Jalkapallokulttuuri

Ylen Jalkapalloilta – Mitä jäi sanomatta?

Osallistuin keskiviikkona 4.3. Ylen suureen Jalkapalloiltaan. Tilaisuus on katsottavissa oheisesta linkistä. Kiitos Yle, kanssakeskustelijat sekä katsojat. Lisäksi haluan kiittää henkilöitä, joilta sain tärkeää sparrausapua ennen lähetystä.

Olen koonnut tähän blogitekstiin muistiinpanot, jotka tein lähetystä varten. Olen jälkikäteen korjannut ainoastaan yksittäiset kirjoitusvirheet. Muistiinpanot on tehty Ylen etukäteen lähettämien otsikkoaiheiden perusteella.


 

Mikä on jalkapallon tilanne Suomessa?

Suomi on hyvä harrastejalkapallomaa. Olosuhteet ovat varsinkin Etelä-Suomessa parantuneet valtavasti ja jalkapallosta elantonsa saavia ihmisiä on entistä enemmän. Myös pelaajamäärät ovat kasvaneet pitkään. Näistä asioista pitää olla ylpeä, kun näkökulmana on lajin harrastaminen.

Pelkään, että Suomessa ei täysin ymmärretä sitä, mitä huipputasolle nouseminen jalkapallon kaltaisessa lajissa vaatii. Se ei voi olla kompromissien tekoa. Se, että asioita tehdään tosissaan, ei tietenkään tarkoita, etteikö jalkapallo olisi kivaa ja nautinnollista.

Suomessa on vallalla liikaa ajattelutapa, että lapsuusvaiheen jalkapallotoiminta hoituu itsestään ja määrätietoinen harjoittelu tulee aloittaa vasta nuoruusvaiheessa. Systemaattinen ja tavoitteellinen toiminta lapsuusvaiheessa voi olla todella hauskaa!

Parantuneet olosuhteet ja päätoimisten työntekijöiden määrän kasvu eivät ole kuitenkaan vielä näkyneet pelaajakehityksen laadussa. Suomalaisessa pelaajakehityksessä on juniorivalmentajan silmin kaksi kipukohtaa, jotka heijastuvat kaikkeen muuhun toimintaan. Jos näitä haasteita ei kyetä ratkaisemaan, en usko merkittävään parannukseen suomalaisessa jalkapallossa.

Ensimmäinen on toiminnan laatu lapsuusvaiheessa, 6-12-vuotiaissa (jopa ennen 6-vuotiaita). Perusta ei ole kunnossa: pelaajien motorisissa valmiuksissa on isoja puutteita, pelaajilla ei ole tullut riittävästi pallokosketuksia omalla ajalla, teknis-taktisissa valmiuksissa on puutteita ja pelaajat eivät ole kovinkaan kilpailullisia. Emme osaa pelata peliä riittävän hyvin. Toistoja ei tule tarpeeksi, toiminta ei ole riittävän kokonaisvaltaista. Kun pelaajat tulevat teini-ikään, meillä on liian vähän sellaisia pelaajia, joilla perusta on kunnossa. Menetettyjä vuosia on vaikea saada takaisin. Haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että lapsuusvaiheessa – ensimmäiset vuodet seuratoiminnassa – olisi valmentajia, jotka heittäytyvät, innostavat ja laittavat itsensä täysillä likoon. Vain näin syntyy pelaajia, joiden silmissä roihuaa jalkapallokipinä.

Lapsuusvaiheen laiminlyönnit näkyvät siinä, että nuoruusvaiheessa on vähän tasaisia pelejä, sillä erot ovat kasvaneet jo liian suuriksi. Eivät suomalaiset pelaajat jää 15-vuotiaana jälkeen muista, se tapahtuu jatkuvasti pienestä pitäen.

Suomalaisessa jalkapallossa ei ole vain yhtä isoa asiaa, joka pitäisi muuttaa, vaan valtava määrä yksittäisiä asioita. Meidän pitää omaksua jatkuvan kehittymisen periaate.

Toinen ongelmakohta liittyy seurakulttuuriin, joka on oma suosikkiaiheeni. Suomessa saattaa olla pelaajia, jotka pelaavat yhdessä ja samassa seurassa 10 vuotta, mutta eivät välttämättä sosiaalistu tai kiinnity seuraan, joukkueeseen ja lajiin millään tavalla. Lapsuusvaiheessa joukkuekoot ovat usein niin suuret, että harjoittelu on rastitoimintaa, valmentajan ja yksittäisen pelaajan välinen vuorovaikutus jää todella ohueksi, aikaa kuluu jonottamiseen ja lapsilla ei tule hiki. Lasten liikuttaminen on summittaista ja sattumanvaraista. Tällaisesta toiminnasta on vaikea innostua. Kun tähän lisätään säännöllisesti vaihtuvat peliryhmät ja se, että omasta osallistumisesta voi päättää painamalla Nimenhuudossa tai Jalkkis.netissä ”in” tai ”out”, on selvää, että merkitystä ei synny.

Liian harva lapsi sosiaalistuu Suomessa jalkapalloyhteisöön. Liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola on sanonut, että varhainen sosiaalistuminen tiettyyn kulttuuriin edesauttaa tämän alueen omaksumista osaksi yksilön maailmankuvaa. Lapset ja perheet, jotka ottavat Suomessa jalkapallon tosissaan, saavat usein kuulla jarruttelua ja ”himmaamista”.

Minusta tuntuu usein, että laadukas seura on sellainen, jossa jäsenmäärät kasvavat ja seura tarjoaa kaikille kaikkea. Milloin suomalaisessa juniorijalkapallossa aletaan keskustella toiminnan sisällöstä ja painopisteistä?

Kuva 5

Miksi Suomessa jäädään jälkeen teini-iässä?

Olen väitteestä hieman eri mieltä. Sanon, että jälkeen jäädään joka ikävaiheessa pienestä pitäen. Erot tulevat kuitenkin näkyvämmin esiin teini-iässä, sillä tuossa vaiheessa joukkueiden välillä alkaa tulla jo isoja eroja ja myös joukkueiden sisällä on hyvin suurta vaihtelua. Kun olen seurannut ulkomaisten juniorijoukkueiden pelejä, siellä pelaajien väliset erot ovat paljon pienemmät.

Sami Hyypiä Akatemiassa pelattiin vuonna 2018 24 kansainvälistä peliä, joissa suomalaiset joukkueet pelasivat ulkomaalaisia joukkueita vastaan. Pelaajat olivat 12-14-vuotiaita. Vastustajajoukkueet olivat Tanskasta, Irlannista, Hollannista ja Englannista. Suomalaiset joukkueet voittivat tasan yhden pelin varsinaisella peliajalla.

Kaikki, mitä on lapsuusvaiheessa tehty tai jätetty tekemättä, heijastuu nuoruusvaiheeseen.

Mitä haasteita teini-ikään liittyy?

