Haastattelu

”Olenko vähemmän valmentaja, koska valmennan tyttöjä?”, kysyy helsinkiläinen juniorivalmentaja ja esittää huolensa tyttöfutiksen tilasta Suomessa

Yksi viime vuosien näkyvimpiä jalkapalloilmiöitä on ollut naisten jalkapallon vahvempi jalansija useassa Euroopan maassa. MM-kisat kesällä 2019 keräsi upeita yleisömääriä stadioneilla ja television välityksellä. Moni eurooppalainen suurseura on perustanut ammattilaisjoukkueen myös naisille.

Suomessa naisten jalkapallo on saanut oman kehityspäällikkönsä ja tasa-arvoteema on ollut vahvasti esillä Palloliiton strategiassa ja julkisessa keskustelussa. Naisten Liiga muuttui alkuvuodesta 2020 Kansalliseksi Liigaksi.

Vuonna 2019 Suomessa oli hieman yli 27 000 rekisteröityä tyttöpelaajaa. Määrä vastaa noin 30 % poikapelaajien kokonaismäärästä. Vuonna 2010 tyttöpelaajia oli yhteensä 23 500, joten viimeisen 10 vuoden aikana kasvu on ollut varsin maltillista.

Kasvaneesta näkyvyydestä huolimatta ruohonjuuritasolla on myös turhautumista. Yksittäiset toimijat ovat jopa huolissaan pelaajakehityksen nykytilanteesta. Tässä haastattelussa yksi heistä saa äänensä kuuluviin.

Helsinkiläinen Henrik Suonio, 28, on valmentanut juniorijalkapalloilijoilta yli 10 vuotta. HIFK:n poikajoukkueissa valmentamisen aloittanut Suonio on valmentanut helsinkiläisen PPJ:n 2006-2007-syntyneitä tyttöjä kuuden kauden ajan.

***

Henrik Suonio, miten kuvailisit ruohonjuuritason tyttöjalkapallon tilaa juuri nyt?

”Pelaajia alkaa olla entistä enemmän ainakin pääkaupunkiseudulla, mikä on osoitus siitä, että perheet kokevat jalkapallon kokeilemisen arvoiseksi harrastukseksi.

Urheilullisesta ja kilpailullisesta näkökulmasta katsottuna pidän tyttöjalkapallon ruohonjuuritason tilaa varsin heikkona. Pelaajien edellytykset kehittyä pidemmällä tähtäimellä ovat pitkälti kiinni siitä, saako joukkue valmentajan, joka on valmis kehittämään itseään sekä joukkuetta pidemmällä tähtäimellä.

Mitään systemaattisia pelaajapolkuja seuroissa ei juurikaan ole, tai ainakaan ne eivät näy konkreettisesti käytännössä. Joukkueen toiminnan taso sekä pelaajien pitkäjänteinen kehittyminen ovat pitkälti sattumasta kiinni.”

***

Olet toiminut valmentajana jo pitkään ja nähnyt läheltä arjen toimintaa. Onko tyttöfutiksen tilanteessa tapahtunut muutosta viimeisen viiden vuoden aikana?

”En ole havainnut juuri muita muutoksia kuin hieman lisääntynyttä näkyvyyttä, esimerkiksi sosiaalisen median päivityksiä tasa-arvon ja tyttöjen puolesta. On tosin täysin eri juttu, kohtaavatko sosiaalisessa mediassa julkaistu sisältö ja teot käytännössä. Hyvesignalointia on todella paljon.

Ensin tulisi määritellä, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan. Juniorijalkapallon kontekstissa koen tasa-arvon tarkoittavan sitä, että tytöillä ja pojilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet jalkapallon pelaamiseen. Jos pojille järjestetään tietynlaista toimintaa, tulisi samanlaista toimintaa järjestää myös tytöille. Toisaalta seurojen pitäisi olla myös rehellisiä: on parempi keskittyä muuhun toimintaan ja viestiä siitä avoimesti kuin järjestää heikkolaatuista tyttötoimintaa kauniilla mainospuheilla.

Palloliiton, seurojen ja valmentajien jokapäiväiset teot ja valinnat ovat huomattavasti paljon tärkeämpiä kuin yksittäiset sosiaalisen median päivitykset.”

PK-35 Vantaa ja FC Honka vastakkain Naisten Liigassa lokakuussa 2017. Kuva: Petri Lunki

***

Arvostuksesta puhutaan nykyään paljon. Millaisia eroja olet havainnut arvostuksessa pojille ja tytöille tarjottavan toiminnan välillä?

”Arvostus jalkapalloa kohtaan lähtee ensisijaisesti valmentajasta itsestään sekä ympäristöstä, jossa valmentaja toimii. Mikäli valmentaja ei itse arvosta omaa työtään olemalla esimerkillinen sekä ylpeä ja nöyrä siitä, mitä hän tekee, on turha odottaa arvostusta mistään muualtakaan. Välillä itseäni ihmetyttää, ymmärtävätkö jalkapallon parissa töitä tekevät eri toimijat työpanoksensa merkityksen muille toimijoille.

