Valmennus

Epäyhtenäisestä harrasteseurasta pelaajien kehittäjäksi – Ilveksen muutosprosessi yhden avainhenkilön silmin

Tampereen Ilves on noussut noin 20 vuodessa yhdeksi Suomen johtavista pelaajakehitysseuroista.

Kaudella 2020 Veikkausliigassa pelanneessa miesten edustusjoukkueessa esiintyi peräti 14 seuran omaa kasvattia. Kansallisen Liigan joukkueessa Ilves-kasvatteja oli puolestaan 13.

Seuran toimintakulttuurin muutos näkyy edustusjoukkueiden lisäksi myös poikien ja tyttöjen maajoukkueissa, joissa Ilves-pelaajien määrä on monikertaistunut 2000-luvun aikana.

Kuinka muutos tapahtui? Miten Suomen suurin seura nousi hyvästä harrasteseurasta merkittäväksi pelaajakehitysympäristöksi?

Yksi muutoksen avainhenkilöistä, Markus Paananen, kertoo tässä haastattelussa niistä syistä, jotka mahdollistivat muutoksen.

Palloliiton lännen aluevalmentajana vuonna 2020 aloittanut Paananen toimi Ilveksessä 15 vuoden ajan muun muassa valmentajana, junioripäällikkönä ja loppuvaiheessa valmennuspäällikkönä.

Hän oli tekemässä ja todistamassa monien muiden Ilves-toimijoiden kanssa yhtä suomalaisen juniorijalkapallon suurinta muutosprosessia.

***

Alkushokki

”Aloitin Ilveksessä vuonna 2004 vapaaehtoisvalmentajana, kun muutin Lahdesta Tampereelle. Olin itse pelannut Lahdessa A- ja B-nuorten SM-sarjaa ja valmentanut FC Reippaassa.

Itselleni oli pieni shokki, kun Ilveksen A-junioreiden ensimmäisissä näkemissäni harjoituksissa oli vain seitsemän pelaajaa, joista yhdellä oli Havaiji-shortsit.

Kun aloitin seurassa, Ilves oli hyvä harrasteseura, jolla ei ollut omaa miesten edustusjoukkuetta. Tämä oli Tampere United -aikaa. Tyttöjen ja naisten toiminta näytti ulospäin paremmalta, mutta siinäkin oli sisäisesti ongelmia.

Aloittavien ikäluokkien pelaajamäärät olivat pieniä ja valmennuksen laatu ei vastannut senkään ajan mittareita.

Ilves oli 2000-luvun alussa epäyhtenäinen, sektoreihin jakautunut yksikkö. Päätoimisia työntekijöitä oli aluksi vain hallinnossa. Koska Ilves oli silloinkin yleisseura, hallinnon työntekijät toimivat ry:n tasolla, eivät jalkapallojaostossa.

Jälkikäteen ajatellen on onni, että jalkapallojaoston puheenjohtaja vaihtui näihin samoihin aikoihin. Taustalla alkoi käynnistyä iso muutosprosessi, johon pääsin työntekijänä mukaan vuonna 2007. Tuki palkkaamiseeni tuli opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Vuosina 2007–2008 Ilveksessä aloitti itseni lisäksi päätoimisina työntekijöinä Toni Hevonkorpi ja Risto Valkeala, jotka toimivat edelleen seurassa. Työntekijöiden lisäksi muutoksen käynnistämiseen vaikuttivat myös innokkaat ja tärkeät puheenjohtaja Timo Korsumäki ja varapuheenjohtaja Ari Ruuth, josta tuli myöhemmin puheenjohtaja.”

***

Muutos lähti ihmisistä

”Toimintakulttuurin muutos lähti ihmisistä, jotka kokivat, että kilpa- ja huippu-urheilutoiminta eivät olleet riittävällä tasolla. Meillä oli halu luoda pelaajille parempi ympäristö ja parempi mahdollisuus tavoitella huippua. Ilves on instituutio Tampereella, ja yhteisössä haluttiin panostaa kilpa- ja huippu-urheiluun, vaikka tämä halu olikin pitkään piilossa.

Ilveksen muutos lähti seurajohtoisuudesta. Jos seuraa ei johdeta, johtajuustyhjiön täyttävät vanhemmat tai muut sidosryhmät.

