Mielipide

”En ole mikään jumala, minä olen valmentaja!”

Aika ajoin on hyvä pysähtyä hetkeen ja katsoa, mitä on olemassa ja mitä tulevaisuudessa voisi olla. Nähdä vahvuudet ja heikkoudet sekä mahdollisuudet ja uhat. Puhua asioista muun muassa siksi, että voisimme kitkeä jo olemassa olevat negatiiviset ilmiöt sekä ennakoida ja estää mahdolliset uhat. Ohjata laivaa hyvällä reitillä koko ajan tarkkaillen, miltä edessä näyttää.

Aloitetaan pienimuotoisella nykytilan kartoituksella. Useissa eri medioissa on parin viime vuoden aikana käsitelty muuttunutta valmentajuutta, jossa valmentajuus on liikkunut entisestä pahasta autoritäärisyydestä nykyiseen ihmisläheiseen toimintaan. Erityisesti on muistettu huomioida sitä, kuinka nykyvalmentaja kykenee ottamaan urheilijan huomioon yksilönä ja auttamaan tätä omissa yksilöllisissä haasteissaan. Valmentajat ovat kehittyneet toiminnassaan itsereflektion, yhteisten kokemusten ja joskus erilaisten kurssien ja pidempien koulutusten kautta. Valmentaminen on monelta osin menossa parempaan suuntaan.

Valmentajat ovat kehittyneet kyvyissään kommunikoida ja ohjata ryhmää. Samalla heiltä myös odotetaan enemmän. Valmentajan ihmissuhdetaidot pitäisivät olla erittäin korkealla tasolla, jotta jokainen yksilö ja ryhmä tulisivat juuri oikein kohdelluksi. Nimenomaan juuri oikein kohdelluksi, lähelle täydellisyys ei riitä. Pahoja mieliä ei saisi tulla tai uhkana on urheilijoiden seuranvaihto.

Valmentajan kykyjen kehittyminen on hyvä asia. Kun hän kykenee laadukkaaseen tunne- ja vuorovaikutussuhteeseen valmennettaviensa ja muiden ympärillä toimivien ihmisten kanssa, ovat toimintaperusteet tältä osin kunnossa. Mahdollinen ongelma syntyy kaikista korkeista odotuksista valmentajaa kohtaan ja toisaalta valmentajan vuorovaikutustaitojen kehittymisen hallinnasta. ”Minulta odotetaan paljon ja nyt minä huomaan, että pystyn vaikuttamaan urheilijoihini enemmän.” Hyvät vuorovaikutustaidot antavat mahdollisuuksia, mutta niitä pitää käyttää oikein.

HBO Nordicilta voi katsoa dokumenttisarjaa NXIVM-kultista ja sen johtajasta Keith Ranieresta. Ulkoisesti eettisten periaatteiden mukaan toiminut yhteisö ja sen johtaja kehittyivät lopulta erittäin tuhoisaan suuntaan. Samalla kun ihmisiä autettiin pääsemään eroon peloistaan ja kasvamaan ihmisinä, heitä manipuloitiin ja ohjattiin pikkuhiljaa pelottavaan suuntaan taitavasti manipuloivan johtajansa opastuksella. Lopulta lukuisat ihmiset joutuivat hyväksikäytön uhriksi.

Miten tämä liittyy valmentajuuteen? Se voi liittyä sillä tavalla, että auktoriteettiasemassa olevien ihmisten taidot, niiden kehittyminen ja taustalla olevat arvot täytyvät olla hyvin selkeitä tai muuten voi tulla pahaa jälkeä. Esimerkiksi valmentajien käydessä tunne- ja vuorovaikutuskursseja tai erityisesti eripituisia terapia- ja psykologiakoulutuksia heidän vuorovaikutustaitonsa kehittyvät. He kykenevät vaikuttamaan toisten ihmisten mieliin enemmän ja enemmän. He kykenevät auttamaan urheilijaa kehittymään, mutta mikä tärkeää, asemansa ja parantuneiden taitojensa ansiosta voivat myös tehdä huonoja asioita. Valmentajien tulisi muistaa olevansa vain valmentajia, eivät enempää eivätkä vähempää. Valmentaja ei ole terapeutti.

