Mielipide

Vieraskynässä Jyri Puhakainen: Jalkapalloa tietoyhteiskunnassa? Osa 2

Tarkastelin ensimmäisessä artikkelissani tekijän tiedon merkitystä ja luonnetta valmennuksessa.

Toin esille korjattavana asiana tekijän tietoon liittyvän tiedon arvostuksen nostamisen ja sen merkityksen ymmärtämisen.

Seuraavassa tarkastelen tietoon ja ulkopuoliseen ohjaukseen liittyviä vinoutumia jalkapallokulttuurissamme kolmen muun teeman suhteen.

Filosofinen tarkastelu on parhaimmillaan sellaista, joka haastaa ja saa kysymään kysymyksiä.

Tässä hengessä pohdin asioita ja tarkoituksenani on saada suomalaista jalkapalloyhteisöä pohtimaan toimintaa ohjaavia tietoja, käsityksiä ja arvoja.

Tarkastelun teemoja ovat:

  • yleinen ”ulkopuolinen” tieto ja ohjaus – Palloliiton rooli
  • kansainvälisen junnufutiksen tieto ja metodi-tieto
  • onko jalkapallon tietoyhteiskunta täällä vai tulossa?

Lopuksi tarkastelen lyhyesti muita jalkapallon ja tietoyhteiskunnan kysymyksiä. Lisäksi pohdin vallitsevien ajatustapojen haastamista yhteiskunnassa ja kulttuurissa yleisesti.

 

Ulkopuolinen tieto ja ohjaus – Palloliiton rooli

Ensimmäisen tiedon vinoutuman korjaaminen koskettaa läheisesti edellisen artikkelin teemaa tekijän tiedosta.

Luovaan valmennukselliseen toimintaan sopii huonosti se, että sitä ohjataan ulkopäin yleisillä ohjeilla, opeilla ja tiedolla.

Mikäli arvostamme omaa toimintaamme seuroissa ja luotamme omaan osaamiseemme, olisi meidän aika nostaa tämä asia myös konkreettisesti esille.

Meidän tulisi rohkeasti tehdä kysymyksiä kaiken ulkopuolisen ohjauksen ja tiedon merkityksestä toiminnallamme.

Mikä merkitys on esimerkiksi Palloliiton tarjoamalla ohjauksella, palveluilla ja yleisellä tiedolla siinä konkreettisessa ympäristössä, jossa toimimme? Minkälaista yleistä tietoa ja koulutusta SPL seuroille ja sen toimijoille tarjoaa, ja mikä on sen suhde oman toimintamme kehittämiseen?

Peruskysymys kuuluu: Mihin rooliin tarvitsemme nykyajassa kaikkiaan SPL:n kaltaista tuki- ja hallinto-organisaatiota?

SPL edustaa vanhaa maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan maailmaa, vaikka toki pyrkiikin jatkuvasti uusiutumaan ja kehittämään toimintaansa. Liki 200 henkilöön yltävä henkilöstömäärä kertoo, että kyse on urheilumaailmassa melko isosta hallinto-, tuki- ja kehittämisorganisaatiosta.

Jälkiteollisen avoimen yhteiskunnan luonteeseen sopii huonosti ajattelutapa, jossa jokin instituutio toimii monopoliasemassa jollakin elämänalueella.

Olisi luontevaa, että monet nykyisellään SPL:n taholla olevat asiat olisivat avoimen yhteiskunnan ja kenttätasolla toimivien seurojen ohjattavissa sekä tehtävissä. Seuroissa työskentelee yhä useammin koulutettuja päätoimisia ja muita osaavia henkilöitä. Meillä on paikallistason asiantuntemus ja kyky viedä suomalaista jalkapalloa eteenpäin. Olisi rohkeasti kysyttävä, tarvitsemmeko mihinkään pelaajakehityksen, seurakehittämisen, valmentajakoulutuksen ja muita liiton palveluita.

Jotkut seurat ovatkin jo äänestäneet monissa asioissa jaloillaan. Mutta monet taloudelliset ja muut kytkökset vaikuttavat siihen, että liiton tarjoamaa ”yhteistä futisperhettä” ei haluta horjuttaa ja kyseenalaistaa.

Oma näkemykseni on, että valtaosa SPL:n nykyisestä toiminnasta on tarpeetonta hallintoa, jota ei tarvita oikeastaan muuhun kuin hallintoa itseään varten. Seurat voivat hoitaa tulevaisuudessa itse omaa kehitystyötään kokonaisvaltaisesti. SPL voisi keskittyä muutamaan ydinalueeseen, joita ovat maajoukkuetoiminnat sekä kilpailutoiminnan järjestäminen. SPL voisi hoitaa nämä tehtävät kunnolla eikä touhuta sellaisissa asioissa, jotka eivät sen ydintehtäviin oikeasti kuulu tässä ajassa.

