Haastattelu

”Suomessa on liian vähän high performance -kulttuuria” – Omin sanoin Tuomas Peltonen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan kuudes osa kertoo Tuomas Peltosesta.

42-vuotias Peltonen on entinen ammattilaisjalkapalloilija ja nykyinen valmentaja. Hän pelasi vuosina 2001-2003 ja 2005-2013 espoolaisessa FC Hongassa. Peltosen kasvattajaseura on Lahden Reipas. Pelaajaura päättyi vuonna 2013.

Pelaajauransa jälkeen Peltonen on valmentanut Suomessa FC Hongassa, Käpylän Pallossa ja HJK:ssa, jossa hän toimi seuran akatemiajoukkueiden maalivahtivalmennuspäällikkönä.

Vuodesta 2018 alkaen maalivahtivalmentaja on työskennellyt Qatarin Aspire Academyssa. Peltonen toimii akatemiassa maalivahtivalmennuksen koordinaattorina.

Tässä haastattelussa Tuomas Peltonen avaa ajatuksia suomalaisesta jalkapallosta, Aspire Academyn toimintakulttuurista ja huipputoiminnan vaatimustasosta.


 

Joukkuetoimintaan vasta 13-vuotiaana ”Nykykriteereillä valmennus oli harjoitteiden pyörittämistä

”En osaa selittää sitä sen kummemmin, miksi päädyin juuri maalivahdiksi. Laji kuin laji – halusin olla maalivahti ihan pikkumuksusta lähtien.

Aloitin joukkueessa pelaamisen todella myöhään, vasta 13-vuotiaana. Olin ujo ja arka, eikä omassa kaveripiirissäni kukaan harrastanut seurassa. Sen takia aloittaminen venyi myöhään.

Aloitin pelaamisen lähiöseura Starsissa, joka toimi Etelä-Lahdessa. Seurassa oli yksi juniorijoukkue, joka haki pelaajia lehti-ilmoituksella. Lähdimme kaveriporukasta sitten kaikki pelaamaan. Olin lopulta ainoa, joka jäi sille tielle.

Ensimmäisen kauden jälkeen siirryin Lahden Reippaaseen, jossa alkoi tavoitteellisempi harjoittelu.

Sen ajan valmennuskulttuuria tulee peilata omaa aikaansa vasten. Ei tee valmennukselle oikeutta, jos sitä arvioidaan nykykriteerein. Valmennus oli paljon harjoitteiden pyörittämistä ja innokkuuden luomista. Ei voi sanoa, että yksityiskohtia olisi valmennettu.

Minua kuvailtiin aikuisena pelaajaksi, joka oli hyvä jalalla. Se tuli juniorivuosilta. Kukaan ei opettanut minua ”kusettamaan” tai harhauttamaan, mutta harjoituksissa oli paljon aluepelejä. Ei niissä nykykriteereillä ollut paljoa järkeä, suuntaa tai tavoitteita, mutta aluepelien ympäristö ja pallon pitäminen omalla joukkueella opettivat tiettyjä asioita ja käyttäytymistä jo itsessään.

Sain ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta vasta, kun olin jo täysi-ikäinen ja pelasin miesten joukkueessa. Vaikka maalivahtivalmennusta ei ollut ennen sitä, pohja pelaajauralleni syntyi juniorivuosien harjoitteiden kautta.”

 

Kaksi juniorivalmentajaa ylitse muiden – ”Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti”

”Minulla oli juniorivuosina kaksi tärkeää valmentajaa.

Simo Syrjävaara valmensi minua Salpausselän urheilulukiossa neljä vuotta. Teimme hänen kanssaan paljon hommia.

Simon merkitys oli tärkeä teknisen pohjan luomisessa. Hän oli myös todella merkittävä henkilö innostuksen luojana. Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti.

Meillä oli todella hyvä aamutreeniryhmä. Mukana olivat esimerkiksi Joonas KolkkaAntti PohjaNiki Helenius, Tuomas Haapala, Petri Pasanen, Arto Sivonen ja Mika VäyrynenKaikki ovat pelanneet vähintään pääsarjatasolla, osa maajoukkueessa ja ulkomailla asti.

Muistelen tätä aikaa ja Simoa erittäin lämmöllä.

Reippaan A- ja B-junioreissa minua valmensi seurakasvatti Pertti Jantunen, joka oli pelannut aikaisemmin ulkomailla. Faijani maksoi Pertille hieman, että hän kävi pitämässä minulle myös ylimääräisiä harjoituksia. Harjoittelimme hänen kanssaan todella paljon.”

 

Yli kymmenen vuotta FC Hongassa – ”Bana sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia”

”Pelasin espoolaisessa FC Hongassa yli 10 vuotta.

