Haastattelu

”En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja” – Omin sanoin Perparim Hetemaj

Perparim Hetemaj, 34, voitti vaikeudet ja kasvoi arvostetuksi jalkapalloammattilaiseksi. Kun Hetemaj lähti 19-vuotiaana Suomesta ulkomaille, hän ei osannut keittää edes kananmunaa. Vakavan loukkaantumisen jälkeen paluu Suomeen oli lähellä. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, Hetemaj pelaa 10. kauttaan Italian pääsarjassa ja tähyää kohti 300 Serie A -ottelun upeaa rajaa.

Perparim Hetemaj’n jalkapallopolku on ollut kertomus sopeutumisesta, sinnikkyydestä, ammattimaisuudesta sekä vaikeuksien voittamisesta. Nyt Hetemaj kertoo omin sanoin tarinansa, jonka viimeisiä lukuja ei ole vielä kirjoitettu.

***

“Jalkapalloilijan ura on ollut ainoa asia, jota olen elämältäni halunnut. Jalkapallon pelaaminen on vieläkin suurin intohimoni. Olin jo nuorena valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni ammattilaiseksi.

Kotikasvatukseni oli erilainen kuin monella muulla lapsella Suomessa. Meillä oli himassa aina tiukka kuri ja kova vaatimustaso. Se vaikutti siihen, että ulkomaille siirtyminen 19-vuotiaana ei ollut niin iso shokki.

Tietysti Suomesta ulkomaille lähteminen oli jollain tavalla shokki. En tiennyt, mitä ammattilaisurheilu oikeasti on. Vaikka pelasin Veikkausliigaa, olin pystynyt elämään Suomessa ei-urheilijan elämää.

Meillä nuorilla pelaajilla ei ollut ainakaan siihen aikaan käsitystä vaatimustasosta ulkomailla – tai sitten en ollut itse kuunnellut, kun siitä kerrottiin. Siitä olen varma, että henkisestä puolesta ei puhuttu. Pelaajille ei esimerkiksi kerrottu, mitä yksin eläminen vaatii. Toivoisin, että tästä asiasta puhuttaisiin enemmän.

Kun pelasin Klubissa Veikkausliigaa, oletin, että olen todella hyvä pelaaja. Ulkomailla huomasin heti, että en ollut muihin verrattuna mitään. Ero oli valtava. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen shokki.

Perhe on ollut minulle kaikki kaikessa. Kun asuin himassa, äiti teki kaiken minun ja veljeni ”Mehun” eteen. Myös siskoni auttoivat todella monessa asiassa. Minun ei tarvinnut ikinä esimerkiksi pestä pyykkiä tai siivota. Ainoa hommani oli viedä laukku yläkertaan – ja siinäkin lusmuilin välillä.

Ulkomailla tämä muuttui täysin. Vaihtoehtona oli tehdä kaikki asiat itse tai palkata joku muu tekemään ne. Itse olisin tietysti halunnut palkata jonkun avukseni, mutta äitini ja siskoni vaativat, että minun täytyy hoitaa arjen asiat itse. ”Muuten pääset liian helpolla”, he sanoivat. Kuuntelin heitä ja opin pikkuhiljaa tekemään asioita myös itse. Aluksi en osannut keittää edes kananmunaa oikein.

***

Palaute ja kilpailu on ulkomailla paljon raadollisempaa kuin Suomessa. Sain kotona Suomessa välillä raakaa palautetta, mutta se oli kuitenkin eri asia, sillä se tuli vanhemmiltani tai siskoiltani. Palaute joukkueen edessä muiden kuullen on ihan eri juttu.

Esimerkiksi Kreikassa sain nuorena pelaajana valmentajalta todella paljon paskaa niskaani. Valmentaja kyllä tykkäsi minusta, mutta samalla vaati paljon, koska olin nuori. Muistan yhden tilanteen hyvin. Olin pelannut eräässä pelissä keskitasolla. Voitimme ottelun 3–1, mutta olin ”kämmännyt” yhden avopaikan ja menettänyt pallon pari kertaa helposti. Valmentaja kysyi pelin jälkeen koko joukkueen edessä, olinko nukkunut edellisenä yönä hyvin. Kun vastasin ”joo”, hän sanoi, että ”aa, luulin, että et ollut nukkunut yöllä, koska nukuit pelissä”.

