Haastattelu

”Kilpaurheilu sopii loppujen lopuksi vain todella harvalle” — Omin sanoin Erkki Valla

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä suhteestaan lajiin. Juttusarjan kahdeksas osa kertoo Erkki Vallasta.

Erkki Valla, 56, on entinen jalkapalloilija, joka voitti neljä Suomen mestaruutta. Valla edusti HJK:ta pääsarjatasolla vuosina 1983–1991. Sen jälkeen hän pelasi vielä kolmen kauden ajan FinnPassa. HJK-kasvatille kertyi kolme A-maaottelua.

Pelaajauransa aikana ja sen jälkeen Valla työskenteli muun muassa pankissa, myyntitehtävissä sekä herkkusieniyrittäjänä. Vuonna 1999 hän aloitti valmentamisen AC Vantaan A-junioreissa. Kausi päättyi Suomen mestaruuteen.

Valla jatkoi valmentamista 2000-luvun alussa juniorivalmentajana Käpylän Pallossa. Hän tuli tunnetuksi KäPan ”uuden nousun” yhtenä pääarkkitehtina. Valla toimi seurassa vuosikymmenen ajan muun muassa toiminnanjohtajana ja valmennuspäällikkönä valmentaen samalla KäPan eri-ikäisiä juniorijoukkueita.

Vuonna 2014 Valla siirtyi KäPasta HJK:n valmennuspäälliköksi. Hän työskenteli tehtävässään kesään 2020 asti. HJK ja Valla ilmoittivat viime kesäkuussa purkaneensa sopimuksen yhteisymmärryksessä.

Suomalaisen pelaajakehityksen ytimessä lähes 20 vuotta toiminut Erkki Valla puhuu tässä haastattelussa huippupelaajakasvatuksesta ja kilpaurheilusta sekä avaa kokemuksiaan kahdesta erilaisesta suomalaisesta seurasta.

***

HJK:n junioriputken kasvatti

”Vedin koko HJK:n junnuputken läpi. Aloitin Laajasalossa kaupunginosatoiminnassa ja siirryin kaksi vuotta vanhemman broidini Juhan perässä ”edariin”, kun olin 10 tai 11.

Minulle tärkeä juniorivuosien valmentaja oli Timo Lounio. Hän sai minussa syttymään jonkinlaisen kipinän.

HJK oli minulle tärkeä seura. Kävin aina juniorina katsomassa Stadikalla Klubin miesten pelejä, jos emme olleet perheen kanssa landella. Seurasin esimerkiksi Atikia (Ismail) paljon.

En miettinyt vielä nuoruusvuosinani vakavasti pelaamista HJK:n miesten joukkueessa. Siihen aikaan elettiin vielä murrosvaihetta amatööri- ja puoliammattilaisuudesta kohti ammattilaisuutta.

Pääsin A-juniori-ikäisenä harjoittelemaan miesten joukkueeseen. Olin 18- tai 19-vuotias, kun pelasin ensimmäiset pelit silloisessa Mestaruussarjassa. HJK:n 1964-syntyneiden ikäluokasta itseni lisäksi miesten joukkueeseen nousi muun muassa Markku Kanerva.  

Pelaaminen miesten joukkueessa täytti elämäni. Kun olin testileirillä Belgiassa, minulla tuli tunne, että tästä voisi saada vielä jotakin enemmän. Siihen aikaan oli paljon vaikeampaa päästä ulkomaille, jopa testileireille, kuin nykyään.

Olin ollut nuorena todella pienikokoinen, enkä ollut pelannut yhtään poikien maaottelua. Mestaruussarja-pelaajana pääsin kuitenkin aika pian U21-maajoukkueeseen. Myöhemmin pelasin A-maajoukkueessa talvimaaotteluissa.

Sain pelata HJK:ssa voittavassa joukkueessa. Mestaruuksia tuli yhteensä neljä. Minulle ei riittänyt, että sain olla pääsarjajengissä. Halusin myös pelata tärkeässä roolissa. Loppu-urani aikana kyllästyin siihen, että en ollut enää niin merkityksellinen pelaaja.

Minulla oli miesten joukkueessa hyvin erilaisia valmentaja. Jyrki Heliskosken kanssa minulla oli viha-rakkaussuhde. Hän ärsyyntyi minuun ja minä häneen, mutta sain häneltä myös energiaa. ”Jyrä” oli vanhan ajan stadilainen valmentaja, joka huutamisellaan synnytti minussa näyttämisen halua. Viimeisiltä HJK-vuosilta Martti Kuusela jäi valmentajana mieleen.

Sain kiksejä siitä, että osasin ”kusettaa” kentällä ja olla roolissa. Minulle ei ollut olennaista kiva oheistoiminta tai yhteiset illanvietot, vaan halusin olla tärkeä pelaaja. Yksi mestaruuksista HJK:ssa oli sellainen, että en ollut niin isossa roolissa. Tuo mestaruus ei maistunut yhtä hyvältä kuin kolme muuta.

Pääsin pelaamaan myös kansainvälisiä pelejä, joissa pystyin aika hyvin ulosmittaamaan oman absoluuttisen tasoni. Onnistuin tekemään neljä eurocup-maalia. Tasoni ailahteli Mestaruussarjan peleissä, mutta europeleissä pystyin usein parhaimpaani.”

