Haastattelu

”Kun alle 23-vuotiaana on takana kaksi polvileikkausta, se ei yleensä lupaa hyvää” – Jesse Joronen ponnisti pienen kyläkoulun liikuntasalista Huuhkajiin asti, vaikka ura oli loukkaantumisten takia lähellä loppua

Jesse Joronen, 28, harjoitteli pienenä Simpeleen kyläkoulun liikuntasalissa. Kun Joronen oli 17-vuotias, Etelä-Karjala oli vaihtunut miljoonakaupunki Lontooseen ja Simpeleen Urheilijat Fulham FC:n akatemiaan. Englannin vuosien aikana suomalainen sai ensikosketuksen kovaan ammattilaismaailmaan ja kärsi vakavista loukkaantumisista, jotka olivat lähellä jopa päättää uran. Joronen onnistui ylittämään esteet, voitti mestaruuden Tanskassa ja sai siirron Italian Serie A:han. Nyt maalivahti valmistautuu historiallisiin EM-kisoihin, jonne pelaajan tie on ollut kaikkea muuta kuin suora ja helppo.

Tässä haastattelussa Jesse Joronen kertoo omin sanoin tarinansa, jota hän kutsuu ”suureksi urheiluseikkailuksi”.

***

”Simpele oli minulle erittäin hyvä, turvallinen ja sosiaalinen ympäristö kasvaa. Siellä ei ollut kovin paljoa muuta tekemistä kuin liikunnallista tekemistä – oli se sitten leikkimistä metsässä, laskemista pulkkamäessä tai mitä tahansa muuta.

Asuimme Änkilän kyläkoulun yläkerrassa, mikä tarkoitti sitä, että koulun liikuntapaikat olivat aivan lähellä. Halusin tehdä joka päivä koulun jälkeen jotain, eikä monipuolista liikkumista rajoitettu millään tavalla. Pystyin kulkemaan pyörällä joka paikkaan. Harjoittelutunnit ja ylipäänsä aktiiviset tunnit olivat aika valtavia ikävuosina 9–15. Vanhempani tukivat ja mahdollistivat tosi paljon, että pystyin liikkumaan monipuolisesti myös yli lajirajojen.

Sain vanhempieni lisäksi paljon tukea Simpeleen Urheilijoiden miesten edustusjoukkueen silloiselta valmentajalta Seppo Ventolta sekä seuran juniorivalmentajilta. Pääsin koko ajan haastamaan itseäni seuran sisällä vaikeampia ja vaikeampia vastustajia vastaan, sillä valmentajat laittoivat minut vanhempien ikäluokkien mukaan. Edustusjoukkuedebyytin tein 13-vuotiaana.

Seppo alkoi käymään maalivahtivalmennuskursseja auttaakseen minua enemmän. Se oli älyttömän tärkeää. Myös se auttoi erittäin paljon, että Sepolla oli monipuolinen ja älykäs oikean jalan laukaus. Pystyimme yhdessä kehittämään torjuntatyöskentelyäni. Siitä saan leivän pöytään nykyisin.

Muutin 16-vuotiaana Simpeleeltä Helsinkiin, kun aloitin Mäkelänrinteen urheilulukiossa. Se oli minulle sosiaalisesti tärkeää aikaa. Parhaat kaverini ovat edelleen samoja kuin silloin.

Minulle oli arvokasta päästä paikkaan, jossa kaikki ympärillä olleet ihmiset kannustivat positiivisella tavalla urheiluun ja menestymiseen. Mäkelänrinteessä tiedettiin lajirajojen yli, miten kenelläkin menee. Siellä oltiin iloisia, kun joku oli ollut arvokisoissa tai voittanut Suomen mestaruuksia. Se, että puolet valveillaoloajasta käytettiin omaan urheilulajiin, ei ollutkaan enää mikään outo juttu.

Minun oli helppo lähteä ensimmäisen lukiovuoden jälkeen ulkomaille, sillä sosiaalinen turvaverkko oli olemassa. En joutunut etsimään omaa paikkaani maailmassa. Tiesin, että kotona ja Helsingissä kaikki oli hyvin. Lähtiessäni ulkomaille pystyin keskittymään vain oman ammatin opetteluun ja sen hoitamiseen mahdollisimman hyvin.

