Mielipide

Mitä tapahtui muutoksentekijälle?

Tiedän, että tämän tekstin kirjoittaminen voi nostaa ”myrskyn vesilasissa”. Aihe on kuitenkin niin tärkeä itselleni, että haluan kirjoittaa siitä. Ehkä sekin antaa rohkeutta, että aktiiviset vuodet juniorijalkapallon parissa alkavat olla pian takanapäin.

Jalkapallovalmentaja Erkka V. Lehtola oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yksi suomalaisen juniorijalkapallon tärkeimmistä hahmoista. Lehtola kuului siihen pieneen joukkoon, joka halusi terävöittää lasten ja nuorten pelaajakehitystoimintaa. Tämä muutosvimma näkyi paitsi kentällä myös julkisissa kannanotoissa.

Lehtola toimi tärkeänä esikuva niille juniorivalmentajille, jotka halusivat tehdä enemmän ja paremmin kuin aikaisemmin. Ei haluttu tyytyä pelkästään siihen, mitä oli tehty aikaisemmin.

Kuuluin myös itse tähän nuorten valmentajien porukkaan, joka näki Lehtolan eräänlaisena tienraivaajana, ”kapinallisten” johtajana. Lehtolan kirjoitukset, keskustelunavaukset ja käytännön teot osoittavat paloa mennä eteenpäin, tarvetta kehittyä.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Lehtola oli yksi avainhenkilöistä, kun suomalainen junnufutis otti noin 15 vuotta sitten askeleita hämärästä valoon. Tästä työstä arvostan Lehtolaa edelleen valtavasti. 

Jo pitkään Palloliiton riveissä työskennellyt valmentaja täyttää ensi tammikuussa 50 vuotta. Näyttäisi siltä, että jokaiselle valmentajalle välttämätön ”kapinallisuus” on kadonnut johonkin. Muutoshalu on vaihtunut status quon säilyttämiseksi. Julkisia puheenvuoroja vaikuttaisi leimaavan nykyisin enemmän varovaisuus kuin rohkeus.

Onko muutoksen kaasujalka siirtynyt jarrupolkimelle?

Lehtola on kuulunut jo pitkään Suomi-futiksen näkyvimpiin äänitorviin. Hän on vaikuttaja, jonka sanoja kuunnellaan. Tuota valtaa voi käyttää joko kehityksen vauhdittamiseen – tai sen jarruttamiseen.

Eräs pitkään ulkomailla työskennellyt suomalaisvalmentaja on muistellut, että Palloliiton kursseilla ei saanut aikanaan puhua peliasennoista. Nykyään peliasennot ovat jollain tavalla osa lähes jokaisen seuran valmennustermistöä tai -linjaa.

Lehtola kirjoitti 20. maaliskuuta juniorivalmennusta käsittelevän blogitekstin Palloliiton Internet-sivuille. Kirjoitusta pääsee lukemaan tästä. Kun luin tekstiä, minusta tuntui, että ajassa palattiin osittain kymmenen vuotta taaksepäin.

Hieman erikoiselta tuntuvaa piikittelyä uusia termejä kohtaan. Hämmentävältä tuntuvaa vastakkainasettelua teorian ja käytännön välillä. Yksittäisten toimijoiden nostamista esiin tavalla, jonka olisi voinut mielestäni tehdä tyylikkäämmin. Omien kokemusten kuvaamista ”väitöskirjana”, mikä näyttää helposti pyllistykseltä tieteentekijöitä kohtaan.

Lehtola totesi tekstissään esimerkiksi näin: ”Suomenkieliset sanat ja perinteiset tavat puhua pelistä uhkaavat hautautua uusien termien ja sivistyssanojen aggressiivisen prässin alle.”

Olisiko 2000-luvun alun muutosvimmainen tienraivaaja, joka haki säännöllisesti oppeja esimerkiksi ulkomailta, kirjoittanut näin?

Sitä paitsi, en ole törmännyt ”uusiin termeihin ”kuin joissakin yksittäisissä teksteissä tai videoissa. Iso kuva, alkaen esimerkiksi liiton koulutuksista, on pysynyt samanlaisena. Mistään isosta rynnistyksestä ei voi siis puhua.

Termit, joita Suomessa pidetään uusina, ovat monessa muussa maassa valmennusalan toimijoiden välisessä kommunikaatiossa arkipäivää.

Esimerkiksi Borussia Möchengladbachin akatemiassa juniorivalmentajat keskustelevat säännöllisesti muun muassa differentiaalioppimisesta lasten valmennuksessa. Tästä kuulin maaliskuun alussa yhdeltä ”Gladbachin” juniorivalmentajalta.

Samoja havaintoja tein myös viime viikolla, kun pääsin kuulemaan hollantilaisen SBV Vitessen ja tanskalaisen FC Midtjyllandin lapsuus- ja nuoruusvaiheen toiminnasta. Termit, kuten plyometrinen harjoittelu, makrotason prinsiipit ja aivojen plastisuus, nousivat esille.