***

Viimeinen askel jäi ottamatta ­– ”Viimeisistä vuosista jäi huono maku”

”Pelaajaura antoi minulle myöhempiä valmennusvuosia varten kyvyn ”mennä pelaajan pöksyihin”. Tiesin, miltä pelaajasta tuntuu flow-tila.

Ennen tärkeää hetkeä muu maailma unohtuu hyvällä tavalla: on vain pelikaverit, pallo, peli ja säännöt. Pelaaja elää kuplassa, vain tavoite mielessä. Kun tekee asioita ammattimaisesti, on myös todennäköisempää päästä oikeanlaiseen flow-tunteeseen.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Siirryin Klubista FinnPaan kaudeksi 1992. Nousimme divarista Veikkausliigaan. Se on jäänyt HJK-mestaruuksien lisäksi mieleen.

Minulla jäi viimeisistä pelivuosista huono maku. Olin valmistunut yo-merkonomiksi ja siirtynyt työelämään, minkä yhdistäminen jalkapalloon oli vaikeaa. Kun olin jo työelämässä, minulta ei löytynyt seuraavaa vaihdetta. En pystynyt ottamaan askelta vielä korkeammalle tasolle.

Toimittajat valitsivat minut vuonna 1988 Mestaruussarjan allstars-kokoonpanoon. Se jäi urani parhaaksi kaudeksi. Olisin tarvinnut ehkä erilaisia ihmisiä ympärilleni – sellaisia, jotka olisivat auttaneet ottamaan seuraavan askeleen.

Broidini oli hyvä siinä, että hän osasi nähdä hyvät ja huonot puolet pelaamisessani. Hän oli tärkeä tukija.

Minulle on ollut aina parasta futiksessa nimenomaan pelaaminen – lapsuuden pihapeleistä lähtien. Olen yrittänyt myöhemmin valmentajana tartuttaa pelaajiin tätä tunnetta. 

Futiksessa – ja urheilussa ylipäänsä – puhutaan tunteen merkityksestä liian vähän. Ilman sitä toiminta on kylmää. Tunteen merkitys on yksi tärkeimmistä asioista, joka minulta jäi pelaajavuosilta.

Tunteen takana on helvetin paljon työtä, tunteja ja osaamista. On hienoa katsoa, kun urheilija on hyvä jossain. Esimerkiksi poikien maajoukkuetason pelaajan täytyykin erottautua Suomessa tekemisellään ja peliteoillaan. Tätä näkee kaikilla tasoilla kuitenkin liian vähän. Hyvä pelaaja erottuu myös muissa kuin Etelä-Länsi-Liigan 10-0-voitoissa.

Jalkapallossa tarvitaan heittäytymistä, intohimoa ja riskinottoa. Pelaajavuodet jättivät minulle ymmärryksen, mitä on kokonaisvaltainen urheilijana eläminen. Sain pelaajana sen, mitä ansaitsin. Olisin voinut saada enemmän, mutta minun olisi myös pitänyt antaa enemmän.”

***

Sattuman kautta valmentajaksi – ”Oma valmennusfilosofiani oli vielä täysin hakusessa”

”Valmentaminen ei käynyt mielessäni millään tavalla, kun pelasin. Kun lopetin pelaajaurani FinnPassa vuonna 1994, tein ihan muita hommia.

Sattuman kautta ”Jykä” Laitinen, vanha pelikaverini HJK:n A-junioreista, pyysi minua valmentajaksi vasta perustetun AC Vantaan A-junioreihin. Hän oli kysynyt ensin ”Riveä” (Kanerva), mutta ”Rive” ei ollut päässyt. Lähdin siihen sitten mukaan.

Mietin valmentamisen aloittamista pitkään. En ollut lopettamisen jälkeen käynyt katsomassa pelejä viiteen vuoteen. Kosketukseni lajiin oli jäänyt. Valmentaminen tuntui kuitenkin heti ”makeelta”.

Valmentamiseni oli ”Jyrän” (Heliskoski) tai ”Maran” (Kuusela) juttujen ja treenien kopiointia, sillä ne olivat minulla parhaiten muistissa. Oma valmennusfilosofiani oli vielä täysin hakusessa.

Huomasin heti, että valmentaminen ei ole helppoa. Löysin itsestäni uusia puolia ja sain tunteen, että narut pysyvät käsissä. Ajattelin pian, että ”tätähän voisi tehdä enemmänkin”.

Voitimme A-junioreissa kultaa vuonna 1999. Pelaajat olivat syntyneet 1979-1981. Joukkueessa pelasi muun muassa HIFK:n Veikkausliiga-joukkueen nykyinen valmentaja Teemu Kankkunen.

Joukkueessa oli monta hyvää kundia, jotka olisivat voineet pelata pääsarjassa. Olen myöhemmin miettinyt, että jo silloin tapahtui paljon sitä, että pelaajat A-juniori-ikäisinä yhtäkkiä vain lopettavat.”

