Haastattelu

”Jo riittää kilpailun demonisointi!” – Kokeneiden junioritoimijoiden mukaan kilpailemista täytyy vaalia lasten ja nuorten jalkapallossa

Kilpaileminen ja kilpailu ovat käsitteitä, jotka toistuvat suomalaisessa jalkapallokeskustelussa usein. Monissa puheenvuoroissa kilpailu nähdään negatiivisena asiana. Miten kilpailemisen käsite pitäisi sitten ymmärtää?

Kolme kokenutta junioritoimijaa kertoo ajatuksistaan liittyen kilpailuun lasten ja nuorten jalkapallossa. Toimijoiden viesti on sama: kilpailu kuuluu luonnollisena osana lasten ja nuorten jalkapalloon, ja kilpaileminen on keskeinen osa pelaajakehitystä.


”Kilpailua ei todellakaan pidä nähdä minkäänlaisena mörkönä”

Kasvatustieteen maisteri Kari Naakka on työskennellyt opettajana yli 20 vuotta. Hän on toiminut juniorivalmentajana HJK:ssa 15 vuotta ja suorittanut muun muassa UEFA A -kurssin sekä valmentajan ammattitutkinnon. Naakka on HJK:ssa U15 Akatemian päävalmentaja.

 

”Valitettavasti suomalaisessa jalkapallokeskustelussa ja varsinkin silloin, kun kysymyksessä on juniorijalkapalloilu, kilpailu ja kilpailullisuus nähdään liian usein jonakin negatiivisena ja jopa haitallisena asiana.

Mielestäni kilpailu on olennainen ja luonnollinen osa urheilua. Sitä ei todellakaan pidä nähdä minkäänlaisena mörkönä, vaan olennaisena ja tärkeänä osana pelaajakehitystä.

Useimmat lapset innostuvat ja nauttivat kilpailemisesta, kun se toteutetaan oikein. Suurimmalle osalle valmentajista on varmasti tuttua, että intensiteetti paranee heti, kun jokin harjoite muuttuu kilpailuksi.

Kilpailu ikään kuin tempaa mukaansa ja pelaajat antavat kaikkensa, koska pääsevät testaamaan ja vertaamaan osaamistaan kilpailemisen kautta. Kilpaileminen kannustaa ja motivoi tekemään parhaansa ja laittaa pelaajat tilanteeseen, jossa useampi yksilö toimii omien kykyjensä ylärajoilla. Tämä nostaa kaikkien vaatimustasoa ja parantaa harjoitusten laatua.

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Mielestäni lasten jalkapallossa kilpailu ei saa tarkoittaa pakonomaista voitontavoittelua. Kun ympäristö on turvallinen ja on lupa tehdä virheitä ja välillä myös epäonnistua, kilpailu on terveellä pohjalla.

Vaikka kilpailullisuutta korostetaan, pelaajille pitäisi samanaikaisesti opettaa myös sitä, kuinka pettymyksiä käsitellään. Kun kilpaileminen on osa pelaajien arkea, jokainen pääsee kokemaan sekä onnistumisia että pettymyksiä.

Uskallan väittää, että lapset unohtavat tappiot nopeasti, mutta muistavat onnistumiset pitkään.

Pieniä pettymyksiä on hyvä kohdata ja opetella sietämään tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Joukkueurheilu tarjoaa tähän erinomaisen ympäristön. Sekä positiivisten että negatiivisten kokemusten ja tunteiden jakaminen joukkuekavereiden kesken paitsi kasvattaa ja valmistaa elämään, myös luo elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Sami Hyypiä Akatemiassa tehtyjen testien perusteella suomalaispelaajat eivät ole keskimääräisesti niin kilpailuorientoituneita kuin esimerkiksi samanikäiset tanskalaispelaajat Midtjyllandissa. Parhaita suomalaispelaajia yhdistää voimakas tehtäväorientoituminen samoin kuin tanskalaisiakin, mutta kilpailuorientaatiota mitattaessa suomalaiset ovat selvästi jäljessä.

Mielestäni tämä ero näkyy valitettavasti myös peleissä ja koen, että Suomessa pitäisikin pohtia, kuinka saisimme lisättyä kilpailullisuutta varsinkin nuoruusvaiheessa.

Kari Naakka, kuva

Kari Naakka (vasemmalla) on valmentanut junioripelaajia HJK:ssa 15 vuoden ajan. Valmentaja on tehnyt havaintoja kilpailullisuudesta muun muassa kansainvälisissä junioriturnauksissa.