Kun työntekijöitä oli aluksi vähän ja puheenjohtajat olivat innokkaita, vuoropuhelu oli helppoa. Operatiivisen puolen eli ammattilaisten pitää pystyä keskustelemaan ja viemään seuraa eteenpäin yhdessä luottamusjohdon kanssa.

Ilveksen luottamusjohto luotti ammattilaisiin, ja työntekijät uskalsivat tuoda asioita esille ja perustella niitä johdolle. Ovien takana huutelu ei vie asioita eteenpäin. Kun seura on kasvanut, yhteisen vuoropuhelun rooli on korostunut.

Kun Ilves oli alussa päässyt tietylle tasolle, rohkeus panostaa ammattivalmentajiin oli ratkaisevaa.

Vaikka toimintakulttuuri on muuttunut, seuralle on ollut tärkeää, että hyvä harrastetoiminta on saatu pidettyä ja sitä on pystytty kehittämään. Kaupunginosatoiminnan rinnalle on luotu uusia elementtejä, kuten kerhotoiminta ja erityisryhmien toiminta. Myös talven harrastetoimintaa on pystytty lisäämään.

Organisaatiotasolla eri sektoreita yhdistettiin ja asioita alettiin tekemään enemmän yhdessä. Eri sektorit, kuten poikien ja tyttöjen sekä miesten ja naisten toiminnot, toimivat nykyään verkostona ja sitä kautta on syntynyt synergiaetuja. Seuraa on pystytty viemään kokonaisuutena eteenpäin.

Kun monia asioita ryhdyttiin tekemään järjestelmällisemmin, tästä syntyi vuosien aikana Ilveksen identiteetti. Koko toimintakulttuuri muuttui vähitellen.

Koska Tampere on iso kaupunki ja Ilveksen pelaajapohja on ollut iso, muutoksessa on ollut paljon kyse myös olemassa olevien mahdollisuuksien saattamisesta normaalille tasolle. ”

***

Oikein tehtyjä isoja valintoja

”Ilveksen yksi suurimpia kilpailuetuja on ollut se, että isot valinnat ovat olleet oikeita. Esimerkkeinä ovat ammattivalmennukseen satsaaminen ja reservijoukkueiden – Ilves/2 naisissa ja miehissä – rakentaminen.

Seurassa on malliesimerkkejä pelaajista, jotka on monien toimesta jo dumpattu – ”ei noista mitään tule” – mutta pelaajat ovat voineet harjoitella ammattimaisessa toimintaympäristössä ja välttäneet houkutuksen mennä treenaamaan vain pari kertaa viikossa. Nämä pelaajat ovat ”breikanneet” edustusjoukkueeseen reservijoukkueen kautta monien vuosien jälkeen.

Pelaajat ovat nousseet juniorijoukkueista edustusjoukkueeseen, koska väliporras – laadukas reservijoukkueympäristö – on ollut olemassa.

Seura on pystynyt pitämään näistä isoista valinnoista kiinni. Tällaisen toimintakulttuurin myötä Ilvekseen on syntynyt riittävästi pysyvyyttä, eikä seurassa ole menty yksittäisten asioiden perässä.

Muutos on tapahtunut fiksusti. Aina, kun Suomeen on tullut uusia ilmiöitä – alkaen Ajaxin ”tötterötreeneistä” – moni seura on lähtenyt juosten niiden perään. Me otimme Ilveksessä niistä vain palasia omaan toimintaamme. Ajattelimme, että kaikissa on hyviä puolia, mutta ne ovat vain palanen kokonaisvaltaista valmennusta ja seuratoimintaa.

Uusia asioita kannattaa tuoda askel kerrallaan. Niiden vaikuttavuutta syö, jos asioita tuodaan kerralla liian paljon.

Lisäksi valmentajien pysyvyys on mahdollistanut maltillisen kehityksen. Ilves ei ole jämähtänyt, koska uusia ihmisiä on tullut jonkin verran, mutta emme ole toisaalta heilahdelleet liian paljoa uusien trendien perässä.”

***

Yhteisöllisyyden iso merkitys

”Päätimme Ilveksessä, että juniorijoukkueilla ei ole harjoituksia silloin, kun edustusjoukkue pelaa. Tästä syntyi vähitellen kulttuuri, että jos joukkueella sattui harjoitusvuoro samaan ajankohtaan, joukkueesta soitettiin, että voisivatko he mennä harjoittelemaan aikaisemmin, jotta ehtisivät edustusjoukkueen peliin.

