ulkopuolisen” asema antoi minulle tietynlaisen suojakilven esittää sellaista kritiikkiä, jota jalkapallon parissa työskentelevät eivät voineet antaa. Käytin tätä suojaa välillä myös väärällä tavalla – syyllistyen turhaan henkilöintiin ja lapselliseen provosointiin –, mutta vaikuttimeni olivat aidot: juniorifutis ja sen etu.

Toisaalta uskallan sanoa, että suomalaisessa futiksessa on edelleen hyvä veli -verkostoja, ylimielisyyttä, laiskuutta ja osaamisen väheksymistä. Yritin itse ”taistella” tätä vastaan siten, että halusin nostaa puolueettomasti esille eri seurojen tekemää laadukasta työtä. Ajattelin, että se ei ole omalta seuraltani pois, jos annan tunnustusta muualle.

Olen tajunnut myöhemmin, että päädyin esimerkiksi Ylen suoriin lähetyksiin sen takia, että jaksoin pitää tiettyjä juniorifutiksen teemoja riittävän kauan esillä. En todellakaan sen takia, että olisin ollut jotenkin muita paremmin perillä näistä aiheista. Jos olen rehellinen, sain ehkä enemmän näkyvyyttä kuin mitä olisin osaamiseni perusteella ansainnut. En ole ainoa henkilö, joka on ollut – tai on edelleen – tällaisessa tilanteessa suomalaisessa jalkapallossa.

Jossain vaiheessa mietin, että ”miten ihmeessä kirjoitan jo viidettä kertaa kilpailullisuudesta tai vanhempien merkityksestä pelaajakehityksessä”. Varsinkin silloin, kun entuudestaan tuntemattomat vanhemmat tulivat kiittelemään joistakin kannanotoista tai valmentajat totesivat, että ”hyvä, kun nostit tämän epäkohdan esille”, ymmärsin kuitenkin, että ehkä olimme teksteillämme täyttäneet jotakin tyhjiötä.

Myös se tuntui ”makealta”, kun pienen seuran edustaja, satojen kilometrien päässä Helsingistä, kertoi blogimme olleen tärkeä innoittaja seuran kehitystyössä.

Se, että halusin pitää juniorijalkapallon teemoja esillä, vei minut välillä aika erikoisiin tilanteisiin.

Kun olin vieraana radiossa, toinen keskustelija, korismaajoukkueen päävalmentaja Henrik Dettmann kysyi hieman hämmästyneenä ennen lähetystä, että ”kukas sinä olet ja minkä takia olet täällä?”.

Kun odottelin keväällä 2020 Ylen lämpiössä ”100 päivää EM-kisoihin”-keskustelutilaisuuden alkamista, muistan katsoneeni ympärilleni. Pöydän ääressä istuivat entiset pelaajalegendat. Huoneen toisella puolella lähetyksen alkua odottelivat vielä suuremmat legendat, Martti Kuusela ja Pekka Luhtanen. Silloin ajattelin, että ”en ole täällä todellakaan ansioluetteloni takia”.

Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä tilanteita, kun joku henkilö on tuohtunut jostakin jutustani ja ehdottanut kahdenkeskistä keskustelua. Näitä toimijoita on ollut miesten A-maajoukkueen joukkueenjohdosta alkaen.

Vuosien aikana huomasin, että ne asiat ja teemat, joita pidetään keskusteluissa esillä, tulevat yleensä ennemmin tai myöhemmin tärkeiksi asioiksi myös käytännössä. Tämä koskee myös juniorivalmennuksen arvostusta.

Juniorivalmentajien oma yhdistys syntyi juuri tämän takia. Ajattelin, että vaikka koulutuksissa kävisi vain yksi ihminen tai ainoastaan yhden valmentajan hyvä työ tulisi huomioiduksi, yhdistys on tarpeellinen. Samalla yhdistys toteutti ja toteuttaa edelleen sitä isoa tavoitetta, että futisyhteisön pitää synnyttää ensin itse oma arvostuksensa.

En ole kovin tunteellinen ihminen, mutta muistan herkistyneeni, kun soitin talvella 2021 eräälle pienemmän paikkakunnan valmentajalle, jolle oli myönnetty valmentajayhdistyksen tunnustus hyvästä työstä. Puhelimen toisessa päässä oli hetken aikaa hiljaista, minkä jälkeen palkittu juniorivalmentaja kertoi lähes ääni väristen, ettei ollut osannut odottaa tällaista kunniamainintaa. Yhtä hienoa oli huomata, kuinka esimerkiksi Länsi-Suomi- ja Tornionlaakso-lehdet uutisoivat oman alueensa juniorivalmentejien palkitsemisesta.

Nämä esimerkit ovat olleet itselleni tärkeitä sen takia, että ne eivät ole todellakaan itsestäänselvyyksiä. Suomessa juniorivalmentaja voi tehdä viisi vuotta laadukasta työtä ja saada ensimmäisen kerran kiitosta vasta sen jälkeen, kun hän lopettaa seurassa – jos silloinkaan. Tämä on verinen vääryys. Jos seuratoimijat eivät anna kiitosta hyvästä työstä toisilleen, on ihan turha odottaa arvostusta myöskään muilta.