***

Aloin ajattelemaan ammattilaisuraa vasta silloin, kun muutin 17-vuotiaana Englantiin. Olin kuitenkin todella tietoinen tilastoista. Fulhamissa tuotiin rehellisesti esille, että vain pieni osa akatemiapelaajista nousee oman seuran tai minkään muunkaan ammattilaisseuran edustusjoukkueeseen. Se vaatii ihan älyttömän paljon työtä.

Tiedostin samalla sen, että tulin pieneltä paikkakunnalta. Koin aina, että minun täytyi tehdä tuplasti enemmän töitä kuin saman pelipaikan kilpakumppanien – jo pelkästään sen eteen, että sain edes mahdollisuuden kilpailla.

Mentaliteettini oli tehdä toistoja enemmän, mutta myös laadukkaammin ja älykkäämmin. Kokonaisvaltainen työn tekeminen ei tarkoita minulle vain tekemistä enemmän. Se on myös tekemistä fiksummin ja laadukkaammin. Se ei pidä paikkaansa, että ”kehityn vain sen takia, että teen kaksi tuntia enemmän kuin muut”.

Sain Fulhamissa hyvän pohjan opetella ammattilaisuutta, sillä toiminta oli paljon rakenteellisempaa kuin Suomessa. Akatemiajoukkueet toimivat samalla tavalla kuin edustusjoukkue, mutta pienemmässä koossa. Toiminta oli ammattimaisempaa, siitä tuli minulle rutiini. Kaikkia asioita tehtiin aina työpäivän ajan ja samoissa tiloissa.

En kokenut mitään isoa alkushokkia, sillä ajattelin muutosta urheilullisena seikkailuna. Kaikki akatemiapelaajat oli kerätty joko ympäri Englantia tai maailmaa, joten olimme hyvin samanlaisessa tilanteessa. Kun opiskelin Mäkelänrinteessä, reissasin ensimmäisen vuoden ajan paljon Helsinki-Lontoo-väliä ennen kuin muutin Lontooseen täysipäiväisesti. Se auttoi sopeutumisessa.

16-vuotias Jesse Joronen Fulham FC:n akatemiajoukkueen harjoituksissa marraskuussa 2009. Kuva: Jussi Eskola.

Kilpailu akatemiassa oli äärettömään kovaa, sillä kaikki halusivat ja pystyivät luonnostaan kilpailemaan. Akatemiajoukkue voi olla nuorelle pelaajalle henkisesti todella ankara paikka, jos pelaajalla ei ole valmiuksia keskinäiseen kilpailuun. Tämä kilpaileminen ei koske vain pelipaikkoja, vaan ihan yleisesti toimintaa.

Itseäni auttoi kilpailussa se, että tiesin ja ymmärsin numerot. Se vaikutti työn tekemiseen. Tiesin, että akatemiat ovat olemassa vain niitä 1–2 pelaajaa varten, joiden toivotaan tai odotetaan nousevan edustusjoukkueeseen. Joistain ikäluokista ei noussut yhtään pelaajaa.

Tavoitteeni oli heti ensihetkestä lähtien nousta nimenomaan edustusjoukkueeseen. Tämä tavoite määritti omalla kohdallani työn laadun ja määrän. Vaikka Fulhamin ympäristö oli hyvin ammattimainen, tein silti tosi paljon ekstraa esimerkiksi salilla.

Pyysin fysiikkavalmentajia esimerkiksi heittelemään ylimääräisiä palloja, jotta pääsin ”dyykkaamaan” patjoille. Kun koin, että jotakin asiaa ei ollut harjoiteltu niin paljoa treeneissä, kehitin sitä itse. Kyselin paljon apua valmentajilta.

Olin jopa ”yliaktiivinen”, sillä harjoittelukeskuksen ulkopuolella ei ollut kovin paljoa tekemistä. Välillä valmentajat joutuivat potkimaan minut pois treenikeskuksesta, ettei rasitusta olisi tullut liikaa.

Tiesin koko ajan, miten vaikeaa yhdenkin Valioliiga-pelin pelaaminen on. Näin kahdeksan vuoden aikana niin paljon lahjakkaita pelaajia, jotka eivät koskaan päässeet edustusjoukkueeseen. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa lannistanut minua.

***

Pelasin Englannissa useissa lainaseuroissa. Ymmärrän tosi hyvin, miksi lainasiirtoja tehdään. Ne ovat pelaajalle kuitenkin sosiaalisesti haastavia tilanteita. Uuteen joukkueeseen tutustuminen vaatii paljon. Uusien pelaajien nimet piti opetella aina tosi nopeasti, jotta pystyin ohjaamaan toimintaa puolustuslinjan takaa. Tämä oli itselleni hyvällä tavalla erittäin haastavaa.