Esimerkiksi 2006-syntyneiden tyttöjen 6.10. järjestettäväksi tarkoitettu Etelän aluejoukkueleiri peruutettiin koronariskin takia. Ihmetystä herätti, että vastaavia leirejä poikapuolella on pystytty kuitenkin järjestämään. Koska poikapuolella oli käytössä isompi ”staffi” kuin tytöillä , näitä tapahtumia ei peruttu.

Mikäli tyttöjen tapahtuman järjestäminen olisi koettu riittävän tärkeäksi, vaihtoehtoina olisi voinut ollut pelaajien jakaminen pienempiin ryhmiin tai ”staffin” koon kasvattaminen. Se olisi vaatinut vähän enemmän työtä, mutta tapahtumat olisi voitu järjestää. Tällöin tapahtuman järjestäminen olisi ollut linjassa muiden ikäluokkien tapahtumien kanssa.

On käsittämätöntä, että viestiminen aluejoukkuetasolla on tällaista. Jos ylpeys omaa tekemistä kohtaan uupuu viestinnästä, tämä ei anna hyvää kuvaa oman työn tai muiden arvostuksesta. Paljon tapetilla ollut tyttöjalkapallon arvostus lähtee arvostuksesta omaa työtä kohtaan. Mistä tämmöinen viestintä kielii?

Toinen esimerkki liittyy pelin arvostukseen ja tuomareiden rooliin. Sillä on suuri merkitys, miten tuomarit toimivat ottelutapahtumissa. Kysymys ei ole siitä, tekevätkö tuomarit virheitä vai ei. Kaikki tekevät virheitä. Kysymys on siitä, kuinka ammattimaisesti tuomarit hoitavat oman roolinsa ottelutapahtumissa. Ovatko he ajoissa paikalla? Onko heillä tuomarivarustus päällä? Näiden asioiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä.

Esimerkiksi T06 Liiga Pohjoisen ratkaisuotteluissa panoksena oli SM-lopputurnauspaikat. Sarjassa oli joukkueita muun muassa Kuopiosta, Vaasasta, Jyväskylästä ja Oulusta, joten välimatkat ovat poikkeuksellisen pitkät. Joukkueiden ihmetykseksi linjatuomarit eivät ilmestyneet ratkaisuotteluihin lainkaan paikalle, joten SM-lopputurnauspaikat ratkaistiin yhdellä tuomarilla.

Vastaavanlaista sekoilua on ollut myös pääkaupunkiseudulla. Miten on mahdollista, että korkeimman sarjatason peleissä on usein tuomareita, jotka pamahtavat paikalle juuri ennen pelin alkamista ja kysyvät valmentajilta pelin säännöt? Mikäli juniorijalkapallon arvostusta halutaan nostaa sukupuolesta riippumatta, tuomarit ovat pelin mahdollistajina tärkeässä roolissa. Kaikki edellä mainitsemani esimerkit olisi mahdollista laittaa kuntoon. Kysymys kuuluukin: Koetaanko ne riittävän tärkeiksi? Ei ainakaan tähän asti.”

***

Missä asioissa toivoisit muutosta pelaajakehityksen osalta?

”Toivoisin ehdottomasti muutosta ennakkoasenteisiin tyttöjalkapalloa kohtaan –erityisesti jo nuorimmista ikäluokista lähtien. Jopa seuratasolla on nykyäänkin kokeneita valmentajia, jotka avoimesti viestivät vanhemmille, että heidän valmentamansa tytöt eivät voi kilpailla. Kuitenkin ottelu- ja turnaustapahtumissa valmentajat itse ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jotta oma joukkue voittaisi. Jalkapallo on kuitenkin peli, jossa toinen joukkue yrittää voittaa toisen.

Jos voittaminen ja kilpaileminen eivät ole tärkeitä harjoituksissa, niin ne eivät ole tärkeitä peleissäkään. Mielestäni arvomaailmassa on niin isoja ongelmia tällä hetkellä, että jos niitä ei saada ratkaistua, pelaajakehitystä on hyvin haastavaa miettiä isommassa kuvassa.

Kilpailu eri maiden välillä tulee kasvamaan tulevaisuudessa entisestään. Kilpailun kiristyessä vaatimustaso tulee nousemaan roimasti. Pelaajien pitää olla entistä parempia jokaisella osa-alueella.

Monta vuotta ruohonjuuritasolla toimineena valmentajana olisin yllättynyt, mikäli muut, vahvemman jalkapallokulttuurin maat eivät ottaisi enemmän isoja harppauksia eteenpäin suhteessa Suomeen.

En pidä todennäköisenä sitä, että lähestulkoon heitteille jätettyä lapsuusvaihetta voi myöhemmässä vaiheessa kuroa kiinni niin kilpaillussa lajissa kuin jalkapallo.

Kaipaisin myös enemmän kilpailua seurojen välille myös tyttöfutiksessa. Suomessa on tällä hetkellä vain pari yksittäistä seuraa, jotka pärjäävät hyvin lähestulkoon jokaisessa ikäluokassa. Nämä seurat ovat onnistuneet profiloitumisessa sekä viestinnässä huomattavasti paljon paremmin kuin muut. Yleisellä tasolla kilpailua on kyllä joukkueiden kesken eri ikäluokissa, mutta mitään jokavuotisia seurojen välisiä kohtaamisia useissa ikäluokissa ei juurikaan ole.”

