Mielipide

Ei kuninkaan, vaan yhteisön kertomus – Onko Jari Litmasen tarina ymmärretty Suomessa väärin?

Suomalaisen urheilun tarina on rakentunut vuosikymmenten ajan vahvasti sankarimyyttien varaan. Menestyvistä urheilijoista on kirjoitettu vuosien saatossa hyvin samalla kaavalla.

Urheilijat ovat raivanneet pienestä pitäen kaikki esteet tieltään, viettäneet yksin tuntikausia kentillä, halleissa ja juoksupoluilla, pitäneet yksin Suomen mainetta yllä maailmalla, kokeneet yksilöinä vääryyttä muiden toimesta ja nousseet vastoinkäymisistä huolimatta huipulle.

Yksin. Yksilöinä. Muista riippumatta.

Vaikka osa selityksistä on voinutkin pitää paikkansa, iso kuva on liikkunut väärään suuntaan. Yhteisön kunnioitus on muuttunut yksilön palvonnaksi.

On luotu mielikuvaa, että jokainen urheilija on oman onnensa seppä. Sankarimyytti on näkynyt menestyneiden urheilijoiden nostamisena muun ympäristön yläpuolelle. On puhuttu ainutlaatuisuudesta, erityisyydestä ja poikkeuksellisuudesta.

Yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä jalkapalloilijoista, Jari Litmanen, täyttää lauantaina 20. helmikuuta 50 vuotta.

Litmasesta on tullut suomalaisen urheilun mytologiassa Kuningas. Tällä nimellä häntä on kutsuttu muun muassa Suomen suurimman sanomalehden, Helsingin Sanomien, pääkirjoituksessa.

Uransa parhaimpina vuosina, pelatessaan 1990-luvulla hollantilaisessa Ajaxissa, kuninkaallisuudesta ei ollut vielä merkkejä. Silloin Litmanen oli ennen kaikkea palvelija, pelin palvelija.

Ajaxissa Litmanen nousi jalkapallomaailman kirkkaimmalle huipulle. Tuossa ympäristössä hän toimi juuri päinvastoin kuin aristokraatit.

”Kaikki ne arvot vahvistuivat, mitä minulla oli ja mitä olin saanut kotoa ja ympäristöstä. Että tässä maailmassa ’me’ on enemmän kuin ’minä'”, Litmanen on muistellut.

Litmasesta tultaneen kirjoittamaan merkkipäivän ympärillä paljon juttuja. On oletettavaa, että juttujen sävy on hyvin samanlainen. Nostetaan esiin hienoja saavutuksia, muistellaan valtavia harjoitusmääriä, arvioidaan Litmasen perintöä suomalaiseen jalkapalloon, ja niin edelleen.

Entisestä A-maajoukkuekapteenista kertovissa jutuissa yksi näkökulma on kuitenkin sivuutettu hyvin usein. Siitä ei saa revittyä hienoja otsikoita, aihe ei herätä kohuja, eikä klikkimäärät nouse taivaisiin. Mutta näkökulman merkitys on suomalaisen pelaajakehityksen kannalta kriittisen tärkeä.

Jari Litmasen tarina on ollut yhteisön tarina.

Yhteisön panos on näkynyt Litmasen urheilu-uran kaikissa vaiheissa. Junioritoimijan silmin kaikista kiinnostavin vaihe on lapsuus- ja nuoruusvaihe.

***

Kulttuuritoimittaja ja tutkija Jani Tanskanen kirjoitti elokuussa 2018 Ylen sivuille arvion kirjailija Kari Hotakaisen tekemästä Kimi-kirjasta. Tanskanen esitti arviossaan mielenkiintoisen huomion urheilua koskevasta narratiivista.

”Elämäkerrallisen kirjallisuuden räjähdysmäinen kasvu on merkki yksilön palvonnasta, minäkeskeisestä ajasta ja siitä vahingollisesta uskomuksesta, että jokainen on oman onnensa seppä. Siksi toivon Räikkös-kirjan näyttävän suuntaa myös muille kirjallisen lajin edustajille. Enemmän yksilöä ympäröiviä olosuhteita, vähemmän yksilön erinomaisuutta!”, Tanskanen kirjoittaa.