Kilpaileminen ohjaa tavoitteellisuuteen ja luo mahdollisuuksia kokea enemmän onnistumisen elämyksiä. Kilpaileminen myös opettaa pelaajille pitkäjänteisyyttä ja työnteon merkitystä, kamppailemista ja niin sanotulta mukavuusalueelta poistumista.

Mielestäni nämä ovat asioita, jotka valmistavat elämään yleisemminkin.

Törmään työssäni luokanopettajana aiempaa selvästi useammin tilanteisiin, joissa koululaisten kyky käsitellä pieniäkin pettymyksiä on luvattoman heikko. Pelkästään se, että joutuisi poistumaan mukavuusalueeltaan ja tekemään tehtävän, joka ei oppilaan omasta mielestä ole hauska tai mukava, on nykypäivänä osalle koululaisista syy kieltäytyä tekemästä mitään.

Kun kyky käsitellä omia tunteita on tällä tasolla, on selvää, että jossakin vaiheessa tulee ongelmia.

Lapsista, jotka urheilevat tavoitteellisesti, näkee todella usein sellaisia asioita kuin keskittymiskyky, pitkäjänteisyys, toisten huomioiminen ja oman ajankäytön suunnittelu.

Kilpailuun liittyviä ongelmia saattaa syntyä, mikäli pelaaja ei ole tottunut lainkaan
kilpailemaan ja hän joutuu yhtäkkiä ympäristöön, joka on hyvin erilainen kuin aiempi ympäristö.

Mikäli ero on liian iso ja onnistumisia ei tule, harva sietää tällaista tilannetta kovin kauaa. Tästä syystä olisi tärkeää pystyä tarjoamaan erityisesti lapsivaiheessa kaikille omantasoista tai ainakin lähellä omaa tasoa olevaa toimintaa.

En usko, että kilpailullisuudella sellaisenaan on kovinkaan paljon negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun kilpailullisuus toteutetaan oikein.

Mielestäni on tärkeää jo varhain opettaa myös vastustajien kunnioittamista niin tappioiden kuin voittojenkin hetkillä.

Varoisin myös liiallista voittajien esille nostamista varsinkin lapsivaiheessa, vaikka yleisesti olenkin sitä mieltä, että positiivista palautetta annetaan harvoin liikaa.

20190907_154419

Suomalainen jalkapallo ei ole kilpailullista. Liian usein törmää esimerkiksi siihen, että harjoituksissa pelattavien pelien tuloksilla ei ole merkitystä tai pelaamisen sijasta vain pelaillaan. Lisäksi harjoitusten tai pelien intensiteetti on alhainen, ja oman joukkueen jäädessä tappiolle luovutetaan.

Toki Suomessakin on paljon seuroja, joissa tehdään laadukasta työtä ja joissa on jo tiedostettu tämä tilanne ja myös tehty toimenpiteitä asioiden kehittämiseksi. Tässä on siis selkeästi menty parempaan suuntaan, mutta toivoisin silti, että kilpailullisuus näkyisi toiminnassa nykyistä voimakkaammin.

Lisäksi tarvitsisimme enemmän tasaisia, merkityksellisiä ja kilpailullisia pelejä. Nyt esimerkiksi U13-U15-ikäisissä Palloliiton lopputurnaukset pelataan jo elokuussa ja sen jälkeen homma ikään kuin lässähtää, kun kauden huipentuma on ohi. Mielestäni nuo turnaukset pitäisi pelata vasta syksyllä kauden päättyessä.

Mielestäni olennaisinta on opettaa pelaajille jo varhaisessa vaiheessa, että kilpaileminen on paitsi palkitsevaa, myös monin tavoin kehittävää. Kilpailu pitää tuoda pelaajien arkeen. Esimerkiksi meillä HJK:ssa tietyt harjoitteet pyritään toteuttamaan niin, että kilpailu ja kilpaileminen ovat vahvasti mukana.

Kilpailullisuus ja tavoitteellisuus kehittävät pelaajia. Kehittymisen myötä pelaajat kiinnittyvät ja rakastuvat lajiin.

Sen ymmärtäminen, että tuntuu paljon hienommalta saavuttaa jotakin, kun on ensin joutunut tekemään saavutuksen eteen paljon työtä, on mielestäni asia, jota pitäisi korostaa enemmän.

Lisäksi kilpailullisuudesta keskusteltaessa pitäisi muistaa, että kilpailullisuus ei tarkoita sitä, että toiminta olisi jotenkin vähemmän hauskaa tai että se olisi totista ja ilotonta.

Kilpailullisuus on tietysti erilaista eri ikävaiheissa ja taitavasti toteutettuna se tuo toimintaan valtavasti lisäarvoa.