Hienoimpia yksittäisiä hetkiä Honka-vuosilta olivat nousu Veikkausliigaan vuonna 2005, Suomen Cupin voitto vuonna 2012 sekä kaikki europelit.

Kun muistelen näitä hetkiä nykyään, arvostan enemmän työmäärää ja prosessia saavutusten takana.

Esimerkiksi nousua oli yritetty monta vuotta ja koko prosessi kulminoitui yksittäiseen hetkeen Myllypuron nurmella vuonna 2005. Suomen Cupin voitto taas kruunasi tietyllä tavalla koko urani. Pääsin ensimmäisen ja ainoan kerran voittamaan jotakin merkityksellistä.

Kun pelasimme Racing Santanderia vastaan UEFA Cupin kolmannella ja viimeisellä karsintakierroksella, europeli oli Santanderin seurahistorian ensimmäinen. Se teki tapahtumasta merkittävän myös vastustajalle. Kun saavuimme lentokentälle, televisiokamerat olivat paikalla. Siirryimme täydelle stadionille poliisisaattueessa. Tämä oli hieno kokemus.

Jarkko Tuomisto ja Gert Remmel tulivat FC Honkaan vuonna 2010. Jarkko toi maalivahtivalmennuksen ja Gert toimimisen osana joukkuetta. He avasivat ihan uudenlaisen maailman.

En ostanut heti Gertin ja Jarkon uusia ajatuksia. Alku oli todella vaikea, ja me kokeneemmat pelaajat kipuilimme. Olimme tietynlaisen kulttuurin ”marinoimia”. Asioita tehtiin täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Olen oivaltanut näiden vuosien arvon vasta myöhemmin.

Jarkko on minulle vieläkin mentori ja isähahmo. Pelaajaurani kannalta Jarkko tuli valitettavasti liian myöhään. Olin silloin jo 32-vuotias. Oikeasti sain vasta silloin 2010 ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta.

Totta kai myös ”Banan” (Mika Lehkosuo) merkitys oli iso pelaajapolullani. Hänellä oli kyky luoda työnteon kulttuuria. Bana rakensi FC Hongassa mikroympäristön, jossa mikään ei riittänyt.

Minulle on jäänyt mieleen myös Banan rehellisyys, jota arvostan todella paljon. Hän sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia. Suomessa minä riitin, europeleissä en. Tämä pisti minut tekemään aina enemmän ja enemmän töitä.

Banan suora rehellisyys on näkynyt myöhemmin omassa valmennustoiminnassani. Olen myös Aspiressa huomannut, että pelaajat arvostavat rehellisyyttä.

Varsinkin viimeiset vuodet FC Hongassa olivat talousvaikeuksien takia tuskallisia. Ne olivat kuitenkin samalla kasvattavia kokemuksia, joista on ollut myöhemmin hyötyä. Opin keskittymään olennaiseen ja niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa.”

 

Pelaajasta valmentajaksi – ”Kun lopetan pelaamiseen, futis jää”

”Sanoin vuonna 2011 nykyiselle vaimolleni, että ”kun lopetan pelaamisen, futis jää”. Olen saanut kuulla tästä myöhemmin.

Kun lopetin vuonna 2013 pelaamisen 36-vuotiaana, minulla ei ollut mitään suunnitelmia. Olin opiskellut metsätieteiden maisteriksi Helsingin yliopistossa sekä urheilutoimittajan ammattitutkinnon pelaamisen ohessa, mutta en ollut tehnyt urasuunnitelmia.

En ollut aluksi kauhean innoissani valmentamisesta. Ajattelin vain kokeilla, koska mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut olemassa.

Olin ollut pelaajaurani päättymisen jälkeen hetken aikaa valmentajana FC Hongan liigajoukkueessa, mutta parin kuukauden jälkeen Bana sai kenkää, ja me muut valmentajat irtisanouduimme samalla.

Valmensin kaksi ensimmäistä vuotta Käpylän Pallon junioreissa. En ollut päätoiminen valmentaja, vaan tein valmentamisen ohessa kirjoitushommia ja olin järjestämässä urheilutapahtumia Waldenin veljesten firmassa.

Valmentaminen vei minut kuitenkin mukanaan. Toisen valmennusvuoden aikana KäPassa päätin, että haluan valmentaa ammatikseni ja katsoa, mihin rahkeeni riittävät.

Oli kehittymiseni kannalta ratkaisevan tärkeää, että aloitin nuorissa junioreissa, KäPan U13- ja U14-ikäisissä. Olen kiitollinen siitä, että Jarkko ohjeisti, että olisi järkevää aloittaa nimenomaan junioreissa. ”

 

Valmennusperustan luomista – ”Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä”

”Aloitin valmentajana nollapisteestä. En ollut valmentanut yhtään, mutta sain kuitenkin paikan mielestäni erinomaisesta ympäristöstä eli Käpylän Pallosta. Pelaajaura auttoi alussa, mutta olin aika hukassa. Voi tuntua hassulta, mutta alussa jo pelkästään rotaation suunnittelu harjoitteissa oli vaikeaa. Ei tätä pelaajana ollut ajatellut.