Edustusjoukkueiden kotipeleistä on tullut yhteisöllinen paikka, jonne halutaan mennä. Junioreille on tarjolla juniorikausikortti ja vanhemmille ”Ilves-juniorin vanhemman kausikortti”.

Ilveksen edustusjoukkueilla on ollut yhteisöllisyyden kannalta todella iso merkitys. Edustusjoukkueiden päävalmentajat ovat uskaltaneet ottaa kauden alussa omia kasvatteja harjoituksiin, vaikka he eivät olisi heti valmiita.

Tällä on ollut iso merkitys sellaisille pitkäaikaisille valmentajille, jotka valmentavat edelleen, vaikka oma lapsi ei enää pelaisi seurassa. Valmentajat ovat nähneet, että omat entiset valmennettavat tai pelaajat, joita he ovat nähneet junioripeleissä, pelaavat nyt Ratinassa tai Tammelassa. Tästä on syntynyt merkityksellisyyden tunne.

Ilveksessä on ollut vapaaehtoisia valmentajia, jotka ovat pitäneet valmentamisesta pari kevyempää vuotta ja palanneet sen jälkeen takaisin. Mielestäni on parempi, että valmentaja on viisi vuotta mukana pienemmillä treenimäärillä tai pienemmässä roolissa kuin yhden vuoden ihan hirveällä panostuksella. Pidempiaikainen osallistuminen luo vaikuttavuutta.

Meillä on paljon valmentajia, jotka ovat aloittaneet valmentamisen otona ja nyt he ovat ammattivalmentajia. Löysin esimerkiksi Heli Rekimiehen (seuran fyysisen valmennuksen johtaja) Ilveksen toimintaan mukaan melkein 15 vuotta sitten Lentävänniemen hiekkakentältä, kun hänen oma poikansa pelasi. Heli oli innokas ja halusi mukaan, joten otin hänet seuraan.

Yksi keskeinen asia on ollut myös vapaaehtoisten toimijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen lisääminen. Tätä kautta toimintaan on saatu mukaan myös muita kuin pelkästään valmentajaihmisiä. Joukkueenjohtajien ja vastuuvalmentajien yhteistoimintaan sekä toimihenkilöiden huolehtimiseen on panostettu paljon vapaaehtoisten toimesta – seuran toki tukiessa tätä valintaa.”

Ilves on noussut 2000-luvun aikana yhdeksi johtavista pelaajakehitysseuroista Suomessa. Kuva: Pave Asikainen.

***

Rekrytointi, johtaminen ja dokumentointi kuntoon

”Valmennuksen kehittäminen on pitkä prosessi. Se eteni 15 vuoden aikana, kun olin seurassa, tietynlaisissa jaksoissa.

Alussa piti löytää parhaat osaajat rekrytoimalla Tampereen alueen parhaimmat valmentajat. Kun seuraan saadaan valmentajia, heistä on tärkeää pitää kiinni.

Aina pitää olla vähän huolissaan, jos uusista valmentajista ollaan enemmän kiinnostuneita kuin olemassa olevista valmentajista.

Näimme Ilveksessä, että seuraavan tason ottaminen ei tapahdu oman toimen ohella valmentavien henkilöiden johdolla. Valmennukseen panostaminen toi mukanaan sen, että ammattivalmentajat pystyivät oman työnkuvansa lisäksi tukemaan vapaaehtoisten valmentajien jaksamista.

Koska harjoitus- ja kausisuunnitelmat tulivat ammattivalmentajilta, tämä kevensi vapaaehtoisten valmentajien taakkaa ja stressiä. Valmentajille löytyi mahdollisuuksia olla myös kevyemmällä roolilla mukana.

Päätimme jo alussa, että kaikki mitä teemme, dokumentoidaan. Näitä dokumentteja pyrittiin jakamaan seuran sisällä ja yhteistyöseuroille niin paljon kuin mahdollista. Kun asioita dokumentoitiin, materiaaleja oli helpompi käyttää vuodesta toiseen ja kehittää pala kerrallaan.

Kun joku tekee työtä ammatikseen ja tuottaa laadukasta materiaalia, sitä on myös järkevää viedä ja ottaa käyttöön niin laajasti kuin mahdollista – myös siellä, missä valmentaja ei itse ole paikalla.