SPL:n nykyiseen organisaatiorakenteeseen esittämäni ajatusmalli merkitsisi isoa muutosta myös henkilöstötasolla. Vertailun vuoksi todettakoon, että Koripalloliitto on tullut toimeen noin 20 henkilön organisaatiolla.

Ydinkysymykset kuuluvat: Onko SPL organisaationa valmis tähän muutokseen? Ja onko seuroista tämän muutoksen vauhdittajaksi? Vai tyytyvätkö seurat edelleen seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä toimimaan hallintoalamaisina, jotka toteuttavat SPL:n virkakoneiston kulloisiakin hallinnollisia tarpeita ja siunaavat hiljaisesti sen, että mitään muutosta ei tarvita?

Onko meillä seuroissa riittävällä itseluottamuksella varustettuja henkilöitä, jotka uskaltavat sanoa: ”Hei älkää melutko siellä hallinnossa, me hoidamme kentällä tämän homman ja rahat myös siis tänne?”

Asiassa on myös iso taloudellinen puolensa, josta ei juurikaan ole keskusteltu. SPL:n organisaation toiminta perustuu taloudellisesti merkittävältä osalta seuroilta tuleviin erilaisiin maksuihin ja valtionapujen kautta tulevaan rahoitukseen. Nämä rahat ovat pois seurojen toiminnasta eli hallinto nappaa ne rahat, jotka pitäisi jäädä kenttätasolle ja seuratoiminnan kehittämiseen.

Näin ei voi mielestäni enää jatkua. Olisi ymmärrettävä, että suomalaisessa jalkapallossa tarvitaan jollakin aikavälillä radikaalia organisaatiotason ja toiminnan muutosta.

”Seurojen Palloliitto” -puhe ei vielä merkitse mitään muuta kuin puhetta niin kauan, kunnes massiivista organisaatiota ei todella muuteta resursseiltaan ja henkilöstöltään nykyistä huomattavasti pienemmäksi yksiköksi.

Tarvitaan juuriin saakka menevää koko toiminnan uudistamista, mitä varmasti ei saada aikaan ilman seurojen omaa rohkeaa aktiivisuutta.

Oma näkökulmani on, että tavoitteena pitäisi olla minimaalinen Palloliitto ja maksimaaliset seurat.

Se on vallankumous, joka odottaa erityisesti seuroista tekijäänsä. Alkusanat sille on nyt kuitenkin annettu.

Todennäköistä on, ettei SPL:n virkakoneisto ”omaa oksaansa sahaa”.

Seurojen on aktivoiduttava tai kärsittävä hallinnon paisuttamisen seuraukset, hallintokoneiston monopoliaseman luomat vääristyneet markkinat ja rahavirtojen liikkeet omissa nahoissaan.

 

Tieto kansainvälisestä junnufutiksesta ja metodi-tieto

Ulkopuolisen ohjauksen lisäksi olisi myös arvioitava muun yleisen tiedon ja ohjauksen merkitystä entistä kriittisemmin.

Juniorivalmennuksessa näytetään usein ajateltavan, että tärkeää on ensisijaisesti yleinen tieto siitä, mitä junioritoiminnassa muualla tehdään. Se pitää osin toki paikkansa. Yleinen käsityksemme ja tietoperustamme jalkapallosta kehittyy, kun tiedämme, miten maailmalla yleisesti toimitaan.

Tieto kansainvälisestä junnufutiksesta voi parhaimmillaan lisätä suurestikin osaamistamme enkä suinkaan väheksy tällaisen tiedon merkitystä.

Ongelma on itse ajattelutavassa. Liian usein luullaan, että se mitä tehdään muualla, voi muodostaa lähtökohtia toiminnallemme ilman, että meidän tarvitsee pohtia muualta saadun tiedon soveltamiseen ja tiedon muodostamiseen liittyviä perustavia kysymyksiä.

Kärjistäen: kansainvälisestä jalkapallosta saatava informaatio muuttuu matkalla Suomeen tietokoneen bittijonoissa automaattisesti tärkeäksi tiedoksi maamme junnufutikselle.

Tai: joku ulkomaille hetkeksi poikennut henkilö tuo Suomeen saapuessaan matkalaukussaan suomalaiseen junnufutikseen kaikkien tarvitseman taikasauvan, jota heilauttamalla asiat hoituvat.

