Jalkapallokulttuuri

Unohdettu sana

Päätin maaliskuun alussa, että nostan Twitterissä kuukauden ajan esille lasten ja nuorten valmentajia ja muita seuratoimijoita, joiden toiminta on jäänyt vuosien saatossa positiivisella tavalla mieleeni. Ajatuksenani on ollut, että eri seurojen juniorivalmentajien hyvä työ tulee näkyväksi.

Vaikka Twitter-ketju on vielä kesken, se on poikinut jo nyt kaksi mielenkiintoista seurausta.

Ensinnäkin muutamat seurat ovat lähestyneet yksityisviestillä ja tiedustelleet, voisinko mainita jossain twiitissä valmentajan myös heidän seurastaan. Ymmärrettävä ja jalo ajatus.

Itselleni vielä mielenkiintoisempi havainto on ollut se, että jotkut mainitsemistani valmentajista ovat soittaneet tai lähettäneet viestiä bongattuaan oman nimensä ketjusta. Näiden yhteydenottojen ydinviestinä on ollut se, että valmentajat ovat olleet positiivisesti yllättyneitä, hieman jopa hämmentyneitä ja iloisia 280 merkin viserryksestä. Kiitosta ja palautetta tulee kuulemma niin harvoin.

Yksi valmentajista innostui avaamaan ajatuksiaan enemmän. Hänen mukaansa on erikoista, kuinka harvoin Suomessa annetaan juniorivalmentajille tunnustusta positiivisesta työstä. Palaute loistaa poissaolollaan. Tämä näkyy ensisijaisesti päivittäisessä arjessa ja ihmisten kohtaamisessa. Valmentaja voi tehdä tärkeää työtä useiden vuosien ajan ja saa ensimmäisen kerran kiitosta tästä työstään lähtiessään seurasta – jos silloinkaan.

Juniorivalmentajat tai muut futistoimijat eivät tietystikään tee työtä kiitosten tai yksittäisten twiittien takia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että positiivinen palaute muilta ihmisiltä – saman seuran toimijoilta, vanhemmilta tai vaikkapa valmentajakollegoilta – olisi vailla merkitystä.

Myönteinen palaute, jopa pelkkä kiitos-sana, voi rohkaista, kannustaa ja antaa lisää virtaa valmennustyöhön. Nämä, jos mitkä, ovat niitä kuuluisia ilmaisia asioita. Myös tutkimukset ovat osoittaneet, että kiitollisuuden tuntemisella on useita positiivisia vaikutuksia esimerkiksi terveydelle.

Jalkapalloihmisten keskinäinen arvostus on yhteydessä myös konfliktien hallintaan. Kun valmentajien työ esimerkiksi seuraympäristössä tulee huomioiduksi, yhteisössä on paremmat mahdollisuudet luottamuksellisen ja avoimen ilmapiirin kehittämiselle. Tällainen keskinäiseen arvostukseen rakentuva ilmapiiri voi auttaa hallitsemaan luonnollisia konflikteja, joita seuratoiminnassa tulee väistämättä eteen.

Tunnistan suomalaisessa juniorijalkapallossa edelleen sellaista ajattelua, että toisen seuran valmentajan työn kehuminen, esimerkiksi yksittäiset positiiviset sanat kentänlaitakeskusteluissa, nähdään uhkana omalle toiminnalle. Tällainen ajattelu kertoo vääränlaisesta pelosta ja arvomaailmasta. ”Jos annan jotain, se on itseltäni pois.”

Terveessä kulttuurissa juniorivalmentajat voivat antaa myös toisen seuran valmentajalle positiivista palautetta ilman, että tällainen toiminta vähentää oikeanlaisia jännitteitä joukkueiden välillä kentällä. Keskinäinen arvostus ei tarkoita mielistelyä, laimeaa selkään taputtamista tai kilpailutilanteen vääristämistä. Valmentajat, pelaajat ja joukkueet voivat kamppailla peleissä kiihkeästi, taistella ja tehdä kaikkensa voittamisen eteen, mutta samalla arvostaa toistensa työtä.

Kun on valmis antamaan tunnustusta muille, on yleensä myös valmis oppimaan muilta.

Neljä yhdysvaltalaista sosiaalipsykologiaan perehtynyttä tutkijaa julkaisi elokuussa 2019 mielenkiintoisen tutkimuksen. Tutkijoiden tekemien havaintojen mukaan kiitollisuuden osoittaminen ei edistä vain kahden henkilön, kiitoksen esittäjän ja sen vastaanottajan, välistä suhdetta, vaan vaikuttaa myös niihin henkilöihin, jotka todistavat kiitollisuuden osoittamista.

Tutkimusryhmän jäsenen, sosiaalipsykologian tohtori Sara B. Algoen mukaan hyvien tekojen tunnustaminen yhteisössä voi nostaa kyseisen yhteisön toiminnallisuuden tasoa ja lisätä yhteisön jäsenten avuliaisuutta toisiaan kohtaan. Positiiviset vaikutukset eivät siis rajoitu vain kahteen henkilöön, vaan ulottuvat laajemmin tilannetta todistaneeseen ryhmään. Koko osallistuva yhteisö kehittyy.

Algoen mukaan jo pelkästään vilpitön kiitosten sanominen voi saada aikaan positiivisen vaikutuksen myös muissa henkilöissä kuin kiitoksen esittäjässä ja sen vastaanottajassa. Pitäisikö kiitollisuutta siis osoittaa nykyistä enemmän? Pohjois-Carolinan yliopiston apuslaisprofessori Algoen mukaan ”kyllä, vaikka konteksti ja kulttuuri tietysti vaikuttavat kiitollisuuden ilmaisemiseen”.