Vastuu on suuri ja ymmärryksen omista kyvyistään pitää olla kirkas. Esimerkiksi vuoden mittaisen terapeuttikoulutuksen käyneenä valmentaja saattaa ajatella osaavansa auttaa urheilijaa vaikeissakin henkisissä ongelmissa. Itseluottamuksen kehittämisen kautta itsensä kehittämiseen ja lopulta mihin vain. Valmentaja kasvaa kokeillen eri metodeja ja pikkuhiljaa vuosien varrella oppii vaikuttamaan yksilöön ja ryhmään eri tavoin. Kyvykkäät oppijat löytävät toimivat, ihmismieleen vaikuttavat keinot ja kykenevät rakentamaan niistä loogisen kokonaisuuden (tässä vaiheessa he ehkä jo alkavat opettaa muita valmentajia samaan suuntaan).

Mitä, jos valmentajilla on ”uhka” käydä näin? He kokeilevat aluksi kaikenlaista ja löytävät asioita, joilla vaikuttaa urheilijan mieleen. He löytävät näitä asioita ja pikkuhiljaa uskovat olevansa hyviä ”ihmisen valmentajia?”. Lähtökohta on ollut sillä tavalla hyvä, että entisestä autoritäärisyydestä on pyritty eroon ja on haluttu nähdä ihminen. Pikkuhiljaa asia voi kuitenkin muuttua uhkaavaan suuntaan, jos odotukset valmentajaa kohtaan kasvavat kohtuuttomiksi ja jos valmentajat itse eivät omassa kehityksessään ymmärrä rajojaan.

Kun kaikkeen edellä mainittuun yhdistää muita vakavia asioita kuten kristinuskon vaikutuksen ja nykyisen yksilöllisyyden korostamisen, on soppa heti sakeampi. Uskosta emme mielellämme puhu urheilussa, mutta se on tehtävä. Kristinuskon edelleen jatkuva vaikutus tulee ottaa valmennuspuheessa huomioon. Kristinuskossa yksi keskeisiä asioita on yksilön suhde jumalaan. Yksilöllä tulee harjoittaa uskoaan siten, että pääsee taivaaseen. Yksilö.

Uskostakin on tullut vain nopea ja helppo self-help-tuote kilpailussa onnen ja ilon etsintöjä vastaan. Etsimme yksilöllistä identiteettiämme löytämällä itsemme ja yhteyden totuuteen. Samalla olemme unohtamassa olevamme yhteydessä kaikkeen ja kaikki meihin. Urheilijoilla kännykät ja ystävän tullessa katsomaan silmiin ei ehdi, koska mindfulness-sovellus käski harjoittaa juuri nyt.

Haluamme helposti ja nopeasti kaiken juuri itsellemme. Sama koskee valmentamista. Mennään joukkueen kanssa viikonlopun kestävälle survivor-kurssille ja otetaan maanantaina taas puhelimet esille. Arki pyörii väärään suuntaan. Arki pitäisi olla normaalielämää ja lyhyet hetket jotain ihmeellistä, jos sitä ihmeellisyyttä hyvän arjen keskellä enää tarvitseekaan.

Olemme kadottamassa jotain perustavanlaatuista, esimerkiksi ymmärryksen historiasta. Asiasta, jonka pitäisi olla meille kaikille kuin peruskivi. Nuoria syytetään, mutta tämä ei ole vain nuorten ongelma. Uusia sisältöjä Suomen Palloliiton UEFA A- ja B- kursseihin suunnittelevassa ryhmässä historian merkitystä vähättelivät eläkeikää lähestyvät herrasmiesvalmentajat. Tähän voisi sanoa lyhyesti: ei historiaa, ei jalkoja.

Näin ei ole onneksi joka paikassa vaan askelia on otettu kunnioituksen ja ymmärryksen tiellä esimerkiksi rakentamalla seuraympäristöjä ja niihin mukaan historiaa. Silti ympäröivän maailman paine vaikuttaa urheiluun ja samoin kuin muualla, myös seuratoiminnassa ja valmennuksessa uhataan liukua herätystoimintaan. Käydään hakemassa juuri ne oikeat opit gurulta ja kasvetaan itse lopulta guruksi, joka johtaa oppilaitaan totuuteen. Löydetään oikea tapa valmentaa. Löydetään valaistus.