Tarkoitukseni ei ole tässä mollata suomalaiseen juniorijalkapallon kansainvälistä vuorovaikutusta ja yritystä hankkia lisää osaamista.

Kansainvälisyys on sinänsä hyvä asia. Esimerkiksi juniorijoukkueiden kansainväliset pelit ja valmentajaryhmien opintomatkat lisäävät tietosuuttamme kansainvälisestä juniorijalkapallosta sekä synnyttävät uutta intoa pelaajiin, valmentajiin, joukkueiden muihin taustoihin sekä myös vanhempiin.

Kritiikkini kärki koskee sitä, että kansainvälisen osaamisen ja tiedon hankinta ei saa johtaa siihen, että tiedon muodostukseen ja soveltamiseen liittyvät kysymykset voidaan sivuuttaa.

Juuri sen takiahan kansainvälisiin ympyröihin usein halutaan, että saamme tärkeää tietoa ja ymmärrystä oman toimintamme kannalta.

Tähän kansainväliseen kontekstiin kuuluu myös jalkapallon kehitysmaita ja erityisesti Suomi-futista varten valmiiksi pakattu ulkomainen metodi-tieto. Kun seuraa suomalaista junnufutista, ei voi välttyä huomaamasta kansainvälisten ”jalkapallometodien” invaasiota juniorijalkapalloon.

Erityisesti Ekkono-metodi on osa suomalaista junnufutiksen arkea. Mutta muitakin metodeja tulee jatkuvasti maahamme.

Minua on hämmästyttänyt kovin kritiikitön suhtautuminen uusiin menetelmiin.

Esimerkiksi Ekkono-metodin puolestapuhujat käyttäytyvät usein kuin jokin uskonlahko, joka on juuri saanut herätyksen. Vaikuttaa, että koko jalkapallo pelinä ja valmennuksena on näköjään juuri äskettäin keksitty.

Olisi nykyistä paremmin tiedostettava, että monien menetelmien invaasion taustalla ovat vähintään yhtä paljon kaupalliset kuin jalkapalloilulliset intressit.

Tämä johtaa monesti siihen tilanteeseen, että markkinoilla olevat menetelmät alkavat rakentamaan jalkapalloväen ymmärrystä asioista sen sijaan, että jalkapalloväki tietoisesti rakentaisi ymmärrystä uusien menetelmien ja teknologioiden merkityksestä valmennuksessa ja jalkapallossa.

Ohjeeni valmennuksen parissa toimiville on kysyä kaikkien uusien menetelmien kohdalla seuraavat kysymykset: Kuka viime kädessä hyötyy metodin käytöstä? Mistä asiasta metodi pyrkii olemaan metodi? Minkälaiseen käsitykseen ihmisestä ja jalkapallosta metodi perustuu? Onko metodilla jokin sellainen lisäarvo omassa toiminnassamme, jota välttämättä tarvitsemme ja mitä muilla keinoin emme voi saavuttaa?

 

Onko tietoyhteiskunta täällä vai tulossa?

Kolmas korjausehdotukseni koskettaa koko tietoyhteiskunta-puhetta ja sitä kautta suomalaista jalkapallokulttuuria.

Oman aikamme informaatio- ja kommunikaatioteknologia tarjoaa välineitä siihen, että informaatiota ja mahdollisuutta tietoon on paljon tarjolla.

Tämä on sinänsä hyvä asia. Sen sijaan hyvä asia ei ole se, että uskotaan informaatioteknologian ja ”tietoyhteiskunnan” suuriin lupauksiin ilman arvioivaa suhtautumista näihin asioihin.

Suomalaiseen jalkapalloon on yleisellä tasolla pesiytynyt retorinen puhe ”tiedolla johtamisesta” ja ”tietoon perustuvan jalkapallon kehittämisestä”. Näytämme uskovan ”tietoyhteiskunnan” lupauksiin.

Palloliitto on tämän retorisen puheen suurin sanansaattaja, joka toimillaan ja visioillaan saarnaa jonkinlaista jalkapallossa toteutumassa olevaa tietouskontoa. Mutta toki muitakin saman tietouskonnon tarjoajia on markkinoilla.

”Tieto on valtaa” -teemalla voi aina yrittää rahastaa tai ainakin koettaa saada itseään näkyväksi markkinoille.

Tiivistettynä voi sanoa, että olemme nyt tilanteessa, jossa pyrkimyksenä on monin tavoin ja myös SPL:n suunnalta ”tietoon perustuvan” jalkapallotoiminnan kaikkinainen kehittäminen. Tämä pyrkimys koskee kaikkia jalkapallon eri toimintoja, kuten valmentajien osaamisen kehittämistä, seurakehitystyötä, pelaajakehitystä, kilpailutoiminnan uudistamista, tutkimus- ja kehitystyötä jalkapalloissa ja monia muita asioita.

