Mielipide

Kommentti: Puurot ja vellit sekaisin pelaajakehityskeskustelussa

Helsingin Sanomissa julkaistiin sunnuntaina 15.11.2020 Mika Moilasen kirjoittama teksti suomalaisen jalkapallon pelaajakehityksestä.

Laajahkossa jutussa oli haastateltu suomalaisen futiskentän eri toimijoita muun muassa Palloliitosta ja seuroista. Otsikko kuului seuraavasti: ”Näitä pelaajia ei pelota kukaan”.

Ensimmäinen ajatukseni tekstistä oli: Onkohan tästä tekstistä enemmän haittaa kuin hyötyä suomalaiselle pelaajakehitykselle?

Suurten menestyshetkien ja tunteita herättävien ilmiöiden kohdalla on tyypillistä, että eri tahot pyrkivät selittämään syitä menestykselle. Esimerkiksi jääkiekossa on tullut MM-kultaa, kun nuoret miehet ovat oppineet puhumaan tunteistaan ja mentaalivalmentaja on käynyt esittelemässä pelaajille ”Menestyksen portaita”.

Helsingin Sanomien jutussa esitellään mielenkiintoisia nuoria pelaajia, joiden kohdalla kysytään, että ”mitä suomalaisessa jalkapallovalmennuksessa on oikein tapahtunut?”.

Väitän, että jutussa nimellä esitettyjen pelaajien kohdalla ei välttämättä kovinkaan paljoa.

Jos urheilumediassa käsitellään suomalaista juniorivalmennusta tai pelaajakehitystä, juttuihin ei kannata nostaa nimiä Marcus Forss tai Glen Kamara. Nämä pelaajat ovat nimittäin jalostuneet täysin toisenlaisessa kilpailu- ja toimintaympäristössä kuin Suomessa.

Kamara muutti Englantiin 12-vuotiaana ja Forss puolestaan 13-vuotiaana. Pelaajat ovat saaneet huippupelaajakoulutuksensa ulkomailla, eivät Suomessa.

”Meillä oli aina selvä visio, että Marcus siirtyy ulkomaille ja niin nopeasti pois Suomesta kuin mahdollista”, Marcus Forssin isä Tero on todennut.

Kun haastattelin vuonna 2019 Suomen A-maajoukkueen pelaajien vanhempia, kommenteista piirtyi toisenlainen kuva pelaajakehityksestä kuin HS:n haastattelemien asiantuntijoiden lausunnoista. Elämänmakuisempi, konkreettisempi ja realistisempi.

Isä-Joronen, äiti-Soiri, isä-Uronen ja isä-Pohjanpalo painottivat muun muassa tärkeiden pelikavereiden merkitystä, arjen suuria liikuntamääriä, vanhempien tuen tärkeyttä, koulun ja jalkapallon onnistunutta yhteensovittamista ja polun varrelle osuneita yksittäisiä tärkeitä valmentajia.

Jos huippupelaajakehitystä koskevissa keskusteluissa halutaan päästä pintaa syvemmälle, tarkastelu on aloitettava mahdollisimman läheltä pelaajan todellista toiminta-arkea – kodista ja seuraympäristöstä. Onneksi Helsingin Sanomien jutussa oli haastateltu esimerkiksi Ilveksen urheilutoimenjohtaja Janne Räsästä.

Sillä, että pelaaja käy esimerkiksi muutamia kertoja vuodessa Eerikkilässä testattavana, on vain välillinen merkitys.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi Palloliiton toimijat haluavat nostaa esiin asioita, jotka perustelevat lajin kattojärjestön onnistumisia ja panostuksia. Silloin on kuitenkin esitettävä jatkokysymyksiä.

Mikä on ollut Palloliiton talenttivalmennustuen todellinen vaikuttavuus? Ovatko poikien maajoukkueiden tulokset parantuneet? Onko Palloliiton kaikissa pesteissä parhaat mahdolliset osaajat, jotta liitto olisi Hannu Tihisen kuvailema ”maailman tehokkain jalkapalloliitto”?

