Haastattelu

”Valmentajan pitää ruokkia sellaista kulttuuria, jossa lapsi ei pääse liian helpolla” – Omin sanoin Pertti Kemppinen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan uusimassa osassa haastattelussa on Pertti Kemppinen.

Vantaalainen Kemppinen on valmentanut lapsia, nuoria ja aikuisia yli 40 vuotta. Hän aloitti valmentamisen jo 1970-luvulla Tikkurilan Palloseurassa. Suomessa Kemppinen on valmentanut seuratasolla TiPS:n lisäksi HJK:ssa sekä toimintansa jo lopettaneessa VanPassa.

Taitovalmennuksen puolustajana profiloitunut Kemppinen tunnetaan kenties parhaiten kehittämistään Tanoke- minuja Neurotanoke-valmennusjärjestelmistä. Kemppisen pienryhmä- ja yksityisvalmennuksessa sekä valmennuskoulutuksissa on käynyt vuosikymmenten aikana tuhansia pelaajia ja valmentajia.

Tässä haastattelussa Kemppinen kertoo oman tarinansa sekä puhuu kaunistelematta suomalaisesta pelaajakehityksestä.

***

”Valmentamisen aloittaminen oli minulle luontevaa, sillä käytin lapsena ja nuorena poikkeavan paljon aikaa jalkapallon pelaamiseen. Kun olin kerran yksin harjoittelemassa Tikkurilan kentällä, eräs Tikkurilan Palloseuran aktiivi, Kalevi Kärki, tuli kysymään, haluaisinko tulla valmentajaksi seuraan. Silloin elettiin 1970-luvun puoliväliä.

Lupauduin valmentamiseen mukaan, sillä olin varma, että tulisin hakeutumaan töihin lasten ja nuorten pariin. Vaikka jalkapallo oli identiteettini, tiesin jo nuorena, että haluan suuntautua myös nuoriso- ja sosiaalityöhön.

Aloitin valmentamisen TiPS:ssä parikymppisenä 8-, 9- ja 10-vuotiaiden joukkueissa. Tiesin jalkapallosta vain sen, minkä olin oppinut aikaisemmin pelaajana. Nykymittareilla arvioituna osaamiseni oli hyvin vähäistä.

Olen jälkikäteen ajatellut, että minulle oli tärkeää aloittaa valmentaminen nimenomaan pienten lasten joukkueissa. Näkisin, että hyväksi valmentajaksi kasvaa parhaiten aloittamalla lasten valmentajana. Valmentajana kasvu menee silloin lapsen kasvun tahtiin.

Ryhdyin hyvin nopeasti opiskelemaan sekä jalkapalloa että käyttäytymistieteitä. Kompetenssini alkoi vähitellen rakentumaan, hitaasti ja hyvin pienistä palasista. Matka on ollut tosi pitkä, ja opin vieläkin joka päivä uusia asioita.

Sain ensimmäisiä kunnon vaikutteita valmentajana, kun aloin käymään Palloliiton valmentajakursseilla. Minulla on ollut onni, että omalla kohdallani Palloliiton kouluttajat olivat erittäin hyviä, esimerkiksi Jukka VakkilaMartti KuuselaJyrki HeliskoskiPekka LuhtanenSimo Syrjävaara ja Olavi Haaskivi. Minulla ei ole heistä mitään kielteistä sanottavaa.

***

Valmensin TiPS:ssä lähes 30 vuotta, joka on ylivoimaisesti suurin osa valmentajan urastani. Seura oli yhdessä vaiheessa jopa Suomen paras junioriseura, eräänlainen Vantaan mahtiseura. Voitimme muun muassa alue- ja Suomen mestaruuksia.

Kuljin valmentajana junioritasolta askel kerrallaan miesten valmentajaksi. Miesten joukkue pelasi korkeimmillaan Suomen 1. divisioonassa.

Käytin valmentamiseen todella paljon aikaa. Teimme monia asioita eri tavalla kuin miesten joukkueet ja vanhemmat juniori-ikäluokat Suomessa siihen aikaan. Harjoittelimme määrällisesti enemmän kuin muut ja kävimme jo 1980-luvulla kahden viikon harjoitusleireillä Espanjassa. Toiminnasta teki poikkeuksellista se, että pelaajat keräsivät itse rahat ulkomaan harjoitusleireihin jakamalla esimerkiksi mainoksia. Leirejä tehtiin jo C- ja B-juniori-ikäluokissa, joista kasvoi myöhemmin pelaajia edustusjoukkueeseen.