***

Käpylän Pallon nousu alkaa pienestä koulun liikuntasalista – ”Ryhdyimme tosi nopeasti miettimään ryhmädynamiikkaa”

”Kuopukseni ”Miksu” (Mikael) on syntynyt vuonna 1997. Hän tuli pian 2000-luvun alussa siihen ikään, että piti alkaa etsiä sopivaa harrastusta.

Samassa päiväkotiryhmässä yhden pojan äiti oli Maria Laakso, joka työskenteli Paralympiakomiteassa ja myöhemmin Voimisteluliitossa. Hän ehdotti, että pojat menisivät KäPan treeneihin Käpylän Yhtenäiskoululle. Vuosi oli 2002 tai 2003.

Huomasin, että valmentaja Jukka Korkka oli koulun salissa yksin todella ison poikalauman kanssa. Tunsin Jukan ohuesti, sillä hän oli pelannut KäPan äijissä ja olimme pelanneet joskus vastakkain.

En ajattelut mitenkään, että menisin treeneihin mukaan ”sorkkimaan”. Kysyin kuitenkin treenien jälkeen Jukalta, halusiko hän jeesiä. Muistaakseni Jukka soitti myöhemmin ja pyysi minut mukaan.

Vaikka työskentelin vaativassa päivätyössä saksalaisessa firmassa, valmentaminen KäPan junioreissa alkoi viemään yhä enemmän aikaa ja ajatusta.

Ryhdyimme tosi nopeasti miettimään Jukan kanssa ryhmädynamiikkaa: yhtä pelaajaa ei kiinnostanut futis lainkaan, joku toinen taas olisi voinut olla treeneissä yöhön asti. Erot olivat niin valtavia, että organisoimme harjoitukset jo hyvin aikaisessa vaiheessa niin, että ryhmiä eriytettiin harjoitusten sisällä. Parhaat treenasivat parhaiden kanssa.

Olimme Jukan kanssa kilpaurheiluhenkisiä. Otimme 1997-syntyneissä käyttöön tasoryhmät, nostimme vaatimustasoa ja lisäsimme harjoitusmääriä. Tämä poikkesi KäPan aikaisemmista ikäluokista, jotka olivat laadultaan kuraa.

Vaikka pelaajia jaettiin tasoryhmiin, onnistuimme siinä, että kaikki saivat kuitenkin pelata – omalla tasollaan. Siitä tuli KäPan slogan.

Saimme tehtyä muutoksia, koska KäPassa oli silloin vain noin 300 pelaajaa ja Jukka oli seuran puheenjohtaja. Kaikki fokus laitettiin surutta yhteen ikäluokkaan. Se näkyi aluksi esimerkiksi vuorojen jaossa. Aloimme kuitenkin miettimään todella nopeasti, että toimintamalli pitää monistaa myös nuorempiin ikäluokkiin.

Ajatuksena oli alusta lähtien rekrytoida hyviä valmentaja, jotka olivat kilpaurheiluhenkisiä. Esimerkiksi vanha pelikaverini ”Repe” Linna tuli 1998-syntyneisiin. KäPan maine houkutteli myös nuoria valmentajia: esimerkiksi Teemu Tavikainen tuli KontU:sta, kun hän oli nähnyt KäPan juniorijoukkueiden pelejä.

Jukka veti siihen aikaan omaa talvisarjaa. Lauantain pelipäivät juniorihallilla olivat eräänlaisia scouttaustapahtumia. Jukka piti kahvilaa, seurasi pelejä ja kirjasi hyvien pelaajien numerot ylös.”

***

Oppeja Horst Weinilta – ”Teemu selvitti respasta, missä hotellihuoneessa Wein on”

”KäPan toiminnalle oli selvä tilaus. Kaikki Pelaa -ajattelu eli silloin ehkä pahinta aikaa. Moni seura noudatti sääntöjä orjallisesti ja vanhemmat katsoivat pelejä sekuntikello kädessä.

Muiden seurojen vanhemmat huomasivat pian – jo pelkästään tuloksista –, että KäPassa on tapahtunut jokin muutos. Tekojen kautta syntyi kysyntää, ja moni pelaaja halusi tulla kokeilemaan.

Jukka rakensi vuonna 2006 juniorihallin. Se tuli todella hyvään saumaan, kun uusia ikäluokkia alettiin perustamaan.

United-malli syntyi samoihin aikoihin, kun HJK oli perustanut NappulaKlubin. Aloimme pitämään yhteyttä Juhaan ja Erkkaan (Lehtola). Kopioimme asioita puolin ja toisin ja vaihdoimme tietoja.

KäPassa iso opetuksellinen merkitys oli Horst Weinilla ja hänen opeillaan. Teemu (Tavikainen) oli jostain bongannut, että Keski-Suomessa järjestettiin Weinin pitämä seminaari. Teemulla oli todella repaleinen Weinin kirja ja hän kysyi, voisiko osallistua seminaariin.

Keräsin Teemulle fyrkat kasaan ja lainasin autoani. Muistan, että jouduimme vielä edeltävänä yönä hankkimaan autooni uudet talvirenkaat.

