Mielipide

Vieraskynä: Siirtyminen nuorena ulkomaille – Agentin näkökulma

Kirjoitin reilut viisi vuotta sitten Aamulehteen tekstin, jossa avasin omasta näkökulmastani syitä Islannin maajoukkueen tuolloiseen menestykseen, kun joukkue oli selviytynyt EM-kisoissa puolivälieriin. Vallalla ollut selitys oli panostus harjoitusoloihin ja valmentajien koulutukseen. Epäilemättä hyviä kohteita, mutta nuo eivät selittäneet maajoukkueen tuolloista menestystä, koska panostukset oli tehty selvästi sen jälkeen, kun maajoukkueen runkopelaajat olivat jo ohittaneet varhaiset junnuvuotensa.

Tarjosin tuolloin keskeisimmäksi selitykseksi islantilaisten pelaajien ennakkoluulotonta siirtymistä Euroopan nuorisoakatemioihin, mikä oli alkanut jo reilu vuosikymmen aikaisemmin ja on sittemmin tuottanut yli 70 islantilaista ammattilaista Euroopan sarjoihin. Olen edelleen samaa mieltä. Kesällä 2016 EM-kisoissa pelanneen islantilaisjoukkueen 20 kenttäpelaajasta puolet oli lähtenyt ulkomaille viimeistään 18-vuotiaana.

Suomessa keskustelu nuorten pelaajien siirtymisestä ulkomaille viriää yleensä jonkun pelaajan siirtyessä. Tällöin esiin nousevat näkemykset, joiden mukaan nuorena kannattaa tai ei kannata siirtyä, tuohon kyseiseen seuraan juuri kannattaa siirtyä syystä X tai ei kannata siirtyä syystä Y, sekä tuliko hyvin ”hilloa” vai menikö ”saludoilla”. Erkko Meren ja Gert Remmelin erinomaisen tekstin innoittamana haluan avata omia ajatuksiani ja kokemuksiani pelaaja-agentin näkökulmasta.

Ensimmäiseksi on hyvä todeta, että nuorella iällä ulkomaille siirtyminen koskee vain kourallista pelaajia per ikäluokka. Useampi käy testileireillä haistelemassa kansainvälistä ilmapiiriä ja vielä useampi miettii mahdollisuutta. Konkreettiseksi asia tulee kuitenkin hyvin harvoille.


Miksi lähteä nuorena?

Olen työskennellyt pelaaja-agenttina yli 10 vuotta ja valtaosan siitä ajasta olen auttanut nimenomaan nuoria pelaajia. Luonnollisesti itse olen sitä mieltä, että Suomesta kannattaa lähteä nuorena maailmalle, jos tilaisuus aukeaa. Tarkempia perusteluja tulee tässä.

Mitä nuorempana opit ammattilaiskenttien vaatimukset, sen parempi. Ikäänkuin kasvat sisään ammattilaisuuteen. Ammattilaisuus on kilpailua. Kilpailu on läpitunkevaa ja kovaa. Joukkuetoverien kanssa ollaan kavereita kuten Suomessakin, mutta kilpailu on  silti kivikovaa. Kilpailuun pitää oppia.

Todennäköisesti ulkomaisessa seurassa harjoittelet päivittäin parempien pelaajien kanssa kuin Suomessa. Teknisesti parempien, fyysisesti vahvempien ja nopeampien. Päivittäisen tekemisen korkea taso on nimenomaan se, mikä kehittää. Oletettavasti suurin osa pelaamistasi otteluista on korkeatasoisempia ja tempoltaan kovempia kuin kotimaassa olisi. Pelien ja harjoitusten kovempi tempo vaatii käsittelemään palloa pienemmässä tilassa ja tekemään päätökset nopeammin. Asioiden pitää tapahtua nopeammin. Nykypäivän huippujalkapallo on nopeutta: juoksunopeutta, teknistä nopeutta, havainnoinnin nopeutta ja päätöksenteon nopeutta.

Laadukkaassa akatemiassa pelaaja voi todellakin keskittyä jalkapalloiluun ja kehittymiseen pelaajana. Tarjolla on lääkäri- ja hammaslääkäripäivystys 24/7, linjaston anti ruokalassa on  monipuolista ja hyvää, opiskelu räätälöidään omien toiveiden mukaan ja nivelletään mukaan harjoitus- ja otteluohjelmaan. Treenivehkeet luonnollisesti pestään seuran puolesta ja harjoituskentät ovat samettia. Loukkaantumisten hoito ja kuntoutus on pääsääntöisesti erittäin laadukasta. 