Monella ihmisellä on käsitys, että pitkän pelaajauran myötä tietäisi paljon lajista. Oma kokemukseni on, että näin se ei mene. Vaikka tiesin tietyllä pelipaikalla pelaamisesta jotakin, tällä asialla ei ollut valmentamisen kanssa mitään tekemistä.

Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä. Ristiriita oli välillä todella kiusallinen, kun ihmiset odottivat, että tiedän entisenä pelaajana paljon, mutta itse koin, että olin aivan hukassa.

Minulla on sekä KäPasta että HJK:sta pääsääntöisesti hyviä muistoja.

KäPassa pääsin todella hyvään porukkaan, 2001-syntyneisiin, jossa oli mahtava ryhmä: Abdi Mohamed valmentajana sekä Ben Pallas ja Miikka Nurmi taustoina.

Seuran valmentajat olivat pieni, mutta tiivis yhteisö. Muistan, että keskustelimme usein tuntikausia KäPan toimistolla aamutreenien jälkeen Abdin, Ossin (Virta), ”Apin” (Aleksi Piirainen), J-P:n” (Jussi-Pekka Savolainen) ja Juhan (Valla) kanssa

KäPassa resurssit olivat todella rajalliset. Esimerkiksi aamutreeneissä pallot olivat erilaisia ja risaisia. Monesta asiasta oli välillä pulaa.

Olen kiitollinen, että Erkki Valla otti minut HJK:hon vuonna 2016. Välillä toiminnassa tuli vaikeita tilanteita, mutta ”Eki” seisoi aina 100 %:sti tukena. Olen tästä ikuisesti kiitollinen.

HJK:ssa resurssit olivat aivan eri tasolla. Sain keskittyä täysillä valmentamiseen ja sain palkata avukseni kaksi tärkeää valmentajaa, Dmitriy Chydaykinin ja Oso Hautamon. Olosuhteet olivat erinomaiset.”

Tuomas Peltonen elokuussa 2011.

Tuomas Peltonen FC Hongan maalilla elokuussa 2011. Pelaajauran päätyttyä Peltonen on työskennellyt maalivahtivalmentajana. Kuva: Jussi Eskola.

Linjattomuus suurena ongelmana Suomessa – ”Kentällä toiminta oli todella kirjavaa”

”Molemmissa seuroissa, sekä KäPassa että HJK:ssa, ongelmana oli tietynlainen linjattomuus ja epämääräisyys. Seuroissa oli tehty hienot valmennuslinjat, mutta kentällä toiminta oli todella kirjavaa. Suunnitelmat toteutuivat vain osittain, ja toiminta oli todella henkilövetoista: joissakin joukkueissa valmennuslinja näkyi, toisissa joukkueissa ei.

HJK:ssa visiona oli olla paras pohjoismainen seura vuonna 2020. Jo vuonna 2016 näki, että tavoitteen saavuttaminen on linjattomuuden takia mahdotonta. Ihmiset vaihtuivat liian usein ja asioita kokeiltiin liikaa. Välillä kokeiltiin Ekkonoa, välillä jotakin muuta. Mistään prosessista tai linjasta ei voitu puhua.

Kulttuuri on todella iso kokonaisuus. Aspiressa pelaajille on todella iso asia, että he saavat pelata akatemiassa. Suomessa en aistinut pelaajista samanlaista ylpeyttä omasta seurasta. Näkyvät asiat, kuten hieno stadion tai valokuvat seuran käytävillä, ovat vain pieni osa kulttuuria.

Tunnen miesten ja poikien kilpajalkapallon, en ota kantaa nais- ja tyttötoimintaan tai harrastejalkapalloon. Jos puhutaan high performance -kulttuurista, Suomessa ollaan tästä todella kaukana. Ero on valtava. Tavoitteen pitää ohjata toimintaa. Jos tavoite on olla esimerkiksi Pohjoismaiden paras junioriseura, riman täytyy olla korkealla.

Ymmärretäänkö Suomessa, mitä on korkea vaatimustaso? Ymmärretäänkö huippupelaajakehityksen näkökulmasta pelaajalähtöisyys oikein?

Kuten esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemiassa, myös Aspire Academyssa uskotaan holistiseen lähestymistapaan. Itse toiminta on kuitenkin kuin yö ja päivä, kaksi täysin erilaista maailmaa.