Nämä pyrkimykset ja koko tietoyhteiskunta-retoriikka jalkapallon kontekstissa tulisi asettaa kokonaisuudessaan suurennuslasin alle.

Lainaan tässä kohdin Theodore Roszakia, joka kirjassaan Konetiedon kritiikki tiivistää sen, mistä edellä kuvaamastani tiedon paradigmassa on ainakin vielä tällä hetkellä suomalaisessakin jalkapallosakin kysymys.

”Sanat, jotka tarkoittavat kaikkea, eivät loppujen lopuksi tarkoita kenties mitään ja kuitenkin niiden tyhjyys antaa niille mahdollisuuden tulla täyteen loistokkuutta. Se ylenpalttinen puhe, jota joka puolella käydään tietotaloudesta ja tietoyhteiskunnasta, täyttää juuri tuon tehtävän. – – Ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä, mitä he tarkoittavat tiedolla tai miksi he haluaisivat sitä niin paljon, ovat yhtä kaikki valmiita uskomaan, että elämme tiedon aikakautta. Niinpä jokaisesta tietokoneesta tulee se, mikä Oikean Ristin jäänteet olivat uskon aikakaudella: pelastuksen vertauskuva.”

Oma käsitykseni suomalaisen jalkapallon tietopuheesta ja tiedon paradigmasta on samansuuntainen kuin, mitä Roszak esittää yleisesti tietoyhteiskuntaa koskien.

Muuan muassa Palloliiton kaikki viimeaikaiset toimet ja julistukset viittaavat kuvaamani suuntaan.

Otan esimerkin siitä, mitä tarkoitan. Jyväskylän yliopistoon on perustettu äskettäin SPL:n ja yliopiston yhteistyönä maamme ensimmäinen jalkapalloprofessuuri. 8Siitä kertovissa kommenteissa tiivistyy, missä suomalaisessa jalkapallossa ja sen kehittämisessä ainakin puheen tasolla nyt mennään.

SPL:n puheenjohtaja Ari Lahti kertoo Palloliiton nettisivuilla asian hyvistä puolista muun muassa sen, että professuuri tuo akateemisuuden ja tutkimustyön kautta lisää koulutettuja ihmisiä jalkapallon pariin.

Ennen kaikkea uutta osaamista ja tietoa on jatkossa tulossa seuroihin:

”Huippujalkapalloilun lisäksi professuuri edistää suomalaisen jalkapallon seuratyön tietopohjaista kehittämistä ja tuo sitä kautta lisää liikettä lasten ja nuorten elämään”, sanoo Lahti.

Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen puolestaan luonnehtii virkaan valittua henkilöä ja itse asiaa seuraavasti:

”Olemme löytäneet erinomaisen henkilön vastaamaan suomalaisen jalkapallon ja futsalin tutkimussuunnitelman rakentamisesta.”

Jatkoehdotukseni edellisiin kommentteihin liittyen ja koko tietoyhteiskuntaa koskevan jalkapallopuheen osalta on asettaa seuraavia kysymyksiä.

Onko puhe tietoyhteiskunnasta jalkapallon kontekstissa totta ja uskottavaa? Kehitetäänkö suomalaista seuratoimintaa tietopohjaisesti perustamalla yksi professuuri? Mihin suomalainen jalkapallo ja me seurat tarvitsemme ”suomalaisen jalkapallon tutkimussuunnitelman rakentamista”?

Mistä tästä kaikessa on oikein lopulta kysymys? Kuka hyötyy jalkapallon tietopuheesta?

Olisiko tietopuhe jonkinlaista teollisuusyhteiskunnan organisaation viimeistä yritystä suojella itseään ja käyttää valtaansa? Etsitään tiedon kautta jotakin kiintopistettä, joka voisi peittää sen tosiasian, että SPL:n aika massiivisena organisaationa on ohi?

Kysymyksiin voi jokainen pohtia omat vastauksensa.

Tärkeää kuitenkin on, että kun suomalaista jalkapalloa ohjataan yhä enemmän ”tietoyhteiskunnan suuntaan”, näistä asioista tulee käydä nykyistä enemmän arvioivaa keskustelua.

 

Muita tietoyhteiskunnan kysymyksiä

Tiiviissä kirjoituksessa ei ole mahdollista käsitellä kuin joitakin ”tietoyhteiskunnan”, jalkapallon ja valmennuksen ajankohtaisia kysymyksiä.