Home grown -säännöt

Oma lukunsa on koko ajan tiukentuvat Home grown -säännöt. Tällä hetkellä pelaaja saa HG-statuksen pelattuaan maassa kolme vuotta ikävuosien 15-21 aikana. Se voi olla suomalaispelaajalle iso etu 24-vuotiaana, jos hänellä on HG-status isossa futismaassa, kun pelaaja kilpailee sopimuksesta ilman statusta olevan pelaajan kanssa.

Mahdollisuuksia Eurooppa tarjoaa paljon. Saksassa, Italiassa ja Englannissa sarjapyramidissä on lähes kymmenkunta porrasta, joilla pelataan ammattilaisfutista. Vaikka Valioliigan tai Bundesliigan ovet eivät aukeaisi, pelaaja voi silti pelata ammattilaisena. 

Harpilla voidaan piirtää kartalle ympyrä, jonka halkaisija on 250 kilometriä. Laitetaan harpin kärki Helsinkiin, sitten Amsterdamiin, Lontooseen, Frankfurtiin ja vielä Milanoon. Lasketaan ympyrän sisällä toimivat ammattilaisjoukkueet. En tiedä, minkä ympyrän sisälle osuu eniten seuroja, mutta sen tiedän, minkä sisälle osuu vähiten.
Seurojen paljous tarkoittaa, että jokainen löytää oman tasonsa. Jokaisessa ottelussa on paikalla vähintään useita, ellei useita kymmeniä scoutteja.

Jos ura sitten meneekin kirkkaimpien valojen varjossa, ei matka silti ole turha. Opit kielen tai kieliä, kulttuurin tai kulttuureja, tienaat suomalaisen mittakaavan mukaan hyvää palkkaa, saat lifetime-ystäviä, ja niin edelleen. Ne voivat joskus peliuran jälkeen nousta suureen arvoon ja avata vaikka mitä ovia. 

Vielä pari merkittävää aspektia nuorena lähtemisen puolesta. 16-17-vuotiaana pelaaja kilpailee pelipaikasta vain muita eurooppalaisia pelaajia vastaan. 18-vuotiaana kilpailukenttä laajenee merkittävästi, kun myös Etelä-Amerikasta ja Afrikasta saavat pelaajat siirtyä eurooppalaisiin seuroihin. Toiseksi, seurojen näkökulma pelaajaa kohtaan muuttuu 18- tai viimeistään 19-vuotiaana. Enää häntä ei ajatella nuorten joukkueen pelaajana, vaan pelaajan pitää osoittaa potentiaali pelata ykkösjoukkueessa joko heti tai viimeistään 6-8 kuukauden kuluttua siirrosta. Tilanne on hieman eri kuin jos olet siirtynyt seuraan 16-vuotiaana ja parin vuoden päästä olet seuran oma pelaaja ja voit ilmaiseksi siirtyä ykkösjoukkueeseen.


Oletko oikeasti valmis?

Kysymys, kannattaako siirtyä nuorena vai ei, on monimutkainen ja laaja. Ensinnäkin kyse ei ole vain pelaajan halusta, vaan ensin pitää olla toisessa päässä seura, joka on kiinnostunut hankkimaan pelaajan riveihinsä. Yleensä siihen tarvitaan pelaajan onnistumisia seura- ja maajoukkueessa, aika paljon agentin tekemää markkinointia, käyntejä trialeilla sekä lisäksi onnea ja terveyttä.

Joku toteaa, että ei kai sellaisille trialeille kannata mennä, suorat sopimukset vain kiinnostavat. Kun puhutaan nuoresta pelaajasta, näen että muutama yhden tai kahden viikon mittainen vierailu seurassa ei ole huono juttu. Trial toimii molempiin suuntiin. Pelaajan pitää vakuuttaa seura, mutta yhtä lailla seuran pitää antaa pelaajalle ja hänen perheelleen vakuuttava ja miellyttävä vaikutelma, että seura pystyy pitämään pelaajasta hyvän huolen ja kehittämään häntä pelaajana. Kaikkein tärkeintä on, että pelaaja näkee, mihin hän on menossa, voiko hän viihtyä ja tuntea olonsa turvalliseksi tuossa ympäristössä ja pääseekö hänen taitonsa oikeuksiinsa siinä futiksessa, jota seura pelaa.