Olin hämmentynyt, kun luin SHA:n sivuilta jutun FC Lahden viime kauden valmennusprosessista. Hämmennyin siitä, kuinka paljon jutun mukaan vastuuta sysättiin pelaajille – jopa sellaisissa asioissa, joissa vastuuta ei voi siirtää. Lisäksi voidaan pohtia, mikä oli valmennusprosessin tulos, jos FC Lahti oli sarjassa kahdeksas. Aina pitää kysyä, missä ovat tulokset.

Kirjoituksen mukaan pelaajat osallistuivat FC Lahdessa esimerkiksi pelimallin ja harjoittelun määrittämiseen. Tässä ollaan mielestäni hakoteillä. Jos puhutaan high performance -toiminnasta, ihminen täytyy työntää epämukavuusalueelle. Kyse ei voi olla siitä, mitä pelaaja haluavat, vaan siitä, mitä pelaajat tarvitsevat. Nämä eivät ole aina sama asia.

Aspiressa ajatellaan, että holistisuus on pelaajien saamista tietoiseksi omasta prosessistaan. Meillä tehdään hyvin selväksi, että pelaajia valmennetaan harjoitteiden sisällä heidän yksilöllisten tavoitteidensa, individual objectives, kautta. Mutta pelaajat eivät todellakaan päätä näitä tavoitteita itse. Tavoitteista kyllä keskustellaan, mutta valmentaja on ammattilainen suhteessa pelaajaan.”

 

Vaikutteita monelta valmentajalta – ”Katsoin aluksi toimintaa suu auki”

”Kun ajattelen valmentajia, joilta olen saanut vaikutteita, nostan ensimmäisenä esille Jarkon (Tuomisto) nimen. Olemme edelleen yhteydessä viikoittain. Hän on aina auttanut. Varsinkin alkuvaiheessa lähetin hänelle jatkuvasti videomateriaalia treeneistäni. Jarkko on ollut ja on edelleen ylivoimaisesti tärkein tukihahmo.

Toinen tärkeä maalivahtivalmentaja kehitykseni kannalta on ollut Jyri Nieminen. Vaikka Jyri ja Jarkko toimivat yhdessä vaiheessa samassa ympäristössä, he ovat kaksi täysin erilaista persoonaa. Molemmilta saa erilaisia ajatuksia. Olen myös Jyrin kanssa yhä paljon tekemisissä.

Gert (Remmel) on opettanut minulle jalkapallosta ylipäänsä paljon. Koen, että hän ymmärtää todella syvällisesti jalkapalloa. Saan häneltä tälläkin hetkellä omaan maalivahtivalmentajan rooliini paljon ajatuksia. Gert on auttanut minua, todennäköisesti tiedostamattaan, ymmärtämään paremmin myös Aspiren metodia, koska lähestymistavoissa prinsiippien ja sub-prinsiippien kautta on paljon samankaltaisuuksia, vaikka itse valmennusprosessi on ihan erilainen.

Aspiressa olen oppinut valtavasti akatemian tekniseltä johtajalta Edorta Murualta sekä akatemian entiseltä mentor coachilta Unai Melgosalta. He mullistivat monessa asiassa ajattelutapani. Heiltä olen oppinut, mitä korkea, päivittäinen vaatimustaso on aidosti. Katsoin aluksi toimintaa suu auki.

Suomessa sain kuulla usein, että olin liian kova tai vaativa valmentajana, mutta täällä olin aluksi jotain täysin muuta. Täällä ytimessä ei ole se, mikä pelaajasta on kivaa, vaan se, miten pelaaja kehittyy.”

 

Maajoukkuetoiminnasta ja Palloliiton roolista – ”Tulosvastuun puute on valtava ongelma”

”Olin lokakuussa 2017 yhden viikon ajan U21-maajoukkueen mukana Georgiassa. Olin nuorten maajoukkueen valmennustiimin jäsen, mutta pesti päättyi, kun siirryin keväällä 2018 Aspire Academyyn.

Palloliitto on Suomessa sellainen keskeinen toimija, josta high performance -kulttuurin pitäisi valua alaspäin. Jos ajatellaan, että nuorisomaajoukkueissa pitäisi saada paras irti ja optimoida tulos, niin nykyinen tulosvastuun puute on valtava ongelma.

Niin kauan kuin Palloliitosta ja sen alaisista joukkueista puuttuu tulosvastuu, mistään maksimaalisesta suorittamisesta on ihan turha puhua.

Tulokset eivät ole kovinkaan paljoa muuttuneet, mutta silti samat ihmiset jatkavat lähes vuodesta toiseen. Oman toiminnan kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, jos ulkoapäin ei tule ”inputia”. Näin voi käydä, jos samat ihmiset toimivat yhdessä vuodesta toiseen.