Teemu oli Horst Weinin seminaarissa todella aktiivinen. Hänelle oli jäänyt joitakin asioita epäselväksi. Teemu selvitti respasta, missä hotellihuoneessa Wein on ja hakeutui pariksi tunniksi tämän luokse keskustelemaan vielä lisää erilaisista harjoitteista.

Päätimme pian tämän jälkeen järjestää KäPassa oman Horst Wein -seminaarin. Märskyn urheilulukion saliin ja KäPan juniorihalliin tuli noin sata valmentajaa.

Weinin opit tulivat vähitellen osaksi KäPan toimintaa. Pelin kautta oppiminen, pienpelit sekä harjoittelun leikkimielisyys ja kilpailuelementti kolahtivat. Varsinkin alkuaikoina näillä asioilla oli iso merkitys.

Tiedän ja olen kuullut, että KäPan esimerkki vaikutti paljon esimerkiksi Ilveksen heräämiseen ja innoitti heitä uudistamaan toimintaansa.

Olen jälkikäteen miettinyt, kuinka paljon turhaa energiaa meni Kaikki Pelaa -hölynpölyyn. Taustalla oli paljon ajattelua, että miltä iso laji näyttää ulospäin ja huoli siitä, että kenelläkään ei saisi tulla paha mieli.

Itse olen sitä mieltä, että ei kaikkien tarvitse pelata jalkapalloa. Olen ollut hyvin monessa tilaisuudessa, jossa olen huomannut lapsen silmistä helpotuksen, kun hänen ei ole tarvinnut jatkaa jalkapalloa. Lapsi on voinut tehdä sitä, mitä on halunnut. Pettyneitä ovat olleet vain vanhemmat.

Minulle ei koskaan oikein auennut, mitä Kaikki Pelaa -ohjelmalla oikeasti tavoiteltiin. Siitä ei saanut mitään konkreettisia vinkkejä, ”kättä pidempää”. Ohjelmalla ei ollut mitään tekemistä laadukkaan urheilutoiminnan kanssa. Sisältöä kuitenkin toistettiin aktiivisesti papukaijan tavoin ja seurat viestivät ylpeästi olevansa Kaikki Pelaa -seuroja.

Kun aloimme järjestämään muutamien seurojen kanssa miniliigaturnauksia, Palloliitossa työskennellyt hyvä ystäväni Petri Jakonen veti tiukkaa linjaa. Hän ilmoitti KäPalle ja HJK:lle sulkevansa seurat liiton sarjojen ulkopuolelle, jos miniliigatoiminta jatkuu. Löysimme kuitenkin jonkinlaisen kompromissin.

Aikaa ja ruutia meni turhiin vääntöihin esimerkiksi siitä, voiko turnauksissa pelata sijoituksista. Jälkeenpäin tämä tuntuu naurettavalta.”

***

Kilpaileminen on uteliaisuutta – ”Kilpaurheilu sopii loppujen lopuksi vain todella harvalle”

”Olen huomannut omista lapsistani ja pelaajista, että lapset kiinnostuvat eri asioista. Harrastamisen ja kilpaurheilun ero on valtava. Jos ollaan rehellisiä, kilpaurheilu sopii loppujen lopuksi oikeasti vain todella harvalle.

Muistan Nuoren Suomen nettisivuilta vieläkin sellaisen lauseen, että urheilun pitäisi antaa kilpailemisen tunteita ilman kilpailua. Kilpailusta tekee kuitenkin kilpailun juuri se, että siinä on sisäänrakennettuna jännite voittamisen ja häviämisen välillä.

Futistreenit ja -pelit ovat turvallinen paikka kilpailla. Siellä ei ole kukaan kuolemassa. Minusta tuntuu edelleen, että meillä on outo suhtautuminen kilpailemiseen.

Kilpaileminen on uteliaisuutta, riskinottoa siitä, kuinka hyvä minusta voi tulla. Meidän pitäisi ajatella enemmän, että ”mitä sitten, jos ei onnistu – yritetään uudestaan”. Vastustaja voi mennä 1v1-tilanteessa ohi, mutta seuraava tilanne tulee taas pian uudelleen.

Nuori Suomi- ja Kaikki Pelaa -henki näkyy vieläkin. Ehkä ne saastuttivat tämän maan jollakin tavalla. Suomessa puhutaan aika vähän kilpaurheilun ytimestä.

Urheilu voi olla samaan aikaan kilpailullista ja todella rentoa. Pelaajia voi opettaa viihtymään kilpailutilanteessa, mutta meidän täytyy myös löytää sellaisia lapsia ja nuoria, jotka nauttivat kilpailun luonteesta.”

***

Oman kasvatin paluu – ”Simo Valakarin tulolla oli iso merkitys”

”Vaikka KäPa kasvoi pelaajamääriltään, onnistuimme pitämään tietystä laatutasosta kiinni eri ikäluokissa. Pelaajia ja valmentajia tuli muista seuroista paljon KäPan maineen kautta.

Valmensin esimerkiksi 2001-syntyneiden ikäluokkaa, jossa oli United-toiminnan alkaessa vain kuusi pelaajaa. Saimme pelitapahtumiin tasan kahdeksan pelaajaa, kun kaksi pelaaja, jotka muuten pelasivat vuotta vanhemmissa, tulivan oman ikäluokan peleihin. Pelaajia tuli kuitenkin vähitellen laadun perässä muista seuroista.