Joukkueeni ovat pelanneet paljon kansainvälisiä pelejä. Mielestäni näissä peleissä kilpailullisuus korostuu, koska intensiteetti peleissä on yleensä korkea ja esimerkiksi kamppailupelaaminen on eri tasolla kuin Suomessa. Tämä asia toistuu varmaan jokaisen suomalaisen valmentajan kommenteissa.

Aika usein kv-peleissä huonommatkin vastustajat tekevät peleistä odotettua tasaisempia ja vaikeampia, koska pelaajien kilpailullisuus on paremmalla tasolla.

Euroopassa pelaajien välinen kilpailu pelipaikoista ja pelaamaan pääsemisestä on paljon kovempaa kuin meillä Suomessa. Mielestäni se näkyy ihan suoraan pelaajien työmoraalissa ja ylipäätään asenteessa.

Toki meillä Suomessakin on paljon pelaajia, joilla on loistava asenne ja työmoraali, mutta väitän meidän olevan silti tässä keskimääräisesti paljon jäljessä. Uskon silti, että tässäkin asiassa Suomessa on menty eteenpäin viime vuosina. Meillä on aiempaa enemmän jalkapalloon tavoitteellisesti suhtautuvia nuoria pelaajia.

Osaltaan tähän on varmasti vaikuttanut se, että yhä useammat suomalaisseurojen
juniorijoukkueet pelaavat kovia kansainvälisiä pelejä. Pelaajat pääsevät jo varhain näkemään, mikä on heidän ikäluokkansa taso muualla Euroopassa.

Pelaajat ymmärtävät, kuinka hyviä heidän täytyy olla pärjätäkseen kilpailussa.”


 

”Urheilun puhtain arvo on kilpaileminen”

Valmentaja ja valmennuskouluttaja Kyösti Lampinen työskenteli Eerikkilän Urheiluopiston Valmennuskeskuksen johtajana vuosina 2011-2019. Hän johti valmennuskeskuksen yhteydessä toimivaa Sami Hyypiä Akatemiaa yhdeksän vuoden ajan. Jalkapallon lisäksi Lampinen on toiminut myös salibandyn, squashin, alppihiihdon ja jääkiekon parissa.

 

”Suomi on kilpailuyhteiskunta, ja urheilun puhtain arvo on kilpaileminen. Kun mennään lapsiin ja nuoriin, on mielestäni ihan ymmärrettävää, että urheilussa kilpaillaan ja kilvoitellaan.

Jos lasten ja nuorten urheilua kohtaan esitetään kritiikkiä, katse pitäisi kääntää aikuisiin, valmentajiin ja lasten vanhempiin. Eivät lapset ole kilpailua munanneet, vaan kaikki muut ovat tuoneet urheiluun lieveilmiöt. Toisaalta on hyvä muistaa, että urheilu ei ole suomalaisen yhteiskunnan erillinen osa, vaan osa sitä.

Kilpailu lasten jalkapallossa on sitä, että tsempataan, yritetään parasta, onnistutaan ja välillä epäonnistutaan yksittäisissä tilanteissa yksin ja yhdessä, tavoitteena voittaa vastustaja. Se on hyvin tervettä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Kilpaileminen on luonnollinen tapa tehdä asioita niin pelissä, pelin ulkopuolella arjessa kuin suomalaisessa yhteiskunnassakin.

Asenteet ja tavat sekä niiden kehittyminen ratkaisevat. Se on erittäin positiivinen asia, että yritetään, kilvoitellaan ja tehdään parhaansa.

Kilpailulla on pelaajakehityksessä iso merkitys. Jos ajatellaan yleisesti kilpailua ja tsemppaamista, niin se on vertailua: minä suhteessa muihin – meidän joukkue suhteessa toiseen joukkueeseen. Kun vertailu on järkevällä pohjalla, se on äärettömän tervettä. Näemmekö kilpailun mahdollisuutena ja tilaisuutena tukea vai esteenä?

Kilpaileminen urheilussa on kasvamista elämään, yhteiskuntaan. Tavoitteellisessa urheilussa, jossa on tavoitteena menestyä, on ihan selvää, että tarvitsemme tehtäväsuuntautuneisuutta asioiden suorittamiseen ja kilpailusuuntautuneisuutta pärjäämiseen. Molempien pitää olla riittävän vahvasti esillä. Näin syntyy edellytyksiä voittamiselle, jos näkökulmana on tavoitteellinen urheilu.

Kilpailu on negatiivista, jos tavoitteena on voittaa keinolla millä hyvänsä. Silloin urheilussa näkyy ikäviä asioita, joita toisaalta ilmenee yhteiskunnassa yleisemminkin.

