Haastattelu

Perheen yhteinen matka

Perheiden merkityksestä puhutaan suomalaisessa urheilukeskustelussa yhä useammin. Vanhemmat luovat urheileville nuorille mahdollisuuksia, joita muu ympäristö ei välttämättä tarjoa. Ilman tätä tukea pelaajana kehittyminen on lähes mahdotonta.

Vantaalainen Janne Mattila on yksi niistä vanhemmista, joka on nähnyt läheltä jalkapalloilevien nuorten kasvua. Nyt hän avaa Suunnanmuutos-jalkapalloblogin haastattelussa ajatuksiaan vanhemman roolista pelaajakehityksessä.

Poikasi Leo Walta, 17, pelaa tanskalaisessa FC Nordsjaellandissa ja tyttäresi Ilona, 15, HJK:n paidassa Kansallisessa Liigassa. Aloitan suoralla kysymyksellä. Onko jalkapalloon panostaminen vaatinut perheeltänne uhrauksia?

Vaikka olemme viettäneet yli 10 vuotta kentän laidalla, emme ole kokeneet perheenä, että jalkapallo olisi vienyt meiltä arjesta mitään pois. Se on päinvastoin tuonut meille esimerkiksi ison osan hyvistä tuttavistamme. Emme ole missään nimessä kokeneet jalkapalloa uhrauksena tai että olisimme menettäneet sen takia jotain.

Vaikka olemme menneet jalkapallon ehdoilla, olemme pystyneet käymään ihan normaalisti esimerkiksi lomamatkoilla. Toki ne tehtiin yleensä heti Helsinki Cupin jälkeen ja vain yhdeksi viikoksi. En kuitenkaan koe, että olisimme joutuneet tekemään jalkapallon takia mitään isoja päätöksiä. Se on ollut meille vähän kuin elämäntapa.

Miten jalkapallon merkitys on näkynyt arjessanne?

Olemme käyneet lasten kanssa päivittäin keskustelua jalkapallosta. Siitä lähtien, kun he ovat ottaneet jalkapallon tosissaan, meillä ei ole ollut päivää, jolloin emme olisi jutelleet futiksesta. Olemme kysyneet aina treenien jälkeen, miten ne ovat menneet ja oliko siellä kivaa.

Mielestäni kilpaurheilumielessä omaan harrastukseensa suhtautuville lapsille ja nuorille pitää löytyä vanhemmista rehellistä ja luottamuksellista keskusteluseuraa – niin hyvistä suorituksista kuin kehityskohteista. Tämän asian merkitys varmasti kasvaa, kun lapsi tulee vanhemmaksi. Kun he ovat pienempiä, tärkeämpää on yhdessä tekeminen ja positiivinen palaute.

Olen halunnut sanoa omille lapsilleni, että virheiden pelkääminen on turhaa. Tärkeintä on yrittäminen. Tämä korostuu varsinkin siinä vaiheessa, kun lapset alkavat prosessoimaan enemmän omaa pelaamistaan.

Olen usein miettinyt, että pelaajakasvatuksessa olisi tärkeää tukea pelaajia niin, että tämä tukeminen ei söisi pelaajien omaa autonomiaa, vastuuta omasta kehittymisestä. Mitä ajatuksia tämä teema herättää vanhemmassa?

Kun olen keskustellut Leon kanssa hänen pelaamisestaan, minulle on ollut aina tärkeää, että hän on saanut kertoa ensin itse omista fiiliksistään.

Olemme jo aika aikaisin painottaneet lapsille vastuun ottamista omasta tekemisestä. Olemme sanoneet, että me vanhemmat olemme saatavilla, mutta he saavat tehdä myös itse päätöksiä.

Olen käyttänyt vanhempainilloissa puheenvuoroja, joissa olen toivonut, että pelaajat ja valmentajat keskustelisivat ja viestisivät mahdollisimman paljon suoraan keskenään ilman vanhempien väliintuloa. Mitä aikaisemman lapsi oppii tämän, sen parempi. Tämä on todella tärkeää, jos lapsi haluaa kokeilla omia siipiään pelaajana.