Suomalaisessa juniorijalkapallossa on olemassa hienoja käytäntöjä. Seurat, kuten esimerkiksi HJK ja Ilves, nostavat esille kuukauden vapaaehtoisia. Moni yhteisö palkitsee kauden päätteeksi ansioituneita juniorivalmentajia. Jotkut seurat viestivät esimerkiksi sosiaalisessa mediassa olevansa ylpeitä valmentajiensa työstä. Tämä kaikki on tärkeää seurakulttuuria ja arvostuksen osoittamista.

Kiitosten antamisen ei pidä kuitenkaan rajoittua vain näkyviin palkitsemisiin, tiedotteisiin tai teemaviikkoihin. Tätä pitäisi näkyä säännöllisesti myös arjen yksittäisissä tilanteissa. Yhdessä valmentamassani joukkueessa erään maahanmuuttajataustaisen pelaajan isä tuli säännöllisin väliajoin kiittämään ja kertomaan, että arvostaa valmentajien tekemää työtä. Kun juttelimme enemmän, pelaajan isä kertoi, että hänen aikaisemmassa kotimaassaan valmentajat ovat lähes opettajien veroisessa asemassa. Hän halusi vilpittömillä sanoillaan osoittaa arvostavansa juniorivalmentajien työtä. Muistelen noita sanoja lämmöllä vielä seitsemän vuotta myöhemminkin.

Esimerkiksi vanhempien ja valmentajien keskinäinen oikeanlainen kunnioitus voi parhaimmassa tapauksessa edistää toimijoiden välistä yhteistyötä. Vähemmän vastakkainasettelua, enemmän köyden vetämistä yhteen suuntaan. Omiin poteroihin kaivautumista näkee edelleen liikaa. Vastaavasti eri seurojen valmentajien osoittama arvostus toistensa työtä kohtaan voi edistää koko ammattikunnan arvoa ja sopivaa ylpeyttä omaa työtä kohtaan.

Mitä jos valmentajat esimerkiksi kiittäisivät pelaajien vanhempia yhteisessä palaverissa, jos vanhemmat ovat tukeneet joukkuetta hienosti tai olleet valmentajien apuna joissakin tukitoimissa? En myöskään usko, että valmentajat saavat omasta työstään liikaa kiitosta tällä hetkellä. Pari kannustavaa sanaa silloin tällöin voi merkitä jo paljon.

Kiitosten esittäminen ja rakentava, kehittävä keskustelu eivät sulje toisiaan pois. Molemmille pitää olla tilaa. Kun luottamus on vakaalla pohjalla ja keskusteluyhteys on avoin, myös kritiikkiä voi esittää. Sen vastinparina on positiivisen palautteen antaminen silloin, kun siihen on aihetta. Rehellisyys ja johdonmukaisuus ovat avainasemassa.

Esitänkin, että suomalaisessa juniorijalkapallossa annettaisiin nykyistä rohkeammin tunnustusta hyvästä työstä myös aikuisten kesken. Valmentajilta vanhemmille, vanhemmilta valmentajille. Hallinnosta kentälle ja kentältä hallintoon. Myös kilpailevien seurojen valmentajien kesken. Tämä kaikki luo perustaa lajin, urheilun ja yhteisen tekemisen arvostukselle paitsi lajiyhteisössä myös koko yhteiskunnassa. Ja mikä tärkeintä, tämä voisi tomia todella tärkeänä esimerkkinä myös pelaajille.

Lähdettäisiinkö siis liikkeelle siitä, että sanoisimme muille jalkapallotoimijoille aikaisempaa useammin yhden unohdetun sanan – kiitos?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

***

Tekstissä viitattu tutkimus:

Algoe S. B. et al: A new perspective on the social functions of emotions: Gratitude and the witnessing effect (2019)

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31414873/

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

5 replies »

  1. Hieno kirjoitus, valmentajat tarvitsevat tunnustusta hyvästä työstä ja kiitokset merkitsevät paljon. Itse en ole twitterissä, mutta hienoa Erkko kun nostat esille näitä valmentajia, esim. NuPs06 valmentaja Janina Bergman teki vuosikaudet valtavasti töitä pelaajiensa eteen.

    Tykkää

  2. Puolisoni valmensi 9v seurassa. Kun hän halusi kehittyä myös valmentajana pitkän rupeaman jälkeen, ajatteli vaihtavansa seuraa seuraavalle kaudelle ja ilmoitti nykyiselle avoimesti aikeistaan. Tuosta hetkestä alkoi joukkueen piinaaminen johtokunnan taholta, esim. pelaajien vanhempien turnaukseen keräämien rahojen käyttöä yritettiin estää. Keskityttiin joukkueen toiminnan hankaloittamiseen niin fyysisesti kuin henkisesti, esim yöllisillä pitkillä viesteillä. Pelaajat halusivat lähes 100 %:sti seurata valmentajaa. Koskaan noiden valmennusvuosien aikana ei seuralta tullut kiitosta missään muodossa, eikä seura ollut sinänsä kiinnostunut joukkueista. Teimme ruohonjuuritason työtä vähintään 4krt/vko +pelit, turnaukset, kökät jne (mutta emme kuuluneet johtokuntaan) . Nyt uudessa seurassa valmentaja saa loistavan tuen seuralta, huoltajia arvostetaan, pelaajat ovat tärkeitä. Seurassa on me-henki ja kaikista pidetään huolta. Se jo tuntuu kiitokselta.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle SaMo K Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s