Simo Valakarin tulolla KäPaan vuonna 2010 oli iso merkitys – myös imagollisesti. 1997-syntyneiden United-joukkue oli edelleen tietynlainen lippulaiva, joka veti nuorempia ikäluokkia perässään. Olimme olleet Jukan kanssa niin monta vuotta 1997-ikäluokan kanssa, että joukkueeseen piti saada hyvä uusi valmentaja.

Simo oli monella tavalla erinomainen valmentaja joukkueeseen, vaikka hän olikin todella kokematon. On hieno tarina, että hän valmensi ensin pari vuotta pienen kyläseuran junioreita ja kasvoi sieltä sitten pääsarjaseuran mestarivalmentajaksi.

Koska Simo oli entinen ammattilaispelaaja, hänellä oli paljon sellaista annettavaa, jota muilla valmentajilla ei ollut. Simo toi murrosikäisten pelaajien joukkueeseen oman persoonansa ja hän nosti ammattimaisuuden tasoa.

Simon valmentaman 1997 Unitedin Kai Pahlmanin voitto vuonna 2012 oli ”uudelle” KäPalle ensimmäinen iso pysti. Sillä oli henkisesti tärkeä merkitys seuralle. Se toimi esimerkkinä muille ikäluokille ja voittaminen oli sen jälkeen helpompaa.”

***

KäPa vaihtuu HJK:hon – ”Olliksen soitto tuli juuri oikeaan aikaan”

”Jos olen rehellinen, niin loppuvaiheessa KäPan henkilökemiat alkoivat hiertämään minua. Olen joissakin asioissa todella mustavalkoinen. Samoihin aikoihin ”Ollis” (Olli-Pekka Lyytikäinen) soitti Klubista ja kysyi suunnitelmistani.

Olliksen soitto tuli juuri oikeaan aikaan ja sillä hetkellä minulla oli sellainen fiilis, että voisin vaihtaa seuraa.

Toisin kuin KäPa, HJK on ammattilaisseura. Se tuntui enemmän työpaikalta. Pelaajat olivat HJK:ssa samantasoisia kuin KäPassa, mutta seuran koko ja isot pelaajamäärät olivat ja ovat selvä kilpailuetu. Arki ja valmennus oli pitkälti samanlaista.

Mielestäni yksilöiden kehittäminen ei ollut HJK:ssa silloin vielä niin vahvaa, ja halusin tuoda siihen muutosta. Uudistimme esimerkiksi aamu- ja yksilövalmennusta.

Koin siirtymisessä HJK:hon myös kotiinpaluun tunnetta. Se on seura, jossa olin voittanut ja kokenut paljon.

HJK:lla on menestyksensä ja historiansa kautta tiettyä imua, joka ei koskaan häviä. Joku pieni seura voi kadota Suomessa kokonaan kartalta, mutta HJK:lla on sellainen asema, joka tuo vahvan selkänojan toimia ja kehittyä.

Tärkein tehtäväni HJK:ssa oli viedä omia nuoria pelaajia kohti aikuismaailmaa. Rehellisesti sanottuna se ei ole helppoa, enkä onnistunut siinä täysin.

HJK:ssa on ollut aina kiveen hakattuna Suomen mestaruuden voittamisen pakko. Se on hyvä asia, sillä se synnyttää voittamisen kulttuuria. Pitkällä aikavälillä se voi kuitenkin olla myös taakka ja rasite.

Kun kävin HJK:ssa pelanneen 2003-syntyneen Leo Waltan kanssa muutaman kerran tanskalaisessa FC Nordsjællandissa, aloin fanittamaan seuran toimintaa. Siinä on esimerkki erilaisesta lähestymistavasta.  

Nordsjælland on varmasti parempi seura kuin HJK, mutta sen identiteetti ja tarkoitus on toisenlainen. Siellä nuorten pelaajien kehittäminen ja peluuttaminen eivät ole vain pöytäpuheita. Siellä todella nuoret pelaajat pelaavat koko ajan.

Väitän, että tuollaisessa seurassa tieto ja ymmärrys pelaajakehityksestä ovat kumuloituneet, kun he ovat koko ajan nostaneet nuoria pelaajia ylös.

Esimerkiksi Oliver Antman oli täällä Suomessa jo vähän unohdettu pelaaja, mutta uskon, että Nordsjællandille oli alusta lähtien selvää, mitkä asiat täytyy laittaa kuntoon, että poika pelaa kahden vuoden päästä edustuksessa. Kun seura on onnistunut monen pelaajan kanssa tässä, sinne on syntynyt tietoa, miten ja missä ajassa asiat tapahtuvat.

Suomessa nuorten pelaajien läpilyönti perustuu seurasta riippumatta enemmän sattumaan tai nuoren pelaajan omaan kovaan työntekoon, ei systemaattiseen kehittämiseen tai suunnitelmaan.

Koen, että minun olisi pitänyt tietyissä pöydissä sanoa vielä voimakkaammin, että meidän täytyy ottaa tiettyjen nuorten pelaajien kohdalla enemmän riskejä – pelkän voittamisen pakon sijasta.”