Valmentajan palaute tuntui ikävältä, mutta kuoreen meneminen ja luovuttaminen eivät olleet minulle vaihtoehto. Tyyliini ei ole koskaan kuulunut se, että teen itsestäni uhrin. Olen aina luottanut itseeni todella paljon enkä antanut itselleni sellaista vaihtoehtoa, että epäonnistun. Muistan kuitenkin sen, kuinka rankkaa oli aluksi tulla väsyneenä ja yksin treenien jälkeen himaan.

Olen aina joutunut todistamaan muille enkä ole koskaan saanut mitään ilmaiseksi. Moni on epäillyt minua pienestä pitäen. Jotkut heistä ovat tulleet myöhemmin sanomaan, että he eivät olisi ikinä uskoneet, että minusta tulee jotain.

En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja. Vuoden tulokas? Ei. Vuoden nuorisopelaaja? Ei. Vuoden lupaavin pelaaja? Ei. Tämä antoi minulle kuitenkin motivaatiota. Asetin itselleni kovia tavoitteita – epäilijöistä huolimatta.

Yhdessä vaiheessa, kun minulla ei ollut vielä lihaksia potkaista palloa, jotkut sanoivat suoraan, että ”miten sinusta voi muka tulla pelaaja, jos et osaa potkaista palloa”. Tällaiset kommentit eivät tuntuneet kivoilta, mutta mietin aina, että voin reagoida niihin muullakin tavoin kuin alkamalla itkemään. Annoin varmasti välillä myös omalla käyttäytymiselläni ja olemuksellani syitä epäilyksiin.

Minulla oli Suomessa mahdollisuus pelata ja kehittyä. Se oli tärkeintä. Heitä, jotka uskoivat minuun, oli kuitenkin enemmän kuin epäilijöitä. Esimerkiksi Klubin B-junioreissa valmentajat ymmärsivät sen, että kehityin fyysisesti muita myöhemmin.

Perhe on ollut tärkein asia elämässäni. Perheeni on ollut kannustava, mutta he myös odottivat ja vaativat paljon. Jos emme lapsina treenanneet kesäisin ”Mehun” kanssa niin paljoa, isäni sanoi meille suoraan: ”Brasiliassa on miljoona pelaajaa, jotka tekevät kolme kertaa enemmän duunia kuin te, jotka istutte täällä kotona sohvalla katsomassa Pokémonia.” Tämä asetti paineita, mutta opin käsittelemään niitä jo nuorena.

19-vuotias Hetemaj HJK:n paidassa Veikkausliiga-ottelussa Kuopion Palloseuraa vastaan. Kuva: Jussi Eskola.

***

Minulta on kysytty joskus, että miksi minusta tuli vasta 23-vuotiaana säännöllisesti miesten pelejä ulkomailla pelaava pelaaja. Olen sanonut aina, että jokaisella on oma tie. Kenelläkään pelaajalla ei ole samanlaista polkua menestykseen.

Minulle oli tärkeää, että olin saanut Suomessa kokemusta miesten peleistä. Sanoisin nyt nuorelle itselleni, että henkinen puoli on se, joka tekee huipulla suuren eron. Itse pelaaminen lähtee monessa paikassa kuitenkin samoista asioista: älä menetä palloa, syötä omille ja juokse paljon.

Minulla oli parikymppisenä vakavan loukkaantumisen jälkeen vaihe, jolloin en oikein löytänyt mistään sopivaa paikkaa. Tiedän, että jossain piireissä ajateltiin, että ”ei tuosta mitään tulee, se palaa maitojunalla takaisin Suomeen”.

En halunnut antaa näille tyypeille sitä iloa, että he ovat oikeassa suhteeni. Luotin itseeni ja odotin oikeaa hetkeä.

Kun olin Hollannissa FC Twentessä, olin hyvin lähellä tulla takaisin Suomeen. Isäni antoi minulle kuitenkin yksinkertaisen ohjeen: ”Pysy ulkomailla, pidä turpasi kiinni, äläkä selittele mitään”. Veljeni jeesasi minut Italiaan, jossa aloin toimimaan isäni ohjeiden mukaan. Täällä olen vieläkin.