  • Juniorisarjoissa ei tule riittävästi kovia pelejä. Etelä-Länsi-liigassa ja B-nuorten SM-karsinnassa on yhä pelejä, jotka ovat vartin jälkeen ohi. Kovia, kehittäviä pelejä on pakko hakea ulkomailta. Lisäisin järjestelmään myös enemmän joustoa: Jos on erittäin hyvä vuotta nuorempien joukkue, antaisin poikkeusluvan osallistua vuotta vanhempien sarjaan. Esimerkiksi KäPasta ulkomaille siirtyneet pelaajat ovat sanoneet, että ulkomaisessa akatemiassa jo pelkästään harjoituksissa on kovempi kilpailu kuin Suomessa yhdessäkään pelissä.
  • Koska pelaajat eivät ole kiinnittyneet riittävän vahvasti jalkapalloon ja laji ei ole merkityksellinen asia, kynnys jäädä pois lajin parista ei ole kovin korkealla. On luonnollista, että elämässä on myös muita kiinnostavia asioita. Sanoisin, että tämä on paljon tärkeämpi asia kuin se, että puhumme fysiikasta ja siinä olevista puutteista. Pelaajien minäpystyvyydessä voi olla aukkoja. Pelaajat eivät ole riittävän sinnikkäitä. Kaikki se, mitä on tehty tai jätetty tekemättä aikaisemmin, näkyy myöhemmin. Yksilön uskomus omista kyvyistään selvitä jostakin suorituksesta ei ole kestävällä tasolla. Lähiympäristö ei hengitä jalkapalloa.
  • Koska lapsuusvaiheessa ei ole tullut riittävän monipuolisesti ärsykkeitä, pelaajien perusta ei kestä kovenevaa harjoittelua. Kokonaisliikuntamäärät ovat jääneet liian pieniksi ennen teini-ikää. Harjoittelun tulee olla riittävän monipuolista ja kuormittaa kehoa eri tavoin. Kun lapsuusvaiheen perusta on kunnossa, pituuskasvun huippuvaiheeseen liittyviä ongelmia on todennäköisesti vähemmän. Jokaisessa joukkueessa pitäisi arvioida, pystyvätkö pelaajat tekemään laadukkaat perusliikkeet hyvin. Systemaattisesti toteutettava ja riittävän aikaisessa vaiheessa aloitettu voimaharjoittelu suojaa loukkaantumisilta. Lisäksi tärkeää olisi ongelma-alueiden aktivointi kuminauhoilla (esim. takareisi ja pakara). Näistä asioista on puhunut muun muassa Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntija Joni Ruuskanen.

Pelkän fysiikan nostaminen ongelmakohdaksi voi antaa jopa vaarallisen signaalin ja ohjata toimintaa väärään suuntaan. Joku kriittinen voisi sanoa, että puutteita on joka tasolla.

Suomalaisessa jalkapallossa seura voi saada merkittävän kilpailuedun muihin nähden, jos joku näistä kolmesta edellytyksestä täyttyy:

  • Seura kykenee laskemaan kilpatoiminnan kustannukset selvästi nykyistä alhaisemmalle tasolle, esim. 50 euroa kuukaudessa.
  • Seura pystyy tarjoamaan aidon mahdollisuuden koulun ja jalkapallon yhteensovittamiselle esimerkiksi niin, että yksittäisen ikäluokan pelaajat käyvät samaa luokkaa ja voivat harjoitella koulupäivän aikana ammattivalmentajan johdolla.
  • Seurassa on jokaisen ikäluokan läpäisevä opetussuunnitelma, jota noudatetaan ja toteutetaan monta vuotta ikäluokasta toiseen laadukkaasti.

 

Viimeinkin kisoissa, mutta onko suomalaisessa jalkapallossa kaikki hyvin?

Jos joku väittäisi, että kaikki on hyvin, niin olisin todella huolissani. Meillä Suomessa on jäänyt käymättä perusteellinen keskustelu siitä, miksi meidän pitäisi olla jalkapallossa parempia kuin olemme nyt. Meillä ei ole suomalaista identiteettiä. Harvalla seuralla on selkeä identiteetti. Identiteetti lähtee siitä, että seurat tietävät, mitä he tekevät ja miksi, missä asioissa seura haluaa olla hyvä, miten se haluaa erottautua muista. Vain näin syntyy pohjaa koko suomalaisen jalkapallon identiteetille.

Oma seurani KäPa ei ole koskaan ollut kovin suuri jäsenmäärältään. Seuran edustusjoukkue on pelannut yleensä Kakkosessa, nyt Kolmosessa. Meillä on hyvin vähän tyttöpelaajia. Mutta olemme halunneet tehdä juniorityön mahdollisimman hyvin: ammattivalmentajat pienissä ikäluokissa, kriittinen ja asioita kyseenalaistava ajattelutapa, pienet ryhmät, valmentajien keskinäinen sparraaminen ja KäPa-henki.

Välillä tuntuu, että suomalaisesta jalkapallosta puuttuu aito ylpeys olla kasvattajaseura. Kuinka Palloliitto voisi luoda seuroille intensiivejä tähän? On erilaisia hankkeita kasvattaa pelaajamääriä, mutta mikä on niiden aito vaikutus ja hyöty? Mikä on jalkapallon kantokyky?

Kääntäisin taloudelliset panostukset nuoruusvaiheesta lapsuusvaiheeseen. Jos perustaa ei hoideta kuntoon, nuoruusvaiheen satsaukset vaikuttavat liian pieneen määrään pelaajia.

Pitkäjänteisen kehityksen kannalta suuret menestyksen hetket ovat kaikkein vaarallisimpia. Suuri saavutus voi luoda mielikuvan, että jalkapallossa menee hyvin. Muiden lajien esimerkit osoittavat, että maajoukkueen menestyksellä on vain hyvin välillinen vaikutus esimerkiksi kansalliseen pääsarjaan. Hypet tulevat ja menevät. Kun Huuhkajat ja Helmarit pelaavat, on tietyllä tavalla juhlapäivä. Näitä juhlapäiviä on ehkä 15 kertaa vuodessa. Mitä teemme 350 muuta päivää? Se ratkaisee, kehittyykö suomalainen jalkapallo vai ei.

Jos ulkomaalainen jalkapallotoimija kysyisi minulta, mitä teemme paremmin kuin muut Pohjoismaat tai miksi Suomesta tulee tulevaisuudessa parempi jalkapallomaa, en osaisi vastata kysymykseen.

Suomalaiset seurat ovat tasaista harmaata massaa. Kun tehdään kaikkea, on vaikea olla missään hyvä. Sanoisin, että mitä pienempi seura on, sitä tärkeämpi sen olisi kohdistaa fokus aidosti johonkin yksittäiseen osa-alueeseen. Fokusoituminen luo myös helpommin pohjaa sille, millaisia ihmisiä seura haluaa rekrytoida.

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32

Pelaajakehitys, valmennus, harjoittelu, seuratyö, akatemiat, U15-U17-vaiheen merkitys

Pelaajakehitys yleisesti:

Suomalainen pelaajakehitys on luomutuotantoa. Yhdelläkään seuralla ei ole vielä systemaattista pelaajakehitystä samalla tavalla kuin monella eurooppalaisella seuralla. Suomalainen pelaajakehitys perustuu hyvin pitkälti omistautuneisiin perheiin sekä yksittäisiin sitoutuneisiin valmentajiin, jotka osuvat pelaajan polun varrelle. Perheet ovat isoja voimavaroja.

Suomessa pelaajan on liian helppo päästä ikäluokkansa terävimpään kärkeen. Kun pelaaja siirtyy sitten joko nuorena tai hieman vanhempana pelaajana ulkomaille, yllätys on suuri, kun samasta pelipaikasta kilpaileekin viisi yhtä hyvää pelaajaa. Voi olla, että pelaaja kokee ensimmäisen todellisen jalkapallopettymyksen vasta 16-vuotiaana.

Mielestäni on tärkeää pohtia sitä, tuleeko yhden seuran tarjota pelaajapolku 5-vuotiaasta aikuispelaajaksi asti. Jos ajattelen Huuhkajat-pelaajien polkuja, sieltä löytyy suuri määrä pelaajia, joilla on ollut juniorina kaksi tai useampi seura. Pidän jopa luonnollisena sitä, että pelaaja jossain vaiheessa vaihtaa seuraa. Tällöin korostuu se, että eri seurat hoitavat eri vaiheen laadukkaasti. Se on erittäin arvokasta, että jokin seura hoitaa ikävaiheet 6-10 erittäin laadukkaasti, minkä jälkeen pelaaja siirtyy esimerkiksi FC Honkaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla pelaajalla löytyy hyvin erilaisia reittejä.