Myös Palloliitossa valmentajien pitäisi kilpailla keskenään. Pelaajathan kilpailevat kuitenkin koko ajan pelipaikoista.

Jos tulokset eivät tyydytä, valmentajia pitäisi vaihtaa kylmästi, vaikka kesken prosessin. Ymmärrän, että liitossa ei voida vaihtaa kaikkia ihmisiä jatkuvalla syötöllä, mutta paikat karsintaprosessien valmennustiimeissä pitäisivät mielestäni olla kilpailtuja positioita, joihin huippujalkapallojohtaja nimeää sillä hetkellä parhaat liiton kanssa sopimussuhteessa olevien joukosta. Näin toimitaan esimerkiksi Aspiressa ja Qatarin nuorisomaajoukkueissa.

Jos joukkue ei mene karsinnoista läpi, on ihan turha höpöttää mistään pitkäjänteisyydestä tai pelaajien kehittymisestä. On ihan selvää, että jollekin tulee paha mieli, mutta sitä on jalkapallo.

Jos epämukavuusalue ei ole läsnä, ihminen ei joudu repimään itsestään kaikkea irti. Aspiressa paine on koko ajan mukana toiminnassa. Aspiressa ajattelutapa on, että kun valmentajat ovat liikkeessä ja elävät epämukavuudessa, johtajat ovat onnistuneet työssään.

Voin sanoa, että minulla on hyvin epämukava olo lähes koko ajan. Mutta nautin siitä.

Sloganit ovat sloganeita ja ne pitää elää todeksi, mutta Asipire Academyssa sanotaan usein, että pyrkimyksenä ei ole enjoyment tai fun, vaan satisfaction. Sellainen tunne syntyy, kun joutuu oikeasti ponnistelemaan ja puskemaan eteenpäin. Tätä tunnetta halutaan synnyttää Aspiressa jo hyvin nuorissa pelaajissa sekä kaikissa valmentajissa.

Kasvu ja kehittyminen vaativat ristiriitoja, konflikteja ja kyseenalaistamista. Ei se niin voi mennä, että kehumme toisiamme ja jauhamme keskenämme, että ”teemme helvetin hyvää duunia”.

Tuntuu, että Suomessa ihmiset ovat jotain aikaisemman historiansa ja vanhojen saavutustensa takia. Ajatellaan, että jos valmentaja tai pelaaja on joskus voittanut kolme mestaruutta tai pelannut ulkomailla, hän olisi nykyjalkapallon asiantuntija. Tämä on ajatuksena täysin väärä.

Aspiressa kukaan ei ole hyvällä tavalla mitään. Täällä korkeankin profiilin toimijat joutuvat joka viikko perustelemaan, mitä tehdään ja miksi. Sillä ei ole merkitystä, ovatko he joskus esimerkiksi rakentaneet Athletic Bilbaon systeemin tai toimineet Valioliiga-joukkueen kapteenina.”

 

Kiinnostus Aspire Academya kohtaan syttyi – ”Kun näin, mikä muutos Jarkossa oli tapahtunut”

”Kun aloitin HJK:ssa päätoimisena valmentajana, ajattelin jo silloin, että haluan katsoa, mihin osaamiseni riittää.

Kun näin muutoksen, mikä Jarkossa oli tapahtunut Aspire Academyssa, halusin tietää lisää akatemian metodista.

Kun Jarkko oli lomallaan käymässä Suomessa, hän tuli katsomaan harjoituksiani Käpylän kuplahallille. Emme olleet tavanneet vuoteen. Treenien aiheena oli jokin tekninen suoritus. Valmentamisestani ei meinannut tulla mitään.

Jossain vaiheessa Jarkko kysyi, voisiko hän ottaa valmentamisesta kopin. Näin, miten hän alkoi tykittämään. Jarkko oli valmentanut minua neljä vuotta FC Hongassa, mutta hän ei ollut enää sama valmentaja.

Yksityiskohdat, rytmi ja tilanteen haltuunottaminen – katsoin Jarkon valmentamista ihaillen.

Utelin Jarkolta Aspiren toiminnasta ja pääsin viikoksi tutustumaan akatemian toimintaan. Päätin, että haluan ryhtyä työskentelemään samaan suuntaan.

Lähdin työstämään omaa metodiani Jarkon ja Jyrin tuella. Pommitin heitä videoilla ja pyysin kommentteja. Pystyin junioripuolella hiomaan ja kehittämään metodiani.

Olen Jarkolle ja Jyrille ikuisesti kiitollinen heidän tuestaan sekä HJK:lle siitä, että sain vapaasti rakentaa omaa valmentajaidentiteettiäni.

Jossain vaiheessa Jarkko tiedusteli, olisinko kiinnostunut valmentamaan Aspiressa. Hän tosin sanoi silloin, etten ole vielä valmis, mutta jossain vaiheessa tilaisuus kyllä tulee.