Toivottavasti juniorivalmentajat osaavat olla myös itse ylpeitä työstään. Vaikka olin ”vain” oto-valmentaja, kerroin varsinkin opiskeluaikonani useammin, että olen juniorivalmentaja kuin oikeustieteen opiskelija. En usko, että tulen koskaan poistamaan työ-CV:stäni mainintaa, että olen ollut lasten ja nuorten jalkapallovalmentaja.

En pidä eri tehtävien välisestä vertailusta, mutta väitän, että lasten ja nuorten kanssa toimivat henkilöt ovat yhteiskunnan peruspilari. Tämä koskee myös urheiluseuratoimintaa.

Jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että olen ”paukuttanut” kyllästymiseen saakka siitä, että seurojen pitäisi huomioida viestinnässään paremmin yhteisössä tärkeää työtä tekevät ihmiset. Tähän on yksinkertainen syy: näillä asioilla on aidosti merkitystä. Ne ovat seurakulttuurin yksi tärkeä ilmentymä.

Olen tarkkaillut ilolla, että yhä useampi seura tekee valmentajaesittelyjä nettisivuilleen ja some-kanaviinsa sekä huomioi muulla tavalla arjen työmyyriä. Näiden toimenpiteiden tärkeyttä ei voi mitata rahassa.

Tämä kaikki pätee myös moneen muuhun seurakulttuurin osa-alueeseen. Kun ehdotin Käpylän Pallossa vuonna 2017, että seuran harjoituskeskukseen tulisi laittaa valokuvia KäPan entisistä junioripelaajista, vastaanotto oli aluksi nihkeä. Muistutin asiasta välillä varmasti kyllästymiseen saakka.

Valokuvat tulivat pukukoppikäytävän seinälle lopulta kolmen vuoden jälkeen. Nyt näiden pelaajien kuvat näkyvät joka päivä nykyisille junioripelaajille. Muutaman kerran olen huomannut, että jopa B-juniori-ikäiset pelaajat ovat jääneet katsomaan näitä valokuvatauluja. Kuinka paljon suomalaisessa juniorifutiksessa on näitä ilmaisia asioita, joita olisi helppo laittaa kuntoon?

Moni henkilö on kysellyt minulta, millä fiiliksillä olen jäänyt sivuun juniorifutiksen käytännön arjesta. Olen joutunut tuottamaan kyselijöille pettymyksen sanomalla, että minulla ei ole ollut oikein mitään fiiliksiä. Ehkä tähän on vaikuttanut se, että olin koko ajan asennoitunut olemaan mukana vain hetken aikaa. Tuo aika vain venyi hieman odotettua pidemmäksi – samalla tavalla osittain suunnittelematta kuin olin tullut valmennuksen pariin noin kymmenen vuotta sitten.

Kaikkein eniten olen oppinut arvostamaan vuosien saatossa niitä arjen ”näkymättömiä” juniorivalmentajia, jotka tekevät joka päivä sitoutunutta työtä lasten ja nuorten parissa poissa julkisuuden valokeilasta. Panoksenne merkitys vain korostuu, kun koronavirusepidemian jälkeen koittaa paluu normaaliin. Toivottavasti olen voinut olla osalle teistä avuksi matkan varrella.

Tämä on omalta osaltani viimeinen tekstini Suunnanmuutos-jalkapalloblogissa. Kiitos kaikille lukijoille! Näitä tekstejä on tehty teitä varten.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

4 replies »

  1. Kiitos Erkko pitkäjänteisyydestäsi ja oikean asian vuoksi taistelemisesta

    Suomalaisten yksi perisynti on se, ettei omaa osaamista markkinoida. Jos haluaa arvon kasvattamista, markkinointi on tavalla tai toisella välttämättömyys.

    Upeaa tekemästäsi työstä ja keskustelun ylläpitämisestä sekä mahdollistamisesta yhdessä muiden ammattilaisten kanssa tekee se, että taustalla ei ole ollut niinkään oma intressi kuin yhteinen hyvä.

    Toivon meidän kaikkien lukijoiden pitävän huolta omista näkökulmistamme suomalaisen valmennusosaamisen arvostamisesta ja arvostuksen nostamisesta. Haluamme nähdä Huuhkajat jatkossakin arvokisoissa ja suomalaiset tähtipelaajat maailmalla. Ainoa tie onneen on joka päivä parempi työ ruohonjuuritasolla.

    Hattu päästä kaikille junnuvalmentajille. Kiitos Erkko.

    Tykkää

  2. Kiitos Erkko aktiivisuudestasi ja vahvasta panoksestasi suomalaisen junnufutiksen ja – valmennuksen kehittämiseen!

    Arvokasta työtä, tunteja säästämättä, suurella sydämellä, rohkeasti, perustellen. Nostan hattua!😊💪⚽️

    Tykkää

  3. Täältäkin kiitos Erkolle! Paljon hyvää työtä junnufutiksen eteen.
    Näkyvä henkilö Kehä III:sen ulkopuolellakin. Ajatuksia herättäviä kirjoituksiasi
    jäädään kaipaamaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s