Mielipide

Kommentti: Ei uhrauksia, vaan elämää – Mitä Huuhkajat-pelaajien tarinat voisivat opettaa jalkapalloyhteisölle vanhempien merkityksestä?

“Jokainen on oman onnensa seppä” on hieno sanonta, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä jalkapallon pelaajakehityksen kanssa. Tästä oiva osoitus on miesten A-maajoukkue, Huuhkajat.

Jos asian haluaa esittää kärjistäen, sen voisi muotoilla näin: Suomessa on käytännössä lähes mahdotonta nousta huippujalkapalloilijaksi, ellei taustalla ole ollut läheisten, erityisesti perheen, erittäin vahvaa omistautumista jalkapalloon. Yksittäisiä poikkeuksia on toki aina, mutta iso kuva on hyvin selkeä.

Matkalla kohti huippua perheet ovat olleet yksiköitä, joissa arki ja valinnat on rakennettu jalkapallon ehdoilla ja sen ympärille. On tehty kehittymissuunnitelmia viikko-, kuukausi- ja vuositasolla. Lomien ajankohdat on suunniteltu turnauskalenterin mukaan. On laitettu olosuhteita kuntoon omassa pihapiirissä. Käsitelty yhdessä haasteita ja vastoinkäymisiä. Mietitty tarkkaan ura-askeleita.

Monen pelaajan kohdalla jalkapallo on tullut osaksi elämää vanhempien, yleensä isän, pelaajataustan takia. Huuhkajista löytyy useita toisen tai jopa kolmannen polven jalkapalloilijoita. Tästä ovat esimerkkinä muun muassa Onni ja Simo Valakari, Marcus ja Tero Forss, Joni ja Jaana Kauko sekä Robert ja Paul Taylor.

Joidenkin pelaajien perheestä löytyy vahvaa urheilutaustaa jalkapallon ulkopuolelta. Lukas Hradeckyn isä Vladimir muutti Suomeen lentopallon takia. Jesse Jorosen isä Timo on pitkän linjan yleisurheiluvalmentaja. Leo ja Sauli Väisäsen äiti Anna-Liisa Tilus kilpaili yleisurheilussa SM-tasolla 18-vuotiaaksi asti.

Huomionarvoinen seikka nyky-Huuhkajissa on toki myös se, että joukkueessa on pelaajia, jotka ovat saaneet lapsena tai nuorena jalkapallokasvatuksensa joko kokonaan tai osittain ulkomailla. Tällaisia pelaajia ovat muun muassa Glen Kamara, Nicholas Hämäläinen, Thomas Lam ja Marcus Forss.

Suomen selviytymistä EM-kisoihin on helppo perustella hyvällä menestyksellä karsinnoissa. Sitä kauttahan kisapaikka tuli. Vaikuttavuudeltaan merkittävimmät ratkaisut on tehty kuitenkin paljon aikaisemmin. Kyse on ollut niistä valinnoista, joita pelaajat ja heidän perheensä ovat tehneet sellaisissa tilanteissa, joita me urheilun seuraajat pidämme helposti ”uhrauksina”, luopumisena jostakin.

***

Kenellä on valta sanoa, mikä on normaalia arkea ja mikä ei?

Marcus Forss lähti perheensä kanssa 13-vuotiaana jalkapallon takia Englantiin. Kyllä, tämä on normaalia, jos nuori haluaa kääntää kaikki kivet kehittymisensä eteen, ja perhe haluaa ja pystyy tukemaan tätä valintaa.

Tor Sparv kuljetti vuosien ajan poikaansa Timiä kesken koulupäivän Vöyriltä 75 kilometrin päähän Pietarsaareen, jotta poika olisi voinut harjoitella FF Jaron kanssa. Tämä, jos mikä, on vanhemmuuteen kuuluvaa välittämistä.

Teija Pukki otti työstään vuorotteluvapaata päästäkseen 17-vuotiaan poikansa tueksi Sevillaan.

Näitä esimerkkejä on Huuhkajien tarina täynnä. Nämä arjen ratkaisut ovat rakentaneet pelaajien polkua kohti EM-kisoja. Ovatko ne olleet uhrauksia vai elämää, jota on eletty?