Se, mikä Palloliiton toimistolla Töölössä saatetaan nähdä uutena ja pelottavana, saattaa monessa muussa juniorijalkapalloympäristössä olla osin jo vanhentunutta sisältöä. Tämä kuvastaa osaltaan sitä, kuinka tärkeää on seurata jatkuvasti kehitystä.

Jos uudet termit ja asiat nähdään lähtökohtaisesti pelottavina, tämä asenneilmapiiri voi heijastua laajallekin. Siitä on juniorifutikselle isossa kuvassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Pysymme varmasti entistä tiukemmin paarialuokassa.

Tämä ei ole joko-tai-asetelma, mutta kysyn silti varovaisesti. Kumpi on parempi vaihtoehto: Olla jatkuvasti utelias ja mennä välillä metsään, mutta säilyttää kuitenkin pyrkimys kehittymiseen? Vai sulkea silmät ja korvat uusilta impulsseilta ja antaa kehittymisen junan kiihdyttää entistä kauemmas?

Kehittyvä pelaaja on utelias, etsii rajojaan, käy välillä myös epämukavuusalueella ja oppii toimimaan muuttuvassa ympäristössä. Näitä ominaisuuksia on hyvä vaalia myös valmentajien keskuudessa.

Kokonaiskuvan hahmottaminen vaatii eron tekemistä kahden asian välille. Millaista ammattikieltä valmennuksen parissa toimivat käyttävät keskenään ja miten nämä osaajat kommunikoivat lapsille ja nuorille?

Se, että valmentajat keskustelevat pelin teoriasta ja argumentoivat esimerkiksi taidon olemuksesta, ei tarkoita sitä, että tämä puhe siirtyisi juniorikentälle lasten valmentamiseen.

Puhuvatko lääkärit potilaille samoilla latinankielisillä termeillä, joita he käyttävät kollegoiden kesken seminaareissa? Viittaavatko asianajajat oikeuslähteisiin samalla tavalla keskustellessaan päämiestensa kanssa kuin neuvotellessaan keskenään sopimuksen yksityiskohdista? Keskustelevatko luokanopettajat lasten kanssa niillä käsitteillä, joista he kirjoittavat gradutöissään?

Kun lajin kattojärjestössä työskentelevä ammattilainen ilmoittaa pelkäävänsä, että ”monimutkainen tiede hyökkää liian varhain lasten yksinkertaiseen maailmaan”, herää kysymys: Miten tätä purkausta pitäisi oikein tulkita?

Jos akateeminen ymmärrys ei ole riittävällä tasolla, henkilö voi olla helposti peloissaan. Silloin ihminen näkee enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Ei ”monimutkaisen tieteen hyökkäämistä” kannata pelätä. Jo pelkkä käsite ”monimutkainen tiede” on erikoinen.

Valmentajille on annettava esimerkiksi koulutusten avulla lisää työkaluja, joilla he pystyvät käsittelemään informaatiota ja viemään tarvittaessa uusia oppeja käytäntöön, lasten tueksi. On osattava jäsentää asioita loogiseen muotoon. On ruokittava kulttuuria, jossa asioista halutaan ottaa selvää. Teksteihin pitää saada myös konkretiaa ja esimerkkejä.

Tämä on varsinkin seurajohtajien, valmennuskouluttajien ja muiden ammattilaisten – mutta samaan aikaan koko futisyhteisön – tehtävä. Esimerkillä on iso vaikutus.

Kaikki valmentajat voivat oppia, jos heitä tuetaan ja ympärille luodaan uteliaisuuteen ja jatkuvaan oppimiseen rakentuvaa kulttuuria. Silloin vieraat termitkään eivät ole enää niin iso ongelma, ellei niitä sellaisena halua keinotekoisesti pitää.

Juha Valla, Lehtolan entinen pitkäaikainen valmennuskollega, on muodostunut minulle eräänlaiseksi valmennukselliseksi esikuvaksi.

Useamman vuoden Vallan kanssa toimineena muistan varmaan ikuisesti, kuinka kokeneempi valmentaja suorastaan pakotti meitä nuorempia valmentajia olemaan jatkuvasti uteliaita. Hän ei hillinnyt innostusta, vaan puski eteenpäin. Kertoi, että virheet opettavat ja tekevät paremmaksi. Ajatteli, että vaikka uusia termejä olisi aluksi liikaa, parhaat niistä kyllä suodattuisivat käytäntöön – ”turhien” jäädessä unholaan.

Kun uskaltaa olla avoin esimerkiksi uusille termeille, voi ymmärtää paremmin myös vanhaa, nähdä mikä entisessä on hyvää, jopa parempaa. Olen itse oppinut tämän monet kerrat kantapään kautta.

Myös toinen Lehtolan kanssa toiminut valmentaja, Pertti Kemppinen, on ollut tässä suhteessa tärkeä esimerkki. Kemppinen, jos kuka, on tullut tunnetuksi erilaisiin tutkimuksiin nojautuvista teksteistä, joista on jäänyt ”termipäästöjä”. Toisaalta Kemppinen on samaan aikaan ryöminyt mudassa innostaakseen lapsia ja heittäytynyt omalla esimerkillään lasten maailmaan.