Enemmän yksilöä ympäröiviä olosuhteita. Tämä on juuri se näkökulma, joka on Jari Litmasta koskevassa urheilupuheessa jäänyt usein paitsioon.

Useissa urheilututkimuksissa urheilijan mikroympäristön on todettu muodostuvan vanhemmista, ystävistä, valmentajista, seurasta, koulusta, naapurustosta ja ”urheiluilmapiiristä” (esim. Larsen ym. 2013, Henriksen ym. 2014 ja Aarresola 2016).

Kun Litmanen listaa omaelämäkertakirjassaan Litmanen 10 uransa tärkeitä ihmisiä, ensimmäisenä nousevat esille vanhemmat ja isovanhemmat.

Tämä tuskin yllättää kovin montaa lukijaa. Perheen merkitys urheilijan kehittymisen polulla on valtavan tärkeä. Julkista keskustelua seuratessa tuntuu kuitenkin usein siltä, että urheilevien lasten perheet ja innokkaat vanhemmat ovat lähestulkoon kirosana. Ymmärretäänkö perheiden tärkeyttä vieläkään riittävän hyvin?

Litmasen kohdalla on toki usein muistettu nostaa esiin isä-Olavin pelaajatausta. Isä myös valmensi poikaansa usean vuoden ajan. Kotiaan Litmanen on kuvaillut ”urheilumyönteiseksi kasvuympäristöksi”.

Boston Collegessa vuosia psykologiaa opettaneen professori Ellen Winnerin mukaan (Gifted Children: Myths and Realities, 1996) lapsen kyvykkyys ei kehity ilman taustalla olevia vanhempia, jotka rohkaisevat, kannustavat ja puskevat lasta eteenpäin.

Omaelämäkertakirjassaan Litmanen kertoo useaan otteeseen, kuinka hänen vanhempansa loivat sellaista urheilemisen kulttuuria, joka innosti häntä harjoittelemaan suuria määriä. Isän valmennuksen lisäksi kirjassa nousevat esille myös arjen säännölliset keskustelut vanhempien kanssa, vanhempien esimerkki sekä mahdollisuus liikkua monipuolisesti. Tuki, roolimalli ja läsnäolo.

”Omassa perheessäni urheilu kuului jokapäiväiseen arkeen.”

***

Perheen lisäksi myös lapsen ystävien merkitystä on pidetty urheilua koskevissa tutkimuksissa keskeisenä. Aihe on ollut esillä muun muassa nuorten urheilupolkuja tutkineen liikuntatieteiden tohtorin Outi Aarresolan väitöskirjassa.

”Urheilevat ystävät olivat tärkeitä lapsuudessa sosiaalisten suhteiden kannalta, mutta myöhemmässä vaiheessa
sekä tärkeänä kilpaurheilun maailmasta ymmärtävänä vertaisjoukkona että kilpakumppaneina”, Aarresola kirjoittaa tutkimuksessaan.

Litmasen juniorivuosia koskeva diskurssi on perustunut lähes poikkeuksetta siihen, kuinka pallon kesyttäminen yksin Lahden Suurhallissa teki Litmasesta pelaajan. Yksi urheilun perustotuuksista on tietysti se, että pelivälineen kanssa pitää viettää valtavasti aikaa. Näin Litmasen kohdalla kiistatta tapahtui.

Julkisessa keskustelussa – ja myös Litmasen kohdalla – unohdetaan kuitenkin usein juuri ystävien merkitys urheilijan polun eri vaiheissa. Useat tutkijat ovat katsoneet, että ystävien rooli on tärkeä paitsi kilpaurheilun tukemisessa myös rennompana vapaa-ajan pelailun mahdollistamisessa (mm. Aarresola 2016).