Huonolla tavalla haastavaa oli se, että infrastruktuuri ei ollut kaikissa seuroissa niin hyvällä tasolla. Esimerkiksi oman kropan kuntouttaminen salilla oli joissakin paikoissa hyvin hankalaa.

Kasvoin kuitenkin henkisesti todella paljon lainasiirtojen aikana. Yksi vahvuuteni on ollut myöhemmin se, että olen pystynyt sopeutumaan nopeasti joukkueeseen kuin joukkueeseen.

Opin paljon myös vastuunkannosta. Koska oma kehoni on työvälineeni, olen siitä lopulta vain itse vastuussa. Tämä asia ei voi olla muiden ihmisten vastuulla, vaikka he tietysti pyrkivät auttamaan pelaajaa niin paljon kuin mahdollista.

Mielestäni jalkapalloilijalla on urheilijana velvollisuus tuntea oma kehonsa ja sen rajat sekä kokeilla näitä rajoja. Tämä on ammattilaisurheilussa ihan älyttömän tärkeää. Opin sen Englannissa monien loukkaantumisten myötä. Ne olivat urani vaikeinta aikaa.

Kun alle 23-vuotiaana on takana kaksi polvileikkausta, se ei yleensä lupaa hyvää – ainakaan pitkäaikaiselle ammattilaisuralle jalkapallossa.

Ensimmäisen loukkaantumisen kohdalla lääkärit miettivät polvilumpion kupin luun kairaamista syvemmäksi, mikä olisi tarkoittanut 12 kuukauden palautumista. Totta kai silloin oli uhkakuvia. En itse välttämättä edes ymmärtänyt, kuinka hiuskarvan varassa homma oli.

Yhden hetken muistan tosi hyvin. Minulla oli polvi paketissa ja näin TV:ssä Red Bullin mainoksen, jossa henkilö donkkasi pallon koriin ja tuuletti onnistuneen suorituksen jälkeen. Minua vitutti niin paljon, että itkin vähän. Tiesin, että en pysty itse donkkaamaan. Se tuntui sielussa asti.

Onnistuin kuitenkin nousemaan jokaisen loukkaantumisen jälkeen takaisin. Tein kuntoutusta erittäin suurella pieteetillä ja yritin koko ajan löytää parempia keinoja. Sain uskoa ja vapautumisen tunnetta, kun huomasin saavani itseni kovalla työnteolla kivuttomaan kuntoon.

Minulla oli hullun uskoa yrittää loppuun asti. Isäni on ollut aina urheilullisesti tärkein ihminen elämässäni. Olen oppinut häneltä tärkeän urheiluarvon – loppuun asti yrittämisen. Jos homma ei olisi jossain vaiheessa enää pelittänyt, olisin voinut katsoa itseäni peilistä ja sanoa, että ”ei vain riittänyt”.

Perheeni oli tärkeä tukiverkosto myös loukkaantumisten aikana. He eivät lukeneet treeniohjelmiani, mutta he välittivät.

Sain loukkaantumisista sysäyksen tehdä todella paljon töitä myös henkisen puolen kanssa. Minulle sanottiin Englannissa usein, että ”Jesse, sä mietit asioita liikaa – mieti vähemmän, niin kaikki on paremmin”. Tiesin kuitenkin itse, että miettiminen vähemmän ei ole vaihtoehto. Halusin jäsentää asioita, käsitellä ja hallita tunteita sekä miettiä sopivia työkaluja itseni kehittämiseen.

En toivo, että kukaan joutuu käymään samanlaisia tunteita läpi, mutta olen silti kiitollinen niistä. Minulle muodostui toimintamalli, joka pakotti minut tulemaan henkisellä puolella paremmaksi.

***

Olin Englannissa kahdeksan vuotta ennen kuin siirryin Tanskaan. Tuo aika jätti tosi ison vaikutuksen. Englanti oli minulle täydellinen paikka opetella, miten jalkapallo toimii sekä sisäisesti että ”teollisuudenalana”.

Mietin Englannissa kyllä joskus, varsinkin loukkaantumisten aikana, palaamista kokonaan takaisin Suomeen. Tilanne on kuitenkin valitettavasti se, että Suomeen on helpompi palata kuin mitä sieltä on lähteä takaisin ulkomaille. Minulla on ollut koko ajan ajatuksena uran tekeminen ulkomailla. Se on ollut aina ensimmäinen vaihtoehto.