Oman laajemman tarkastelunsa vaatisi kokonaan se, miten ajalle ominainen tiedollinen lähestyminen ja uusi informaatio- ja tietoteknologia vaikuttaa jalkapallon ymmärtämiseen pelinä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla pelaajien toiminnan ymmärtämiseen.

Samoin erillistä tarkastelua vaatisi se, miten kuvaamani yhteiskunnalliset ja kulttuurilliset muutosvoimat vaikuttavat valmentajan tehtävän ymmärtämiseen.

Näistä asioista voi lyhyesti todeta, että pelin ja pelaajien toiminnan analysoinnin viitekehykset ovat monesti kovin kapea-alaiset ja pohjautuvat usein tiedollisesti vanhentuneeseen behavioristiseen ihmisen ulkoisen käyttäytymisen mittaamiseen.

Valmennuksen ja valmentajan toiminnan osalta informaatio- ja tietoteknologinen lähestyminen taas asettaa yhä useammin myös valmentajan tietotyölaisen rooliin.

Sen seurauksena näyttää siltä, että valmentajan rooli nähdään yhä useammin kognitiivisen mallin mukaisesti tiedon analysoijana ja välittäjänä. Korostetaan myös valmentajan roolia yhtenä toimijana eri valmennuksen tietotyöläisten muodostamassa valmennusryhmässä, jossa jokainen hoitaa omaa spesialisoitunutta leiviskäänsä.

Muistutan itse mielelläni aina keskusteluissani jalkapallopelin osalta sen keskeisestä perustehtävästä. Yksi perusasia on jalkapallon osalta muuttuvassa maailmassakin selvä, vaikka se tuntuu hukkuvan monesti informaatiotulvaan.

Informaatioteknologian ja tietoyhteiskunnan maailmassakin jalkapallo-ottelulla on sama funktionaalinen tehtävä, joka sillä on ollut aikaisempinakin vuosikymmeninä.

Jalkapallo-ottelu on kahden joukkueen välinen kilpailu paremmuudesta kentällä, jossa paremmuuden määrittää joukkueiden tekemien ja päästettyjen maalien erotus.

Tässä kilpailussa ei mitata uuden teknologian mahdollistamilla mittareilla ja välineillä joukkueen pallonhallintaprosenttia, ei pelaajien juoksunopeuksia tai juostuja kilometrejä, ei syöttöjen määrää joukkueiden kesken, ei pelijärjestelmien paremmuutta, ei taktisia hienouksia, ei pelin eri vaiheiden sujuvuutta eikä mitään muutakaan asiaa, joka voidaan ottaa analysoinnin ja tarkastelun kohteeksi.

Peli ei ole myöskään erilaisten arvostelijoiden arviointiin perustuva kauneuskilpailu siitä, millainen jalkapallo kullakin aikaudella sattuu miellyttämään kenenkin silmää.

Jalkapallo-ottelussa mitataan kahden pelaajista muodostuneen joukkueen keskinäistä paremmuutta.

Tämä pelin luonne nimenomaan joukkueiden keskinäisenä kilpailuna on tärkeä viitekehys, josta lähtien peliä ja pelaajien toimintaa on mielekästä ymmärtää.

Jalkapalloyhteisö on tämän autonomisen kilpailun luonut, uusintaa sitä toimillaan ja tulevatkin sukupolvet pääsevät sen maailmasta osalliseksi.

 

Lopuksi – vain yksi totuus?

Omassa työssäni valmennuspäällikkönä arkiset askareet ovat paljon konkreettisempia kuin filosofinen tarkastelu ja pohdinta.

Aika ajoin on kuitenkin syytä pysähtyä ja kysyä itseltään, missä mennään ja mitä oikein olen tekemässä.

Joskus näissä hetkissä tulee mieleen sanat, jotka filosofi ja psykologi Lauri Rauhala sanoi aikanaan minulle nuorelle filosofille: ”Muista Jyri, että Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.”

Rauhala halusi sanoillaan kuvata sitä, että vallitsevien ajattelutapojen ja totuuksien muuttaminen on yhteiskunnassa ja kulttuurissa monesti vaikeaa.

Aina kannattaa kuitenkin yrittää.

Suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja myös jalkapallossa tarvitaan ajattelua, joka haastaa vallitsevia uskomuksia sekä tuo esille asioiden perusteisiin ja juuriin saakka menevää tarkastelua.

Tällaisen ajattelun keinoin voidaan tarkastella esimerkiksi niitä lähtökohtia, jotka vaikuttavat jalkapallon konkreettisessa toiminnassa ja toimintaympäristössä piilevinä voimina.