***

Valmentajien esimies – ”Voittojen hetkillä on niin helvetin helppoa taputella selkään”

”Kun valmentaja tulee kilpatoimintaan mukaan, lähes ainoa asia, jonka voi luvata, on, että haasteita tulee jossain vaiheessa vastaan.

Valmentajat ovat välillä todella yksinäisiä ja jos heillä tulee sellainen tunne, että valmennuspäällikön tuki on jollain tavalla ehdollinen, tilanne on todella veemäinen.

Muistelen montaa hankalaa tilannetta – esimerkiksi vanhempien kanssa – niin, että toimisin nykyään ihan samalla tavalla.

Muistan esimerkiksi, kuinka eräs joukkueenjohtajana toiminut vanhempi rupesi hankaloittamaan ”Tupen” (HJK:n silloinen maalivahtivalmennuspäällikkö Tuomas Peltonen) asemaa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin siirtää vanhempi pois tehtävästä. Tupe oli minun valintani tehtävään, enkä olisin voinut toimia millään muulla tavoin.

Vastaavia tilanteita tuli kuuden vuoden aikana vastaan aina silloin. Kun lähdin pois HJK:sta, valmentajat antoivat palautetta siitä, että olin heidän tukenaan tällaisilla hetkillä. Se on minulle tärkeää. Voittojen hetkillä on niin helvetin helppoa taputella selkään.

Olin välillä itsekin puun ja kuoren välissä, kun en tiennyt, mitä oma johto ajattelee akatemiatoiminnasta ja vanhempien roolista. Muistan alkuajoilta HJK:sta tilanteen, jossa erään valmentajan toimia kyseenalaistettiin sellaisen vanhemman toimesta, jolla oli taloudellisten suhteiden kautta vahva linkki HJK:n ylimpään johtoon.

Vaikka valmentajan toiminnassa oli pientä parannettavaa, päätin, että en anna vanhemmalle minkäänlaista signaalia, joka romuttaisi valmentajan asemaa.

Elämä menee kuitenkin niin, että kaikki ei ole aina täydellistä. Seuran johtaminenkaan ei ole helppoa. Itselleni on kuitenkin aina ollut tärkeintä, että kun menen illalla nukkumaan, en joudu jossittelemaan, että ’kunpa olisin tukenut valmentajaa sillä hetkellä enemmän.’”

Erkki Valla töölöläisessä kahvilassa syyskuussa 2020. Kuva: Erkko Meri.

Ajatuksia pelaajakehityksestä – ”Ei voi mennä niin, että pelaaja tajuaa vasta Tanskassa, että jalkapallossa täytyy juosta”

”Muistelen lämmöllä, että olen voinut auttaa KäPassa ja HJK:ssa valmentajia ja myös pelaajia ottamaan harppauksia eteenpäin. Arvostan sitä, että valmentajat sekä pelaajat ja heidän vanhempansa ovat myöhemmin kiittäneet panostani.

Olen lähtökohtaisesti ”futisjätkä”. Minulle on tärkeää olla lähellä sitä ympäristöä, jossa peli on läsnä ja hiki haisee. Minua sytyttää eniten se, että pääsee tekemään.

HJK:ssa en ollut ihan niin lähellä pelaajia kuin KäPassa, vaikka valmensin Klubissa esimerkiksi aamuharjoituksissa. Parhaimmat muistoni pelaaja- ja valmentajavuosilta ovat kentältä.

Olemme ottaneet pelaajakehityksessä askeleita eteenpäin. Sami Hyypiä Akatemia ja Ekkono-metodi ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että meillä on nykyään enemmän valmentajia, jotka ymmärtävät pelin lainalaisuuksia. Osaaminen valmentajapuolella on mennyt eteenpäin.

Toisaalta toivon, että valmentajien parantunut osaaminen näkyisi vielä enemmän pelaajien osaamisessa ja asioiden omaksumisessa. Siitähän valmentamisessa on kyse. Joku voi tietysti kysyä, että ovatko valmentajat sittenkään niin hyviä, jos he eivät saa pelaajia oppimaan asioita.

Mielestäni nuoret pelaajat eivät ole niin hyviä kilpailemisessa, kun kilpailemista ajattelee heittäytymisenä, riskinottona ja intohimona. Ehkä se liittyy jotenkin tähän aikaan. Ammattilaisuudesta haaveilevia on kyllä jonoksi asti, mutta kokemukseni mukaan hyvin harva on oikeasti valmis tekemään niitä asioita, joita ammattilaiseksi kasvaminen vaatii.

Minua raivostuttaa aina, kun joku nuori pelaaja lähtee Saksaan ja sanoo puolen vuoden jälkeen ymmärtävänsä vihdoin, mitä futisfysiikka on. Emmekö saatana onnistu täällä tuolla osa-alueella? Ei se voi mennä niin, että pelaaja tajuaa vasta Tanskassa, että jalkapallossa täytyy juosta.

Toisaalta ulkomailla laadukas akatemia luo sellainen ympäristön, joka opettaa niitä asioita, joita ammattilaiseksi kasvaminen vaatii. Arviointi on hirveän tapauskohtaista. Joillekin yksilöille ulkomaille siirtyminen on varmasti oikea valinta.