Ammattivalmentajien palkkaamisen ja dokumentoinnin jälkeen oli helpompi keskittyä johtamisjärjestelmän kehittämiseen sekä valmentajien sparraamiseen ja tukemiseen.

Valmennuspäällikön tehtävänä on tukea ammattivalmentajia ja vapaaehtoisia vastuuvalmentajia, jotka tukevat omaa valmennustiimiä.

Isossa seurassa valmennuspäällikkö ei ehdi tukemaan tiettyä yksittäistä vapaaehtoista valmentajaa, jolloin tarvitaan selkeä organisaatiomalli. Tieto kuitenkin siirtyy ketjun kautta valmennuspäälliköltä valmentajalle.

Esimerkiksi junioriedustusjoukkueissa on yli 100 valmentajaa, jolloin valmennuspäällikkö ei pysty tukemaan jokaista yksittäistä valmentajaa. Johtamisjärjestelmän ja organisaatiomallin kautta asioita pystytään kuitenkin jalkauttamaan.

Ammattivalmennukseen satsaamisen myötä Ilveksessä pystyttiin myös panostamaan sisäisiin valmentajakoulutuksiin, joissa tuotiin esille valmennuslinjan tärkeimpiä valintoja ja painopisteitä.

Ihan alussa, kun menin pienimpien junioreiden harjoituksiin ja jos joku pelaaja kaatui, tilannetta juoksi katsomaan paikalle kaverin mummokin.

Muutama vuosi myöhemmin, kun valmentajille oli painotettu tiettyjä teemoja, oli tosi kiva huomata, että kun joku pelaaja kaatui, valmentajat huusivat ainoastaan, että ”ylös vain – peli jatkuu!”.

Tästä pienestä asiasta tiesin, että olimme taas vähän lähempänä sitä, että pelaaja voi pelata joku päivä huipulla. ”

***

Omatoimisen harjoittelun tukeminen ja esimerkit seuran sisältä

”Selkeä johtamisrakenne on tukenut valmennuslinjan viemistä käytäntöön. Ihan aluksi määrittelimme ison kuvan siitä, mikä on tärkeää. Jos ensimmäiset asiat eivät ole kunnossa, muilla asioilla ei ole merkitystä.

Panostimme kokonaisliikuntamäärien nostamiseen ja omatoimisen harjoittelun tukemiseen.

Omatoimisen harjoittelun merkitystä on painotettu pelaajille koko ajan. Sami Hyypiä Akatemia tuli kannaltamme hyvään saumaan, sillä se tuki samaa viestiä.

Osa valmentajista on hyödyntänyt konkreettisia työkaluja, esimerkiksi omatoimisen harjoittelun tehtäviä, videoita ja vihkosia.

Uskon, että yksi merkittävä tekijä on ollut myös ensimmäisten seurajohtoisten ikäluokkien, 1997–1999-syntyneiden pelaajien, esimerkki. Seurassa on ollut esimerkkejä pelaajista, kuten Lauri Ala-Myllymäki ja Heidi Kollanen, jotka ovat näkyneet koko ajan kentällä harjoittelemassa omatoimisesti. Lapsille on syntynyt konkreettinen malli ja esimerkki seuran sisältä.

Valmennuslinja on muodostanut raamin, joka on pikkuhiljaa tarkentunut. Seuraava askel on täsmävalmennuksen parantaminen ja valmennuslinjan vieminen vielä täsmällisemmin ohjattuihin harjoituksiin.

Tässä pitää olla kuitenkin todella tarkkana. Pysyvyyden must-juttu on se, että kun seurassa otetaan uusia askeleita, ensimmäiset stepit eivät saa unohtua.

Jos kokonaisliikuntamäärä tai omatoimisen harjoittelun määrä laskee, muu työ on huippu-urheilun näkökulmasta turhaa. Näiden asioiden pitää olla kunnossa.

Muuten junioreista tulee ihan kivoja pelaajia puolustamaan kolmosdivariin, mutta henkilökohtaiset taidot ja fyysiset ominaisuudet eivät riitä korkeammalle.”