Vasta kunnon tutustumisen jälkeen on kohtuullista odottaa nuorelta pojalta päätöstä, haluaako hän lähteä vai ei. Ei voi liikaa korostaa muutosta, joka pelaajalla on muuton myötä edessä: kieli vaihtuu, tarjolla olevat sapuskat vaihtuvat, valmentajat ja joukkuetoverit vaihtuvat, kaupunki ja julkinen liikenne vaihtuvat, kulttuuri ja tavat vaihtuvat. Harva on syntymänsä jälkeen yhtä suurta ympäristön muutosta tuohon ikään ehtinyt kokea, joten vaatii henkistä vahvuutta lähteä nuorena unelmansa perään. Koti-ikävä vaivaa monia jonkin aikaa, mutta siitä on päästy lähes poikkeuksetta yli. Pelaajan pitää punnita perheensä kanssa huolellisesti ja rehellisesti, haluaako hän sitä oikeasti ja tunteeko hän olevansa valmis.


Seuravalinta

Usein kuultu kommentti on, että pitää huolella valita seura mihin siirtyy, ei kannata siirtyä mihin vaan. Totta. Siirtyä ei kannata siirtymisen ilosta. Totuus useimpien suomalaispelaajien kohdalla kuitenkin on, ettei ulkomaalaisseuroja ole jonoksi saakka, vaan valinta käydään asteikolla jäädä Suomeen tai lähteä ulkomaille. Tällöin pitää arvioida kiinnostuneen seuran tilanne ja taso ja päättää, onko järkevää lähteä. Vierailuilla saa hyvää kuvaa seurasta, sen ihmisistä ja toimintatavoista. 

Jos kyseessä on iso seura, taloudelliset seikat voivat olla merkittäviä. Rahan perusteella ei nuoren pelaajan seuravalintaa kuitenkaan pidä tehdä. 

Usein lausuttu kommentti on, ettei isossa seurassa pääse pelaamaan edustusjoukkueessa. Luonnollisesti isommassa seurassa edustusjoukkue on yleensä parempi kuin pienemmässä ja sinne on vaikeampi murtautua. Toisaalta ison ja arvostetun akatemian läpikäynyt pelaaja on kiinnostava kymmenille seuroille isoissakin liigoissa, kun taas pienemmän akatemian kasvatti joutuu usein tyytymään pienempiin liigoihin tai ainakin raivaamaan tietään pidemmän kautta ylöspäin.

Tim Sparv on yksi nuorena ulkomaille lähteneistä suomalaisista pelaajista. Kuva: Jussi Eskola.


Siirtokorvaukset 

Suomalaisseurojen saamat siirtokorvaukset ovat luonnollisesti merkittävä asia, mutta nuorten pelaajien perheiden ei pidä kantaa niistä huolta. Joukkueurheilun sisällä kukin tekee itsensä kannalta parhaat ratkaisut. Harvoin aikuispelaajatkaan seurojen siirtokorvauksia ajattelevat, kun omia ratkaisujaan tekevät. Tyhjin käsin seurat eivät nuorten pelaajien kohdalla jää missään tapauksessa, siitä pitää kasvattajarahajärjestelmä huolen. Onko kasvattajaraha seuran mielestä tarpeeksi, on sitten eri juttu.

Ylipäätään voi todeta, että toistaiseksi Suomesta pelaajat siirtyvät aina varsin maltillisilla korvauksilla eli ”saludoilla”, on kyse nuoresta tai aikuispelaajasta. Selvästi pienempi kuin pelaajan siirtyessä Tanskasta tai Ruotsista.  Esimerkiksi Tanskasta myydään vuosittain 16-vuotiaita pelaajia isoihin seuroihin 1-3 miljoonan euron siirtokorvauksilla. Sieltä lähtevien pelaajien hintaan vaikuttaa maiden pitkät ja aika menestyksekkäät perinteet, vuosikymmenien laadukas pelaajatuotanto, seurajoukkueiden menestys ja niiden taloudellinen hyvinvointi. 

Yleinen mielenkiinto nuoriin suomalaispelaajiin on kasvanut vasta aivan viime vuosina. Aloittaessani nuorten pelaajien kanssa vajaat 10 vuotta sitten, olin pitkään kaikkien ikäluokkien kaikissa maajoukkuetapahtumissa ainoa agentti, scoutteja paikalla oli kolme Suomessa asunutta Valioliiga-seurojen kykyjenetsijää. Nykyään scoutteja on normaalioloissa 20-30 ja agentteja vajaa kymmenkunta. Aktiivisesti suomalaispelaajia scouttaa myös iso joukko tilastojen ja videoiden perusteella kykyjä etsiviä agentteja eri puolilta Eurooppaa.