Urheilu on valtavan hyvä kasvualusta kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi, kilpaileminen on yksi osa sitä.

Blogiin

Ulkomailla urheilu on urheilua, mutta Suomessa urheilun käsite on ”muuntunut”. Terveysliikunnan ja urheilun raja on hämärtynyt.

Toiset yrittävät loppuun asti, ja toiset antavat periksi, kun asialla ei ole merkitystä. Siinä on kiteytettynä ero ulkomaalaisten ja suomalaisten urheilevien junioreiden välillä.

Jos vertaamme suomalaista juniorijalkapalloa ulkomaihin, kilpailemme täällä vähemmän kuin monessa muussa maassa. Tämä on selvä asia.

Kilpailullisuuden ero näkyy kaikessa toiminnassa. Ne pelaajat, joilla on halua, mielenkiintoa ja tavoitteita, ovat ajoissa paikalla ja tekevät kaiken viimeisen päälle keskittyen.

Tämä palautuu taas laajemmin yhteiskuntaan. Millaisen hyvän mallin se antaakaan, kun vaaditaan keskittymistä, yrittämistä ja kuuntelemista sen sijaan, että millään ei ole merkitystä ja tehdään kaikki sinnepäin?

Keskustelu kilpailemisen merkityksestä on tällä hetkellä aika epätervettä. Siitä keskustelevat eniten ne, jotka tietävät urheilusta vähiten. Monet tahot lähtevät siitä, että urheilu on paha asia, vaikka todellisuudessa se on erittäin terve kasvualusta.

Kyösti Lampinen heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Kyösti Lampisen mukaan terveysliikunnan ja urheilun raja on hämärtynyt Suomessa.

On lajeja ja ryhmiä, joissa vain käydään ja pelaillaan pääasiassa itseohjautuvasti. Sitten on toinen ääripää, jossa on ylhäältäpäin määrättyä, pelolla värittynyttä kuria ja otetta, ja jossa vuorovaikutus on negatiivista. Tästä välistä pitäisi löytää järkevä toimintatapa.

Humaani tulokulma sekä itseohjautuvuus ja sen synnyttäminen on todella tärkeää, mutta ote ja kuri ovat aina systemaattisen toiminnan A ja O, hyvin positiivisia asioita, joita tarvitaan aina. Lisäksi toiminnan laadullisuus edellyttää myönteistä vuorovaikutusta sekä kehittymisen tuontia näkyväksi.

Vanhempien rooli on olla tukemassa lasta urheilun harrastamisessa. Hyvä urheilija on sellainen, joka on ahkera harjoittelemaan ja huomaa kehittyvänsä. Vanhemman pitää tukea ahkeruutta, yrittämistä ja kehittymistä. Menestys on vasta viimeinen silaus.

Puhumme usein, että joku lapsi on lahjakas. Meidän pitäisi edistää kuitenkin enemmän kasvun tulokulmaa. Lasta ja nuorta pitää kannustaa tekemään nöyrästi töitä. Kehittyminen tulee harjoittelun kautta.

Kasvun asenteeseen kannustaminen ja sen tukeminen tuovat tuloksia.”


 

”Melkein kaikissa lasten leikeissä on jonkinlainen kilpailuasetelma”

Jesse Martin on kasvatustieteen kandidaatti, joka valmistuu pian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee Käpylän Pallon lapsuusvaiheen (7-10-vuotiaat) valmennuspäällikkönä. Martin on valmentanut lapsia ja nuoria kymmenen vuotta. Hän on toiminut kaikenikäisten lasten parissa, teini-ikäisistä alle 6-vuotiaisiin.

 

”Minulla tulee kilpailu-sanasta ensimmäisenä assosiaationa mieleen Helsinki Cup ja lapsuus. Vaikka olin lapsi, niin Helsinki Cupin ”tulos tai ulos” -juju, pudotuspelit, oli hauska juttu.

Kilpailu on iso käsite, joka pitää sisällään tosi paljon asiaa, mutta myös paljon roskaa. Kilpailu-termi on kuin lumipallo, johon kaikki lähtevät mukaan ja jonka sisälle kaikki keskustelut ajautuvat.

Kilpailu-käsitettä on demonisoitu, ja sitä käyttäessä joutuu harkitsemaan, kenen seurassa siitä puhuu. Esimerkiksi opettajakoulutuksessa jouduin miettimään, jaksanko ryhtyä kilpailu-käsitteestä käytävään ”taisteluun”. Kilpailu-sana herättää paljon tunteita.