VJS:n tekninen johtaja Kimmo Eronen nosti Twitterissä esiin tärkeitä teemoja Helsingin Sanomien artikkelin pohjalta. Olen monesta Erosen nostamasta asiasta samaa mieltä.

On hyvä muistaa, että suomalaisen jalkapallon maltillinen kehitys alkoi sillä hetkellä, kun seurat ryhtyivät toimimaan Palloliiton ohjeiden ja suositusten vastaisesti.

Tietysti on selvää, että Palloliitto on terävöittänyt otettaan, mutta perusasetelma ei ole muuttunut.

Suomalaisessa jalkapallossa huippupelaajakehityksen tärkein tukiyksikkö on pelaajan perhe, jonka roolia seuratoiminta voi merkittävästi täydentää. Liitto taas tukee seuroja ja niiden ihmisiä. Tämä perustilanne tuskin muuttuu hetkeen. Tätä dynamiikkaa ei sovi unohtaa myöskään pelaajakehitystä koskevissa jutuissa.

Kunnia sinne, minne kunnia kuuluu.

Kun tarkastelee esimerkiksi A-maajoukkuetasolle nousseiden pelaajien polkuja, reitit ovat hyvin erilaisia. Ehkä merkittävin yhdistävä tekijä näyttää olevan juuri kodin vahva tuki urheilijaksi kasvamisessa jo pienestä pitäen.

Tämä havainto herättää luonnollisena jatkokysymyksenä, että kuinka merkittäviä tekijöitä A-maajoukkuetasolle nousussa esimerkiksi viime vuoskymmenen olosuhdekehitys ja ammattivalmentajien kasvanut määrä lopulta ovat.

Aika näyttää myös sen, onko Huuhkajissa jatkossa entistä enemmän pelaajia, jotka ovat lähteneet jo aikaisessa vaiheessa pois Suomesta. Tämä asettaa esimerkiksi liiton huippuvaiheen talenttivalmennustuen ympärille entistä enemmän kysymyksiä ja tarkastelun tarvetta.

Tärkeiksi tarkoitetut pelaajakehitysjutut saattavat muodostua ongelmaksi, jos syy-seuraus-suhteet esitetään nurinkurisesti. Vaikuttavia tekijöitä ei tunnisteta. Tilannetta ei helpota se, jos jutuissa viljellään epäselviä adjektiiviheittoja rohkeudesta ja uskalluksesta ilman konkretiaa.

Kansallisen pelaajakehitystyön onnistumista arvioitaessa järkevämpää saattaisi olla tarkastella esimerkiksi kotimaisessa pääsarjassa pelaavien suomalaisten nuorten määrää tai Euroopan TOP20-sarjoissa pelaavien suomalaisfutareiden määrää.

Rohkenen kallistua sille kannalle, että Suomessa pelaaja raivaa tiensä Huuhkajiin vallitsevasta pelaajakehitysjärjestelmästä riippumatta, perheen tuella karikot välttäen. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että yhdestä ikäluokasta A-maajoukkuepelejä pelaa yleensä vain yhden käden sormilla laskettava määrä pelaajia.

Jos urheilutoimittajat haluavat aidosti päästä kiinni A-maajoukkuetasolle nousseiden pelaajien kehityspolkuihin, Palloliiton toimijoiden sijasta saattaa olla hyödyllisempää haastatella sellaisia arjen mahdollistajia, kuten esimerkiksi Tero Forssia tai Henrik Jenseniä. Jos siis näkökulmana on pelaajan eteneminen A-maajoukkuetasolle asti.

Nämä henkilöt ovat eläneet todeksi ne arjen valinnat, päätökset ja hetket, joita Huuhkajat-pelaajan polun varrella on ollut.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

1 reply »

  1. Hyvää pohdintaa ja perustelut kohdillaan. Kuinka monta A-maajoukkueen avainpelaajista on pelannut vähintään kaksi kautta Veikkausliigaa? Kuinka monella on pelejä alle 30 tai ei yhtään? Moniko on lähtenyt 16-17-vuotiaana akatemiaan (heti kun mahdollista)?
    Vale – emävale – tilasto. Analyysin paikka…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s