Pelaajakehityksen näkökulmasta on tärkeää tunnistaa erilaiset polut. Pelkästään, jos katsoo nykyisten Huuhkajat-pelaajien taustoja, huomaa, että pelaajat ovat hyvin monenlaisista eri taustoista. Keskeistä on tunnistaa, mitä yhdistäviä tekijöitä pelaajien taustalta löytyy. Innostavat vanhemmat, monipuolinen liikunta, ei-ohjatun jalkapalloharjoittelun määrä ja laatu, samanhenkiset pelikaverit? Olisiko tässä kokonaisvaltaisen analyysin paikka?

Valmentajuus:

Valmennus on varmasti kehittynyt vuosien saatossa ja päätoimisten valmentajien määrä on kasvanut. Mutta olen huolissani siitä, kuinka usein valmentajat vaihtavat seuraa. Voi olla, että valmentajalla on ollut neljän vuoden aikana kolme eri seuraa. Tällaisessa tilanteessa ei synny jatkuvuutta, seura joutuu käyttämään rekrytointeihin paljon aikaa ja ennen kaikkea pelaajat elävät säännöllisessä epävarmuudessa.

Valmentajan on tärkeää tunnistaa omat vahvuutensa. Hyvä valmentaja voi olla eri tavalla. Tiedän useita laadukkaita juniorivalmentajia, joilla voi olla hyvinkin erilainen ote. Yksi tärkeimmistä kriteereistä on se, että valmentajasta ja tämän kaikesta toiminnasta aistii, että jalkapallovalmentaminen on merkityksellinen asia. Valmentajalla tulee olla aito halu valmentaa ja työskennellä lasten ja nuorten kanssa.

Valmentajien erilaisuus on lähtökohtaisesti hyvä asia. Pelaajat saavat polkunsa aikana erilaisia ärsykkeitä. Lapsuusvaiheeseen kaipaan enemmän innostajia ja sytyttäjiä, esimerkiksi sellainen kuin Pertti Kemppinen, joka yli 60-vuotiaanakin vielä pyörii, kierii ja hyppii lasten kanssa. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän kaipaisin pelin opettajia. Kuinka opetamme lapset pelaamaan peliä?

Liian harva valmentaja on tosissaan valmentamisen suhteen. En pidä lainkaan siitä, että Suomessa käytetään termiä ”nuoren sukupolven valmentajat”. Aito muutos vaatisi sen, että nuoret valmentajat tekisivät selvästi enemmän töitä, hakisivat jatkuvasti oppia ulkomailta, tutkisivat peliä väsymättömästi sekä ottaisivat ja antaisivat kritiikkiä jatkuvasti. Nyt tilanne voi olla se, että nuori valmentaja loukkaantuu heti, jos joku kyseenalaistaa asioita.

Talenttivalmennus:

Odottaisin Palloliitolta analyysiä siitä, mitkä ovat olleet talenttivalmennustuen konkreettiset hyödyt ja tulokset. Kyseessä on sen verran iso rahasumma vuosittain, että vaikutustenarviointi on ihan välttämätöntä. Kääntäisin tuesta nykyistä voimakkaamman osan nimenomaan lapsuusvaiheeseen, jossa perusta luodaan. Pelkään, että talenttivalmennus vaikuttaa liian myöhäisessä vaiheessa, sen piirissä on liian vähän pelaajia ja tuen myöntämisen kriteerit kaipaisivat tarkennuksia.

Toinen iso ongelma liittyy talenttivalmentajiin. Näiden valmentajien vaihtuvuus on liian suurta. Talenttivalmennuksen yksi ajatus pitäisi olla se, että pelaajan ja valmentajan välille syntyy pitkäaikainen tiivis valmennussuhde esimerkiksi kolmen vuoden ajan. Jos valmentajat vaihtuvat jatkuvasti, on selvää, että tällaista ”mestari-kisälli”-suhdetta ei pääse syntymään. Kuinka hyvin talenttivalmentajat tuntevat pelaajien harjoittelu- ja muun historian?

Harjoittelu:

Yksi iso haaste Suomessa on se, että joukkueet harjoittelevat usein liian pienillä alueilla. Tämä koskee sekä lapsuus- että nuoruusvaihetta. Jos alueet ovat liian pienet, pelaamisesta voi jäädä pois sellaisia kriittisiä elementtejä kuin pitkät syötöt ja niiden vastaanotto, kuljetukset ja pitkät täysvauhtiset juoksut.

Sen lisäksi, että puhumme mitä harjoituksissa tehdään, vielä enemmän pitäisi puhua siitä, mitä niiden ulkopuolella tehdään. Tässä korostuu valmentajan rooli virikkeiden antajana ja innostajana. Yksi esimerkki: valmentaja auttaa pelaajia tekemään ennen harjoituksia kentän reunaan futistenniskentän. Kisailuelementin olisi hyvä olla mukana jokaisessa harjoituksessa: se parantaa intensiteettiä, innostaa pelaajia ja opettaa käsittelemään vastoinkäymisiä.

Lapsella voi tietysti olla muitakin lajeja, mutta mikään niistä ei voi korvata pallon kanssa tehtävää työtä. Pallokosketuksia pitää tulla mieletön määrä jo pienestä pitäen. Kun lapsi huomaa olevansa hyvä jalkapallossa, olen varma, että tämä innostaa kokeilemaan myös muita lajeja.

Yksi iso kysymys on tietysti se, valmistaako harjoittelu pelaajia peliin. Toistuuko harjoituksissa sellaisia tilanteita, joita pelissä tapahtuu? Pienissä lapsissa kannatan pienepelejä, jotka aktivoivat lapsia, luovat erilaisia ongelmanratkaisutilanteita ja tarjoavat monipuolisia, pelissä toistuvia tilanteita. Erilaiset drillit voivat auttaa keskittymisessä.

Sanoisin, että liian harva valmentaja Suomessa ymmärtää lapsen herkkyysvaiheita ja hermoston kehittämistä. En usko enää siihen ajattelutapaan, että pelaaja tekee itse itsestään pelaajan. Lähiympäristö on todella tärkeä. Millaista tukea valmentajat ja vanhemmat tarjoavat?

Seuratyö:

Suomalainen seuratyö ei ole kovin kummoista. Yksi iso haaste on henkilöstön suuri vaihtuvuus ja valmentajien työnkuvat. Voivatko valmentajat aidosti keskittyä valmennustyöhön? Kuinka työnantaja sparraa työntekijöitään?

Kun olen lukenut eri seurojen valmentajien työsopimuksia, niissä on säännöllisesti tullut vastaan lainvastaisia ehtoja. Myös valmentajien koulutusmahdollisuudet seuran sisällä vaihtelevat suuresti, ja voi olla, että esimies ei lainkaan tiedä, mitä työntekijä tekee. Tämä ei ole optimitilanne kenenkään kannalta. Viime kädessä ongelmat näkyvät joukkueen tasolla. Juniorivalmentajia ei yksinkertaisesti sparrata riittävästi, ja he saattavat jäädä vaille tukea. Tulevaisuudessa menestyvät seurat, joissa valmentajat voivat hyvin.

Yhden seuran sisällä joukkueet saattavat toimia hyvin eri tavoin. Jos yksittäinen joukkue kasvaa seuraa vahvemmaksi, on selvää, että jossain vaiheessa vastaan tulee ongelmia.