En ollut TiPS:ssä missään vaiheessa päätoiminen, vaan työskentelin koko ajan myös nuoriso- ja sosiaalityön parissa. Koulutin nuoriso- ja sosiaalityöntekijöitä eri aiheista, kuten nuorten kohtaamisesta. Toimin myös esimerkiksi päihdevalistajana. Arkeni oli pitkään sellaista, että menin päivätöiden jälkeen harjoituskentälle, jossa olin viidestä yhdeksään. Elämässäni ei ollut mitään muuta.

Pertti Kemppinen Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1992. Kemppinen valmensi 1990-luvun alussa VanPassa ennen paluutaan takaisin TiPS:iin. Kuva: Kai Gustafsson.

Työ sosiaali- ja nuorisoalalla antoi minulle ymmärryksen lasten ja nuorten kohtaamisesta. Minulla oli sekä mahdollisuus että pakko mennä syvemmälle lasten ja nuorten tasolle. Se oli valmennusta elämään. Mietin koko ajan myös sitä, mitä asioita olisin voinut viedä jalkapallokentälle.

Muistan hyvin erään sosiaalityön projektin, jossa olin mukana. New life -nimiseen projektiin osallistui päihdeongelmaisia nuoria, jotka olivat lähtöisin erittäin haastavista oloista. Kokeilimme nuorten kanssa noin neljän vuoden ajan erilaisia urheilulajeja. Huomasin projektin edetessä, että ihminen voi muuttua lyhyessäkin ajassa radikaalisti, jos hänelle annetaan mahdollisuus. Tämä sama oppi pätee myös lasten ja nuorten jalkapallovalmennukseen. Nuori kokee pätevyyden tunnetta, kun hän oppii ja kehittyy. Tähän täytyy antaa mahdollisuus.

Projekti jätti minuun vahvan jäljen. Neljän vuoden aikana kolme projektiin osallistunutta nuorta kuoli liikenneonnettomuudessa, kun he ajoivat ylinopeutta poliisia pakoon. Olen nähnyt elämää myös jalkapallon ulkopuolella. Valmennuksessa ei voi tulla enää vastaan sellaista tilannetta, jossa mentäisiin syvemmälle kuin näiden päihteiden kanssa kamppailleiden nuorten kanssa. Opin todella paljon ihmisen kohtaamisesta – ja elämästä.

Nuoriso- ja sosiaalityö vahvisti osaltaan käsitystäni siitä, että lasten ja nuorten valmentaminen on pitkäjänteistä, päivittäistä ja intensiivistä rakentamista.

***

TiPS oli minulle aluksi ihanteellinen ympäristö. Pystyimme pitämään esimerkiksi B-juniori-ikäisten pelaajien kanssa kuusi harjoituskertaa viikossa ja erilaisia viikonloppuleirejä Suomessa ja ulkomailla, sillä pelaajat olivat niin tosissaan. Vaikka vanhimmat pelaajat ovat nykyään jo 55-vuotiaita, he muistelevat edelleen lämmöllä näitä aikoja. Menestyminen, kova työnteko ja kiva yhdessäolo synnyttivät minussa halua olla jalkapallovalmentaja ja pelaajissa intoa panostaa kehittymiseen. En varmasti olisi tässä, ellei TiPS olisi ollut sellainen ympäristö kuin se oli.

Muistan hyvin esimerkiksi Jarmo Saastamoisen, joka pelasi myöhemmin muun muassa HJK:n Mestareiden liigan joukkueessa sekä maajoukkueessa. Kun hän tuli TiPS:iin, hän oli hyvin urheilullinen ja isokokoinen, mutta jalkapallotaidot olivat hyvin haastavat. Saastamoiselle naurettiin vielä C-juniori-ikäisenä, kun hän kompuroi kentällä. Mutta puolitoista vuotta myöhemmin hänet valittiin vuoden poikapelaajaksi. Tämä on yksi osoitus siitä, mihin kovalla työnteolla ja pallon kesyttämisellä voi päästä.