Litmasen lapsuudessa ja nuoruudessa ystävillä oli tärkeä rooli. Peliseuraa löytyi aina läheltä, ja kaverit olivat innokkaasti mukana kokeilemassa eri lajeja. Ympärillä oli yhteisö, jossa kaikenlainen pelaaminen, kisailu ja leikkiminen olivat arkipäivää. Pelit sai helposti pystyyn kodin lähellä.

Pelaaminen ei rajoittunut pelkästään jalkapalloon, vaan välillä myös esimerkiksi hypättiin mäkeä, pelattiin tennistä ja heiteltiin korista. Pelaamisesta tuli kiinteä osa arkea.

”Asuma-alueemme keskellä sijaitsi kenttä, joka oli kiva kokoontumispaikka lapsille. Siellä käytiin aina kovia leikkejä kesät talvet, ja siellä myös tapasi monenlaisia ihmisiä. Nuorempana asuinympäristössäni liikunta oli kaikille lapsille jokapäiväistä, siten omakaan urheileminen ei tuntunut mitenkään erikoiselta.”

Lasten ja nuorten urheilua pitkään tutkinut professori Jean Côté on katsonut, että lapsuuden leikinomaisella liikkumisella on tärkeä itsearvo (Côté ym. 2007). Juuri tällaista leikkimistä, kilpailullisuudella höystettynä, Litmasen lapsuus oli täynnä.

Vaikka perheen merkitys urheilumyönteisen kasvuympäristön muotoutumisessa on tärkeä, Litmanen 10 -teos alleviivaa myös tärkeiden kavereiden merkitystä. Litmanen pelasi erityisesti Kautosten veljesten Turon ja Tommin, mutta myös monien muiden kanssa lajeja laidasta laitaan.

Litmanen vietti Lahden Suurhallissa paljon aikaa yksin, mutta sielläkin oli välillä pelikavereita seurana. ”Jotkut kaverit siellä minun lisäkseni alkoivat myöhemmin kuitenkin käydä, kuten Kautosen Tommi sekä eräs pieni poika nimeltä Joonas Kolkka. Me teimme siellä välillä joitain harjoituksia yhdessä.”

Litmasen kohdalla on nähtävissä selvästi se Aarresolan (2016) esille tuoma seikka, että ystävien rooli on tärkeä myös
tavoitteellisen harjoittelun tukemisessa. Litmanen ei ole missään vaiheessa pudonnut merkityksettömyyden mustaan aukkoon. Motivaatioilmasto on ollut kunnossa.

***

Urheilupuheessa on tyypillistä hakea monimutkaisiin ilmiöihin yksinkertaisia vastauksia. Tämä johtaa helposti laiskoihin selityksiin. Urheilijan salaisuutena on pidetty esimerkiksi päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa. Jos nämä tekijät olisivat yksinään ratkaisevia, pelkästään Lahdesta olisi tullut kymmeniä litmasia.

Urheilijan polku ja sen suunta saa merkittävästi vauhtia, tukea ja merkitystä nimenomaan ympäristöstä ja siinä mukana olevista ihmisistä. Nämä mahdollistajat kuitenkin ”putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset”, kuten kulttuuritoimittaja ja tutkija Jani Tanskanen on pohtinut.

Litmasen kohdalla huomionarvoista on ollut se, että hänen ympärillään on ollut perheen ja ystävien lisäksi aina myös muita tärkeitä tukijoita, kuten vaikkapa Harri Kampman ja Heikki Marttinen. Kaikkien mahdollistajien merkitystä ei ole aina edes hahmotettu tai sitten heitä ei ole pidetty ”sankarimyytin” kannalta mielenkiintoisina.

Tiettynä aikana – vaikka vain jonkin vaiheen nuoruudessa – nämä henkilöt ovat kuitenkin voineet olla tarinan ”eheyden” kannalta ratkaisevia mahdollistajia.

Litmasen kohdalla tällainen mahdollistaja oli esimerkiksi Lahden Suurhallin vahtimestari, myös valmentajana toiminut Keijo ”Velho” Voutilainen, joka päästi innokkaan pojan treenaamaan halliin.