Seurat eivät aina toimi niin kuin työnantajat. Mitä suuremmaksi seuran jäsenmäärä kasvaa, sitä enemmän ihmisiä täytyy pitää tyytyväisenä. Jos seurassa on hyvin erilaisilla intresseillä toimivia tahoja, jotka vaativat seuralta hyvin erilaisia asioita, on selvää, että yhteentörmäyksiä syntyy ennemmin tai myöhemmin. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan vahvoja seuroja.

Seurakulttuuri:

En ole varma, onko Suomessa vieläkään ymmärretty seurakulttuurin merkitystä. Voi olla, että seura ei tuo millään tavalla esille omia kasvattejaan. Näkyvätkö seuran värit ja logo missään? Tuntevatko pelaajat seuran muiden ikäluokkien pelaajia? Vierailevatko edustusjoukkueen pelaajat junioreiden harjoituksissa? Tästä annan tunnutuksen HJK:lle.

Haluan uskoa siihen, että seurakulttuuri kiinnittää pelaajia osaksi yhteisöä. Olen aistinut, että pelaajat, joille laji ja seura on merkittävä asia, ovat valmiita myös panostamaan lajiin enemmän. Junioripelaajat tarvitsevat esikuvia myös läheltä. Seurojen kulttuurinen juurettomuus on aito ongelma.

Kilpaileminen:

Sami Hyypiä Akatemian kyselyt osoittavat, että suomalaisten pelaajien kilpailuorientaatio on selvästi pienempi kuin esimerkiksi tanskalaisilla pelaajilla. Jo pienten lasten kohdalla harjoituksiin on järkevää lisätä kisailua. Kilpaileminen ei ole missään nimessä itsessään pahaa, ratkaisevaa on, miten se toteutetaan. Valmentajan tulee luoda sellainen turvallinen ympäristö, jossa kilpailu ei tuota ikäviä seuraamuksia. Kilpaileminen on opetettava taito siinä missä esimerkiksi pelattavaksi liikkuminen.

KäPan 10-vuotiaiden treeneissä loppupelin hävinnyttä joukkuetta harmittaa, ja se on normaalia. Jokaisen pelaajan pitää haluta voittaa, se on urheilun syvin luonne. Valmentajan tehtävä on auttaa vuorovaikutuksen ja kuuntelun keinoin pelaajaa käsittelemään pettymys.

On hämmästyttävää, että ikäluokkiensa parhaat suomalaispelaajat yllättyvät ulkomaille siirryttyään ensimmäisenä juuri kilpailun kovuudesta. Esimerkiksi tanskalaisen Midtjyllandin alkulämmittelyihin kuuluu erilaisia 1v1-kisoja, jotka valmistavat pelaajia otteluun.

Suomalaisen jalkapallon avaintoimijoiden, Palloliiton ja isoimpien seurojen sekä Olympiakomitean, pitäisi ottaa tässä asiassa aktiivisempi rooli. En ole kertaakaan kuullut esimerkiksi Palloliiton toimijoiden puolustavan kilpailun merkitystä julkisessa keskustelussa, jossa heitellään välillä hyvin erikoisia, jopa vaarallisia, kommentteja.

Kotimaan ”akatemiat”:

Yksi asia täytyy tehdä heti selväksi: Suomessa ei ole yhtään aitoa jalkapalloakatemiaa. Tällä tarkoitan sellaista ympäristöä, jossa systemaattinen ja tutkimukseen perustuva pelaajakehitysjärjestelmä läpäisisi useamman ikäluokan ja jossa harjoittelu ja pelaaminen olisi pelaajille lähes maksutonta.

Jos Suomessa halutaan perustaa akatemioita, niille pitäisi olla todella korkeat kriteerit, vrt. Sibelius Akatemia. Kaikessa taloudellisessa panostuksessa olisi mielestäni kriittistä arvioida, kuinka taloudellisen tuen piirissä olisi mahdollisimman paljon pelaajia.

Pidän tärkeänä, että akatemiat ovat riittävässä määrin seuravetoisia, sillä seurat ovat jalkapallon ydinyksikköjä ja niiden joukkueet kilpailevat toisiaan vastaan. Seuravetoisuus mahdollistaa myös seuran mahdollisen identiteetin, erityispiirteiden ja vahvuuksien hyödyntämisen. Pahimmassa tapauksessa liittovetoinen akatemia tappaa seurojen väliset luonnolliset jännitteet ja voi aiheuttaa ongelmallisia ristiriitatilanteita.

Pelaajakehityksen kannalta on kriittisen tärkeää, että pelaajan arki on yhden valmennusjärjestelmän piirissä, jolloin vältetään ristiriitaisuudet.

Näen, että Palloliiton rooli akatemiatoiminnassa on ennen muuta mahdollistaa ja sparrata. Jos toiminta on vahvasti liittovetoista, mikä on seurojen rooli? Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on useita varsin vahvoja seuroja, joilta löytyy työkalut pelaajien yksilölliseen tukemiseen. Jos akatemiaympäristö tarjotaan, se pitäisi tehdä kunnolla, ei puolivillaisesti.

Mielestäni on erittäin tärkeää, että pelaaja pelaa ainoastaan yhdessä seurassa tai akatemiassa. Toimintaympäristö ei saa olla pelaajan muusta arjesta irrallinen ympäristö (vrt. HBA Märsky, jossa pelaajat harjoittelevat ja pelaavat koko ajan).

Ulkomaiset akatemiat:

KäPasta ulkomaille siirtyneet nuoret pelaajat ovat korostaneet kilpailun kovuutta – Saksassa harjoituksissa on kovempi tempo ja tiukempi kilpailu kuin Suomessa yhdessäkään pelissä. Sillä, että ympärillä on laadukkaita pelaajia, on jopa isompi merkitys kuin harjoitteiden sisällöllä. Pelaaja on myös ulkomailla ihan erilaisen seurannan ja mielenkiinnon kohteena kuin Suomessa, vrt. U17 Bundesliiga vs. U17 SM-sarja.

Ulkomaisessa akatemiassa on myös huomattavasti helpompi saada säännöllisesti laadukkaita pelejä, joiden merkitystä ei voi millään väheksyä.

Myös koulunkäynti on aikaisempaa helpompaa sovittaa yhteen esimerkiksi lukion etäopintojen kautta.

Ulkomaisessa akatemiassa koko ympäristö heijastaa jalkapallon ja ammattilaisuuden merkitystä, pelaaja ei putoa merkityksettömyyden kuoppaan. Esimerkiksi HSV:n akatemiassa pukukoppikäytävät, harjoituskeskus ja muut yhteiset tilat luovat välittömästi kuvaa siitä, kuinka arvokas ja hieno asia jalkapallo on. Tämä on iso voimavara.

Pitää muistaa, että ulkomaille ei niin vain mennä, pelaajan täytyy olla parempi kuin paikalliset pelaajat, jotta hänestä ollaan valmiita maksamaan. Ulkomaille siirtyminen ei myöskään takaa mitään. On mielenkiintoista nähdä viiden vuoden päästä, mihin ulkomaiseen akatemiaan siirtyneet pelaajat ovat päätyneet. Tästä saadaan varmasti tärkeää infoa siitä, mitä mahdollisuuksia eri reitit tarjoavat.

Harjoittelu ulkomaisessa akatemiassa tarjoaa monesti sellaisen pohjakoulutuksen, että pelaaja ei putoa tyhjiöön, vaikka ura ei urkenisi kyseisessä akatemiassa. Pelaaja voi myös aina palata Suomeen esimerkiksi lainalle; maitojuna-puhe täytyy kitkeä pois.