Kun valmensin VanPan miesten joukkueessa, Mika Lehkosuo oli yksi parhaiten mieleen jääneistä pelaajista. Hänen heittäytymisensä oli jo silloin poikkeavaa. Kun ”Banalla” oli nilkan kanssa ongelmia, hän oli jo lähes lopettamassa pelaamista. Jotakin hänen omistautumisestaan kertoo se, että juttelimme kerran jopa puoli kolmeen asti yöllä hänen kehittymisestään.

Koen, että vahvuuteni valmentajana olivat jo TiPS-aikoina kova taistelutahto, sitkeys, pitkäjänteisyys ja valtava halu ottaa asioista selvää. Totuin selviytymiseen jo pienenä. Silloin saatoin juosta tai pyöräillä pitkiä matkoja harjoituksiin, kun ratikkalippuun ei ollut varaa. Annoin ja sain myös monet kerrat turpaan – sekä nyrkkeilyharrastuksessa että sen ulkopuolella. Kaikki tämä kovetti minua ja synnytti taistelutahtoa. Yritän tartuttaa tätä sinnikkyyttä oikealla tavalla myös valmentamiini pelaajiin.

Olen ollut valmennusurani alusta lähtien oppositioasemassa, puolustavalla kannalla. Tämä on kehittänyt minua paljon. Alkuaikoina monet kauhistelivat harjoitusmääriä ja harjoitusten kovuutta – myös TiPS:n sisällä. Myös harjoitusolosuhteet olivat hankalat, joten pelaajat karaistuivat myös sitä kautta. Myöhemmin samaa epäilyä on tullut Tanokea ja Neurotanokea kohtaan.

Heittäydyin hommaan niin täydellisesti, että hain valmennustietoa esimerkiksi neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta. Koen, että emme ole suomalaisessa jalkapallossa esimerkiksi voimaominaisuuksien kehittämisen osalta vieläkään sillä tasolla kuin Itä-Euroopassa 1980-luvulla.

Pertti Kemppinen on valmentanut lapsia, nuoria ja aikuisia yli 40 vuoden ajan. Kuva: Erkko Meri.

***

Mitä enemmän tietämykseni jalkapallosta kasvoi, sitä mahdottomammaksi koin valmentamisen seuratasolla. Ideani jalkapallosta olivat niin vahvat, että olisin ajautunut liian isoihin ristiriitoihin seuroissa. Tämä oli yksi tärkeimmistä syistä, miksi perustin Tanoke-valmennussysteemin 1990-luvun lopulla.

Ymmärsin koko ajan enemmän ja enemmän, kuinka suuria puutteita suomalaisilla junioripelaajilla oli motorisissa taidoissa. Näin Tanoken potentiaalisena mahdollisuutena muuttaa asioita. Samoihin aikoihin käynnistynyt Kaikki pelaa -toiminta soti niin vahvasti omaa valmennusfilosofiaani vastaan, että en voinut senkään takia jatkaa enää TiPS:n junioripäällikön pestissä, jossa olin ehtinyt toimia jonkin aikaa. Kaikki pelaa -uudistus oli kuin märkä rätti kasvoilleni.

Tanokelle oli suomalaisessa jalkapallossa selvä tilaus, vaikka meitä haukuttiinkin heti alkuajoista lähtien muun muassa ”tötsän pyörittelijöiksi”. Pelaajat ja valmentajat, jotka tulivat toimintaan mukaan, olivat hyvin innostuneita. Meillä oli hyvin vapaat kädet toimia, eikä mikään rajoittanut meitä. Mukaan tulleet ihmiset kaipasivat heittäytymistä.

Harjoitustemme intensiteetti erosi siitä, mihin pelaajat olivat tottuneet omissa joukkueissaan. Halusimme uppoutua harjoitteluun niin täydellisesti, että pelaajat varmasti näkivät oman kehityksensä.

Joidenkin valmentajien osalta sanottiin, että osa heistä tuli Tanokessa ”uskoon”. Tähän vaikutti varmasti se, että moni heistä ei saanut omassa seurassaan kovin vahvaa tukea, eikä yhteisö puskenut heitä eteenpäin. He innostuivat Tanokesta samalla tavalla kuin esimerkiksi Horst Weinin ajatuksista tai Coerver-valmennusmetodista. Saimme näkyvyyttä ja markkinoimme palveluitamme, mikä auttoi toiminnan kasvattamisessa.