Myös valmentajien rooli on tärkeä. Kun ”Jykä” Ahola oli talenttivalmentajana HJK:ssa, Leo meni hänen kanssaan välillä kahdestaan treenaamaan esimerkiksi potkutekniikkaa. Jykä oli sanonut Leolle, että ”pistä vain viestiä, jos sinulla on aikaa ja halua treenata”. Jykä ilmoitti, että hän tulee kyllä sitten auttamaan.

Meillä ei ole ollut kummankaan lapsen kohdalla sellaista tilannetta, että heitä olisi pitänyt pakottaa treeneihin. Myös se on tärkeää, että pelaaja oivaltaa itse omat kehityskohteensa. Tietysti valmentajan sanoilla voi olla iso merkitys. Kun Joonas Rantanen oli Leon ensimmäisenä valmentajana NappulaKlubissa, hän sanoi, että Leon kannattaa kehittää myös vasenta jalkaa, jotta vastustajan puolustajat eivät tietäisi, kummalla jalalla hän vetää ja jotta hän olisi suurempi uhka. Siinä ei mennyt sen jälkeen kuin 3–4 kuukautta, niin Leon vasen jalka oli jo aika hyvä.

Mielestäni myös se on olennaista, että lasta tai nuorta ei hehkuteta liikaa, jotta keskittyminen pysyy tekemisessä. Koen, että omien lasten kohdalla tällaista leijumista ei ole ollut hirveän paljoa.

Palataan ajassa hieman taaksepäin. Vanhempien läsnäololla, esimerkillä ja vuorovaikutuksella on iso, iso merkitys. Myös harjoitteluolosuhteet ovat tärkeät. Moni pelaaja on ottanut ensimmäisiä kosketuksia palloon esimerkiksi takapihalla tai autotallissa. Onko teillä ollut tällaista paikkaa tai kenttää, joka on tukenut lasten kehittymistä jalkapallossa?

Kotimme lähellä Vantaalla sijaitsi pieni monipeliareena, jossa Leo aloitti touhuamisen jo hyvin pienenä. Siellä hän vietti suurimman osan ajasta. Ala-aste näkyi kotimme ikkunasta, ja tämä minikenttä oli kodin ja koulun välissä.

Väitän, että tällainen minikenttä on paras paikka tehdä yksilötreeniä, sillä siellä tuli pienessä tilassa todella paljon kosketuksia palloon – paljon enemmän kuin isolla ja aukealla kentällä. Kentällä joutui myös havainnoimaan paljon, sillä pallo kimposi laidoista aina eri suuntiin. Varsinkin Leo pelasi siellä vapaa-ajalla todella paljon eri-ikäisten poikien kanssa. Ilona on tehnyt minikentällä aika paljon yksilötreeniä. Lisäksi koulun välituntipelit pyörivät minikentällä koko ajan.

Me vanhemmat vietimme monipeliareenalla paljon aikaa lasten kanssa etenkin silloin, kun he olivat pienempiä. Myöhemmin he treenasivat siellä yksin, toistensa tai kavereidensa kanssa, joskus myös täysin sivullisten kanssa. Kun Vantaan Aviapoliksen alueelle tuli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, Leo pelasi myös turvapaikanhakijoiden kanssa. Kun he näkivät Leon bussipysäkillä, he huutelivat häntä aina pelaamaan.

Tämä voi olla vaikea kysymys, mutta mikä lapsia innosti tähän pelailuun ja pallon kesyttämiseen? Arvelen, että he viettivät monipeliareenalla tunteja ja tunteja viikosta toiseen.

Innostuminen tuli paljon sitä kautta, että he huomasivat osaavansa ja kehittyvänsä. Me vanhemmat tuimme tätä kehittymistä omilla positiivisilla puheillamme. Olemme olleet myös lasten kanssa yhdessä potkimassa ja pelaamassa minikentällä ja muualla. Myös innokkaalla kaveripiirillä on ollut iso merkitys.

Meillä on ollut perhanan hyvät olosuhteet. Minipeliareena oli paras paikka viettää aikaa.