Tarkastelu voi parhaimmillaan avata meille jalkapallossa toimiville sitä maailmaa, jossa toimimme. Voimme tulla paremmin tietoiseksi niistä ehdoista ja voimista, jotka yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme yleisesti ohjaavat ihmisten toimintaa ja yhteiskuntamme rakentumista.

Siinä lyhyesti sanottuna on näiden kirjoitusteni ydin ja päämäärä.

 

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi. Puhakainen, 57, kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.

 

 

 

 

 

 

Kategoriat:Mielipide

4 replies »

  1. Mielenkiintoista pohdintaa mm. Palloliiton tarkoituksesta ja merkityksestä.
    Ja se on vasta alkua, lisätään siihen päälle vielä modernin avoimet & läpinäkyvät UEFA- ja FIFA-organisaatiot, niin uhkaa tulla (Remmelin sanoin) jonkinasteinen ripuli.

    Tykkää

  2. Optimaalinen liitto-organisaatio, kehittyvät seurat ja yhteiskehittäjyys

    Jyri Puhakainen kirjoitti ja tarkasteli Suunnanmuutos blogin vieraskynäosuudessa filosofisella otteella mielenkiintoisia näkökulmia. Haluan ottaa yhteen osaan eli Palloliiton rooliin hieman kantaa. Mikä on SPL:n tuki- ja hallinto- ja kehittämisorganisaation rooli ja tarve? Jyri tavoitteli hieman ehkä provosoivasti minimaalista liittoa, valmentajien ja seurojen toimijoiden luovuuden korostamista liiton ohjauksen, oppien jakamisen ja tiedolla johtamisen sijaan. Itse näen, että tarvitsemme vahvaa liittoa, satoja hyviä kehittyviä seuroja ja todella linjakasta toimintaa hyvässä ilmapiirissä, jossa on arvot, rajat, periaatteet ja yhteinen kehityssuunta. Palloliitolla on lajeista paras verkosto kautta maan ja sitä vahvuutta ei missään nimessä saa menettää. Sitä pitää toki virittää Seurojen Palloliiton uudistuksen myötä toimimaan yhdessä vielä linjakkaammin, selkeillä viesteillä ja hyvällä yhteiskehittäjyydellä.

    Jutussa tuli esille resurssien suuntaaminen seuroille liiton hallinnon paisuttamisen sijaan. Vertailuna oli koripallo, jossa on noin 20 henkilöä liiton leivissä. Kun vertailua tehdään, on huomioitava, että jalkapallolla on noin 5 kertaa enemmän seuroja ja noin 7 krt enemmän harrastajia ja jalkapallo on levittäytynyt hyvän piirijärjestöverkoston avulla (nyt alueverkosto) lähes jokaiseen kuntaan. Palloliitto on vuosien aikana asteittain lisännyt resursointia suoraan seuroille mm. Hatrick olosuhdetuen, Tutortuen, Talenttivalmennustuen, ja nyt vielä seurojen valmennusosaamisen kehittäjien myötä sekä resursoinut paljon seuran eri osaajien kehitykseen. Huuhkajien menestyksen myötä tulevat lisäeurot liitto generoinee fixusti kehitysstrategian osa-alueita edistämään. Seurat ovat varmasti pääosassa, kuten Jyri ajatuksessaan toivoi ja toivon mukaan isoimmat seurat kehittyvät asteittain pienempien seurojen kanssa tehtävässä yhteistyössä. Se ei kuitenkaan tapahdu nopeasti ja vaatii hyvää prosessijohtamista myös liitolta.

    Itse näen Palloliiton erittäin tärkeäksi tehtäväksi seurojen kaikkien toimijoiden osaamisen lisäämisen, lajin suosion ja yhteiskunnallisen merkittävyyden kasvattamisen. Toimiva, laaja-alainen ja kehittyvä kilpailutoiminta vaatii jatkuvaa ponnistelua eri tahojen kesken. Minimaalinen liitto-organisaatio ei menestystä tuovaan kehitystyöhön pysty. Itse sain olla 90 -luvun lopulla ja 2000 -luvun alussa piireihin rekrytoitujen nuorisopäälliköiden joukossa. Saimme sillä noin 15 hengen porukalla yhdessä seurojen kanssa käännettyä pelaajamäärät kovaan kasvuun (selvästi alle 100 000 tilanteesta nykyiseen lähes 140 000), lasten ja nuorten jalkapallon laatutekijät isosti eteenpäin arjessa ja sitä kautta pontta monen osa-alueen kehitykseen seuroissa. Millään muulla lajilla ei vastaavaa verkostoa ole tai ole ollut. Palloliitossa on mahdollisuus siihen, että keskeisten kehitysalueiden (seurakehitys/seurapalvelut, valmennus- ja toimijaosaaminen, pelaajakehitys, maajoukkuetoiminta, kilpailutoiminta, kv-toiminta, taloushallinto ja resurssien lisääminen) parissa on hyvät tiimit kehittämässä yhdessä seurojen osaajien kanssa toimintoja. Nykyään myös digitaaliset järjestelmät mahdollistavat ketterämmän ja tiiviimmän yhteistyön liiton, seurojen osaajien ja muiden osaajatahojen ja kumppanien välillä.