Valmentajilla, jotka astuivat Tanoke-toimiston ovesta sisään, ei ollut muuta kuin ”tuulen huuhtoma perse” ja valtava halu valmentaa. Heidän silmistään näki, että he olivat tosissaan. Kun esimerkiksi Gert (Remmelja Abdi(Mohamed) tulivat tutustumaan toimintaan, he jäivät siltä istumalta hommiin.

Valmentajia yhdisti se, että he eivät pelänneet työn tekemistä ja uskalsivat haastaa toinen toisiaan. Tanoke oli kisällityyppinen oppijärjestelmä. Meille oli tosi tärkeää, että puolustimme toisiamme ja Tanokea viimeiseen asti.

Palloliiton suhtautuminen minuun ja Tanokeen oli hyvin kaksijakoista. Koska tuotimme huomattavasti enemmän materiaalia kuin Palloliitto, osa liitosta suhtautui meihin hyvin torjuvasti. Esimerkiksi Pertti Alaja soitti minulle kerran ja ilmoitti, että opetusvideoiden tekeminen on liiton tehtävä. Jouduin vetomaan lainsäädäntöön ja puolustamaan oikeuttamme laatia valmennusmateriaaleja. 

Alkuvaiheessa, kun ehdotin yhteistyötä, minulle sanottiin liitosta, että ”mene Kemppinen torille myymään videoitasi”.

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että heikompi ihminen olisi kaatunut sen vastustuksen alla, jota saimme Tanoke-aikoina. Meillä oli kuitenkin hyvin vahva usko tekemiseemme. Vaikka esimerkiksi Oliverille (Antman) naureskeltiin paljon, tiesin koko ajan, millainen pelaaja hänestä tulee. Myös Oliver uskoi itseensä. Näen, että pelaajakehityksen kaksi tärkeintä asiaa ovat sisäinen motivaatio ja itseluottamus.

Vastustuksesta huolimatta liitossa oli myös ymmärtäviä toimijoita, esimerkiksi nuorispäällikkönä toiminut Marko Viitanen. Tanoken videoita ja kirjoja saatiin piireille myytäväksi, ja olin kouluttamassa taitovalmennuksesta jopa UEFA Pro -kurssilla. Suhtautuminen ei ollut siis pelkästään negatiivista.

Mikä tahansa asia, joka on riittävän radikaali ja jota ei ymmärretä, aiheuttaa pirun kovaa vastustusta. Koin, että tämä koski myös Tanokea. Ja se pätee yhä: moni paheksuu vieläkin niitä harjoitusmääriä, joita toteutan jopa hyvin nuorille valmennettavilleni.

Olen tietysti tehnyt paljon virheitä. Tekisin monta asiaa nykyään toisin kuin 20 vuotta sitten. En arvaile enää niin paljoa kuin aikaisemmin ja ajattelen valmentamista nykyään kokonaisvaltaisemmin ja entistä enemmän tieteellisen maailmankuvan periaatteilla.

Koen, että Tanoke oli esimerkiksi koordinaation ja motoriikan opettamisen sekä henkisen valmennuksen osalta aikaansa edellä, mutta pelikäsityksen opettamisen ja taktisen valmentamisen suhteen ajatteluni muuttui vasta Remmelin ja muiden Tanoke-valmentajien kanssa työskennellessä sekä Espanjassa, jossa valmensin vuosina 2014–2015.

Minun olisi pitänyt jo alusta lähtien kehittää myös pelaajien pelikäsitystä. Lasten valmentamisen kokonaisvaltaisuus edellyttää, että valmentamisessa ei unohdeta mitään osa-aluetta, esimerkiksi ikävaiheeseen sopivaa taktista opettamista. En ymmärrä valmentajia, jotka ”haksahtavat” vain yhteen asiaan. Jalkapallo on niin moniulotteinen peli.

