Mielipide

Avoin kirje Mikko Salasuolle

Arvoisa tutkija Mikko Salasuo

Olen seurannut jo pitkään kannanottojasi julkisuudessa ja tutustunut myös tutkimuksiisi koskien lasten ja nuorten urheilua.

Pidän tärkeänä, että Suomessa on Nuorisotutkimusseuran kaltainen yhdistys, joka esittää omassa viitekehyksessään säännöllisesti kannanottoja lasten ja nuorten arjen ilmiöistä, joihin myös urheilu eittämättä kuuluu.

Puhun tässä kirjeessä nimenomaan urheilusta, sillä mielestäni lasten seuratoiminnassa liikunnan ja urheilun erottaminen toisistaan ei ole aina helppo. Näen, että seuratoiminnassa on kyse urheilusta ja seuratoiminnan ulkopuolella tapahtuvassa organisoimattomassa pelailussa ja muussa liikkumisessa liikunnasta. Toki tämäkin on voimakas yksinkertaistus ja kritiikille altis jaottelu.

Kun jalkapallossa kaksi joukkuetta astuu kentälle pelaamaan siitä, kumpi voittaa ja kumpi häviää, kyse on aina urheilusta, sääntöjen mukaisesta kilpailusta. Muussa tapauksessa kyse ei ole urheilusta, vaan jostakin muusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tuloksen pitäisi olla toiminnan ainoa määräävä tekijä.

Ymmärrän rakenteiden ravistelun, mutta rohkenen silti kysyä: Onko lasten ja nuorten urheilu tosiaan niin heikoilla kantimilla kuin kommenttiesi perusteella voisi helposti tulkita?

Junnujen raaka pudotuspeli. Lapsestasi ei tule uutta Litmasta. Suurin osa perheiden futikseen laittamista euroista menee täysin hukkaan. Pysy mahdollisimman kaukana lapsesi harrastuksesta. (Otsikkoja Ylen Futisvanhemmat-sarjaan liittyvistä kirjoituksistasi)

Raflaavat kommentit ja otsikot saavat tietysti suurimman huomion, mutta ihan noin synkkänä, epäkohdista huolimatta, seuratoimintaa on vaikea nähdä. Ellei sitä sellaisena nimenomaisesti halua kuvata.

Olen itsekin kriittinen, mutta en tunnista kaikki niitä ilmiöitä, joihin olet viime vuosina ottanut kantaa. Kun yleinen keskusteluilmapiiri on aika ajoin tuntunut suorastaan kilpaurheiluvastaiselta, olen halunnut tarkoituksella puolustaa kilpailemisen paikkaa esimerkiksi juniorijalkapallossa. Silloin olen saattanut itsekin syyllistyä provosoiviin otsikoihin.

Vuonna 2019 julkaistu lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä kartoittanut LIITU 2018 -tutkimus antaa mielenkiintoista osviittaa lasten ja nuorten kokemuksista.

Kun 11-15-vuotiailta nuorilta kysyttiin yleisimpiä syitä harrastuksen lopettamiseen, vähiten vastauksia saivat vaihtoehdot ”en pidä kilpailemisesta” ja ”en pitänyt valmentajasta”. Seuratoiminnassa on aina kehitettävää, mutta näitä vastauksia on hyvä pysähtyä pohtimaan.

Vika saattaa olla minussa, mutta tulkitsen monia puheenvuorojasi niin, että niissä ilo ja kilpaileminen asetettaisiin jotenkin vastakkain. Myös tavoitteellisen toiminnan piirissä kuuluu naurua ja näkyy leikkiä. Toisaalta kevyemmän harrastamisen piirissä voi olla turhautumista ja tylsistymistä. Toiminnan toteutus ratkaisee, ei se, mitä nimitystä toiminnasta käytetään.

Toivoisin, että yllä esitetty näkökohta ei unohtuisi kannanotoissasi. Monista kehittämistarpeista huolimatta suomalaisessa lasten ja nuorten urheilussa on myös paljon hyvää.

Kirjoituksiasi lukiessani en ole juurikaan törmännyt kilpaurheilun positiivisiin puoliin. Tässä suhteessa monet tahot tuottavat hyödyllistä informaatiota.

Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n vuonna 2018 julkaisema tutkimus Lapsuusajan kilpaurheilu suojaa psyykkiseltä oireilulta aikuisiällä on saanut jostain syystä vain vähän huomiota eri medioissa.

Tutkimuksen yksi tärkeimpiä viestejä oli, että mitä intensiivisemmin pojat harrastavat liikuntaa, ja mitä korkeammalla tasolla he kilpailevat, sitä vähemmän he oireilevat psyykkisesti nuorena aikuisena.