”Velho näki innostukseni ja päästi minut halliin mielellään. Ilmeisesti hän myös pyysi muuta hallin henkilökuntaa ja Kuusysin valmentajia antamaan minun treenata. Muutamasta tapauksesta huolimatta sainkin olla hallilla rauhassa.”

Litmanen 10 -kirjasta piirtyy kuva arjesta, jossa lukuisilla ihmisillä on ollut pieni, mutta sillä hetkellä tärkeä panos pelaajan polulla lapsuus- ja nuoruusvaiheessa. Näiden henkilöiden roolia Litmanen pitää arvossa, vaikka lukijan silmin merkitys ei näyttäydy valtavana. On ollut liikunnanopettaja, joka on ymmärtänyt nuoren urheilijan poissaolot, luokkakaveri, joka on lähtenyt seuraksi kentälle potkimaan, ja monia muita ihmisiä.

Litmanen kasvoi pelaajana sellaisessa ympäristössä, jossa oli vain vähän ”sankarillisuutta” tai ”mystisyyttä”. Sankarimyyttien ylläpitämisen ja yksilön palvonnan ongelmana on se, että pelaajan ja ympäristön vuorovaikutussuhde jää liian helposti hämärän peittoon.

Tutkija Aarresola (2016) on viitannut tältä osin toimijuuden käsitteeseen.

”Toimijuuteen kuuluu tarkoitus tai aikomus (intention), eli toimijoilla on syy toimintaan. Toimijuus tulee esiin toiminnan järkeistämisenä (rationalization), joka tarkoittaa toiminnan refleksiivistä prosessia. Toisin sanoen toimijuus edellyttää kyvykkyyttä eritellä tekemisiään ja valintojaan. — syyt, tarkoitukset ja motiivit pitää nähdä osana ihmisen kontekstuaalista elämänjatkumoa. Toiminta on siis sidoksissa sekä aikaan että tilanteeseen.”

Jari Litmasen tarinaa ei voi käsitellä ympäristöstä irrallisena prosessina. Pelkästään Litmanen 10 -kirjassa on mainittu satoja henkilöitä, joilla on ollut oma roolinsa Litmasen kehittymistarinassa.

Ympäristön merkitystä painottavan tulokulman ”ongelma” on kuitenkin siinä, että se on arkisen tylsä.

Miksi ympäristön merkityksen tunnistaminen sitten on niin tärkeää? Mitä voisimme tältä osin oppia Litmasen tarinasta? Elämmekö jo niin erilaista aikakautta, että Litmasen lapsuus- ja nuoruusajan opit eivät anna nykyarkeen tarttumapintaa?

Olisi helppo ohittaa hankalat kysymykset olankohautuksella ja todeta vain epämääräisesti, että Litmanen harjoitteli lapsena ja nuorena enemmän kuin muut.

Kaikki palautuu yhteisön merkityksen tunnistamiseen, arvon antamiseen mikroympäristöille. Pelaajakehitys on monien ihmisten yhteinen ponnistus.

Kaikilla nuorilla pelaajilla ei voi olla A-maajoukkuepelaajaa isävalmentajana. Mutta urheilumyönteistä ilmapiiriä voi rakentaa kotona ja harjoituksissa ilman ainuttakaan A-maaottelua. Tällainen reipas urheilemisen kulttuuri voi kantaa pitkälle.

Litmanen kertoo pyöräilleensä jo pienenä harjoituksiin itsenäisesti. Nykyään puhuttaisiin omistajuudesta ja arkiliikkumisesta. Myös entinen koripalloilija Hanno Möttölä on kertonut, kuinka rakkaus lajiin syveni, kun hän kulki itsenäisesti harjoituksiin. Näiden asioiden tärkeys ei ole kadonnut mihinkään. Vanhempien esimerkki näyttelee isoa roolia.