***

Isäni tykkäsi paljon italialaisesta jalkapallosta ja katsoimme sitä usein kotona. Nämä pelit tarttuivat myös minuun. Muistan hyvin esimerkiksi sen, että peleissä tuli paljon sellaisia tilanteita, joissa pelaaja työnsi vastustajaa hieman selästä. Selkä vastustajaa kohti ollut pelaaja työnsi selkäänsä hieman vastaan, kaatui ja sai aina vaparin omalle joukkueelle. Rupesin treenaamaan tätä Pukinmäen kentällä, jossa pelasimme muiden ulkomaalaistaustaisten pelaajien kanssa tai kun harjoittelin ”Mehun” kanssa 1v1-tilanteita.

Kun tulin Italiaan vuonna 2010, muut pelaajat sanoivat, että olen kuin peura kentällä. Valmentajat eivät löytäneet minulle aluksi kunnon roolia. Tein kuitenkin aina niitä asioita, joita valmentajat pyysivät minua tekemään. Samalla opin koko ajan lisää.

En kysellyt valmentajilta miksi-kysymyksiä. Jos he sanoivat, että ”potki tuota vastustajaa”, tein sen kyselemättä. Sain jo pienenä kotoa ohjeen, että ”älä puhu, kuuntele valmentajaa”. En ollut noudattanut tätä ohjetta aikaisemmin urallani. Kun aloitin Bresciassa, tajusin, että se on viimeisiä mahdollisuuksiani tehdä uraa ja menestyä. Minun oli pakko ymmärtää ja totella isäni antamaa ohjetta. Tässä asiassa minulla oli ollut ongelmia nuorempana.

Italiassa olen ymmärtänyt, kuinka iso merkitys taktisella osaamisella on. Pelaajia ja kilpailua on niin paljon, että jossakin asiassa pitää tehdä eroa muihin. Pelaaja voi kovallakin tasolla kompensoida taktisella osaamisella puutteitaan. Jos pelaaja ei ole esimerkiksi niin nopea, hänen on tärkeää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Jalkapallo on kuin shakkipeli. Kun teen omassa roolissani jonkin siirron, se on aina yhteydessä, synkronoitu, muihin pelaajiin. Omaa kieroutta ja taitoa hämätä pitää osata käyttää suhteessa vastustajaan.

Olen pystynyt sopeutumaan, koska olen ymmärtänyt, mitä valmentajat ovat halunneet minun tekevän. Treenaan viikon ajan tulevaa peliä varten niitä asioita, joita valmentaja minulta odottaa. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa minun oli vaikea antaa tietynlaisia syöttöjä ”sokkona” vapaalle pelaajalle. Tämä oli kuitenkin pakko oppia, vaikka se tuntuikin aluksi hankalalta.

Jos valmentaja kertoo minulle, mitä hän haluaa minun tekevän, teen sen. Yritän tietysti itse hahmottaa aina, mitä valmentaja odottaa minulta, mutta en kysy miksi-kysymyksiä. En välttämättä onnistu joka kerta, mutta pyrin analysoimaan, mitä voin tehdä ja miksi.

Vaikka pelaaja olisi jostain asiasta eri mieltä valmentajan kanssa, oma ego pitää siirtää sivuun ja pelaajan täytyy yrittää toimia niin hyvin kuin mahdollista. Jos tähän ei pysty, voi ihan yhtä hyvin mennä sanomaan valmentajalle, että ”laita toi toinen pelaaja kentälle”. Minulle tämä ei ole ollut vaihtoehto.

Joku on joskus ihmetellyt, miten olen voinut pelata näin kauan Serie A:ssa, vaikka en osaa potkaista palloa niin hyvin maaliin. Tämä ei ole vaikuttanut, koska olen pystynyt tekemään muita asioita tarpeeksi hyvin. Olen pystynyt vähemmällä talentilla tekemään enemmän kuin sellaiset pelaajat, joilla on ollut paljon niin sanotusti lahjoja.