Tai kuten Fredrik Jensenin isä Henrik totesi Ylen haastattelussa: ”Jalkapallo on ollut kokonaisvaltainen elämäntyyli koko perheelle positiivisessa mielessä. Ehkä pojat ovat jo nuorena huomanneet, ettei harrastaminen ole rasite kenellekään.”

Kun Anna-Liisa Tilukselta kysyttiin Olympiakomitean keskustelutilaisuudessa urheilevien lasten vanhemmuudesta, vastaus oli hämmentävä. Se oli hämmentävä sen takia, että Tilus ei kokenut vanhemmuudessa olleen mitään outoa tai epäluonnollista. Ei uhrauksia tai glamouria, vain normaalia urheiluarkea. Elämän elämistä ja valintoja.

”On lohdutettu, huolehdittu ja eletty mukana. Muistan, kuinka jotkut ystävättäret, joilla ei vielä ollut samanikäisiä lapsia, ihmettelivät, että miten olin aina jossain harjoituksissa ja turnauksissa. ”Etkö sä koe, että sä menetät jotain?” Sanoin heille, että en koe menettäväni mitään. Tämä on oma valintani. Halusin olla siellä, missä lapseni harrastavat. Se oli meidän elämää.”

Nuorten urheilupolkuja ja urheiluvanhemmuutta tutkinut liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola on painottanut, että urheilu on yksi normaali tapa järjestää arki – ”elämäntapavalinta”, kuten Aarresola on todennut.

”Luulen, että uhrautumispuhe (urheilun yhteydessä) johtuu osin siitä, että yhteiskunnassa on aina tietyt normit – ajatellaan, että mikä on tavallista elämää tai miten elämän pitäisi mennä. Jos urheilijan elämä on vähän poikennut tästä normista, se on tulkittu uhrauksena. Urheilija ei ole saanut urheilun takia sitä, mitä muut”, Aarresola on sanonut.

”Elämä on valintoja. (Ihminen) voi valita erilaisia elämäntyylejä ja -tapoja. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin valita. Urheileminen on yksi elämäntapavalinta. Medialla on varmaan ollut oma osansa dramatiikan, uhrautumispuheen, tuomisessa. Kun lukee urheilijoiden haastatteluja, he eivät itse tuota uhrautumispuhetta. He painottavat valintoja ja sitä, mitä urheilemisesta on saatu.”

***

Liian aktiivisista tai tiukoista vanhemmista puhutaan lajissa kuin lajissa. Moni Huuhkajat-pelaajakin on kertonut, kuinka he ovat saaneet lapsena ja nuorena kovaa palautetta kotona esimerkiksi pelien jälkeen. Ulkopuolisten on helppo kauhistella tällaista toimintaa. Mutta samalla unohdetaan usein se, että juuri vanhemmat ovat henkilöitä, jotka ovat kuitenkin ensimmäisenä lohduttamassa, tukemassa ja valmiita kuuntelemaan.

Kuulemme ehkä tiukat sanat kentän laidalla, mutta emme näe sitä kaikkea muuta vanhemmuutta, jota tapahtuu silloin(kin), kun emme ole paikalla todistamassa.

Vanhemmilla, kuten meillä kaikilla muillakin, voi kuohahtaa välillä, mutta mikä olisikaan turvallisempi paikka käsitellä näitä tunteita ja hetkiä kuin oma perhe.

”Se, että lapsi näkee, että vaikeuksia on, mutta yhdessä selvitään, on arvokkain perintö, mitä voi lapselleen jättää”, lastenpsykiatri Terhi Aalto-Setälä on arvioinut. Tällainen perintö kantaa myös jalkapallossa.

Olen huomannut monet kerrat, kuinka suomalaisessa jalkapallossa lasten ja nuorten valmentajien voi olla vaikea antaa pelaajille kriittistä, mutta kehittävää palautetta. Ajatellaan, että pelaaja menisi jotenkin ”rikki”. Myös näillä hetkillä korostuu vanhempien merkitys.

Jos jalkapalloilija kuulee kritiikkiä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, tilanne ei ole optimaalinen. Olennaista on tasapaino vaatimisen ja välittämisen välillä.

Kun haastattelin entistä jalkapalloilijaa, nykyistä juniorivalmentajaa Pasi Tauriaista kirjaprojektia varten, Tauriainen toi esille tärkeän seikan. Tauriaisen näkemykset pohjautuivat omien pelaaja- ja valmentajakokemusten lisäksi arkeen kahden jalkapalloilevan, nykyään ulkomailla pelaavan, pojan vanhempana.