Me vanhemmat olemme kasvaneet lasten mukana urheiluun. Pidän tärkeänä, että myös vanhemmat kontaktoituvat urheiluun – varsinkin silloin, kun lapsi on todella nuori. Jos vanhemmat aina vain jättävät lapsen treeneihin, lähtevät pois, eivätkä koskaan tapaa ketään muita, tämä voi vaikuttaa lapsen motivaatioon.

Pääsemme tästä omatoimiseen harjoitteluun. Lastesi kohdalla minipelikenttä oli tärkeä paikka harjoitella. He harjoittelivat yksin ja pienissä porukoissa, mutta pelasivat myös paljon vapaita pelejä. Millaisena näet tämän omatoimisen harjoittelun merkityksen?

Näkisin, että pelaajan oma tekeminen on kaikkein tärkeintä ainakin 13-vuotiaaksi asti. Sanoisin, että suhde on suurin piirtein sellainen, että pelaajan oman treenaamisen merkitys on vähintään 50 %, joukkueharjoittelu muodostaa noin 35–40 %, ja loppuosa voi tulla sitten ostetuista palveluista, jos se on tarpeen. Molemmat lapsemme kävivät kyllä erilaisilla jalkapalloleireillä. Ne voivat antaa pelaajalle motivaatiota, mutta mielestäni ne eivät tuo pelaajan kehittymisen kannalta oikeasti paljoa muuta. Pelaaja pääsee tietysti näkemään muita pelaajia ja vertaamaan omaa tasoaan suhteessa muihin, mutta yleensä leirit ovat enemmän esimerkiksi ulkomaisten seurojen markkinointia.

Kävimme kyllä Pertti Kemppisen Tanoke-treeneissä, kun joku oli suositellut niitä. Ihmettelin aluksi, että ”mikä mies tämä Kemppinen on”, mutta Leo tykästyi harjoituksiin heti. Myös vanhemman silmin Kemppinen on vetänyt vaativia ja hyödyllisiä harjoituksia.

Suurin osa ekstratreenistä oli kuitenkin omatoimista harjoittelua. Sekä Leon että Ilonan kohdalla esimerkiksi potkutekniikka kehittyi erityisesti toistojen kautta. He harjoittelivat HJK:ssa potkutekniikkaa joskus valmentajien kanssa, mutta eivät käyneet missään erillisessä valmennuksessa. Leo ja Ilona oppivat siihen, että kun he menevät omalla ajalla kentälle treenaamaan, he tekevät asioita systemaattisesti. Askeltikkaat ja tötsät ovat aina mukana, ja palloja pitää olla mukana runsaasti.

Leo ja Ilona Walta Kartanonkosken tekonurmella jouluaattona 2019. Kuva: Janne Mattila.

Seuratoiminnan osalta molempien lasten harrastus alkoi Pakkalan Palloseurassa, josta tie vei varsin aikaisessa vaiheessa HJK:hon. Millaisena näet seuratyön merkityksen pelaajien polun varrella?

Meillä on toiminut HJK:n kanssa kaikki aina tosi hyvin. Toki välillä oli jotakin erimielisyyksiä yksittäisten valmentajien kanssa, mutta molemmat pelaajat on otettu aina hyvin huomioon. Varmasti tämä johtui myös siitä, että he ovat pärjänneet hyvin. Leon ja Ilonan peluuttamiseen emme ole ottaneet ikinä suoraan kantaa.

Näkisin, että lasten ja nuorten kohdalla keskeisin asia harjoittelussa on se, miten lapsi keskittyy harjoituksiin. Leo ja Ilona ovat tehneet harjoituksissa aina kaiken täysillä. Kumpikaan ei ole tehnyt hirveästi ihan puhdasta peruskuntoharjoittelua kuin vasta ihan viime aikoina. Peruskunto kehittyi treeneissä. Kun tekee tosissaan, niin siinä sitä kehittyy. Lapsen pitää jaksaa keskittyä treeniin 1,5–2 tuntia täysillä.

Ilonalla on ollut HJK:ssa aina tosi hyviä valmentajia: Mari Savolainen, Riku Hirn, Sanna Malaska, Kati Mäkäräinen, Harri Tiinus, Riku Remes, Sofia Lipponen, talenttivalmentaja Arttu Heinonen ja nyt naisten päävalmentaja Jonne Kunnas.