Tämä on minulle osoitus siitä, että teoria ja käytäntö kulkevat käsi kädessä.

Olen itsekin mennyt välillä mykäksi Kemppisen kanssa keskustellessa. Siinä, missä yksittäisten valmentajien kynnys lähteä mukaan valmennukseen on voinut hetkellisesti nousta, olen lähes varma, että vielä useampi on kuitenkin innostunut lisää ja halunnut oppia enemmän.

Kumpi on parempi tilanne: se, että yksi varoo lähtemästä mukaan vai se, että toinen valmentaja innostuu ja kiinnostuu lisää? Itse olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Ympäristö, joka hillitsee uteliaisuutta ja innostusta, on lamaannuttava ympäristö. Tällaisesta ympäristöstä voi vähitellen muodostua kupla, jossa kaikkia asioita peilataan vain suhteessa vanhaan. Silloin uusien sivistyssanojen nähdään hyökkäävän aggressiivisesti päälle. Eikä tämä tarkoita missään nimessä sitä, etteikö myös vanhassa olisi paljon hyvää. Totta kai on!

Pitäisikö ajattelutapaa muuttaa enemmän siihen suuntaan, että ”antaa kaikkien sivistyssanojen hyökätä kimppuun, suodatamme sieltä ne, jotka palvelevat kehitystä ja tuovat lisäarvoa aikaisempaan”?

Toistonkin uhalla kysyn: millaisen kuvan oppimisesta ja kehittymistä Lehtola haluaa antaa ”suomalaiselle jalkapalloperheelle”?

Tilanne vetää mieleni myös hieman surulliseksi. En näe Lehtolan kannanotoissa enää sitä samaa tienraivaajaa, joka vielä noin kymmenen vuotta sitten oli monelle juniorivalmentajalle roolimalli nimenomaan siinä, että asioita voi aina tehdä paremmin ja tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen on kehittymisen pahin este.

Tämä ei ole Lehtolalle mikään velvollisuus. Onhan hän tehnyt juniorifutikselle aikanaan valtavan työn. Sillä on ollut iso arvo.

Asetelma on myös ristiriitainen. Liitto on jo useamman vuoden ajan korostanut tiedolla johtamisen merkitystä. On palkattu ”jalkapalloprofessori”, tutkimus- ja kehitystoiminnan asiantuntijoita, ja niin edelleen. Näiden toimintojen tarkoituksena on tukea arjen toimintaa, tuoda lisäarvoa kenttätyöhön, ei korvata sitä.

Tämä sama pätee myös lasten valmennukseen. Erilaisten termien, teoreettisten viitekehysten ja muun Lehtolan kuvaileman ”valmennustieteen” tarkoituksena on antaa valmentajille ajatuksellisia apuvälineitä. Joihinkin ne tarttuvat paremmin kuin toisiin.

Utelias valmentaja ottaa selvää vieraammista termeistä, eikä tämän tarvitse tarkoittaa luopumista hyviksi todetuista perinteistä.

Tärkeintä on sellainen asenneilmasto, jos tällaista uteliaisuutta pidetään tavoiteltavana asiana ja sitä tuetaan. Kun yhä useampi koulutustilaisuudessa vieressä istuva valmentajakollega ottaa selvää uusista asioista, peilaa tätä suhteessa aikaisemmin opittuun ja kykenee myös kyseenalaistamaan, koko futisyhteisöä kehittävä kulttuuri vahvistuu.

Kriittistä ajattelua on kuitenkin vaikea oppia, jos pelkona on se, että uudet termit karkottavat innokkaat valmentajanalut. Kun aloittavia valmentajia tuetaan ja jeesataan, nämä tekijät kyllä ymmärtävät, että ”uusi tieto” ei ole synonyymi ”hyvälle opille”. Tämä tieto voi kuitenkin auttaa näkemään uusia asioita eri tavalla ja kehittämään omaa toimintaa entistä paremmaksi.

Olen itse syyllistynyt varmasti ajoittain Lehtolan kuvaamaan vauhtisokeuteen. Syyllistyin varsinkin aikaisemmin esimerkiksi lapselliseen vastakkainasetteluun ”old school -valmentajien” ja ”uuden sukupolven modernien valmentajien välillä”. Tämä hävettää itseäni välillä vieläkin. Nykyään ymmärrän paremmin, että aikaisemmat perinteet ja uudet teoreettiset ajatukset voivat aidosti tukea toisiaan.

Erkka V. Lehtola tuli kuitenkin – varmasti hyvää tarkoittavalla tekstillään, jossa oli toki myös osuvia pointteja – toistaneeksi sen vitsauksen, joka on vaivannut suomalaista jalkapalloa mielestäni liian kauan. Jos haluamme tulla paremmiksi, meidän täytyy olla uteliaita, pysyä kaikin mahdollisin keinoin kiinni kehityksessä, kunnioittaa vanhaa mutta olla avoimia myös erilaisuudelle sekä säilyttää nöyryys uuden tiedon edessä.

Tämä voi tehdä ilman perinteiden ja hyvien käytäntöjen hylkäämistä. Ja niin, että toiminta näkyy laadukkaampana lasten valmentamisena.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s