Myöhempien seurasiirtojen kohdalla pelaajan CV:llä on luonnollisesti merkitystä: sillä, lukeeko pelaajan papereissa HSV vai KäPa, on ihan valtava merkitys ja pelaaja on aivan erilaisen mielenkiinnon kohteena. Pitää muistaa, että Suomi ei ole pelaajan passissa mikään vetovoimatekijä.

On erilaisia seuroja ja pelaajia. Yksi polku ei sovi kaikille. Myös sen puolesta voi esittää perusteita, että pelaajan kannattaa jäädä Suomeen. KäPan kaltaiselle seuralle se, että pelaaja siirtyy seurastamme suoraan ulkomaille, on meidän Veikkausliiga-voittomme, josta olemme valtavan ylpeitä.

Hiekka valuu tiimalasissa koko ajan. 23-vuotias pelaaja ei ole enää nuori lupaus. Pitää muistaa, että kilpailu ulkomailla on erittäin kovaa. Jos nuori pelaaja kokee tämän vasta 21-vuotiaana, shokki voi olla liian suuri ja etumatka liian pitkä. Näen aikaikkunan todella kriittisenä. Myynnin pitää tapahtua varsin pian Veikkausliiga-debyytin jälkeen (vrt. Joel Pohjanpalo), muuten pelaajan kiinnostavuus scouttien silmissä pienenee koko ajan. Suomi ei ole ensimmäinen maa, josta ulkomaiset seurat etsivät pelaajia.

Kuva 1

Pääsarjojen merkitys

Kuinka moni nuori lupaava pelaaja näkee Veikkausliigan tavoiteltavan arvoisena päämääränä? Veikkausliiga mainostaa itseään kasvattajasarjana, mutta todellisuudessa se ei ole sitä. On todennäköistä, että Suomen A-maajoukkueessa on myös tulevaisuudessa pelaajia, joilla ei ole yhtään Veikkausliiga-peliä.

Toivon, että jokainen Veikkausliiga-valmentaja tavoittelee voittoa. Näin ollen nuorten pelaajien peluuttamisen täytyy tukea tätä tavoitetta, pelkkä nuoren pelaajan peluuttaminen iän takia on siksi irrallinen tavoite.

Myös pelaajilta pitää vaatia päätöksiä: RoPS-HJK-esimerkki on osoittanut, että sopivassa ympäristössä nuori pelaaja kyllä pääsee pelaamaan, mutta sitten täytyy lähteä kauemmas. Myös pelaajilla itsellään pitää olla tietty vastuu ja päätösvalta.

Suuri ongelma nuorten pelaajien peluuttamisen kohdalla on se, että he eivät ole riittävän hyviä. Erilaiset ulkomaalaiskiintiöt ovat helposti EU-oikeuden vastaisia, mutta ne vääristävät myös kilpailua. Nuoren pelaajan kohdalla mikään ei ole niin turmiollista kuin kilpailun vääristäminen, jos se luo pelaajalle ansaitsematonta etua. Moni pelaaja ei ole myöskään valmis pelaamaan kovia pelejä. Siksi tarvitaan myös yhteistyöseuroja.

Suomessa on seurojen kesken isoja eroja. Sanoisin, että sillä on suuri vaikutus, millainen kasvattaja liigaseura itse on – löytyykö siltä pelaajatuotantoa seuran sisältä? Valmentajat tuntevat pelaajat paremmin ja voivat seurata heidän harjoitteluaan helpommin.

Juniorivalmentajan silmin pidän todella tärkeänä sitä, miten Veikkausliigasta puhutaan. On ihan selvää, että pääsarjaan ei mitenkään kävellä ja yksittäisestä ikäluokasta vain pienen pieni osa pelaa koskaan Veikkausliigassa. Seurojen on tärkeää tuoda pelaajia esille junioreiden arjessa (HJK:n esimerkki). Pidän erittäin tärkeänä sitä, että edustusjoukkueen pelaajat käyvät junioreiden harjoituksissa.

Miten Veikkausliigasta puhutaan arjessa? Jos se nähdään vain välietappina ulkomaille, on selvää, että moni pelaaja kokee merkityksettömyyttä, jos pelaaja ”jämähtää” Veikkausliigaan. Veikkausliigan arvostus on yhteydessä seurakulttuurin vahvuuteen.

Pelitempo:

Pelitempo-käsitettä käytetään Suomessa usein hyvin erilaisissa merkityksissä. Ensin pitäisi määritellä, mitä tempo tarkoittaa. Itselleni se on peliteot per aika, ei siis pelkkää juoksemista. Näen, että matala tempo voi johtua hyvin erilaisista tekijöistä:

  • Pelaajat eivät ole riittävän hyviä pelaamaan korkeatempoista peliä, joka vaatii laadukasta päätöksentekoa ja toteuttamista. Tila-aika-paineessa pelaajan suorituskyky kärsii liikaa.
  • Varsinkin altavastaajien kohdalla on strategisesti edullista ylläpitää kaikin tavoin matalaa tempoa puolikorkeassa blokissa. Tällaisen joukkueen ei ole usein järkevääkään esimerkiksi prässätä korkealta.
  • Hyvin monet eri pelitavat voivat olla korkea- tai matalatempoisia, toisin sanoen pallonhallintaan perustuva pelitapa ei suinkaan tarkoita matalaa tempoa.
  • Korkean pelitempon ylläpitäminen vaatii taustalle hyvin systemaattisen valmennusprosessin. Kuinka monessa seurassa on tällaista tietotaitoa?

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Nykyjalkapallon vaatimukset

Pelin kehitys osoittaa, että korkean intensiteetin juoksujen (n. 19-23 km/h) määrä on korkea myös tulevaisuudessa. Tällöin on arvioitava, miten asia vaikuttaa pelaamiseen. Sen sanominen, että nopeus korostuu, ei anna juurikaan infoa.

Hyvä tulevaisuuden jalkapalloilija on sellainen, joka kykenee toteuttamaan laadukkaasti ja jatkuvasti voittavia pelitekoja. Sanoisin, että näyttävyys on vähemmän tärkeää. Pelitekojen osalta kyse voi olla yksinkertaisimmillaan siitä, että puolustaja kykenee juoksemaan kylkiasennossa oikealla askeltiheydellä tai maalivahti kommunikoi topparille oikeaa sijoittumista.

Italiassa valmentava Gert Remmel on arvioinut, että pelaajien teknisessä osaamisessa ja pallonkäsittelyssä (siinä, miten nämä termit on ymmärretty Suomessa) ei ole huipputasolla isoa eroa. Olennaista on se, että kuinka laadukkaasti pelaaja kykenee toteuttamaan pallottomana täsmäliikkeitä (oikea ajoitus, suunta ja intensiteetti sekä optimaalinen peliasento).

Se, että pelaaja on kova tekemään töitä ja sitoutunut, on perusedellytys huipputasolla pelaamiselle – nämä eivät ole Suomen kilpailuetu. Vastakysymys monelle: Eikö tanskalainen pelaaja ole ahkera? Eivätkö sveitsiläiset pelaajat ole kovia tekemään töitä? Ja niin edelleen.

On selvää, että huipputason jalkapallo perustuu hyvin pitkälti automaation. Pelaajat tekevät enemmän, miettivät vähemmän. Remmel on sanonut, että toimintastrategia on tärkeämpi kuin etsintästrategia.

Tulevaisuuden pelaaja kykenee tekemään korkean tason täsmäliikkeitä kaikissa pelin vaiheissa, transitiopelaamisen merkitys on kriittinen. Esimerkki: hyvän ja vähemmän hyvän pelaajan erottaa esimerkiksi siinä, millaista liikettä ja askellusta hyödyntämällä pelaaja puolustaa selustaa ja syö vastustajan pallolliselta pelaajalta tilaa.