Leon kohdalla ”Jykä” Ahola oli tärkeä valmentaja. Poikien puolella HJK:ssa oli välillä hetkiä, kun valmennuspanostus olisi voinut olla parempi. Osittain se varmaan johtui siitä, että parempia valmentajia ei ollut saatavilla. Mutta toisaalta Leolla on ollut myös monia hyviä valmentajia.

Pelaajakehityksen osalta pitää muistaa, että Suomessa vanhemmat rahoittavat harrastuksen siihen saakka, kunnes pelaajat tekevät sopimuksen – naisten puolella osin sopimuksen teon jälkeenkin. Seuran taloudellinen panostus pelaajaan ei ole kovin iso ennen kuin hän on sopimuspelaaja.

Toisaalta arvostan sitä, että kun Leo oli siirtymässä FC Nordsjaellandiin, kävimme HJK:n kanssa asioita läpi tosi avoimesti ja rehellisesti. Molemmille jäi asiassa hyvä mieli.

Kun olen seurannut eri futisperheitä, olen huomannut, että vanhempien aktiivisuus voi vaikuttaa välillisesti siihen, miten lapsi nähdään urheiluseurassa. En väitä, että tätä tapahtuu seuroissa tietoisesti, mutta asiaa pitäisi kuitenkin pohtia. Se voi vaikuttaa varsinkin rajatapauksissa. Jos pelaaja on itse todella motivoitunut ja tekee töitä, hän kyllä nousee esille – ennemmin tai myöhemmin. Mutta olen nähnyt vierestä, että myös lumipalloefekti vie lapsia eteenpäin. Kun lapsi pääsee lumivyöryn eturintamaan urheilussa, hän pääsee sitä kautta vahvasti eteenpäin.

Suomessa puhutaan paljon tavoitteellisen urheilun ja koulunkäynnin yhdistämisestä. Asiassa on varmasti tapahtunut edistystä vuosien saatossa, mutta erilaiset selvitykset osoittavat, että haasteita on edelleen. Molemmat lapsesi olivat urheiluluokalla Pohjois-Haagan yhteiskoulussa. Mitä havaintoja olet tehnyt koulun ja urheilun yhteensovittamisesta?

Mielestäni sitä ei ole hoidettu Suomessa vielä riittävän hyvin. Haasteena on kokonaisjaksaminen. Olen tätä mieltä, vaikka molemmat lapsemme ovat olleet PHYK:ssä.

Ilonalla on ollut sellaisia päiviä, että aamutreenit ovat alkaneet Töölössä kello 7.30, hän on mennyt koulusta suoraan iltatreeneihin ja tullut harjoitusten jälkeen kotiin vasta kello 20.00. Nämä ovat liian pitkiä päiviä 15-vuotiaalle pelaajalle.

Jos vertaan tätä tilannetta Leoon arkeen, niin ero on tosi iso. Leo tekee lukiota etänä Eiran aikuislukioon. Nordsjaellandissa pelaajat asuvat stadionilla hotelliolosuhteissa ja tekevät kaikki harjoitukset helposti samassa paikassa päivän aikana. Akatemiassa majoittuvat pelaajat saavat 3–4 ruokaa päivässä seuran puolesta.

Olemme halunneet antaa myös koulunkäynnissä vastuuta lapsille itselleen. Olemme sanoneet, että koulu pitää suorittaa kunnialla, mutta sen saa hoitaa jalkapallon ehdoilla, kunhan se hoituu. Molempien keskiarvo lukuaineissa on ollut noin 8,8.

Arjessanne tapahtui iso muutos vuonna 2019, kun Leo siirtyi HJK:sta tanskalaiseen FC Nordsjaellandiin. Nuorten pelaajien siirrot ulkomaisiin akatemioihin ovat selvästi lisääntyneet viimeisten vuosien aikana. Jokainen siirto on aina erilainen, mutta avaa hieman teidän prosessianne. Miksi ulkomaille lähtö oli houkutteleva vaihtoehto ja miten asiat etenivät käytännössä?