***

Ilvesläinen tapa harjoitella ja pelata

”Ilveksen harjoittelussa siirryttiin pelikeskeiseen malliin, mutta kuitenkin niin, että muita tapoja ei ole hylätty. Pelikeskeisen mallin lisäksi käytetään myös muita menetelmiä, kuten suljettuja drillejä tai havainnointia sisältäviä drillejä.

Harjoitteissa on pyritty siihen, että niissä olisi oivaltavaa oppimista ja että harjoituksissa näkyisi pelaajan omaa vastuunottoa. Tavoitteena on ollut, että yhtenä treenipäivänä intensiteetti on ihan maksimissa ja kaikissa harjoituksissa on joka tapauksessa yksi harjoite, jossa intensiteetti on maksimissa. Tämä tapahtuu tila-aika-painetta manipuloimalla.

Sinä aikana, kun toimin Ilveksessä, tietynlainen optimi oli ”80–20”: noin 80 % harjoitteista tuli seuran valmennuslinjasta ja 20 % valmentajan oman persoonan, näkemysten ja kokemusta kautta.

Samoja harjoitteita tarvitaan riittävästi, jotta toiminnan analysointi ja arviointi on helpompaa, mutta tietty määrä valmentajan omaa autonomiaa lisää motivaatiota.

Puolustuspelaamiseen liittyen iso tavoite on ollut se, että Ilveksen peleissä on näkynyt korkeaa prässiä ja varsinkin vanhemmissa junioreissa osaamista vaihdella prässitasoa.

Hyökkäyspelaamisessa haluttiin tehdä selvästi eroa muihin suomalaisiin seuroihin. Ilveksen joukkueet haluavat edetä pallokontrollin kautta, mutta murtaa enemmän useampia linjoja, kun tilanne sen sallii. Halusimme jossain määrin, että Ilveksen peli olisi suoraviivaisempaa ja että tilanteenvaihdot olisivat isommassa roolissa.

Tämä perustui analyysiin, jossa olimme arvioineet, että Ilves ei voi olla maailman paras pallonhallintajoukkue johtuen resurssihaasteista. Halusimme luoda pelaamisesta sen kaltaista, että siinä olisi riittävästi erilaisia osa-alueita: riittävästi pallonhallinnan elementtejä, mutta myös muita elementtejä kuin mitä trendi vielä viitisen vuotta sitten oli.

Teimme sellaisiakin linjauksia, että 5v5-peleissä pelaajat pelaavat kaikkia pelipaikkoja, 8v8-peleissä kahta tai kolmea pelipaikkaa ja vielä isollakin kentällä useampaa paikkaa. Halusimme saada pelaajien peruspelaamisen mahdollisimman monipuoliseksi, minkä jälkeen pelipaikka täsmentyy.

Tämä on myöhemmin tuntunut hyvältä valinnalta: pelaajien peruspelaaminen on parantunut, ja moni valmentaja on todennut myöhemmässä vaiheessa, että pelaaja sopiikin eri pelipaikalle kuin mihin häntä oli aikaisemmassa vaiheessa ajateltu.

Ilveksessä on iso pohdinnan paikka, miten pelillistä identiteettiä halutaan tulevaisuudessa viedä eteenpäin.”

***

Päivittäisen toimintakulttuurin merkitys

”Pidän yhtenä Ilveksen erottavana tekijänä sitä, että seurassa on ollut kykyä olla kriittinen ilman, että se on ahdistavaa.

Valmentajat ovat olleet keskenään vaativia niin, että asioista on haluttu puhua niiden oikeilla nimillä ja siten, että koskaan ei olla tyytyväisiä. Perussävy oli usein, että ”pitää tehdä koko ajan paremmin”. Olen kuitenkin huolissani, että tämä ilmapiiri on nyt muuttumassa. Liian moni toimija on tyytyväinen tilanteeseen tai selittelee, että ”nämä nyt kuuluvat asiaan”.

Kriittinen suhtautuminen ja kaiken tekeminen paremmin on ollut tärkein tekijä Ilveksen menestyksessä. Toivottavasti uudet ihmiset eivät tyydy vallitsevaan tilanteeseen ja selittelyyn. Silloin suuntana on taantuminen.

Pelilliseen identiteettiin liittyen on ollut tärkeätä, että pelaamisessa näkyvät Ilveksen arvot ja toimintakulttuuri. Viimeisinä vuosina, kun olin seurassa, yksi iso teema oli, että ”ohipelejä” ei saa tulla. Kukaan ei juokse 100 metrin kisaakaan niin, että lopettaa juoksemisen 70 metrin kohdalla.