***

Toimin TiPS:ssä ja Tanokessa samaan aikaan, kun Palloliitto teki Kaikki pelaa -uudistuksen. Se oli järkyttävä uudistus siinä muodossa kuin se toteutettiin. Olen tätä mieltä, vaikka työskentelin samaan aikaan kaupungin sosiaalityöntekijänä. Kilpaurheilu on kilpaurheilua ja sosiaalityö on sosiaalityötä. Nämä menivät sekaisin Kaikki pelaa -aikoina.

Muistan, kuinka esimerkiksi TiPS:ssä seuran puheenjohtaja tuli viereeni sekuntikello kädessä, kun pelasimme joukkueeni kanssa aluemestaruudesta. Hän kertoi, että vanhemmilta oli tullut ilmoituksia, että ”Kemppinen ei peluuta tasaisesti”. TiPS:stä tuli täysin Kaikki pelaa -seura, enkä voinut jatkaa siellä.

Kaikki pelaa -ajasta voisi helposti tehdä väitöskirjan – niin pahasti toiminnassa mentiin yli. Tämä näkyi pelaajakehityksessä. Vaaka on vasta nyt tasoittumassa.

Kaikki pelaa -ohjelman ongelma oli liian totalitaristinen asenne. Toiminnassa mentiin välillä lähestulkoon ”kivittämisen” tasolle. Valvontamekanismit muistuttivat jopa Neuvostoliiton järjestelmää. Ohjelman tavoite oli idealistinen, mutta sen toteutus meni liian äärilaitaan.

Tavallaan Kaikki pelaa -uudistus oli viimeinen sytyke Tanoken perustamiselle. Siitä tuli valmentajille ja myös pelaajille eräänlainen pakopaikka, jossa sai kilpailla ja olla tosissaan.

Jalkapallossa ja urheilussa täytyy kasvaa kilpailullisuuteen. Jotta pelaaja voisi kilpailla, hänellä täytyy olla riittävä kompetenssi sekä vahva sisäinen motivaatio. Ei nyrkkeilijäkään tule kilpailulliseksi, jos hänet aina tyrmätään. Pelaajalla pitää olla tietty kompetenssi, jotta hän voi kilpailla muita vastaan. Tämä kompetenssi syntyy, kun harjoittelu on riittävän aikaisin sekä laadullisesti että määrällisesti riittävää.

Myös valmentajien täytyy kilpailla keskenään. Ongelmia tulee varmasti, jos seurassa ei ole riittävästi valmentajia, jotka ovat valmiina myös keskinäiseen kilpailemiseen ja toistensa puskemiseen eteenpäin. Tällaista kilpailua ja eteenpäin puskemista näkyi Tanokessa esimerkiksi Abdin, Gertin, Jarkon (Tuomisto) ja Teemun (Tavikainen) välillä.

Kilpaileminen voi olla juniorijalkapallossa sosiaalista ja humaania, suorastaan veljellistä. Kilpailullisia pelaajia kasvatetaan sekä kannustamalla että vaatimalla. Harjoituksissa pitää olla kontaktihakuisuutta ja intensiteettiä. Pelaajia ei pidä päästää sivuun, jos tulee yksi isku jalkaan tai lasta alkaa väsyttää.

Valmentajan pitää ruokkia sellaista kulttuuria, jossa lapsi ei pääse liian helpolla. Tässä merkityksessä myös lapsia on osattava ahdistella oikealla tavalla.

Pelaajan on vaikea päästä myöhemmässä vaiheessa mukaan kilpailuun, jos ilmapiiri pienenä ei ole kannustanut selviytymiseen. Olennaista on se, että tämä selviytyminen ei saa muodostua liian haastavaksi. Lapsia täytyy karaista pikkuhiljaa.

Käytän paljon aikaa siihen, että keskustelen lasten kanssa ja kerron heille tarinoita. Hyödynnän paljon eri pelaajien esimerkkiä. Nyt, kun Joel Pohjanpalo on ”in”, kerron valmennettavilleni, kuinka paljon ”Jolle” harjoitteli lapsena.

Myös Oliver on käynyt leireillämme kertomassa pelaajille omasta harjoittelustaan. Kerran hän näytti lapsille niin vaativia suorituksia, että lähes kaikilla pelaajilla loksahti suu auki ja kaksi tavoitteellisempaa lasta alkoi itkemään. He valittivat, että ”eivät voi koskaan saavuttaa samaa tasoa”. Silloin sanoin heille, että ”Oliver on ollut ihan samassa tilanteessa kuin te”.