Leo kävi HJK:n kautta testileireillä muun muassa PSV:ssä ja Bayern Münchenissä sekä pelaaja-agentin välityksellä Ajaxissa, Bayern Münchenissä sekä kahdesti Hoffenheimissa. Kun pelaajalla on tasainen ryhmä ympärillä ja hän joutuu tekemään oikeasti duunia, sillä on iso merkitys. Meillä siitä muodostui vähitellen itsestäänselvyys, että Leo lähtee jossain vaiheessa ulkomaille.

Leo ei käynyt Nordsjaellandissa ikinä testileirillä. Seuran U19-joukkueen päävalmentaja Kasper Kurland oli kuitenkin ollut Tanskan 2003-syntyneiden maajoukkueen valmennustiimissä ja nähnyt Suomen pelejä turnauksessa, jossa molemmat maat olivat olleet samaan aikaan. Kasper oli perehtynyt tosi tarkasti Leon pelaamiseen ja hän teki paljon selvityksiä ja klippikoosteita.

Mietimme aluksi, että menemmekö edes käymään siellä. He olivat kuitenkin valmiita lennättämään Leon, Leon äidin Terhin, HJK:n Erkki Vallan ja Leon agentin Nordsjaellandiin. Seuran koko johto oli paikalla. Ympäristö oli tuntunut heti kodilta. He olivat perehtyneet tosi tarkasti Leoon ja siihen, millainen pelaaja ja tyyppi hän on. Tämä vakuutti meidät heti.

Kun perehdyimme seuran toimintaan, saimme selville, että heillä on ollut jo pitkään Euroopan eri maiden pääsarjojen nuorin edustusjoukkue. He antavat siellä nuorille pelaajille mahdollisuuksia.

Seura toimii englannin kielellä, mikä helpotti sopeutumista. He myös toivat esille, että seuralle on tärkeää kasvattaa pelaajia myös ihmisinä. Nordsjaelland toi myös arvojaan vahvasti esille. Terhille muodostui hyvä kuva siitä, että hän voi lähettää oman lapsensa seuraan.

Kertomastasi käy hyvin ilmi, että Nordsjaelland oli tehnyt huolellisen pohjatyön. Miltä pelaajan arki on näyttänyt teidän vanhempien silmin nyt, kun lapsi on eri maassa?

Käytännöt ovat toimineet todella hyvin, ja seura on viestinyt myös meidän vanhempien suuntaan aktiivisesti. Leon sopimuksessa on sovittu siitä, että voimme vierailla Nordsjaellandissa kaksi kertaa vuodessa ja seura tarjoaa meille ylläpidon tiloissaan. Seuralla on nuorille pelaajille myös oma käytännön asioiden hoitaja, Marina, joka huolehtii tarvittaessa nuorista. Hän kysyi meiltä vanhemmilta jo heti aluksi esimerkiksi siitä, mistä asioista Leo tykkää.

Akatemiassa kaikki asiat toimivat kompaktisti. Leolla on omasta huoneesta 10 metriä hissille, joka vie suoraan kuntosaliin. Kaikki paikat ovat pelaajille lähellä, ja esimerkiksi aamupalat ja muut ruuat tulevat seuralta.

Vaikka teillä vanhemmilla ei ole ammattilaisurheilutaustaa, uskoisin, että urheilullinen elämäntapa on ollut vahvasti läsnä arjessanne. Olenko oikeilla jäljillä?

Meillä vanhemmilla on vain junioriurheilutaustaa, mutta olemme aina liikkuneet. Meidän perheemme kohdalla tärkeintä on ollut varmaan se, että Leo ja Ilona ovat kokeneet meidän vanhempien olleen koko ajan täysillä mukana jalkapallossa ja aina heidän saatavilla, kun siihen on ollut tarvetta. Olemme olleet lähellä tarvittaessa. Ainakin meillä lapset ovat halunneet, että olemme mukana heidän harrastuksessaan.

Meidän vanhempien rooli on ollut mahdollistaa, sparrata ja kannustaa. Me vanhemmat emme olleet aluksi millään tavalla futisihmisiä, joten seuratoiminnan alku oli myös meille uutta. Minulla tuli välillä varmasti ylilyöntejä, koska olin niin intohimoisesti mukana. Mutta myös me vanhemmat opimme koko ajan.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s