Syksyllä 2017 Jarkko soitti ja kertoi, että nyt voisi olla sopiva hetki. Hän oli jutellut Aspire Academyn maalivahtivalmennuksen johtaja Iñaki Ulloan kanssa. Minun piti lähettää 24 tunnin sisällä Aspireen video-CV:ni, josta ilmeni metodini.

Olin kuvannut kaikki harjoitukseni HJK:ssa ja KäPassa ja aloin tekemään klippejä. Olin viimeiset vuodet tietoisesti rakentanut metodiani Aspiren suuntaan, joten tiesin mitä tehdä.

Saman vuoden joulukuussa Ulloa soitti ja ilmoitti, että Aspire haluaa rekrytoida minut. Aloitin työt 1.4.2018 – useamman kuukauden paperiprosessin jälkeen.”

 

Valmentajan täytyy olla koko ajan valmis – ”Ympäristö on erittäin vaativa”

”Aspire Academy on kansallinen sisäoppilaitos, johon kootaan parhaat pelaajat Qatarin seuroista. Tavoitteena on kehittää pelaajia maajoukkueisiin. Henkilökunta on erittäin kansainvälinen, toimijoita on 30 eri maasta.

Ympäristö on valmentajalle erittäin vaativa ja hektinen. Mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia ei kannata tehdä. Erilaisesta kulttuurista tulevalle muutos oli shokki. Ainoa pysyvä osa on metodologia, kaikki muut asiat voivat muuttua hyvinkin nopeasti.

Aspiressa ajatellaan holistisesti. Tietyt asiat, kuten harjoitteet, valmennuskieli ja tapa käsitellä pelaajia, ovat pyhiä, eikä yksittäinen valmentaja voi vaikuttaa niihin. Näistä muodostuu isompi kokonaisuus kuin valmennusmetodi: learning culture. Toisaalta nähdään tärkeänä, että jokainen valmentaja valmentaa oman persoonansa kautta, mikä antaa mielestäni liikkumatilaa ja vapauttaa energiaa. Psykologi ja sosiologi ovat koko ajan valmentajien tukena. Valmentajia yritetään viedä jatkuvasti epämukavuusalueelle.

Täällä sanotaan valmentajille: ”You don’t need to be prepared, you need to be ready.” Mitä vain voi tapahtua milloin vain.

Ajatteluni Aspiressa on muuttunut kokonaan: alkaen siitä, miten rakennetaan pelimalli ja päättyen siihen, millainen on harjoitusprosessi ja miten pelaajia kehitetään.

Koko ajatus jalkapallosta rakentuu Aspire Academyssa prinsiippien ja sub-prinsiippien varaan. Ei ole mitään valmiita malleja. Prinsiippien tavoitteena on tuottaa tietynlaista käyttäytymistä kentällä. Tavoitteena on, että Aspiren pelaamisesta tunnistetaan aina tietyt pyrkimykset – identiteetti –, ei niinkään tiettyjä malleja.

Prinsiipit ja rakenne ovat aina läsnä kaikissa harjoitteissa. Vain tällä tavoin ne voivat siirtyä elävinä itse peliin. Meillä ei ole edes olemassa mitään Power Point -muotoista valmennuslinjaa tai pelimallia.

Pallollisessa pelaamisessa isoin ajatus on idea of progression. Tavoitteena on edetä aina, kun se on mahdollista. Struktuuri tulee säilyttää ja prinsiipit tapahtuvat sen sisällä. Ei meillä esimerkiksi laiturit seilaa taskuissa. Jos näin tapahtuu, pelaaja otetaan pois kentältä. Myöskään keskikenttäpelaaja ei käytännössä koskaan putoa toppareiden väliin.

Harjoitteet on rakennettu niin, että pelaajilla on tietyt pelitilat, joita heidän tulee hallita. Idea of progression -prinsiippi sisältää esimerkiksi sub-prinsiipin look far. Jos peliteolla on mahdollista voittaa linjoja, siihen tulee aina pyrkiä. Game is open or game is closed.

Kun harjoittelemme maalivahtien kanssa, teemme sitä pääsääntöisesti avoimessa ympäristössä. Referenssit tulevat pelistä. Maalivahdin on helppo katkaista esimerkiksi matala keskitys, jos tilanteeseen ei juokse yhtäkään pelaajaa. Mutta kun harjoituksissa tilanteeseen lisätään maalia kohti juokseva hyökkääjä ja puolustava pelaaja, tilanne ja toiminta on täysin erilaista, kun informaatiota pitää kerätä useasta eri kohteesta. Näin pyrimme kasvattamaan peliä havainnoivia ja ymmärtäviä pelaajia. Toki on tiettyjä toimintoja, joita harjoittelemme myös eristetymmin.