***

Valmensin vuosina 2014–2015 vuoden verran useammassa espanjalaisessa seurassa. Vedin Tanoke-pienryhmä- ja yksilövalmennusta espanjalaisille pelaajille sekä muutamille suomalaisille nuorille.

Olin käynyt Espanjassa pitkään ja tunsin sieltä jo ennestään monia valmentajia. Maassa asuneet suomalaisten pelaajien vanhemmat auttoivat osaltaan, että pääsin valmentamaan lahjakkaita pelaajia.

Espanjassa huomasin, kuinka tärkeä merkitys eri-ikäisillä valmentajilla on. Pelaajakehityksen kannalta toivoisin, että valmentajien ikäskaala olisi myös Suomessa mahdollisimman laaja. Tarvitsemme sekä nuoria että iäkkäitä valmentajia. Huomaan Suomessa usein, että osaaviin vanhempiin valmentajiin ei suhtauduta yhtä arvokkaasti kuin esimerkiksi Espanjassa. Vanhempia valmentajia ei välttämättä muisteta Suomessa millään tavalla, vaikka he olisivat tehneet merkittävän työn seurassaan.

Sanoisin, että suomalaisten valmentajien suurin vahvuus tällä hetkellä on pelikäsityksen opettaminen laajassa mielessä. Tässä suhteessa Ekkono-metodi on varmasti tuonut syvyyttä, sillä kulttuuri oli aikaisemmin niin ohutta. Nykyään peli paloitellaan tarkemmin osiin.

Ylivoimaisesti suurin puute suomalaisessa juniorivalmennuskentässä on se, että valmentajat ja valmennuspäälliköt pääsevät yleisesti ottaen aivan liian helpolla. Kun olen jutellut esimerkiksi Kyproksella työskentelevän Rasmus Janssonin kanssa, hän on sanonut, että harjoituskeskuksen toimistolle mennessä aina on mahdollisuus, että hän joutuu lähtemään. Suomessa valmentajien paikat ovat jopa liian turvattuja.

Suomalaisten juniorivalmentajien toimintaan heijastuu vieläkin Kaikki pelaa -aika. Valmentajat eivät joudu piiskaamaan itseään ja toisiaan eteenpäin, eivätkä he heittäydy riittävällä intensiteetillä valmentamiseen. Työpäivät ovat lyhyitä, ja valmentajat ovat yleisesti ottaen liian laiskoja.

Monen seuran strategiassa on melko pehmeät mittarit valmentajien tai valmennuspäälliköiden työssä onnistumiselle. Usein nämä seurat eivät myöskään pysty kasvattamaan millään tavalla hyviä pelaajia. Se, että joku seura kasvattaa muutaman poikien maajoukkuepelaajan vuodessa, ei riitä skandinaavisessa vertailussa mihinkään. Kilpaurheilussa myös juniorivalmentajia täytyy vaihtaa, jos tulosta ei tule, eivätkä pelaajat kehity. Itsellänikin on käynyt näin kerran.

Suomessa parhaimmissakin junioriseuroissa pelaajilla on suuria puutteita motorisissa taidoissa – jopa niin suuria, että ne ovat esteenä huippupelaajaksi kehittymiselle. Valmennuksessani on käynyt ihan maajoukkuetasonkin pelaajia, joilla on haasteita liikkumisessa. Joissakin Suomen EM-kisajoukkueen pelaajissakin näkee motorisia puutteita.

Lasten nykyinen elämäntapa sekä liikunnan vähäisyys ja yksipuolisuus ovat isoja ongelmia tällä hetkellä. Jo ensimmäiset ikävuodet ovat tässä suhteessa merkityksellisiä: kulkeeko lapsi rattaissa vai käveleekö hän yhdessä vanhemman kanssa? Välillä minulla tulee paha olo, kun menen kesäleireille ja huomaan, millaisia puutteita lapsilla on. Vakavasti otettavassa jalkapalloakatemiassa esimerkiksi lasten ruutuaikaa tulisi rajoittaa voimakkaasti.