Kahden tai kolmen vuoden päästä olemme viisaampia, kun näemme, kuinka moni ulkomaille siirtynyt 2000- tai 2001-syntynyt pelaaja on lyönyt läpi. Joillekin pelaajille taas HJK-putki voi olla parempi vaihtoehto.

Meidän on todella vaikea tuoda vaikkapa HSV:n tai Eintracht Frankfurtin vaatimustasoa tänne Suomeen. Meillä on vielä BSM-joukkueissakin niin sanottua ”lökäpöksyporukkaa”, jotka eivät tuo yhteisön vaatimustasoon mitään. Yhtä ”timmin” joukkueen luominen kuin vaikkapa Anderlechtissa on täällä haastavaa.

Kun miettii pelaajan pärjäämistä, pitää arvioida myös monia muita asioita. Miten kieli tarttuu? Miten pelaaja sopeutuu?”

***

Kilpailusta ja scouttaamisesta – ”Mielestäni kilpailua saisi olla paljon enemmän”

”Olen ollut aina sitä mieltä, että ei suomalaisessa jalkapallossa kilpailua ainakaan liikaa ole. Aina silloin tällöin tulee vastaan mielipidekirjoituksia, joissa joku toteaa, että kilpailu on vahingollista. Mielestäni kilpailua saisi olla paljon enemmän. Suomessa johtavatkaan seurat eivät ole liian kilpailullisia.

On valmentajan ammattitaidosta kiinni, että jalkapallo on samaan aikaan sekä kilpailullista että rentoa. Hyvä valmentaja on samaan aikaan helvetin vaativa ja todella välittävä.

Kun mietin Ekkono-metodin merkitystä HJK:ssa, se on tuonut lisäarvoa erityisesti pelaajien pelipaikkakohtaiseen osaamiseen sekä valmentajien osaamiseen. Olemme laittaneet talenttivalmentajien kautta pelipaikkakohtaisiin vaatimuksiin paljon panosta. Kriteereistä varmaan 80-90 % on tullut Ekkonosta.

Pelaajien osaamiseen liittyy vahvasti myös scouttaaminen. Kun ajattelee huippupelaajakehitystä, on tärkeää tehdä töitä niin sanotusti hyvien aihioiden kanssa. Scouttaaminen on arkea kaikkialla Euroopassa. On vaikea keksiä, että täällä Suomessa keksittäisiin pyörä uudelleen. Hyvät pelaajat, joita on usein vähän, täytyy löytää laadukkaan toiminnan piiriin.

Scouttaaminen myös pitää kaikki toimijat hyvällä tavalla hereillä. Jotta hyvä pelaaja ei lähde seurasta pois, kyseisen ympäristön täytyy olla laadukas ja antaa pelaajalle jotakin. Jos pelaaja huomaa oppivansa joka vuosi lisää, on todennäköistä, että hän ei lähde pois. Jos pienessä seurassa tehdään hyvää työtä, siirto tapahtuu usein vasta myöhemmin.

Olen varma, että scouttaamisen merkitys tulee myös Suomessa kasvamaan.”

***

Tärkeitä ihmisiä matkan varrelta

”Moni ihminen on vaikuttanut minuun paljon vuosien varrella.

Vaikka en ollut TaNoKe-jutuissa hirveästi mukana, minun on pakko nostaa hattua Pertti Kemppiselle. Hän oli mukana, kun KäPassa syvennyttiin Horst Weinin oppeihin.

Arvostan myös Kemppisen roolia Kaikki Pelaa -keskustelujen aikana. Hän jaksoi väsymättömästi korostaa urheilullisen pohjan rakentamista lapsuusvaiheessa. Jaan Kemppisen kanssa saman ajatusmaailman ensimmäisten vuosien merkityksestä pelaajakehityksessä.

Myös Erkan (Lehtola) merkitys oli tärkeä, kun hän oli NappulaKlubissa. Urheilu tarvitsee vastakkainasettelua ja vastustajia. Minulla on makeita muistoja Klubin ja KäPan välisistä peleistä. Tiesin, että Erkka vihaa häviämistä ja hän teki keskinäisissä peleissä aina kaikkensa, että HJK voittaisi.

Kunnioitan sitä, että Erkka uskalsi rohkeana seuraihmisenä toimia NappulaKlubin aikana toisin kuin mitä HJK:n johdossa ajateltiin. Jaoimme huolen junioritoiminnan lepsuudesta ja huonolaatuisuudesta.

Kunnioitan tosi paljon myös HJK:n perusvalmentajaporukkaa. Vaikka harjoitusten määrä on vuosien varrella pysynyt samana, valmentajien tehtävänkuvaan on tullut paljon kaikkea muuta. Nämä valmentajat laittavat paljon tunteja valmentamiseen.

Viimeiseksi haluan mainita Kyösti Lampisen. Hän toimi kanssani tiiviissä yhteistyössä ihan Sami Hyypiä Akatemian alkuajoista lähtien, kun KäPa lähti toimintaan mukaan.