    Yksi vertaus vielä…Suomalainen koulujärjestelmä on maailman kärkeä. Se on rakennettu yhteiskunnan päättäjien visiolla ja arvostuksella, vahvalla pedagogisella osaamisella ja johtamisella, selkeällä linjakkaalla ja modernilla opetussuunnitelmalla, osaavalla ja koulutetulla opettajakunnalla (vrt. valmentajat), hyvillä rehtoreilla (vrt. seurajohtajat, valmennuspäälliköt) ja toimivalla yhteistyöllä vanhempien kanssa. Kaikkia näitä osa-alueita kehitetään kunnianhimoisesti ja pitkäjänteisesti (10 vuoden välein uusi OPS, hyvät PISA ja muut väliarviot, benchmarkataan oppeja ympäri maailmaa) yhteiskehittäjyyden hengessä ja sopivalla kriittisyydellä. Maailman luokan koulujärjestelmässä on paljon Palloliitolle mallinnettavaa. Suomen seurat ja valmennusosaaminen voivat olla maailman kärkeä, mutta kehitystä ei tapahdu ilman ohjausta, oppien ja tiedon jakamista ja innostavaa yhteiskehittäjyyttä.

    Terveisin
    Marko Viitanen, Palloliiton ex. työntekijä, nykyään kehitystyössä Olympiakomiteassa lasten ja nuorten sportin asiantuntijana ja lajien tukena.
    P.S. Olin Jyrin opissa jo 95 Nuorten Valmentajakoulussa, jolloin minulle vahvistui tämä kokonaisvaltainen ihmisen valmentamisen ote. Kiitos Jyri siitä edelleen ja tästä ajatteluhetkestä myös.

    Tykkää

  3. Marko Viitanen kommentoi kirjoitustani. Hän puolustaa SPL:n roolia ja vahvaa Palloliittoa sekä yleisestikin hallinnollista järjestelmä-paradigmaa.

    Näkökulma ei tietysti ole yllätys Palloliiton hommissa pitkään olleelta ja nykyiseltä Olympiakomitean lasten sportin asiantuntijalta. Sen lauluja laulat jonka leipää syöt.

    Seuraavassa vielä kommenttini SPL:n rooliin ja yleensäkin urheilun hallintokoneiston rooliin nyky-yhteiskunnassa ja urheilussa.

    Kyllä tämä kamppailu hallinnon kukistamiseksi ja vallan siirto kenttätasolle voi 25 vuotta kestää.

    Saavutettuja etuja eli urheiluhallinnon suojatyöpaikkoja on niin paljon. Niissä noustaan varmasti puolustuskannalle. Leppoisia hallinnollisia ”asiantuntijahommia”, joissa ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin puhua ja höpöttää hallinnollista liirum laarumia. Sekä puolustaa hallinnon jo saavutettuja asemia.

    Ongelma on se, että näitä hallinnollisia hommia ylläpidetään viime kädessä seurojen, veronmaksajien ja myös lasten vanhempien kukkarosta. Ja tämä raha on poissa itse perustason toiminnasta.

    Ensimmäistäkään urheilijaa ei näissä hallintokoneistoissa valmenneta eikä toimita sillä valmennuksen konkreettisella perustasolla, jossa valmentaja ja urheilija kohtaavat päivittäinen toisensa.

    Hallintokoneisto on järkevästi ajateltuna konkreettisen perustason toimintaa tukevaa toimintaa ja siitä lähtevää auttamista, mutta tämä suhde on nyky-urheilussa kääntynyt monesti päälaelleen. Hallinto valvoo, kontrolloi ja alistaa valmentajat, urheilijat ja seurat toteuttamaan monesti omia päämääriään vaikka toiminnan päämäärien ja menetelmien tulisi nousta itse tekijöiltä.