Toisaalta tutkimus kertoi myös, että lapsena kilpaurheilua harrastaneiden poikien runsas alkoholinkäyttö ja nuuskaaminen oli muita yleisempää nuorena aikuisena.

Molemmat ulottuvuudet ovat tärkeitä ja huomionarvoisia. Pidän tärkeänä, että kilpaurheilua tarkasteltaisiin mahdollisimman objektiivisesti – sekä positiiviset että negatiiviset vaikutukset huomioiden. Näin molempiin puoliin voitaisiin päästä mahdollisimman tiukasti kiinni. En tunnista aina tällaista tarkastelua kannanotoistasi.

Seuratoiminnassa ilmeneviin epäkohtiin, kuten kiusaamiseen, täytyy ehdottomasti puuttua. On hyvä, että olet pitänyt asiaa esillä. Monet puheenvuorosi ovat osuneet asian ytimeen. Kiitos näistä kommenteista.

Tässä(kin) asiassa on kuitenkin oltava huolellinen: kilpaileminen ja tavoitteellinen toiminta eivät itsessään johda haitallisiin vaikutuksiin. Kyse on aina mukana olevien toimijoiden roolista. Oikein toteutettuna urheilu on yksi parhaimpia kasvualustoja oppia elämässä tärkeitä taitoja.

Tarvitsemme enemmän konkreettisia toimenpide-ehdotuksia ja ratkaisuja, vähemmän urheilun käsittelemistä kategorisesti hyvänä tai huonona asiana. Kun perustimme vuonna 2018 Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n, tämä olisi yksi tärkeimmistä tavoitteistamme: jakaa tietoa ja kokemuksia sekä lisätä ymmärrystä. Nyt jäseniä on jo lähes 300.

Olet milloin tahansa tervetullut vierailemaan juniorivalmentajayhdistyksen tilaisuuksissa.

Julkisissa puheenvuoroissa toistuu usein kommentti, että lapset lopettaisivat seuraharrastuksen keskimäärin 11-vuotiaana. Viimeksi tämä väite toistui 2.5.2020 julkaistussa seuratoimintaa käsitelleessä Ylen jutussa.

Tältä osin LIITU 2018 -tutkimus ei ole riittävän täsmällinen, tai ainakin siitä tehdyt tulkinnat menevät metsään.

Liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola onkin todennut osuvasti:

”Kuulen usein LIITU 2018-tuloksista tulkinnan: ”urheiluseuraharrastaminen lopetetaan keskimäärin 11-vuotiaana”. Ei lopeteta. Tulos koskee jo lopettaneita, joita 26 % 9-15-vuotiaista. Heitä suurempi osa on mukana edelleen, eikä tietenkään tiedetä, koska he lopettavat.”

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka yksittäiset virheelliset heitot voivat jäädä helposti elämään urheiluihmisten mieliin ja saada hallitsevan painoarvon keskusteluissa.

Ei ole tietenkään sinun vikasi, että ajatuksesi ovat saaneet mediassa ja julkisessa keskustelussa niin suuren painoarvon.

Me seura- ja laji-ihmiset saamme katsoa peiliin. Sellaiset merkittävät toimijat, kuten Olympiakomitea ja monet lajiliitot, ovat hyvin usein suut supussa, kun keskustelu kääntyy esimerkiksi lasten kilpailemiseen. En ymmärrä tällaista varovaisuutta.

Välillä tuntuu, että kilpaileminen olisi kirosana suurimmissa organisaatioissa. Taustalla voi olla myös leimautumisen pelkoa. Suomalaisessa urheilussa käynnistetään erilaisia kampanjoita lähes joka viikko. Milloin alkaa esimerkiksi ”Kilpaileminen on kivaa” -kampanja?

Kun lajitoimijat eivät saa muodostettua selkeitä kannanottoja, nuorisotutkijat saavat kentän helposti haltuun. Tällaisessa tilanteessa ongelmana on kuitenkin keskustelun mustavalkoistuminen. Ulkoinen ja sisäinen katsantokanta eivät kohtaa. Teesin ja antiteesin perusteella ei synny synteesiä, vaan diskurssi on leimallisesti kärjekkäiden heittojen viljelyä.

Toivon, että saisimme 2020-luvulla aktiivisia keskustelijoita ja mielipidevaikuttajia myös sellaisista henkilöistä, joiden väitöskirja käsittelee nimenomaan urheilua. Tällöin urheilu- ja nuorisotutkimus voisivat molemmat antaa oman panoksensa: nostaa esiin epäkohtia, ruokkia kehitystä, muistuttaa hyvistä käytännöistä ja esittää käsityksiä tulevista kehityskuluista.