Perparim Hetemaj ei ole ollut ulkomailla enää niin sanottu ”näyttävä” pelaaja samalla tavalla kuin Suomessa, mutta hän on tehnyt upean uran, koska on kyennyt toteuttamaan voittavia, joukkuetta hyödyttäviä pelitekoja korkealla tasolla.

Joukkueen on vaikea pärjätä korkealla tasolla, jos sillä ei ole täsmällisesti organisoitua pallonhallintavaihetta. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen pelaajan on osattava käsitellä palloa. Ajatus esimerkiksi puujalkatoppareista alkaa olla aikansa elänyt.

Pelaajan henkiset ominaisuudet ovat kriittinen tekijä myös tulevaisuudessa. Monissa puheenvuoroissa on tuotu esille, että huippupelaajan arki on loppujen lopuksi aika tylsää puuhaa. Olennainen kysymys on, kuinka moni pelaaja kykenee elämään arkensa niin, että se on kurinalaista toistojen toistamista päivästä toiseen.

Suomalainen jalkapalloympäristö ei valmista tähän, sillä meillä pelaajien arviointi perustuu yhä liikaa wau-efekteihin, tekoihin, jotka ovat kyllä näyttäviä, mutta eivät välttämättä pelitehokkaita. Esimerkki: näyttävä ulkosyrjäsyöttö, joka pysähtyy ensimmäiseen toppariin vs. pienessä tilassa toteutettu pallon suojaaminen ja rikkeen hakeminen. Mitä pelitekoja arvostamme?

 

Miten Suomi-futis pysyy kehityksen mukana?

Oppien hakeminen ja kansainvälinen kosketus:

Säännöllinen kansainvälinen kosketus on välttämätön. Tässä suhteessa pidän Sami Hyypiä Akatemian toimintaa tärkeänä. Se on valmentajille paikka käydä keskustelua ulkomaalaisten kollegoiden kanssa. Vertailutiedot ulkomaisiin pelaajiin antavat tärkeää tietoa siitä, mikä on suomalaisten pelaajien suhde ulkomaalaisiin. Tältä osin pidän tärkeinä etenkin henkisiä valmiuksia koskevia kyselyitä.

Pidän suorastaan välttämättömänä, että lajin kattojärjestössä, Palloliitossa, on myös ulkomaalaisia osaajia. Huippu-urheilussa tarvitaan diversiteettiä, ajattelua perinteisen piirin ulkopuolelta. Ricardo Duarten rekrytointi valtakunnalliseksi koulutuspäälliköksi oli elintärkeä rekrytointi ja on valtavan suuri sääli, että liitto menetti hänet niin pian. Koska Suomi on tai ainakin meidän pitäisi olla osa kansainvälisen jalkapallon kehitystä, on selvää, että tarvitsemme impulsseja ja ärsykkeitä jatkuvasti myös ulkomailta.

Tapasin viime kesänä suomalaisen Iikka Miettisen, joka oli toiminut Pietarin Zenitissä yli viisi vuotta. Kuulin, että näiden vuosien aikana vain yksittäiset valmentajat olivat olleet Miettiseen yhteydessä. Pidän erikoisena, jos emme ole säännöllisesti yhteydessä niihin harvoihin suomalaisiin valmentajiin, jotka työskentelevät ulkomailla. Kuinka paljon meiltä jää tärkeää informaatiota saamatta, vaikka kontaktihenkilö olisi vain yhden puhelinsoiton päässä?

Olen joskus ehdottanut, että Palloliiton, seurojen ja mahdollisesti Olympiakomitean pitäisi luoda yhdessä koulutusstipendi, jolla 5-10 suomalaista juniorivalmentajaa saisivat vuosittain puolen vuoden opiskelujakson Lissabonin, Kölnin tai Liverpoolin yliopistoissa keskittymisalueenaan jalkapallovalmennus. Mallissa stipendin antaja kustantaisi esim. 50 % kustannuksista ja loppuosa jäisi juniorivalmentajan omavastuuosuuden piiriin. Stipendiä vastaan juniorivalmentaja sitoutuisi jakamaan saamiaan oppeja suomalaisille seuroille. Tämä malli olisi huomattavasti tehokkaampi kuin se, että valmentajat pyörivät viikon Dortmundin akatemiassa ottamassa kuvia treeneistä.

Kovat kansainväliset junioripelit ovat tärkeitä. Parhaimmillaan ne vahvistavat merkittävällä tavalla pelaajien minäpystyvyyttä. Kun pelaajat ovat päässeet pelaamaan pienestä iästä lähtien muita pohjoismaalaisia ja keski-eurooppalaisia joukkueita vastaan, pelaajille säilyy koko ajan kosketuspinta koviin peleihin. Parhaimmillaan nämä kantavat poikien maajoukkuepeleihin asti. Minulla on aavistus, että tämä on voinut osaltaan vaikuttaa jopa siihen, että nuorten pelaajien sopeutuminen ulkomaisiin akatemioihin on helpompaa, sillä heillä on käsitys kilpailun laajuudesta ja pelaajien keskimääräisestä tasosta. Näin ei ollut asianlaita esimerkiksi omina juniorivuosinani.

On selvää, että esimerkiksi Ekkono-metodi ei yksinään ratkaise suomalaisen pelaajakehityksen ongelmia. Jäsenneltynä ja loogisena valmennusjärjestelmänä se tarjoaa valmentajille kuitenkin hyödyllisiä työkaluja ja laajentaa ymmärrystä pelistä. Moni valmentaja on sanonut, että Ekkono-koulutukset ovat olleet parhaimpia Suomessa järjestettäviä koulutuksia. Olisi hölmöä, jos emme hyödyntäisi tätä yhtenä tietolähteenä valmennuksen kehittämisessä. Hyvä valmentaja kykenee rakentamaan oman filosofiansa ja metodinsa erilaisesta aineksesta.

On selvää, että kopiointiin liittyy vaaroja. Kaikessa jalkapallotoiminnassa on otettava huomioon viitekehys: Millainen seura olemme? Millaisia valmentajia olemme? Millaisia pelaajia meillä on? Kun ymmärrämme sen kontekstin, jossa toimimme ja tunnistamme omat vahvuudet ja heikkoudet, eri valmennusmetodit voivat antaa paljonkin.

Jalkapallo on universaali peli. Kilpailu on äärettömän kovaa, ja Suomessa on ihan välttämätöntä olla ymmärrystä siitä, mitä syvemmän jalkapallokulttuurin maissa on tehty. Valmentajat voivat käydä Ekkono-koulutuksissa säännöllisesti Eerikkilässä, he saavat harjoituksistaan palautetta, vuorovaikutus on jatkuvaa; näin ollen on selvää, että metodi on mahdollista omaksua syvemmin kuin esimerkiksi ”Ajax-videoita katselemalla”.

Keskustelu suomalaisen jalkapallo kilpailuedusta on turhaa niin kauan kuin emme saa lasten valmennusta ja seurojen toimintaa paremmalla tolalla. Vasta, kun nämä perusvaatimukset ovat riittävällä tolalla, voimme alkaa etsiä kilpailuetua yksityiskohdista. Olen usein pohtinut, että meidän pitäisi saada vanhemmat paremmin mukaan pelaajakehitystalkoisiin. Jos olisin Palloliitossa päättävässä roolissa, rekrytoisin liittoon urheilupsykologin, jonka tehtävänä olisi valmentajien ja vanhempien kouluttaminen teemalla ”Kuinka tukea lasta ja nuorta tavoitteellisessa urheilutoiminnassa?”.

Blogiin

Millaisia pelaajia Suomessa kasvatetaan?