Olen Fulhamille kiitollinen kaikesta, enkä koe mitään jossiteltavaa. Jos olisin lähtenyt aikaisemmin pois, en olisi välttämättä ollut niin valmis.

Varsinkin viimeiset vuodet Englannissa auttoivat sekä henkisesti että fyysisesti siinä, että olin valmis hyppäämään suoraan ykkösmaalivahdin puikkoihin seuraavassa ympäristössä. Tämä mahdollisuus siunautui Tanskassa AC Horsensissa, kun olin 24-vuotias.

Horsens oli minulle parempi vaihtoehto kuin jäädä kolmosmaalivahdiksi Fulhamin edustusjoukkueeseen. Minua ei haitannut siirtyä pienempään seuraan. Halusin päästä pelaamaan tulosvastuullisessa asemassa.

Ajatteluni ei muuttunut Tanskassa sen suhteen, että tulokset tulevat aina oman metodin kehittämisen myötä. Minulle se tarkoittaa koko ajan intensiivisempää ja fiksumpaa harjoittelua, jonka vastineena saa sopivaa haastetta harjoitus- ja peliympäristössä. Onnistunut kausi tulee tällä tavalla. Jos omasta metodista lipsuu tai loukkaantumisia tulee paljon, hyvän kauden pelaaminen on paljon vaikeampaa.

Rakensimme Horsensin kanssa diilin niin, että heidän tarkoituksenaan oli myydä minut pian eteenpäin. Tämä tapahtui kuitenkin nopeammin kuin olimme suunnitelleet. Siirryin ensimmäisen kauden jälkeen FC Kööpenhaminaan.

Pääsin Tanskassa toteuttamaan sitä roolia, johon oli valmistautunut ja tähdännyt kaikki vuodet. Kun voitimme FC Kööpenhaminassa Tanskan mestaruuden ja pelasimme europelejä, se ei tuntunut omalla kohdallani vahingolta. Se tuntui enemmän kahleiden putoamiselta. Tiesin, että pääni ja kroppani toimivat. Minulla oli ollut jo pitkään sellainen fiilis, että ”antakaa niitä pelejä”.

Kun vertaan Tanskan vuosiani Englantiin, koen, että olin kehittynyt erityisesti henkisesti. Henkiset ominaisuudet ovat varsinkin maalivahdin roolissa äärettömän tärkeät, sillä virheet näkyvät tulostaululla. Koska virheitä tulee kaikille, ratkaisevaa on se, miten niitä käsittelee. Tällä on iso merkitys myös siihen, millaista tunnelmaa maalivahti luo ympärillään oleville ihmisille. Siitä pitää näkyä, että ”tällä tekemisellä voitetaan pelejä” ja että ”tässä joukkueessa ei päästetä maaleja”.

Fulhamissa huomasin, että olin Championshipin peleissä ihan ”matkustajana”. Yritin vain pysyä mukana. Tanskassa tajusin, että minun täytyy olla kuskina, eikä kyydissä. Tunsin enemmän vastuuta joukkueen auttamisesta ilman, että siitä tuli lisäpaineita. Opin myös nauttimaan paineista.

Kun lähdin Englannista, halusin voittaa mestaruuden. Halusin silloin ja haluan vieläkin voittaa mestaruuksia. Se on minulle iso kannustin urheilussa, sillä voittaminen on kaikista jalkapallon asioista vaikeinta. Se toteutui ensimmäisen kerran Tanskassa.

Vielä tärkeämpää ja hienompaa on kuitenkin matka voittamiseen ja tämän matkan vaikeus niin taidollisella, fyysisellä kuin henkiselläkin puolella. Tämä matka on minulle jahtaamisen arvoista. Voittaminen on lopulta kirsikka kakun päällä.

Kööpenhamina oli ympäristönä ultrakilpailullinen. Siellä voittamisen kulttuuri oli koko seuran DNA:ssa. Mestaruus oli siistiä juuri siksi, että se oli monella tavalla haastavaa, esimerkiksi joukkueen sisäisten ja ulkoisten paineiden takia.

Joronen A-maajoukkueen harjoituksissa kesäkuussa 2017. Myöhemmin kesällä Joronen siirtyi kahdeksan Englannin vuoden jälkeen Tanskaan. Kuva: Jussi Eskola.

***

Siirryin Tanskasta Bresciaan vuonna 2019. Olen halunnut ottaa sellaisia askeleita, jotka ovat urheilullisesti ylöspäin ja tuovat sarjan tason osalta lisää haastetta.