Henrik Suonio on valmentanut helsinkiläisessä PPJ:ssä tyttöpelaajia yli kuusi vuotta. Kuva: Henrik Suonio.

***

Suomalaisia pelaajia on siirtynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin ulkomaille ja myös kotimaiseen pääsarjaan on pyritty panostamaan.

Näyttäytyykö jalkapalloammattilaisen ura tytöille tavoittelemisen arvoiselta asialta?

”Asiaa pitäisi lähestyä enemmänkin siitä näkökulmasta, että tarjoammeko me valmentajat ja seurat tytöille tarvittavat valmiudet, jotta heillä olisi edes mahdollisuus tavoitella ammattilaisuutta. Mielestäni iso osa potentiaalista valuu tällä hetkellä täysin hukkaan varsinkin kiintymisvaiheessa lajiin eli silloin, kun tytöt aloittavat jalkapallon pelaamisen.

Jos toiminnan taso jää prinsessafutis-tasolle, eli voittamisella, kilpailemisella, vaatimisella sekä sitoutumisella ei ole merkitystä, ei ole todennäköistä, että pelaajat kiintyvät lajiin ja saavat tarvittavia edellytyksiä kehittymiseen pidemmällä tähtäimellä.

Poikapuolella on varmasti enemmän ammattilaisuutta ajattelevia pelaajia kuin tyttöpuolella. Syitä on varmasti useita, mutta uskon yhdeksi suureksi syyksi esimerkiksi naispuolisten esikuvien puuttumisen. Jos ei ole konkreettisia esikuvia tai esimerkkejä, joihin voi samaistua, niin omat mielikuvat ja pidemmän aikajänteen tavoitteet eivät tunnu realistisilta. Toivon, että useampi seura toisi naispelaajiaan paljon enemmän esille kuin nyt.

Koen myös kotimaisen naisten pääsarjan imagon tärkeäksi ajatellen jalkapalloammattilaiseksi kasvamista. Vaikka hyviä asioita löytyy varmasti useampiakin, niin imagon kannalta on myös valitettavasti heikkoja puolia.

Mielestäni on anteeksiantamatonta, että erään liigaseuran perinne on pukea joukkueen ottelun parhaaksi valittu pelaaja prinsessaksi – tiara päässä, timanttikaulakoru kaulassa sekä valtikka kädessä – ja ottaa kuva julkaistavaksi joukkueen sosiaalisen median kanavalle. Se tuskin lisää arvostusta, eikä ainakaan paranna mielikuvia kotimaista naisjalkapalloilua kohtaan.

Miltä kuulostaisi, että HJK:n miesten liigajoukkue pukisi ottelun parhaimman pelaajan ritariksi, ottaisi kuvan ja julkaisisi sen sosiaalisen median kanaviinsa? Juuri niin, naurettavalta.”

***

Millaisena näet yleisesti Palloliiton roolin tyttöjen pelaajakehityksen osalta?

”Minulla on tyttöpuolelta valmennuskokemusta 7-vuotiaista 14-vuotiaisiin. Kyseisinä ikävuosina Palloliiton rooli on ollut pieni. Palloliitto tarjoaa lisäarvoa pelaajakehitykseen muun muassa järjestämällä lopputurnauksia ja alueleirejä, jotka varmasti motivoivat pelaajia entisestään. Pelaajakehitystyö tehdään kuitenkin arjessa seuroissa.

Itselläni on kokemusta sekä SPL-lopputurnauksesta että erilaisista Helmari-tapahtumista. Varsinkin SPL-lopputurnaus on hieno ja hyvin järjestetty tapahtuma. Mielestäni kommunikaatiossa liiton ja seurojen välillä on kuitenkin kehitettävää eri tapahtumissa. Välillä tuntuu, että kaikkea ei olla mietitty aivan loppuun asti.

Sarjatoiminta on organisoitu Etelän alueella hyvin: kaikille löytyy vastustajia tasosta riippumatta. Tilanne ei ole kuitenkaan sama muilla alueilla, joissa tasoerot voivat olla valtavat.”

***

Miten olet itse kokenut omassa roolissasi tyttöjen valmentamisen arvostuksen?

”Olen miettinyt paljon sitä, olenko vähemmän valmentaja, koska valmennan tyttöjä. Kun on valmentanut samoja tyttöpelaajia yli kuusi vuotta siitä alkaen, kun he ovat olleet 7-8-vuotiaita, on turhauttavaa huomata, että pelaajien ollessa 13-14-vuotiaita, he eivät saa ympäristöltä vastakaikua. Tuomarien puuttuminen ja alueleirien peruminen ovat vain yhdeltä ja samalta viikolta. Vastaavia esimerkkejä on vielä paljon enemmän ja pidemmältä ajalta. Ovatko kaikki vuodet menneet hukkaan, kun arvostus on tällä tasolla?”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s