Moni urheiluihminen on harmitellut pihapelien katoamista. Lapset eivät enää kokoonnu samalla tavalla pihoille pelaamaan, kuten Litmanen, Kautoset ja kumppanit lapsuudessaan. Urheiluseurat eivät voi koskaan olla vastuussa kaikesta lasten liikkumisesta. Mutta se, mitä urheiluseuroissa tapahtuu, voi vaikuttaa merkittävästi omalla ajalla tapahtuvaan pelailuun. Kun lapsi huomaa kehittyvänsä ja oppivansa ja harjoituksissa on positiivinen ilmapiiri, treeneihin on mukava tulla. Kun treeneihin on mukava tulla, tämä into antaa liikkumisen virtaa myös vapaa-ajalle.

Litmasen ja monien muiden huippu-urheilijoiden kohdalla yksi yhtenäinen piirre on ollut nimenomaan se, että kehittyminen tietyssä lajissa on antanut intoa liikkua monipuolisesti. Tältä osin nuorten urheilupolut ovat voineet vaihdella paljon riippuen esimerkiksi siitä, onko mukana ollut muita ohjattuja lajeja vai ei. Olennaista on ollut monipuolinen arjen liikkuminen, jossa vanhemmat ovat toimineet tärkeimpänä esimerkkinä.

Monipuolisesta liikkumisesta puhuttaessa on tärkeää muistaa, että kaiken toiminnan ei pidä olla ohjattua. Lapset tarvitsevat myös niitä hetkiä, jolloin he voivat olla vapaasti, käyttää mielikuvitustaan ja tehdä autonomisesti haluamiaan asioita. Vanhempien ja muiden aikuisten tärkeä tehtävä on luoda tällaiseen toimintaan tarvittavat puitteet, mutta antaa lasten toteuttaa itse itseään.

”Ympäri vuoden me touhusimme ja pelasimme eri lajeja. Jokaista lajia katsottiin ensin tv:stä, ja sitten piti keksiä se sama laji omissa olosuhteissa.”

”Mielikuvitus oli rajaton.”

Myös kilpailemisen merkitys korostui Litmasen kohdalla jo pienenä.

”Oli laji mikä tahansa, siinä oli aina kilpailullisuus mukana.”

Minä ja Jari olimme aina Turoa ja Mikaa vastaan. Henki oli aina se, että me halusimme voittaa kaksi vuotta vanhemmat ja he eivät puolestaan halunneet hävitä nuoremmille, Auge sanoo.”

Lasten terveelle kilpailullisuudelle on annettava tilaa. Lapsilähtöinen kilpailu on mitä luonnollisin asia ja se on tärkeää erottaa aikuislähtöisestä kilpailemisesta. Myös ohjatuissa harjoituksissa tarvitaan niitä turvallisia hetkiä, jolloin lapset voivat opetella kilpailemisessa tarvittavia taitoja ja etsiä rajojaan.

Litmasen tarinan yksi tärkeä sanoma on siinä, että ympäristö loi maaperän sille, että lapsi halusi ja pystyi viettämään tuntikausia aikaa pallon kanssa. Ympäristö ja sen ihmiset mahdollistivat. Monen ulkopuolisen silmin Litmasen harjoittelumäärät olivat varmasti pelottavat, mutta pelaajalle itselleen harjoittelu oli normaalia elämää, ”jokapäiväistä arkea”, kuten Litmanen on itse kuvaillut. Elämäntapa, johon hän oli kasvanut.

”Minulla on onneksi ollut ympärilläni hyviä ihmisiä, jotka ovat auttaneet.”

Jari Litmanen uraa on pidetty Suomessa poikkeuksellisena. Kun sankarimyytin, kertomuksen Kuninkaasta, siirtää hetkeksi sivuun, tarinasta löytyy pelkästään loogisia urheilun totuuksia.

Jari Litmasen tarina ei ole ollut kuninkaallinen tai myyttinen. Se on ollut yhteisön tarina.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kursivoidut sitaatit ovat Jari Litmasen kirjoittamasta Litmanen 10 -omaelämäkerrasta (Tammi 2015).

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s