On ollut hienoa havaita, että esimerkiksi nuorten urheilupolkuja tutkinut Outi Aarresola ja suomalaisen liikunta- ja urheilujärjestelmän muutoksista väitellyt Kati Lehtonen ovat usein esiintyneet asiantuntijoina eri kanavissa. Kuten todettua, erilaiset tulokulmat rikastuttavat keskustelua.

Neliönmuotoinen pala ei mene läpi kolmionmuotoisesta aukosta. Minulla tulee usein tällainen mielikuva, kun luen näkemyksiäsi koskien esimerkiksi pelaajakehitystä.

Pitkän linjan lasten ja nuorten jalkapallovalmentaja Pertti Kemppinen on esittänyt seuraavanlaisen näkemyksen pelaajakehityksestä.

”Huippujalkapalloilijan ominaisuuksia ei saavuteta ”kansalaistoiminnan” avulla: nuoret pois kadulta hyvien harrastusten pariin periaatteella. Huippupelaajien kouluttaminen, kasvattaminen ja valmentaminen ovat täsmätyöskentelyä, joka on aloitettava entistä varhaisemmassa vaiheessa. Jalkapallovalmennus kohdistuu tällöin tiettyihin täsmäalueisiin, joiden jalostaminen vaatii valmentajalta pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä sekä tietoa ja taitoa. Minulle jalkapallo on vaativa taitolaji, johon on erikoistuttava varhaisessa vaiheessa.”

Vaikka Kemppisen näkemystä ei täysin allekirjoittaisikaan, siinä on yksi keskeinen viesti. Huippupelaajakehitys ja elämänmittaisen harrastuspolun rakentaminen eivät voi perustua täysin samoihin periaatteisiin, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia niissä varmasti onkin.

Moni voi vetää valmentaja Kemppisen lausunnosta sellaisen johtopäätöksen, että siinä olisi kyse aikuisten unelmien projisoinnista lapseen. Asia on pikemminkin päinvastoin. Ainakin suomalaisessa juniorijalkapallossa on vielä liikaa välinpitämättömyyttä ja liian vähän innostamisen kulttuuria.

Saavatko lapset aitoa mahdollisuutta omien rajojensa etsimiseen vai sammuuko kipinä, kun toiminnasta puuttuu tavoite, suunta, välittäminen ja oikeanlainen tosissaan tekemisen kulttuuri? Tämä on paljon tärkeämpi kysymys kuin se, tuleeko lapsesta Litmanen vai ei.

Olen huolissani siitä, että säännölliset, voimakkaat ja osittain kärjekkäätkin näkemyksesi johtavat siihen, että urheilun toimijat eivät enää erota hyviäkään ajatuksiasi. Tällöin ennakkokäsitykset muodostavat liian korkean muurin. Vastuu on sekä sanojalla että kuulijalla. Tähän teemaan liittyy myös ajatukseni urheilun vaikutusten mahdollisimman laaja-alaisesta pohdinnasta.

Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että lapsen liikunnallisen elämäntavan kipinän sytyttäminen ei voi tapahtua vain seuratoiminnassa. Siihen tarvitaan myös perheitä. Tämänkaltaiset kannanotot ovat erittäin tärkeitä. Myös nuorisotutkijoiden näkemyksille on ehdottomasti paikkansa julkisessa keskustelussa.

Vaikka tämä kirje on osoitettu sinulle, puhuttelen kuitenkin enemmän muuta suomalaista urheiluväkeä. Ehkä asetelma henkilöityy liikaakin sinuun.

Tarvitsemme sekä urheilun ytimestä että kaukaa sen ulkopuolelta tutkijoita, valmentajia, seurajohtajia ja muita toimijoita, jotka esittävät urheilusta punnittuja argumentteja kiihkottomasti ja mahdollisimman objektiivisesti.

Loppuun haluan todeta, että toit toukokuun alussa julkaistussa Ylen jutussa esiin monia tärkeitä teemoja. Yksi niistä liittyi erilaista toimintaa tarjoavien seurojen tärkeyteen.

Esitit, että urheilussa tarvitaan erilaisia seuroja: sellaisia, jotka tarjoavat toimintaa ”niille, jotka haluavat harrastaa kevyemmin ja niille, jotka haluavat kilpailla”.

Et asettanut kilpailemista ja kevyempää harrastamista vastakkain tai korostanut kummankaan paremmuutta, vaan totesit, että molemmille malleille on paikkansa. Juuri tällaiset kannanotot vievät urheilua eteenpäin.

Toivotan sinulle terveyttä, hyvää kevättä ja uteliaisuutta tutkimustyöhön.

 

Urheiluterveisin

Erkko Meri

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s