”Vaatimustason pitää olla nuorten pelaajien kohdalla kova, jos heitä haluaa auttaa ammattilaisiksi. Nuoria pitää opettaa kestämään ja vastaanottamaan kritiikkiä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että junioreille pitää aukoa päätä ja vittuilla. Tavoitteena pitäisi olla nuorten pelaajien vieminen eteenpäin äärirajan kynnyksellä. Pelaajien pitää kokea kritiikki niin, että he eivät halua kuulla sitä joka viikko”, Tauriainen sanoi.

***

Vanhempien kokonaisvaltainen tuki ei tietenkään perustu vain kehittävän kritiikin antamiseen tai arjen isoihin päätöksiin, kuten ulkomaille muuttamiseen. Tuki tiivistyy ennen kaikkea yhteen asiaan: läsnä olemiseen.

Monet Huuhkajat-pelaajien vanhemmat, joita olen haastatellut vuosien saatossa, ovat korostaneet sitä, että vanhemman on tärkeää olla kiinnostunut lapsen kehittymisestä. Tämä merkityksen ja kiinnostuksen osoittaminen tarttuu myös lapseen. Urheilemisesta tulee luonnollinen tapa toteuttaa arkea. Silloin urheilija ei koe luopuvansa mistään, kun aamulla pitää herätä treeneihin jo seitsemältä tai illalla täytyy tehdä kotona vielä huoltavaa harjoittelua.

Välillä minusta tuntuu, että kauhistelemme enemmän sitä, että lapsi treenaa kahdeksan tuntia päivässä urheilua kuin sitä, että vastaava aika vierähtää puhelin kourassa. Millaista esimerkkiä lapsen ympärillä olevat ihmiset haluavat antaa?

Pelaajien vanhempien läsnä oleminen ilmenee monella tavalla. Myös Huuhkajat-pelaajien kohdalla monet vanhemmista, esimerkiksi Kari Lappalainen, Kai Kauko ja Rauno Karjalainen, ovat olleet jossain vaiheessa valmentajana lapsensa joukkueessa.  Isä- ja äitivalmentajilla on edelleen iso merkitys pelaajakasvatuksessa. Tilanne on huono, jos ammattivalmentajat vähättelevät näitä valmentajia.

Vanhemmuus on pitkälti mahdollisuuksien luomista. Jos kipinä on syttynyt, sitä ei saa missään tapauksessa tukahduttaa. Kun lapsi on saatu innostumaan, ”rauhoitu”- tai ”ei niin paljoa”-sanat tekevät hallaa. En halua syyllistyä väsyneiden self help -ohjeiden antamiseen, mutta olen nähnyt lukuisia kertoja läheltä, kuinka valtava merkitys vanhemman omalla liikkumisella ja aktiivisuudella on lapsen innostumiseen. Miten me seuratoimijat voisimme tukea niitä perheitä, joissa tällaista kulttuuria ei ole vielä niin paljoa?

Suutun, jos jalkapallotoimijat katsovat, että asia ei kuulu heille sen takia, että ”eihän lapsen liikkuminen voi tapahtua vain ohjatussa toiminnassa”. Valmentajilla ja joukkueharjoituksilla voi olla valtava merkitys liikkumisen innostamiseen myös seuratoiminnan ulkopuolella.

Vanhemmat voivat tehdä hallaa pelaajakehitykselle silloin, jos he poistavat kaikki esteet pelaajien tieltä. Sama koskee myös valmentajia. ”Välillä minusta tuntuu, että valmentajien pitää käydä pelaajien puolesta paskallakin”, eräs kokenut valmentaja on lausunut.

Huuhkajat-pelaajien vanhemmat ovat luoneet kyllä väyliä, mutta eivät ole poistaneet esteitä lastensa tieltä.

Erkki Toivio rakensi pojalleen Joonalle ja tämän kavereille kotitalon viereiselle tyhjälle tontille jalkapallomaalit, jotta lapset saivat pelit pystyyn lähellä kotia.

Iina Soiri antoi 14-vuotiaalle Pyry-pojalle mahdollisuuden lähteä yksin kolmeksi viikoksi jalkapalloleirille Saksaan.