Kyösti jakaa ihmisten mielipiteitä, mutta hän on viimeisen päälle huippu-urheiluihminen. Hän tietää huippu-urheilun raadollisen maailman ja sen vaatimukset. Kompromisseja ei voi ihan hirveästi tehdä. Aika monta kiveä saa kääntää, kun haluaa tavoitella erinomaisuutta.”

***

”Minulla ei ole haikeaa fiilistä”

”Ajatukseni valmentamisesta ei ole muuttunut kovin paljoa 20 vuoden aikana. Minulle peli on aina mielessä. Periaate on lähtöisin omilta pelaajavuosiltani ja se vahvistui Horst Weinin oppien myötä.

”Kusettamisen” ja huijaamisen elementit kuuluvat peliin. Niiden pitää olla aina läsnä sääntöjen puitteissa. Pelaajien on tärkeää oppia, että he eivät esimerkiksi näytä vastustajalle, mitä ovat tekemässä.

Omina pelaajavuosinani pelattiin todella suoraviivaista jalkapalloa. Minusta se oli vastuutonta. Ajattelin mielessäni, että jalkapalloa ei saa pelata näin.

Minulle jalkapallo on ollut aina myös esteettinen peli. Tämä on vaikuttanut paljon ajatteluuni myös valmentajana. Esimerkiksi KäPassa korostui vahva pallonhallinta ja pelin kontrollointi. Ne olivat osittain peräisin siitä, mitä itse ajattelen pelistä.

Monet hyvät asiat elämässäni, kuten frendit, nuoruus ja aikuisuus sekä työpaikat myös jalkapallon ulkopuolelta, linkittyvät futikseen. Jalkapallo on antanut ihan mielettömästi. Olisin varmasti ihan erilainen ihminen, jos en olisi pelannut jalkapalloa.

Futis on ollut minulle itseoppimista. En ole esimerkiksi saanut johtajakoulutusta armeijaa lukuun ottamatta, mutta futiksessa olen oppinut tekemällä. Virheitä on varmasti tullut tehtyä paljon, mutta minulle on ollut tärkeää, että on ollut tilaa ja happea oppia.

Uskon, että tulen tekemään futiksessa vielä jotain, mutta se ei ole minulle mikään pakko. Voi olla, että teen myös jotain muuta. Minulla ei ole haikeaa fiilistä, vaikka en olisi enää jalkapallon kanssa missään tekemisissä.

Jos toimin vielä jalkapallossa, roolissa pitää yhdistyä kolme asiaa: voin olla lähellä pelaajia, tehdä merkityksellistä työtä ja olla mukana huippu-urheilussa.

Mutta voi olla, että se oli tässä. Jos niin käy, olen tyytyväinen, mitä minulle on jalkapallossa vuosikymmenten aikana tapahtunut.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

Kategoriat:Haastattelu

2 replies »

  1. ”Olimme Jukan kanssa kilpaurheiluhenkisiä. Otimme 1997-syntyneissä käyttöön tasoryhmät, nostimme vaatimustasoa ja lisäsimme harjoitusmääriä. Tämä poikkesi KäPan aikaisemmista ikäluokista, jotka olivat laadultaan kuraa.”

    ”Olen ollut hyvin monessa tilaisuudessa, jossa olen huomannut lapsen silmistä helpotuksen, kun hänen ei ole tarvinnut jatkaa jalkapalloa. Lapsi on voinut tehdä sitä, mitä on halunnut. Pettyneitä ovat olleet vain vanhemmat.”

    Juuri tällaista henkilökeskeisyyttä, itsensä nostamista muiden alaspainamisella ja keittiöpsykologiaa suomalainen juniorifutis ei todellakaan tarvitse. Se tarvitsee analyyttista tutkimusperustaista kiihkotonta organisointia.

    ”Futistreenit ja -pelit ovat turvallinen paikka kilpailla. Siellä ei ole kukaan kuolemassa. Minusta tuntuu edelleen, että meillä on outo suhtautuminen kilpailemiseen.”

    Mikä kenellekin on outoa. Sopii mennä katsomaan monenkin kilpailullisen juniorijengin ”kilpaurheiluhenkisen” valmentajan räyhäämistä pelitilanteissa.

    ”Vaikka KäPa kasvoi pelaajamääriltään, onnistuimme pitämään tietystä laatutasosta kiinni eri ikäluokissa. Pelaajia ja valmentajia tuli muista seuroista paljon KäPan maineen kautta.”

    Niin. Analyyttisesti järjestetyssä junioritoiminnassa kehitettäisiin tapoja mitata ja parantaa sitä impaktia, joka itse aikaansaadaan omalla valmennustoiminnalla. ”Maineen kautta” hyvien pelaajien houkuttelu ja omista junioreista kullakin hetkellä parhaimpien kerääminen yhteen joukkueeseen on lähinnä itsepetosta mitä laatutasosta kiinni pitämiseen tulee.

    ”Olemme laittaneet talenttivalmentajien kautta pelipaikkakohtaisiin vaatimuksiin paljon panosta…”

    Sama tässä. On radikaalisti ennenaikaista luoda ”talenttivalmentajien” tehtäviä, kun emme edes kunnolla tiedä mitä lahjakkuus on saati miten sen lapsesta tunnistaa!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s