Tosiasia on kuitenkin, että suomalaisten kiinnostavuus laahaa edelleen perässä muista Pohjoismaista. Vaikka Islantiin on jopa vielä työläämpää matkustaa kuin Suomeen, scoutit menevät useammin sinne, koska sikäläisessä pääsarjassa näkee 16-18-vuotiaita pelaajia paljon enemmän kuin kotoisessa sarjassa. Lisäksi maan sisäiset etäisyydet mahdollistavat useamman kiinnostavan pelaajan näkemisen lyhyessä ajassa. Jos Suomessa kiinnostavat pelaajat pelaavat viikonlopun aikana Helsingissä, Turussa, Kuopiossa ja Rovaniemellä, on tekemätön paikka ehtiä joka paikkaan.


Ensin Veikkausliigaa ja sitten vasta maailmalle?

Useissa puheenvuoroissa korostetaan, että pelaajan on parempi ensin pelata Veikkausliigaa ja vasta sitten siirtyä ulkomaille. U21-maajoukkueen päävalmentaja Juha Malinen linjasi EM-kisastudiossa, että 50-100 ottelua olisi hyvä määrä pohjille. Puhutaan siis 3-4 kaudesta. 

Itse koen, että tässä on ristiriita. Mikäli pelaaja nousee 16-17-vuotiaana liigajoukkueen avainpelaajaksi, on todella suuri todennäkoisyys, että hänet vain yksinkertaisesti ostetaan ulkomaille ennen kuin on edes 50 ottelua läjässä. Toisaalta jos pelaaja saa rauhassa pelata 100 ottelua kotoista liigaa, ei hän ole enää ”kuuminta hottia” ulkomaalaisseurojen silmissä. Vaaditaan jotain poikkeuksellista, että seurojen mielenkiinto herää ja toisaalta peliajan vakiinnuttaminen ainakin kovin korkealla tasolla voi olla haastavaa.

Omista asiakkaistani voin kertoa esimerkin Kaan Kairisesta. Yhteistyömme alkoi Kaanin ollessa 15-vuotias. Hän debytoi Veikkausliigassa kauden 2014 viimeisessä ottelussa 16-vuotiaana. Seuraavalla kaudella hän alkukangertelun jälkeen valloitti avauksen paikan ja pelasi lopulta 26 ottelussa yli 1 500 minuuttia vastaten muun muassa erikoistilanteista. Kauden jälkeen pohdimme, jatkaako Kaan Veikkausliigassa vai siirtyykö hän ulkomaille. Aika isoksi tuli kysymys, onko Veikkausliigalla vielä jotain annettavaa. Päätimme tarttua Midtjyllandin tarjoukseen. Vaikka polku Tanskassa oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, ei Kaan ole jälkeenpäin harmitellut muuta kuin sitä, ettemme tehneet vahvemmin töitä aikaisemman siirtymisen eteen. 

Tähän mennessä Kaanin kanssa olemme saaneet tai joutuneet tekemään jo monta päätöstä seuraavan kauden seurasta ja sarjatasosta. Toistaiseksi olemme onnistuneet päätöksissämme varsin hyvin, ja Kaan on mennyt tasaisesti eteenpäin urallaan. Nyt 22-vuotiaana hän pelaa avauskokoonpanon pelaajana isoja minuutteja Norjan pääsarjassa, ja seura on saanut jo seitsemännumeroisia tarjouksia kesän ikkunaan.

Yhteenvetona totean, että pelaajan kannattaa tilaisuuden tullen lähteä nuorena ulkomaille, jos tuntuu, että on valmis haasteeseen sekä kentällä että kentän ulkopuolella. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että ulkomaille lähtö on patenttiratkaisu tai taikavarpu, joka tekee jokaisesta lähtijästä maailmanluokan pelaajan. Ei tietenkään. Paikalleen jämähtäminen tai loukkaantuminen voi osua kohdalle ihan yhtälailla ulkomailla kuin kotimaassakin. Akatemiajärjestelmän laajentuminen ja vahvistuminen edellisellä vuosikymmenellä on kuitenkin ollut huomattava. Uskon, että seuraavien 10 vuoden aikana akatemianpelaajien osuus eurooppalaisista pääsarjapelaajista kasvaa todella suureksi. Itse nostan hattua jokaiselle lähtijälle: He lähtevät tavoittelemaan unelmiaan ja suurimpia liigoja. All in. Ei tarvitse kiikkustuolissa jossitella.

Sami Salonen

Kirjoittaja työskentelee pelaaja-agenttina.

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s