Kun Robert Taylor sai nuorena tällin jalkaansa pelissä, isä Paul meni poikansa luokse, käski poikaa ottamaan teipin pois jalasta ja kehotti menemään takaisin kentälle. ”Olemme huutaneet toisillemme ja seuraavana päivänä olemme pyytäneet anteeksi ja menimme potkimaan palloa”, Taylor on muistellut Helsingin Sanomien haastattelussa.

Joel Pohjanpalon Risto-isä sopi PK-35:n juniorivalmentajien kanssa, että innokas Joel sai käydä myös muiden ikäluokkien harjoituksissa.

Näistä mahdollistamisista saisi oman kirjan. Esimerkkejä on niin paljon. Tunnistammeko, kuinka iso voimavara urheilevien lasten ja nuorten vanhemmat voisivat olla koko Suomi-urheilussa?

Kun olen lukenut niitä puheenvuoroja, joista urheilevien lasten vanhempia on kannustettu pysymään pois lapsen harrastamisesta, olen ollut hämmentynyt. Ehkä aika voisi olla 2020-luvulla kypsä sille, että eri toimijat saataisiin pois omista poteroistaan tekemään aidosti yhteistyötä ja kommunikoimaan paremmin toinen toisilleen.

***

Suomalaisessa jalkapallossa tykätään puhua isosta ja yhtenäisestä jalkapalloperheestä. Tällaista epämääräistä jargonia tärkeämpää olisi pohtia, mikä merkitys urheilevien lasten vanhemmilla on, miten näitä vanhempia voitaisiin tukea, voisiko heidän panoksensa tärkeyden tunnistaa ja tunnustaa nykyistä paremmin ja miten tietoa voitaisiin jakaa esimerkiksi perheiden välillä.

Yksi tärkeimmistä asioista olisi tunnistaa, että vanhemman ei tarvitse olla entinen A-maajoukkuepelaaja tai ammattitason urheilija voidakseen tukea lastaan urheilussa. Ei tällaisesta taustasta tietenkään mitään haittaa ole, mutta se ei ole välttämättömyys.

Kun haastattelin alkuvuonna Päivi Kiloa, jonka pojat pelaavat saksalaisen HSV:n nuorisoakatemiassa, sain kuulla viisaita sanoja.

”Vanhempien pitää olla mukana, läsnä ja kiinnostuneita siitä, mitä lapsi tekee. Olemme tehneet tätä vahvasti perheenä koko ajan. Sanoisin, että jalkapallo on perheharrastus, mutta kentällä on vain lapsi ja joukkue. Me vanhemmat olemme pyrkineet osoittamaan pojille, että meitä kiinnostaa heidän harrastuksensa. Kysyimme jokaisen treenin jälkeen, miten ne sujuivat ja mikä fiilis harjoituksista jäi. Meille oli tärkeää, että pojat pääsivät purkamaan fiiliksiään yhdessä koko perheen kanssa. Olemme halunneet pitää koko ajan hyvän keskusteluyhteyden, jotta pojat voivat puhua hyvistä ja huonoista asioista. Tämä on mielestäni kaiken A ja O.”

Huuhkajien historiallinen EM-kisapaikka ratkesi marraskuussa 2019 kotiottelussa Liechtensteinia vastaan. Isoin työ tehtiin kuitenkin jo vuosia aikaisemmin kodeissa ympäri Suomea: Kotkassa, Rautjärvellä, Porvoossa, Sipoossa, Helsingissä, Turussa, Riihimäellä, Keravalla, Paraisilla, Jyväskylässä ja monessa muussa paikassa.

Perheen arjen rakentuminen urheilun ympärille ei tarkoita välttämättä uhrauksia.

Se, mikä lähes kaikkia Huuhkajat-pelaajia – erilaisista taustoista huolimatta – on yhdistänyt, on perheen kokonaisvaltainen eläminen lajin ehdoilla. Se on voinut näyttää ulkopuolisen silmin pakonomaiselta omistautumiselta, mutta tullakseen jalkapalloilijaksi pelaajan on elettävä jalkapalloilijan elämä. Sellaisen arjen rakentaminen yksin, ilman vanhempien tai muun lähiympäristön tukea, on mahdotonta.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s