Näen, että tulevaisuuden maalivahtipelaamisessa korostuu kollektiivinen yhteistoiminta esimerkiksi maalinestopelaamisessa. Tässä on monissa ihan huipputasonkin joukkueissa vielä tekemistä. Kysymys on esimerkiksi siitä, miten maalivahti ja pelaajat rakentavat yhdessä peittoa.

Olennaista on se, mikä on tehokasta suhteessa joukkueen pelimalliin ja miten maalivahti ja muut pelaajat voivat toimia yhdessä tässä kontekstissa. Maalin peittäminen tai pelin avaaminen eivät huipullakaan joka paikassa vielä nivoudu maalivahdin ja kenttäpelaajien yhteistoiminnassa.

Näen paljon esimerkiksi sitä, että talvitauolla täällä harjoittelevissa huippujoukkueissa maalivahdit tekevät omaa juttua ja muu joukkue omaa juttua. En pidä tätä toimintamallia optimaalisena.”

 

Konflikteja treenikentällä ja kilpailua valmentajien välillä – ”Tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia”

”Kun valmentajat ovat kovia kentällä ja haluavat viedä pelaajia joka päivä äärirajalle ja sen yli, tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia, opettaa heitä selviytymään erilaisista tilanteista.

Varsinkin vanhempien pelaajien kanssa treeneissä tulee välillä konflikteja. Tärkeää on, että vuorovaikutus ei katkea, vaan pelaajan kanssa käydään tilanteen rauhoituttua läpi, mitä tapahtui ja miksi.

Myös valmentajapalavereissa on välillä voimakkaita konflikteja ja väittelyitä.

Samalla tavalla kuin pelaajien välillä, myös valmentajien välillä on kilpailua. Aspiressa on suuri valmentajapooli, josta valitaan valmentajat maajoukkueisiin, jotka ovat haluttuja paikkoja.

Kilpailu ei näy joka päivä, mutta on selvää, että valmentajat tavoittelevat parhaimpia pestejä. Valmentajat eivät välttämättä ole yhden ikäluokan kanssa koko vuotta. Valmentajia voidaan vaihtaa milloin tahansa.

Koen, että Aspiren organisaatio on ollut itselleni urheilullisesti erittäin oikeudenmukainen. Kun olen onnistunut, se on tunnistettu. Toisaalta olen ollut ikävissä tilanteissa ja saanut kuulla asiasta, jos en ole hoitanut optimaalisella tavalla jotakin hommaa.”

 

Akatemian arkea – ”Päivät ovat todella hektisiä”

”Harjoituksia on yksi tai kaksi kertaa päivässä. Toinen tärkeä kokonaisuus on valmentajien mentorointi. Treenejä pääsee milloin tahansa seuraamaan, mutta mentorointitilaisuudet tapahtuvat suljetuin ovin.

Osa holistista lähestymistapaa on, että pelaajien lisäksi jokaisella valmentajalla on oma kehitysprosessinsa käynnissä koko ajan. Mentoroinnissa mennään syvälle henkilökohtaisiinkin asioihin, ja kenellä tahansa on oikeus niin halutessaan puhua mistä tahansa. Luottamus on mentorointiprosessille elinehto. Siellä käsiteltyjen asioiden tulee jäädä vain ja ainoastaan huoneessa olijoiden tietoon. Mukana prosessia vetämässä ovat teknisen johtajan lisäksi myös akatemian psykologi ja sosiologi. Näitä hetkiä on joka päivä yksi ja paikalla ovat kaikki valmentajat.

Kerran viikossa on lisäksi methodology meeting, jossa käydään läpi metodia ja harjoitteita. Maalivahtiosasto tapaa myös kerran viikossa.

Päivät ovat todellisia hektisiä. Esimerkiksi viime vuoden tammikuun ja maaliskuun työskentelin joka päivä 10-15 tuntia ilman yhtäkään vapaapäivää osana karsintoihin valmistautuvan Qatarin U23-maajoukkueen valmennustiimiä sekä samaan aikaan vastavalittuna koordinaattorina mv-metodologiaa sekavan ajanjakson jälkeen yhtenäistäen. Aika menee nopeasti ja prässi on kovaa. Täällä paine on koko ajan läsnä.

Akatemiassa painotetaan koko ajan, että ainoa asia, mikä kiinnostaa suhteessa pelaajaan, on se, kehittyykö pelaaja vai ei. Ajattelen itse, että tietty etäisyys pelaajan ja valmentajan välillä on tärkeää. Valmentajan täytyy välillä tehdä koviakin ratkaisuja. Jos suhde pelaajaan on liian läheinen ja pelaaja hakee vaikeina hetkinä koko ajan valmentajalta hyväksyntää, valmentajan voi olla vaikea siirtää tunteet syrjään. Ei ole tervettä roikottaa pelaajaa esimerkiksi ykkösmaalivahtina valmentajan ja pelaajan välisen suhteen takia. Pelaajille täytyy osata opettaa myös pettymyksiä.