Pekka Torvinen kirjoittaa ansiokkaasti luotaavassa HS:n lauantaiesseessään (31.10.) Alexis de Tocquevillestä ja hänen näkemyksestään suhteessa individualismiin. Läntiset yhteiskunnat ovat Torvisen mukaan ”kroonisen fragmentoitumisen tilassa”, joka johtaa ihmisiä yhdistävien ideaalien murenemiseen ja yhteisyyden katoamiseen. Kansalaisuus nähdään oikeutena, ei velvollisuutena, ja lopulta jokainen ajattelee vain itseään. Emme kuitenkaan saa unohtaa, miksi olemme olemassa. Torvinen muistuttaa (viitaten Charles Tayloriin) yksilön olevan ”olemassa vain yhteisön, menneen ja nykyisen ansiosta.” Unohtaessamme yhteyden ja historiamme muunnumme vain individualistisiksi, hauraiksi haamuiksi.

Urheilun ollessa kiinteä osa yhteiskuntaa olemme tietysti nähneet tätä herätysliikehömppää myös siellä. ”Sinä olet ainutlaatuinen. Pelaa vain omilla vahvuuksillasi, niin itseluottamuksesi ja SINUN pelisi paranee.” Valmentajat ovat lähteneet mukaan ja tehneet kaikenlaisia persoonallisuustestejä pelaajilleen tunteakseen heidät paremmin. Ei ole ollut väliä sillä, että käytetyt testit on osoitettu epätieteellisiksi eikä ole muistettu, että aivan normaali arkipäivän vuorovaikutus riittää.

Samaa self-help-sarjaa ovat erilaiset yhteen ominaisuuteen tai taitoon liittyvät kurssit ja tunnit, joissa luvataan maat ja taivaat urheilijan kehitykseen liittyen. Jos vanhemmat tai seuratoimijat alkavat näiden varaan rakentaa urheilijan kehityspolkua, silloin ajetaan rajusti metsään. Seuravalmennuksen tulee olla ja se on useissa paikoissa niin laadukasta, että yksittäisiä self-helpejä ei tarvita, vaan arki on niin laadukasta, että urheilijoita kasvaa normaalista toiminnasta. Näissä paikoissa yksittäisiä erityistunteja tai -kursseja voidaan ottaa täydentämään seuran toimintaa.

Laadukkaassa toiminnassa suhtaudutaan myös järkevästi palvelujaan myyviin mentaalivalmentajiin ja terapeutteihin, joilla saattaa hienojen suojaamattomien ammattinimikkeiden viitan alla olla todella lyhyt koulutus ja vaillinaiset taidot. Nämä käärmeöljyjen myyjät huomaa yleensä kahdesta asiasta: ensinnäkin he lupaavat liikoja ja toiseksi he kohdistavat huomionsa vain yksilön psykologisten taitojen parantamiseen. Parannetaan urheilijan itseluottamusta ottamatta huomioon sitä, että urheilijan ominaisuudet, ongelmat ja niiden korjaustoimenpiteet eivät ole individualistisesti pelkästään hänessä itsessään vaan suhteessa ympäristöön.

Tämä psykologiassa pitkään vallinnut ongelma, jossa keskitytään liikaa yksilöön ja hänessä itsessään tapahtuviin asioihin, on siirtynyt myös urheilupsykologiaan. Sen lisäksi, että kysymme ”mitä päässä tapahtuu?”, meillä pitäisi kysyä, ”missä pää on?”. Ihmisyys on vuorovaikutusta eikä individualismia.

Samoin kuin muualla yhteiskunnassa, myös urheilussa niin kutsutut intellektuellit tapaavat nostaa sormensa pystyyn ja tunnustella tuulta ennen lähtöään johonkin suuntaan. Suunnanotto ja lähtö tapahtuvat vasta sitten, kun voittaja on varma. Harva uskaltaa laittaa nahkansa peliin epävarmassa tilanteessa. Suunnannäyttäjiä odotellaan. Mitkä ovat valmentajan päätehtävät? Mitkä tehtävät eivät kuulu valmentajille? Mitä on ihmisyys? Millaisen ihmiskäsityksen pohjalta rakennamme valmennusta?

***

Jani Sarajärvi (@SarajarviJani)

Kirjoittaja on jalkapallovalmentaja ja jalkapallon tohtoriopiskelija Lissabonin yliopistossa.

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s