***

Olen välillä miettinyt, että miten Suomessa edes voitaisiin tietää, mitä huippupelaajaksi kasvaminen edellyttää. Yksittäiset vanhemmat ja valmentajat voivat sen tajuta, mutta yleisesti ottaen prosessia ei voi ymmärtää, ellei sitä ole jollain tavalla kokenut. Huippupelaajaksi kasvamista ei voi oikein sanallistaa teoreettisesti, kyse on kokemustiedosta.

Kun ajattelen niitä huippupelaajia, joita olen saanut valmentaa heidän ollessaan lapsia tai nuoria, pelaajia yhdistää ennen kaikkea täydellinen heittäytyminen omaan asiaan. Näillä pelaajilla on ollut valtava halu ottaa selvää omista rajoistaan. Valtava työmäärä ei ole ollut heille uhraus, vaan uteliaisuutta.

Lisäksi jokaisen korkealle tasolle nousseen pelaajan kohdalla vanhempien merkitys on ollut valtava. Tiedän, että osa näistä vanhemmista on jopa heitetty seuroista ulos heidän fanaattisuutensa takia. Tätä minun on vaikea ymmärtää. Paljon isompi ongelma ovat vanhemmat, jotka eivät ole millään tavalla kiinnostuneita lapsensa harrastamisesta tai kehittymisestä.

Pelaajan kehittyminen vaatii, että myös vanhemmilla on intoa. En tiedä yhtään Euroopassa pelaavaa suomalaista pelaajaa, jolla ei olisi ollut poikkeavan innokkaita vanhempia.

Kun olen keskustellut Englannissa pelaavan Jaakko Oksasen isän kanssa, hän on kertonut olevansa murheissaan siitä, että Suomessa ei olla tarpeeksi tunteella mukana. Olen joutunut sparraamaan joidenkin pelaajien vanhempia hyvinkin paljon, jotta he ymmärtäisivät, kuinka tärkeä merkitys vanhempien innokkuudella on myös lapsen motivaatioon.

***

Valmennan nykyisin Neurotanoke-valmennusjärjestelmän opeilla. Toisin kuin Tanoke, se ei ole enää pelkästään taitovalmennusta. Neurotanoke on totaalivalmennusta, joka kattaa entistä enemmän myös taktista valmennusta. Harjoittelemme monia asioita samaan aikaan, jotta aivojen eri osa-alueet toimisivat integroidummin, nopeammin, loogisemmin ja joustavammin. Olemme tutkineet paljon aivojen plastisuutta, jotta voisimme valmentaa aikaisempaa kokonaisvaltaisemmin.

Elämässäni ei ole ollut paljoa muuta kuin valmentaminen, kirjoittaminen ja kouluttaminen. Niihin menee joka päivä vähintään 12 tuntia.

Minulla on edelleen unelmia ja tavoitteita. Haluan kehittää entistä parempia pelaajia ja kouluttaa mahdollisimman hyviä valmentajia. Tämä on kuitenkin vaikeampaa kuin koskaan, sillä jalkapallovalmentajat joutuvat kilpailemaan esimerkiksi teknologiaa vastaan, sillä lapsilla menee niin paljon aikaa digipelaamiseen.

Tiedostan oman ikääntymiseni ja elämäni rajallisuuden. Juoksen tällä hetkellä kilpajuoksua aikaa vastaan, jotta pystyisin siirtämään kaiken sen tiedon, jota minulla on päässä, kirjoihin ja videoihin – mutta ennen kaikkea pelaajiin.

Koen joka päivä riittämättömyyden tunnetta. Minun pitäisi antaa jatkuvasti enemmän ja enemmän pelaajille. En usko lainkaan sellaisten henkilöiden höpinöihin, että ”kyllähän pelaajat kehittyvät omalla ajalla”. Tavoitteeni on löytää vielä parempia keinoja ilmaista itseäni ja auttaa sitä kautta pelaajia.

Toivoisin, että perintöni suomalaiseen jalkapallon olisi se, että minut tunnettaisiin taitovalmennuksen ja koordinatiivisen valmennuksen kehittäjänä, valmentajien kouluttajana ja ennen kaikkea pelaajien kasvattajana. Valmentajana, joka on ollut periksiantamaton ja vienyt asioita loppuun. Henkilönä, joka on ollut poikkeava persoona suomalaisessa jalkapallossa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

Valmentajat

Pelaajat

Kategoriat:Haastattelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s