Jos pelaaja esimerkiksi myrkyttää joukkuetta, hänet siirretään takaisin omaan seuraan harjoittelemaan. Yhteys pelaajaan ei kuitenkaan koskaan katkea kokonaan. Pelaaja voi jossain vaiheessa päästä takaisin akatemiaan, jos hän osoittaa olevansa valmis muuttamaan toimintaansa.

Esimerkiksi U19-maajoukkueesta laitoimme syksyllä neljä avauskokoonpanon pelaajaa ulos kaksi viikkoa ennen karsintaturnausta. Ovi ei kuitenkaan sulkeudu kokonaan. Onnistuneiden karsintojen jälkeen kaksi pelaaja on mukana käynnissä olevassa valmistautumisprosessissa kohti Aasian lopputurnausta. Prosessi ei voi tapahtua yksittäisen pelaajan ehdoilla. Kaiken tulee perustua identiteettimme mukaiseen toimintaan.”

 

Unelmien toteutumisen tukijana – ”Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä”

”Haluaisin olla koko ajan ympäristössä, jossa pystyn kehittymään. Ympäristön pitää haastaa minua. En näe muuten järkeä valmentaa.

Olen Aspiressa oppinut, että on turha suunnitella asioita pitkälle. Lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon. Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä.

Muistan, kun suoritin Suomessa UEFA Goalkeeper A -kurssia, Antti Niemi kysyi, missä osallistujat tarvitsevat apua. Suurin osa vastasi, että heillä on vaikeuksia tehdä vuosikelloa, isoa kuvaa, mitä täytyy tehdä vuoden aikana. Taisin itsekin vastata jotakin tällaista.

Nykyään ajattelen aivan eri tavalla. Pelaajakehitysprosessi on hyvin aaltoilevaa. On ihan päätöntä suunnitella, mitä teen pelaajien kanssa marraskuussa. Tärkeintä on ajatella, mitä pelaajat tarvitsevat tällä hetkellä ja miten voin reagoida siihen juuri nyt.

Haluaisin toimia ympäristössä, joka toteuttaa high performance -kulttuuria. Suomessa ajatellaan usein, että on hyvä, että valmentajalla on opettajatausta. Voi siitä olla hyötyä, mutta mielestäni opettaja-ajattelu ei kuitenkaan sovellu high perfomance -toimintaan parhaalla mahdollisella tavalla. Nuoren täytyy itse todella haluta tällaisen toiminnan piiriin, sillä siinä mennään koko ajan ihan äärirajoilla ja niiden yli. Ympäristö voi olla todella haastava ja raadollinen. Kun puhutaan harrastustoiminnasta, asia on tietysti eri.

Koen, että valmentaminen on kehittänyt minua myös ihmisenä ja perheenisänä. Saan valmentamisesta ja kehittymisestä nautintoa.

Valmennan, koska saan auttaa nuoria ihmisiä toteuttamaan unelmia. Saan tästä isoja tyydytyksen hetkiä. Minulla tulee hyvä olo, kun näen, että nuori pelaaja on motivoitunut tekemään todella paljon töitä unelmiensa eteen, ja saan olla mukana siinä prosessissa nostamassa rimaa koko ajan korkeammalle.”

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

Kategoriat:Haastattelu, Valmennus

4 replies »

  1. Hei,
    Jälleen hieno kirjoitus Suunnanmuutoksessa. Ilolla luen samanhenkisten ihmisten kirjoituksia. Suomen jalkapallon tilasta voisi kirjoittaa varmasti tuhat tarinaa. Mielestäni sitä kuvaa hyvin mukavuudenhalu, elämän helppous. Tyynessä vedessä kalastelu auringonpaisteessa. Kun ei ole nälkä niin silloin harvoin joutuu laittamaan itseään peliin. Luullaan, ei tiedetä. Pelätään vaatia, koska vanhemmat suuttuu (junioritoiminta), pelätään tehdä suuria muutoksia (Palloliitto.Liiga) koska yhteisö leimaa erilaiseksi.

    Tykkää

  2. Todella kiinnostavaa. ”Holistisuus on pelaajien saamista tietoiseksi omasta prosessistaan” – näin juuri! Jos pelaajat ja valmentajat ovat tällaisessa kehitysprosessissa, joka on organisaatio- ja ruohonjuuritasolla tietoinen, niin syntyy varmasti hyvää jälkeä.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Juha Hurme Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s