    Annan yhden konkreettisen esimerkin. SPL:n rahanjaon tukipolitiikka, joka perustuu siihen, että seuran täytyy tukea saadakseen käyttää aikaansa turhanpäiseen hallinnon tarpeiden tyydyttämiseen eli osallistumiseen Palloliiton laatujärjestelmäkuvioon. Rahaa jaetaan, mutta sitä ei jaeta esimerkiksi euroina per pelipassillinen pelaaja kaikille seuroille (perustason toiminnan yksi mittari =seurojen pelipassilliset pelaajat). Raha kohdistuu vaan osalle ”SPL laatujärjestelmä seuroista” välillisenä tukena (talenttivalmentaja-tuki, seuraosaamiseen kehittämis-tuki jne).

    SPL:n hallinto on ottanut roolikseen tietää seuratoimijoita paremmin, mihin OMK:n kautta tulevia valtion julkisia rahoja jalkapalloon tulee käyttää. Toisin olisi asia, jos Palloliitto poistuisi kuvioista väliportaan hallintona ja esimerkiksi valtion tuki ohjattaisiin suoraan seuroille vaikka pelipassillisten pelaajien määrän mukaan.

    Pointtini on, että ideaalitilanteessa tekijät päättävät, mihin hallintoa ylipäänsä tarvitaan eikä suhteen tulisi olla päinvastainen suhde, jossa tukitaso määrittää perustason tekemistä.

    Myös markkinatalouden ehdoilla toimittaessa monet urheilun hallintokoneistot – kuten nykyinen SPL – olisivat jo kauan aikaa siten haudattu. Mutta urheilujärjestelmä-politiikka höystettynä liittoon valtiovallan rahanjaon ja OMK:n kanssa ylläpitää turhaa koneistoa.

    Ei nyky-yhteiskunta ja urheilu kaipaa oikeasti tätä hallintoa ja ”kehittämistä” juuri mihinkään. Mutta järjestelmä-paradigma tarvitsee sitä itseään ja työpaikkojaan varten.

    Ja kun joku osoittaa, ettei keisarilla ollutkaan vaatteita, ryntää hallintoa puolustamaan ”seurojen palloliitto hengessä” aina jokunen urheilun virkakoneiston edustaja tai seurapuolen edunsaaja. Ja argumentaation kaavakin on tuttu: ”Meillä on hyvin toimiva järjestelmä toisin kuin Puhakainen väittää.”

    Mitäpä muuta näiltä hallintokoneiston edustajilta voikaan odottaa kuin saarnaa siitä miten hyvin SPL ja yleensäkin hallinto kaikkialla hoitelee hommiaan.

    On monenlaista tutoria ja muuta kehittäjää, harrastajia saadaan lisää, valvotaan etuja, luodaan menestystä. Kehitetään, ”benchmarkeerataan”, luodaan laatujärjestelmiä ja kaikkea muuta mukavaa. Kaikkia näitä tietysti seurojen ehdoilla ja seurojen parhaaksi.

    Huh huijaa. Jotenkin muistuu mieleen, ne keskustelut joita 25-vuotta sitten kävin Kohti Ihmisen valmentamista -kirjan osalta.

    Ei muutoksen tekeminen helppoa koskaan ole – varsinkin kun yrittää muuttaa jämähtäneitä ajattelurakenteita ja niihin pohjaavia käytäntöjä.

    Korostan kirjoituksessani ja avauksessani Tekijän tietoa, taitoa ja kaikkinaista autonomiaa suhteessa hallintokoneistoon eli jalkapallossa lähinnä Palloliittoon,

    Luulen, että iso osa vaikuttavia tahoja työntää esittämäni näkökulman osalta jo aluksi päänsä hallinnon vanhaan turvalliseen pensaaseen eikä uskalla kurkistaa sieltä ulos.

    Ei haluta ymmärtää, että ongelma on jo itse ajattelutavassa, jossa perustason eli kenttätason toiminnan ohjaajaksi nähdään lähtökohtaisesti välttämättömänä hallintokoneisto eikä avoin yhteiskunta ja kenttätasolla toimivat itse .

    Koko tämä asetelma pitää kyseenalaistaa ja muuttaa, jos todella haluamme kehittää urheilua ja jalkapalloa emmekä vain ylläpitää vanhentunutta järjestelmä-paradigmaa.

    Hallinnollisesta ajattelutavasta ja järjestelmä-paradigmasta on tullut jalkapallossa jalkapallon kehittämisen suurin este.

    25-vuoden päästä viimeistään tämä este on toivottavasti purettu, samalla tavalla kun urheilun maailmassa on purettu esteitä ihmisen valmentamisen osalta.

    Jostakin on esteiden purkaminen aina aloitettava, Sen voi aloittaa vaikka tuomalla ongelmat päivänvaloon ja tarjoamalla siihen sellaisen ratkaisumallin, jota ehdotan maksimaaliset seurat ja minimaalinen Palloliitto avauksessani.

    Jyri Puhakainen

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s