***

Koen, että minut yritettiin laittaa Suomessa tiettyyn muottiin. Olen pitänyt itseäni aina box-to-box-tyyppisenä keskikenttäpelaajana, joka haluaa palloa ja tekee paljon töitä. Suomessa minua pidettiin kuitenkin laitapelaajana, ja valmentajat yrittivät työntää minua eteenpäin sillä pelipaikalla.

Sanon rehellisesti, että jos olisin pelannut koko urani samalla tyylillä kuin Suomessa, olisin päässyt korkeintaan Itävaltaan.

Heitän vieläkin välillä ”längejä”, mutta ajattelen nykyään kypsemmin. Onko ”längeissä” mitään järkeä, jos samaan päämäärään voi päästä antamalla helpon syötön viereen? Suomessa minut laitettiin usein sellaiseen asemaan ja rooliin, että olin ollut pelissä hyvä vain silloin, kun olin onnistunut tekemään monta hienoa harhautusta putkeen.

Palloton pelaaminen on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, jos haluaa huipulle. Pitää esimerkiksi osata tehdä tilaa muille ja avata pallolliselle pelaajalle mahdollisuuksia.

Se on tietysti hieno juttu, jos osaa vetää pallon yläkulmaan. Se voi avata portteja. Jos pelaajalla on jokin erityisvahvuus, hän voi päästä sen avulla tietylle tasolle. Jos muut ominaisuudet eivät ole riittävän hyvällä tasolla ja vastaan tulee huippuja, pelaaja voi toteuttaa oman erityisvahvuutensa kerran. Sen jälkeen vastustaja osaa eliminoida tämän yhden vahvuuden joka kerta pois. Pitkälle on vaikea päästä, jos on pelaajana raakile ja osaa hyvin vain jonkin asian.

Isäni sanoi usein, että hyvä pelaaja pystyy pelaamaan yhdellä tai kahdella kosketuksella. Tykkäsin kuitenkin pitää Suomessa paljon palloa, koska sain tehdä tosi kauan asioita ennen kuin joku tuli iholle ja yritti ottaa pallon pois. Jatkoin tätä myös Kreikassa AEK:ssa. Olin silloin 19-vuotias, enkä halunnut syötellä niin paljoa. Espanjalainen valmentaja raivostui tästä ja sanoi: ”Lähde kotiin, ota oma pallo ja treenaa sillä yksin”.

Futiksen yksi tärkeimmistä asioista on peruspelaamisen korkea taso. Futis on kokonaisvaltainen ala ja moni asia on tärkeä, mutta jos minun pitäisi sanoa yksi asia, se olisi peruspelaamisen laatu. Pallo pitää osata ottaa haltuun, täytyy osata käyttää kroppaa ja pitää pää ylhäällä, on osattava syöttää, suojata ja tehdä tilaa muille. Huipputasolla tähän pitää yhdistää vielä oman fysiikan, kuten nopeuskestävyyden ja keskivartalon hallinnan, kehittäminen.

Hetemaj ei onnistunut tekemään läpimurtoa Kreikan AEK:ssa. Vaikea loukkaantuminen piti pelaajan sivussa yli puoli vuotta. Kuvassa Hetemaj AEK:n vaihtopenkillä marraskuussa 2006. Kuva: Jussi Eskola.

***

Olen käyttänyt oman kroppani huoltamiseen todella paljon aikaa. Olen tosi tietoinen siitä, mitä minun täytyy tehdä, jos esimerkiksi takareiteni ei ole kunnossa. Muutamat loukkaantumiset ovat opettaneet paljon. En sano, että olen vielä fysioterapeutin tasolla, mutta olen oppinut vuosien saatossa aika hyvin, millaisia harjoitteita minun kannattaa tehdä, jotta voin parantaa esimerkiksi etu- tai takareisien voimaa.

Olen tehnyt näitä harjoitteita paljon myös joukkuetreenien ulkopuolella. Huipputasolla pelaaminen pitkään vaatii paljon. En hiffannut tätä vielä nuorena.

Sillä, että olen tehnyt paljon töitä fysiikkani eteen myös vapaa-ajalla, on ollut iso vaikutus pelaamiseeni. Olen pystynyt pelaamaan korkealla intensiteetillä monta vuotta. Kun olen tuntenut pelipäivänä, että minulla on jaloissa voimaa, minulla ei ole ollut mitään hätää, vaikka päässä olisi ollut sata ongelmaa.