En kannata lainkaan ajatusta siitä, että olisi olemassa jokin suomalainen pelaajatyyppi, muotti, johon pelaajia pitäisi asettaa. Sellaiset ominaisuudet kuin työnteko, ahkeruus, luotettavuus ja rehellisyys (kaikki nämä ovat myös hyvin löyhiä kuvauksia) ovat nykyään ihan perusvaatimuksia. En pysty ainakaan itse sanomaan, millainen on ruotsalainen pelaajatyyppi tai itävaltalainen pelaajatyyppi. Maajoukkuejalkapallossa erot tulevat ennen muuta pelitavallisten valintojen kautta, ajattelen.

Pelaajakasvatuksessa näen kaikkein tärkeimpänä kokonaisuutena sen, että luomme perustan eli lasten valmennuksen niin laadukkaaksi, että kun pelaajat tulevat 15 vuoden ikään, sellaisen pelaajien määrä, joilla ammattilaisuus on vielä tavoiteltava päämäärä, olisi kolminkertainen. Tästä olisi suorana vaikutuksena se, että kovia joukkueita olisi ison kentän peleissä enemmän ja tasaisia pelejä olisi viikosta toiseen.

Millä lasten valmennus sitten saadaan laadukkaammaksi?

  • Ryhmäkokoihin pitäisi kiinnittää selvästi nykyistä enemmän huomiota. Pelaajakehityksen kannalta on suuri ongelma, jos yhtä valmentajaa kohden on 20 pelaajaa. Toistot ja tekeminen jäävät liian alhaiseksi, eikä pelaaja koe merkitystä lajia kohtaan. Seurojen tulee kiinnittää enemmän huomiota valmennusresursseihin pienissä ikäluokissa, rajoittaa ikäluokkien kokoa tai muulla tavoin huolehtia optimaalisesta joukkuekoosta. Joukkueen käsite on häilynyt suomalaisessa juniorijalkapallossa.
  • Palloliiton talenttituesta pitäisi käyttää vähintään puolet valmennusosaajien palkkaamiseen aloittaviin ikäluokkiin. Jos ensimmäiset vuodet hukataan, pelaajakehityksen seuraavat vaiheet voivat olla haastavia.
  • Lapsuusvaiheeseen tarvitaan valmentajia, jotka heittäytyvät, innostavat ja sytyttävät sekä valmentavat vaatteet kumirouheessa. Mikään ei ole niin tärkeää kuin innostaa pelaaja leikkimään pallon kanssa myös vapaa-ajalla. Seurojen tulee panostaa nykyistä enemmän vuorovaikutuksen kouluttamiseen ja tunnistaa rekrytoinneissa valmentajat, joilla on hyvät pedagogiset taidot.
  • Palloliiton ja Jyväskylän yliopiston yhteistyö on hyvä alku. Toivoisin jalkapalloprofessuurin lisäksi aitoja yhteistyömalleja myös kandidaatti- ja maisterivaiheen opintoihin. Yksi vaihtoehto voisi olla opintopisteiden saaminen juniorivalmennuksesta. Kannustaisiko tämä nykyistä useampia opiskelijoita valmentamisen pariin?

Pelaajatyypit

Moni suomalainen junioripelaaja pelaa yksittäisen väläytyksen tai näyttävyyden kautta, ei niinkään tehokkuuden tai tarkoituksenmukaisuuden kautta. Tämä vaikuttaa paljon siihen, miten pelaajatyyppejä arvotetaan. Tunnistammeko esimerkiksi pelaajat, jotka eivät tee näyttäviä kikkoja, mutta eivät menetä palloa koskaan? Kun pelaajia arvioidaan, arvioinnin tueksi olisi tärkeää ottaa dataa itse pelaamisesta.

Suomesta tulee paljon keskikenttäpelaajia – miksi?

  • Monien junioripelaajien motorisissa valmiuksissa on puutteita, ja esimerkiksi kyky räjähtäviin suunnanmuutoksiin saattaa puuttua. Jos puutteita on liikaa, ne saattavat ohjata pelaajaa laidasta kohti keskustaa, jossa liikkumisen mallit ovat erilaiset.
  • Suomessa harjoitellaan usein pienillä alueilla ja suurilla pelaajamäärillä. Tämä johtaa helposti siihen, että tietyt toiminnot, kuten kuljettaminen ja ohittaminen, vähenevät syöttämisen kustannuksella. Tällä on varmasti vaikutusta siihen, mitkä ominaisuudet jalostuvat ja mitkä eivät.
  • Millaista on nuoruusvaiheen fyysinen harjoittelu? Johtaako vääränlainen harjoittelu ja väärin rakennettu viikko-ohjelma siihen, että pelaajien nopeusominaisuudet kärsivät, eivätkä pelaajat palaudu riittävän hyvin?
  • Miten Suomessa opetetaan ohittamista, harhauttamista ja kuljettamista? Varsinkin aikaisemmin harhauttaminen ja ohittaminen on nähty isoina liikkeinä, kuten tupla-askelharhautuksina. Ovatko nämä parhaita työkaluja laitapelaajille? Pitäisikö näille pelaajille opettaa enemmän rytminmuutoksen ajoittamista, vastustajan peliasennon havainnointia ja oikeita kosketuspituuksia?

 

Mikä on Suomen identiteetti?

Suomalaisen jalkapallon identiteetti on tällä hetkellä se, että mitään identiteettiä ei ole. Tai ehkä identiteetti on se, että meillä on verrattain hyvää harrastustoimintaa.

Jalkapallon identiteetti on väkisinkin yhteydessä suomalaiseen yhteiskuntaan ja urheiluun yleisesti. Jalkapallon on tunnistettava oma paikkansa esimerkiksi suhteessa perhe-elämään ja kouluihin. Jos urheilussa toimitaan täysin eri pelisääntöjen nojalla, ristiriidat ovat väistämättömiä.

On syytä huomauttaa, että meillä Suomessa on jäänyt käymättä keskustelu siitä, miksi identiteetti on tärkeää. Sanoisin, että identiteetti on tärkeää siksi, että se mahdollistaa omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistamisen sekä merkityksen löytämisen.

Koska seurat ovat jalkapallon ydinyksikkö, pidän kaikkein tärkeimpänä sitä, että seuroilla on identiteetti. Identiteetti rakentuu siitä, mitä seura haluaa olla. Palloliiton tehtävänä taas on tukea seuroja näissä tavoitteissa. Kun seuroilla on identiteetti ja käsitys omasta olemuksestaan, seurojen välille muodostuu helpommin jännitteitä. Samalla seurat tiedostavat oman roolinsa ja voivat vahvistaa sitä. Kun seura tiedostaa identiteettinsä, se voi myös helpommin houkutella ihmisiä, jotka jakavat samat arvot.

Näen, että suomalaisessa jalkapallossa ei ole välttämätöntä olla yhteistä identiteettiä, koska seurojen välillä on isoja eroja. Sen sijaan esimerkiksi maajoukkueilla olisi syytä olla yhtenäinen peli-identiteetti U15-ikäluokasta Huuhkajiin ja Helmareihin, koska se mahdollistaa loogisen jatkumon poika- ja tyttömaajoukkueista pyramidin huipulle. Sama pätee seurojen sisällä. Kun seuroilla on erilaisia identiteettejä, ne saattavat kasvattaa erityyppisiä pelaajia, mikä voi olla myös iso vahvuus. Eiväthän kaikki ruotsalaisetkaan seurat ole samanlaisia.

 

Kopioidaanko, jalostetaanko vai luodaanko omaa?

Suomi on osa eurooppalaista jalkapalloa, pelaajamme lähtevät säännöllisesti Eurooppaan ja tänne tulee muualta pelaajia, emme siis ole eristyksissä muista. Rajojen eristäminen muista maista ei ole enää tätä päivää. Pitäisin hyvin hölmönä, jos emme seuraisi mitä muualla tehdään.

