Mielipide

Onko urheiluharrastus lapsen vai vanhemman?

Sieltä se taas tuli.

Kuuntelin Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professorin Hannu Itkosen esitystä lasten urheilusta. Itkosen luento vuoden 2021 Tieteen päivillä esitettiin TiedeTV:n YouTube-kanavalla lauantaina 16. tammikuuta. Esitys lienee myöhemmin nähtävissä tallenteena.

Itkonen käsitteli esityksessään muun muassa vanhempien roolia lasten urheiluharrastuksessa ja esitti huolensa siitä, että ovatko vanhemmat kiinnostuneempia lapsen harrastuksesta kuin lapsi itse. Kuuluipa esityksessä myös klassinen kysymys: Onko urheiluharrastus lapsen vai vanhemman?

Käytännön toimijana tuon esille, että olen törmännyt lasten urheilussa paljon useammin vanhempiin, joita on vaikea saada kiinnostumaan lapsen urheiluharrastuksesta kuin sellaisiin vanhempiin, jotka ovat liian kiinnostuneita tai liian paljon mukana lapsen harrastuksessa.

Tämä on haaste, josta puhutaan paljon vähemmän kuin ”yli-innokkaista vanhemmista”, joka on mielestäni lopulta varsin marginaalinen ilmiö. Tätä ei pidä käsittää väärin. Olen itsekin joutunut hyvin hankaliin tilanteisiin yksittäisten vanhempien kanssa, mutta tällaisia vanhempia on kuitenkin ollut huomattavasti vähemmän kuin sellaisia vanhempia, joiden kanssa voi keskustella hyvässä hengessä ja miettiä yhdessä keinoja lapsen tukemiseen harrastuksessa.

Pahimmillaan vanhempien kiinnostuksen tai tietoisuuden (tai molempien) puute näkyy esimerkiksi siinä, että osa vanhemmista ajattelee, että ohjatut seuraharjoitukset riittävät täyttämään lapsen vapaa-ajan liikkumisen. Lohdullista on se, että vanhemmat – siinä missä kaikki muutkin urheilutoimijat – voivat kehittyä sekä saada lisää oppeja ja kokemuksia omaan ”urheiluvanhemman” tietopankkiinsa. Tiedän tästä useita esimerkkejä niistä kahdesta seurasta, joissa olen valmentanut.

Sanoisin, että vanhempien osallistamisessa lasten liikkumattomuuden vastaiseen taisteluun on ylipäänsä valtava – monessa suhteessa vielä käyttämätön – potentiaali. Koko yhteiskunta kiittäisi.

Otsikon kysymys on mielestäni yksi lasten urheilun hölmöimpiä vastakkainasetteluja. On ihan selvää, että harrastus on lapsen. Tästä ei ole kahta sanaa. Mutta siinä, että lapsi ylipäänsä innostuu liikkumisesta ja harrastustoiminnasta ja tämä into säilyy, vanhemmilla on ihan valtava merkitys. Liekin roihuaminen vahvana useiden vuosien ajan on epätodennäköistä, jos urheilu ja liikkuminen eivät ole kotona merkittäviä asioita.

Tämä liikkumisen kulttuuriin innostaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että vanhempi menee lapsensa kanssa takapihalle potkimaan palloa. Lähtee yhdessä lähimetsään seikkailemaan. Pyöräilee puistoon. Ja niin edelleen. Kun lapsi ensimmäisen kerran tulee mukaan ohjattuun harrastustoimintaan, olisi tärkeää, että pohjalla olisi jo positiivisia liikkumisen kokemuksia sekä oikeanlaista ”liikkumisuteliaisuutta”.

Ohjattu seuraharrastus ja vapaa-ajan liikunta kulkevat käsi kädessä. Jotta harrastuksesta tulee lapsen oma juttu, taustalla pitää olla todella paljon vanhemman kannustamista ja tukea. Tässä suhteessa on erikoista, että vanhemmat nähdään niin usein jonkinlaisena riippakivenä.

Kun ohjattuihin treeneihin on kiva mennä, siellä saa onnistumisia ja haasteita, ja lapsi huomaa kehittyvänsä, nämä positiiviset kokemukset innostavat liikkumaan myös vapaa-ajalla. Valmentajilla on siis tärkeä vastuu. Toisaalta vapaa-ajan päivittäinen monipuolinen liikkuminen heijastuu myös ohjattuun toimintaan ja siellä onnistumiseen. Jotta lapsen into ei katoa mihinkään, vanhemmilla on usein tärkeä rooli vapaa-ajan liikkumisen mahdollistajina. Tässä tullaan taas siihen, että lapsen urheiluharrastuksesta ei ole useinkaan järkevää puhua ilman vanhempia.

Tämä vanhempien mahdollistaminen voi olla esimerkiksi kannustava palaute pelin jälkeen tai pelikaveriksi lähteminen kentälle. Kaiken muun vanhemmuuden lisäksi.

Myönnän, että olen hieman huolissani siitä, miten yleinen diskurssi ”vanhempien liiallisesta aktiivisuudesta” vaikuttaa suureen massaan. Ohjeen ei pitäisi olla se, että vanhemman pitää jättää harrastus lapselle, vaan pikemminkin se, että perheen kanssa voi liikkua vielä enemmän, valmentajan kanssa voi jutella vielä useammin lapsen kehittymisestä ja siitä, miten lapsi pärjää harrastuksessa, voi olla vieläkin kiinnostuneempi.

Tässä voi – paradoksaalista kyllä – käydä jopa niin, että kun vanhemmat ovat kiinnostuneempia lapsen harrastamisesta, lapsen oma omistajuus lajista ja harrastuksesta voi vahvistua, kun hän saa enemmän tukea perheestä.

Suurin osa vanhemmista osaa kyllä tukea lasta urheiluharrastuksessa vielä paremmin, kunhan siihen saa oikealla tavalla vinkkejä ja opastusta seuratoimijoilta. Ja usein tässä käy niin, että samalla myös valmentajat saavat hyödyllistä tietoa valmentamistaan pelaajista. Kaikki hyötyvät – viime kädessä lapsi itse.

Tämän lyhyen tekstin hengessä toivonkin, että lasten urheiluseuratoiminta nähtäisiin sellaisena kokonaisuutena, jossa pitäisi kysyä enemmän sellaisia kysymyksiä kuin ”miten vanhemmat voivat tukea lasta urheiluharrastuksessa?” ja vähemmän syyllistävältä kuulostavia kysymyksiä kuin ”onko harrastus lapsen vai vanhemman?”.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s