Olen pelännyt, että menetän paikkani, jos en pidä fysiikastani huolta. Minulla oli pari vuotta, kun loukkaannuin usein ja kärsin tosi paljon siitä, että jouduin pelaamaan puolikuntoisena. Chievossa oli yksi huono kausi ja tiesin, että ottajia ei ole enää niin paljoa. Päätin mennä Beneventoon Serie B:hen, josta nousimme heti pääsarjaan.

Olisin halunnut jatkaa myös Suomen paidassa, mutta koska olen pelannut Italiassa käytännössä koko ajan kymmenen vuoden ajan, rasitus on ollut todella kova. Pelityylini vaatii fyysisesti paljon. Jos en pysty juoksemaan peleissä paljon, en mahdu kentälle, sillä nuoremmat pelaajat ovat parempia pelaamaan kuin minä.

Minun on ollut pakko keskustella itseni kanssa ja miettiä, miten pystyn pelaamaan huipputasolla vielä 34-vuotiaana.

Uran tekeminen ei ole ollut helppoa, mutta minulle on ollut tärkeää, että olen pystynyt pelaamaan koko ajan. Esimerkiksi vähän aikaa sitten pelasin kolme ysikymppistä viikon sisällä – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Pelasin täydet minuutit sunnuntaina, keskiviikkona ja lauantaina. Fysiikkavalmentaja ihmetteli sitä, että olin juossut viimeisessä pelissä lauantaina enemmän kuin kahdessa aikaisemmassa pelissä – 12,4 kilometriä. En usko, että tämä olisi mahdollista, jos en olisi vaatinut itseltäni niin paljon vuosien aikana. Olen ajatellut, että voin pelata jalkapalloa korkealla tasolla vain kerran elämässäni.

Hetemaj Beneventon keskikentällä joulukuussa 2020 Serie A -ottelussa Laziota vastaan. Kuva: Marco Iacobucci.

***

Minulla on vielä yksi unelma jalkapalloilijana. Kun saavutin sata peliä Serie A:ssa, ajattelin, että se ei vielä riitä. Haluan pelata enemmän. Sama juttu 200 pelin kohdalla. Viimeinen tavoitteeni on saavuttaa 300 peliä Serie A:ssa. Se riittää täällä.

Minulle on tärkeää, että voin lopettaa, kun itse haluan. Olen myös todella rehellinen itseäni kohtaan. En halua olla sellainen pelaaja, joka jossain vaiheessa alkaa ihmettelemään, että miksi valmentaja ei anna peliaikaa.

Haluan tulla Suomeen pelaamaan vielä parin kauden ajaksi, vaikka tiedän pystyväni pelaamaan myös korkeammalla tasolla. Minulle on tärkeää, että voisin toimia Suomessa esimerkkinä nuoremmille pelaajille.

Olen halunnut olla kokeneempana pelaajana kuin peili. Jos treenaan sata lasissa, haluan, että myös vieressä oleva pelaaja tekee niin – oli hän 15-, 25- tai 35-vuotias. Kun yksi pelaaja ”lusmuilee”, se on väärin koko joukkuetta kohtaan.

Nuorelle pelaajalle pitää sanoa välillä tiukasti, jos pelaaja haluaa olla ammattilainen. Opin tämän itse Kreikassa. Kokeneempi pelaaja sanoi minulle kerran yhden asian, jonka kuitenkin unohdin seuraavana päivänä. Palaute oli silloin jopa tiukempaa kuin valmentajalta. Huippujalkapallo on niin kovaa kilpailua, että jos pelaaja on tehnyt kaksi kertaa virheen, kolmatta kertaa ei voi enää mokata. Muut pelaajat ottavat sen jälkeen paikan.

***

Minulla on paljon valmentamiseen liittyviä unelmia ja tavoitteita. Kun lopetan pelaamisen, haluaisin auttaa niin montaa pelaajaa eteenpäin kuin mahdollista.