Kaikki seurasiirtoni ovat yleensä tapahtuneet nopeasti. Niissä ei ole kauheasti pohdiskeltu. Kun mahdollisuus nousee esiin ja se konkretisoituu tarjouksena, uutta seuraa kohti vain mennään. Ensimmäinen vaihtoehto ei ole joka kerta paras, mutta pitää ymmärtää, että uutta mahdollisuutta ei tule välttämää enää ikinä. Tämä on ollut mentaliteettini Englannin ajoista lähtien.

Puhun italialaisten mielestä varmasti edelleen tosi huonoa italiaa, mutta halusin heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kun tulin harjoitusleirille, kommunikoida italiaksi. Joukkueen videoanalyytikko oli valmennusstaffin ainoa jäsen, joka ymmärsi englantia. Pyysin häneltä käännöslistan tärkeistä jalkapallotermeistä, joita kenttäpelaajille voi huutaa. Tein tämän heti sen jälkeen, kun olin allekirjoittanut sopimuksen seuran kanssa.

Aloin treenileirillä huutelemaan opettelemiani sanoja, sillä niiden pitää tulla automaationa, jotta voin auttaa muita pelaajia. Kommunikointi kentällä on ensimmäinen vaihe sopeutumisessa.

Minun täytyy sanoa, että ”Perpa” (Hetemaj) on auttanut minua paljon. Olen voinut jutella hänen kanssaan ihan mistä tahansa aiheesta, joka on mietityttänyt minua.

Kun pääsin mukaan A-maajoukkueeseen, ”Perpa” oli pelaaja, jota katsoin urheilullisesti ylöspäin hänen henkisten ominaisuuksiensa takia. Olen kiitollinen, että hän on vastannut aina puheluihini ja typeriin kysymyksiini.

Olen ollut myös Italiassa heti valmis kilpailemaan. Kilpaileminen on minulle mielekäs asia. Se on lähtöisin jo lapsuudesta, kun totuin kilpailemaan faijaani vastaan. Se oli armotonta kilpailua. Onnistuin voittamaan isäni esimerkiksi sulkapallossa vasta sitten, kun hän oli lonkkavaivainen.

Ammattilaisurheilussa on olemassa myös ”piilokilpailua”. Siihen on olemassa yksinkertainen vakuutus: pitää olla tuplasti parempi kuin toinen. Jos muut pelaajat puhuvat esimerkiksi valmentajalle jotain, se on näiden ihmisten epävarmuutta. Itse tähtään siihen, että olen urheilullisesti parempi kuin muut ja keskityn vain kehittymiseen. Jos on tarpeeksi hyvä, pelaaja kyllä pelaa – puhuivat muut mitä tahansa.

Urheileminen on ollut minulle pienestä pitäen ja tähän päivään saakka suuri urheiluseikkailu. Vaikka urheilu on minulle ammatti, en koe sitä sellaiseksi. Urheileminen vaatisi Suomessa kuitenkin paremman ammatillisen arvostuksen. Tällä hetkellä se ei toteudu.

Minulle jalkapalloura on ollut sen selvittämistä, miten hyväksi urheilijaksi voin tulla ja kuinka paljon voin koetella omia rajojani. Se on ollut minulle aina mielenkiinnon kohde, jutun juoni.

Urheileminen on ollut minulle luontainen elämäntapavalinta, ei mikään uhraus. Vaikka harjoittelu on vaatinut paljon energiaa ja aikaa, se on tuntunut aina oikealta, suojelevalta ja arvokkaalta asialta.

Isäni on ollut kaikkein tärkein henkilö urallani. Hän vaikuttanut minuun ehdottomasti eniten urheilijuuden luonnissa. Isäni ei ymmärtänyt jalkapallosta aluksi yhtään mitään, mutta urheilusta sitäkin enemmän. Elämässäni on ollut aina ihminen, jolle olen voinut soittaa ja jonka kanssa olen voinut keskustella urheilusta tai mistä tahansa muusta asiasta. Se on ollut arvokkain asia, joka on tukenut uraani.

Kun katson ajassa taaksepäin, sanoisin maailmalle lähdössä olevalle 17-vuotiaalle Jesselle yhden asian.

On siistimpää palaa loppuun kuin hiipua hiljalleen.

Jesse Joronen Huuhkajat-paidassa marraskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat pelaajatarinat:

Perparim Hetemaj

Kategoriat:Haastattelu

2 replies »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s