Monessa lajissa on tapahtunut merkittävää kulttuurinmuutosta, kun suomalainen ja ulkomaalainen ajattelu ovat kohdanneet. Robert Petersen koripallossa, Vladimir Jursinov jääkiekossa, Mauro Berruto lentopallossa, ja niin edelleen. Eurooppalaisessa jalkapallossa tätä on tapahtunut myös aikojen saatossa, tunnetuimpana esimerkiksi ehkäpä Johan Cruyff FC Barcelonassa.

On ihan selvää, että jalkapallo on sidoksissa muuhun yhteiskuntaan. Siksi asioita kopioitaessa pitää tunnistaa se ympäristö, jossa toimitaan. Jalkapallon peruslainalaisuudet ovat kuitenkin periaatteiltaan samat.

Ulkomaiset osaajat tuovat usein sellaisia ajatuksia ja näkökantoja, jotka ovat meille uusia ja vieraita. Tämä pakottaa reflektoimaan omaa suhdetta lajiin sekä kyseenalaistamaan aikaisemmin opittuja tapoja. Ajattelen, että paras lopputulos saadaan, kun suomalainen ja ulkomaalainen ajattelutapa kohtaavat. Mutta sitä ei voi pitää minään itsestäänselvyytenä, että tänne haluaa osaajia. Meillä pitää olla tarjota heille jotakin konkreettista. Lisäksi kulttuurien törmäytyksen tulee olla riittävän pitkäaikaista.

Yhdenkään mallin kopiointi Suomeen ei ole järkevää, ei Belgian mallin, ei Islannin mallin, ei Ruotsin mallin. Syy on yksinkertainen: jokainen järjestelmä on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan.

Jos poimimme esimerkiksi Belgiasta pelaajakehityksen päälinjat, emme välttämättä huomaa sitä, a) kuinka seurat toimivat, b) mikä on muun liikunnan merkitys, c) mikä on jalkapallon yhteiskunnan asema, jne. Siksi aina pitäisi muistaa kolme kysymystä: 1) Miksi tämä valinta voisi auttaa meitä? 2) Miten sitä voidaan hyödyntää Suomessa ja 3) Mitä muita asioita meidän pitää tunnistaa?

Acamp_2017_58

Seurojen Palloliitto

Näen, että Seurojen Palloliitto -uudistus siirtää Suomen vasta allikosta ojaan. Uudistus ei tietenkään ratkaise vielä mitään. Kuten talenttivalmennustuen kohdalla, toivoisin myös organisaatiouudistuksen osalta säännöllistä vaikutustenarviointi siitä, mitä konkreettista hyötyä uudistus on tuonut.

Se, että resursseja vapautuu hallinnosta kentälle, on tietysti tärkeää. Toisaalta lisäresurssit eivät auta, jos ajattelutavassa ei tapahdu muutosta. Suomalaisen jalkapallon asenneilmasto ei tue tosissaan tekemisen kulttuuria. Miten on esimerkiksi mahdollista, että Palloliiton työntekijät ovat työtehtäviensä aikana Ylen kisastudiossa? Kaikella on merkitystä.

Palloliiton henkilöstövalinnoissa on ollut uudenlaista ajattelua, esimerkiksi Ville-Pekka Inkilän rekrytointi tutkimus- ja kehitystoiminnan päälliköksi sekä Ricardo Duarten palkkaaminen koulutuspäälliköksi. Olen kuitenkin huolissaan siitä, miten kauan nämä osaajat pysyvät liiton tehtävissä. Pahin pelkoni on, että liiton toimintakulttuuri tylsyttää ammattitaitoiset tekijät.

 

Huuhkajat ja EM-kisahuuma

Miten Huuhkajien menestys voi vaikuttaa kotimaisen jalkapallon kehitykseen?

Sanoisin, että menestyksellä ei ole suurtakaan merkitystä ruohonjuuritason toimintaan. Kisapaikan tuomat lisäresurssit voivat tietysti mahdollistaa joitakin strategisia painotuksia, mutta Huuhkajien menestys tai menestymättömyys ei kerro paljoakaan juniorifutiksen tämänhetkisestä tilasta. A-maajoukkue on pyramidin huippu ja junioritoiminta perusta, ja näiden kahden kokonaisuuden suhde on aina välillinen.

Jalkapallon medianäkyvyys varmasti paranee, millä voi olla vaikutusta lajin kiinnostavuuteen perheiden parissa. Toisaalta jalkapallo on jo harrastetuin lajin, joten mihinkään isoon loikkaan en usko. Lisäksi toivoisin, että lajin valintaan ei perheissä vaikuttaisi ensisijaisesti se, miten miesten maajoukkue sattuu pärjäämään.

 

Mitä on jo tehty?

Pintatason jalkapallokulttuuri on elävöitynyt. Huuhkajien karsintapolusta on tulossa kirja, laji on saanut medianäkyvyyttä, on tämä keskustelutilaisuus. Buumit tulevat nopeasti, mutta ne myös katoavat lyhyessä ajassa. Siksi Huuhkajien menestystä ei voi käyttää kovinkaan merkittävänä mittarina lajin kokonaistilasta. Vastaava ilmiö on nähty aikaisemmin jo koripallossa. Vaikka Susijengit on herättänyt suuren huomion, Korisliigan yleisömäärissä ei ole tapahtunut muutosta ja pääsarjaa vaivaa monet ongelmat.

 

Mitä täytyy tehdä?

Toivoisin, että seurat hyödyntäisivät omia kasvattejaan paremmin arjessa ja viestinnässä. Harva seura esimerkiksi kertoo, että ketkä A-maajoukkuepelaajat ovat juniorina pelanneet samassa seurassa. Esikuvilla on suuri vaikutus varsinkin, jos he tulevat samasta yhteisöstä. EM-kisat mahdollistavat tästä näkökulmasta seurakulttuurin edistämisen. Olarin Tarmo, Sibbo Vargarna, Halkian Alku, Turun Nappulaliiga, jne.

Suuret menestyksen hetket ovat siitä vaarallisia, että ne voivat sokaista hetkelliseksi ja se seikka unohtuu, että kehityksen on jatkuttava. Epäkohtien esille nostaminen voi olla vaikeaa, jos Huuhkajat menestyy. Siksi kipukohtiin pitää erityisesti laittaa huomiota.

Huuhkajien menestyksen syyt pitää analysoida perusteellisesti. Missä joukkue onnistui ja miksi? Perusteellisen analyysin tarkoitus on luoda pohjaa tulevalla toiminnalle.

 

Mitä täytyy tapahtua tällä vuosikymmenellä, että jalkapallo on vahvistanut paikkansa ykköslajina?

  • Pääsarjatason seurojen olosuhteet täytyy saada samalle tasolle kuin esimerkiksi Seinäjoella -> laadukkaat olosuhteet luovat pohjan ammattiurheilulle ja merkityksen syntymiselle junioritoimijoiden parissa
  • Lasten jalkapallotoimintaa täytyy terävöittää ja seurojen on otettava isompi paikallinen ja alueellinen merkitys, laadukas juniorityö ja pitkäjänteinen seurakulttuurin kehittäminen näkyvät ennemmin tai myöhemmin myös pääsarjatasolla
  • Suomen on pidettävä jatkuva kansainvälinen kosketus tutkittuun tietoon ja jalkapallon kehitykseen ulkomailla, Palloliiton ja Jyväskylän yliopiston yhteistyötä tulee jatkaa ja edistää myös muilla osa-alueilla, 2030 Suomessa pitäisi olla jalkapallovalmennuksen maisteritutkinto

 


 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s