Minun täytyy olla valmentajana todella nöyrä ja lähteä alhaalta liikkeelle. En tarkoita tällä sitä, että aloitan valmentamisen pienistä lapsista, sillä näen, että minulla ei ole niin hyvää tietämystä toimia pienten kanssa. Se vaatii valmentajalta paljon erityistä osaamista. Uskon, että ymmärtäisin paremmin esimerkiksi 15-vuotiaita nuoria, joilla on jo jonkin verran kokemusta.

En voi olettaa valmentajana mitään pelaajaurani perusteella, enkä varsinkaan ajatella, että tiedän jotain, koska olen ollut pelaaja. En saa ajatella, että osaan valmentajana jotain sen takia, että olen pelannut tietyllä tasolla. Uskon, että minulta löytyy tämä nöyryys, sillä tiedostan sen tärkeyden jo nyt.

Kun tulen takaisin Suomeen, minun täytyy osata käsitellä – sekä pelaajana että myöhemmin valmentajana – nuoria pelaajia eri tavalla kuin täällä Italiassa. Tämä johtuu siitä, että suomalaiset pelaajat ovat käyneet läpi erilaisen polun kuin italialaiset pelaajat. Minun täytyy ymmärtää, millainen vaatimustaso sopii mihinkin ympäristöön. En voi välttämättä huutaa nuorelle pelaajalle samalla tavalla kuin teen täällä Italiassa.

Minulle on tärkeää, että voisin tulevaisuudessa auttaa valmentajana jokaista pelaajaa saamaan itsestään parhaan irti, oman potentiaalin esiin. Haluan auttaa nuoria pelaajia – kertoa heille asioista, joita minulle itselleni ei kerrottu.”

Perparim Hetemaj on pelannut 291 ottelua Italian pääsarjassa Serie A:ssa. Kautta 2020-2021 on jäljellä vielä 11 ottelun verran.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu

2 replies »

  1. Ensinnäkin hienoa lukea tekstiä pelaajalta joka on pelannut noin pitkään noin korkealla tasolla. Sitten pakko sanoa että vaikka jalkapallo on itselleni iso asia ja olen tunteella mukana, niin harvemmin olen herkistynyt kahdesta kappaleesta niin paljon kuin Perpan tekstissä näistä kahdesta kohdasta:

    ”Haluan tulla Suomeen pelaamaan vielä parin kauden ajaksi, vaikka tiedän pystyväni pelaamaan myös korkeammalla tasolla. Minulle on tärkeää, että voisin toimia Suomessa esimerkkinä nuoremmille pelaajille.”

    ”Minulla on paljon valmentamiseen liittyviä unelmia ja tavoitteita. Kun lopetan pelaamisen, haluaisin auttaa niin montaa pelaajaa eteenpäin kuin mahdollista.

    Minun täytyy olla valmentajana todella nöyrä ja lähteä alhaalta liikkeelle. En tarkoita tällä sitä, että aloitan valmentamisen pienistä lapsista, sillä näen, että minulla ei ole niin hyvää tietämystä toimia pienten kanssa. Se vaatii valmentajalta paljon erityistä osaamista. Uskon, että ymmärtäisin paremmin esimerkiksi 15-vuotiaita nuoria, joilla on jo jonkin verran kokemusta.”

    Ensimmäisestä otin hatun pois päästä ja kiitin jo etukäteen Perpaa näin hienosta teosta suomalaisen jalkapallon eteen. Toisesta kiitän vielä enemmän ja samalla suorastaan herkistyin kun tuota luin. Ensinnäkin hienoa että noin upean uran tehnyt ja kokenut pelaaja suhtautuu noin nöyrästi valmentamiseen, haluaa valmentaa ja samalla ymmärtää vielä arvostaa noin hienosti pienten lapsien valmentamisen erityisosaamista.

    Kiitos siis tästä tekstistä, kiitos Perpalle ja toivottavasti valmentajina kohtaamme joskus niin voin kiittää kädestä pitäen kentän laidalla tulevaisuudessa!

    Tykkää

  2. Tämän futaajan elämän tarina on elokuvan arvoinen. Pelaamista on Beneventon riveissä on hieno katsoa, jatkuva havainnointi…sijoittuminen…luo edellytykset peruspelaamiselle.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s