Tämä näkyi konkreettisesti esimerkiksi yhdessä D-juniorijoukkueen pelissä, jossa joukkue oli 4–0-häviöllä ja kavensi yliajalla. Pelaajat hakivat juosten pallon keskiympyrään. Tämä tilanne vähän nauratti, mutta se osoitti, että tavoite oli jalkautunut.

Pelaajien vanhempien osalta halusimme toimia niin, että ensin johdimme selkeästi ja sen jälkeen teimme yhdessä.

Jokaisen kauden alussa, vuodesta toiseen, kävimme samat teemat läpi ja linjasimme isot asiat. Koska ihmiset ovat fiksuja, seuran täytyy pystyä perustelemaan asiat faktapohjaisesti. Seurassa oli mietitty valmennusta paljon ja tehty valmennuslinja, joten pystyimme perustelemaan, miksi toimimme tietyllä tavalla.

Jossain vaiheessa viestintä väheni, kun luulimme, että ymmärrys on riittävällä tasolla. Tilanne alkoi kuitenkin huonontua. Kulttuuri säilyy paremmin, kun yhteydenpito vanhempiin on säännöllistä.

Valmentajien lisäksi seurassa tarvitaan myös muita toimijoita, jotta seura voi kehittyä kokonaisvaltaisesti.

Ilveksessä on ollut alusta lähtien huomiona tulorahoituksen monipuolistaminen.

Kustannukset ovat nousseet varsinkin kilpaurheilun puolella, mutta ne ovat kuitenkin pysyneet kohtuullisina. Prosentuaalisesti raha on tullut muualta kuin vanhemmilta – esimerkiksi omista turnauksista ja muista tapahtumista sekä yhteistyökumppaneilta. Olosuhteiden kautta on pystytty luomaan uusia tulonhankintamuotoja, ja seuran tarjoamat liikuntapalvelutuotteet, kuten tyky-palvelut, ovat tärkeitä.

Jos Ilves haluaa kehittyä seurana, myös varainhankinnassa täytyy kehittyä koko ajan. Tämä taas vaatii omaa osaamista.

Seuraavalle tasolle nouseminen vaatii myös sen, että Ilveksen pelaajascouttaus nousee pohjoismaiselle tasolle.

Seurojen olisi tärkeää hahmottaa omat roolinsa. Ilveksen kohdalla olen todella ylpeä siitä, että seurassa on vahvistunut ajatus, että pelaaja on tärkein.

Kansallisen Liigan joukkueesta ainakin kolme pelaajaa on lähtenyt pois palkkaa maksaviin seuroihin, eikä heistä ole saatu euroakaan. Tämä kuuluu asiaan, mutta seuran pitää pystyä kehittämään omaa toimintamalliaan niin, että se pystyy täyttämään pelaajien lähdön. Tämän tulisi olla nyt Ilveksen prioriteetti numero 1 naisten ja tyttöjen toiminnassa.

Ilves on jalkapallopyramidissa tietyllä paikalla ja on automaatio, että osa pelaajista siirtyy seurasta pois. Tämä on ihan loogista, sillä pyramidin alemmilta tasoilta siirtyy pelaajia Ilvekseen.

Tämä on osa urheilua ja siitä pitäisi olla ylpeä.

Toisaalta pyramidissa ylempänä olevien seurojen olisi tärkeää huolehtia alemmalla tasolla olevista seuroista. Jo se voi riittää, että seuran uutisjutussa mainitaan, että pelaaja on tietyn toisen seuran kasvatti. Tällainen huomioiminen on tärkeää.

Jos toimisin yhä Ilveksessä, kiinnittäisin vielä aikaisemmin huomiota omaan ja muiden ihmisten jaksamiseen. Meillä on liikaa ihmisiä, jotka olisivat voineet olla pidempään ja paremmin mukana.

Kun huippu- ja kilpaurheilussa vedetään täysillä, välillä mennään yli. Itselleni on ollut todella iso onni, että seurassa on jaksettu tukea, kun olen itse mennyt yli.

Seurayhteisö ja sen ihmiset ovat olleet itselleni tärkeitä. Yhteisö ei ole unohtanut, kun on ollut vaikeaa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Valmennus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s