Kun kaksi joukkuetta menee kentälle pelaamaan jalkapalloa, jossa tavoitteena on itse tehdä maali ja estää vastustajaa tekemästä maali, kyseessä on kilpailuasetelma. Koska otteluun osallistuvien joukkueiden tavoitteet korreloivat negatiivisesti keskenään, toinen osapuoli voi saavuttaa tavoitteensa vain, jos toinen puoli ei saavuta omaa tavoitettaan.

Jalkapallopelissä itsessään on kilpailuasetelma. Se on pelin perusluonne. On paljon muitakin leikkejä, joissa on samanlainen kilpailullinen efekti. Esimerkiksi Afrikan tähdessä vain yksi ehtii ensimmäisenä maaliin. Melkein kaikissa lasten leikeissä on jonkinlainen kilpailuasetelma.

Kun puhutaan kilpailusta lasten jalkapallossa, täytyy erottaa aikuisjohtoinen kilpailu ja lapsilähtöinen kilpailu. Nämä voivat olla kaksi hyvin erilaista asiaa. Lapsi voi nähdä kilpailun todella eri tavalla kuin aikuinen.

Ihan pienimmillä lapsilla leikki on tapa, jolla he kilpailevat ja jäsentävät maailmaa. Lapsilähtöisen kilpailun osalta valmentajan tärkein tehtävä on kultivoida lasten kisailun mielekkyyttä.

Valmentajan ei pidä korostaa niinkään sitä, että kaksi pelaajaa on vastakkain ja toisen pitää päihittää toinen, vaan sitä, että tavoite on tehdä parhaansa, mikä voi tuottaa voiton. Valmentajan kaikilla sanoilla on merkitystä.

Valmentajan pitää tuntea pelaajansa osaamiseltaan, tempperamentiltaan ja luonteeltaan. Pelaajan tuntemus korostuu, kun mukaan tulee haasteita.

Ajattelen, että erilaiset peli-illat ja miniliigat ovat pienen lapsen näkökulmasta, eivät niinkään kilpailutapahtumia, vaan leikkejä, jotka ovat paremmin organisoituja. Kun lapset pelaavat treeneissä samoja tuttuja pelaajia vastaan, leikistä puuttuu tietynlainen sytyke. Lapsi saa aina saman lelun.

Pelit näyttäytyvät isompina, jännittävämpinä ja merkityksellisempinä leikkeinä.

On tärkeää, että peleistä tehdään merkityksellisiä ja niihin luodaan jonkinlaista lisätunnetta. Se voi olla, että pelaajat menevät kahdessa jonossa kentälle. Pelaajat orientoituvat sitä kautta leikkiin.

Yksi esimerkki on FC Midtjyllandin juniorit, jotka ovat hokeneet Sami Hyypiä Akatemian peleissä ennen otteluiden alkua loruja ja lauluja. Se voi tarkoittaa pelaajille siirtymistä tästä ”maailmasta” toiseen ”maailmaan”.

Jesse Martin, kuva

Jesse Martin toimii Käpylän Pallossa lapsuusvaiheen valmennuspäällikkönä. Hänen mukaansa aikuisjohtoinen kilpailu täytyy erottaa lapsilähtöisestä kilpailusta.

Pelaajakehityksen näkökulmasta kilpailu on tärkeää sen takia, että voimme konkretisoida pelaajille, mitä harjoittelu on tuottanut. Voimme edistää kasvun ajattelutapaa: ”Koska olemme tehneet treeneissä asioita hyvin, se näkyy peleissä”. Kilpailuhetki on myös arviointihetki.

Kilpailun kautta taitava valmentaja pääsee käsiksi lasten pettymyksien käsittelyyn. Kilpailu tarjoaa urheilussa oivan mahdollisuuden tähän. Näitä vaikeita hetkiä saatetaan yhteiskunnassa muuten harjata lasten tieltä pois. Miten suru, viha ja pettymys käsitellään? Näiden tunteiden käsittely tarjoaa mahdollisuuden kasvaa.

Toisaalta pelien voittaminen tarjoaa myös mahdollisuuden opettaa empatiaa: ”Vaikka voitan, minun ei tarvitse leveillä sillä”. Voittoja saa ja pitää juhlia, mutta voittamisen ei tarvitse tapahtua toisen kustannuksella.

Kansainvälisissä peleissä vastustajan tekemisessä näkyy paljon selkeämmin jalkapallon olemus kilpailuna.

En ole koskaan nähnyt näissä peleissä, että ulkomaalaiset pelaajat olisivat juhlineet voittoa meidän kustannuksella, vaikka he olisivat olleet kilpailullisempia ja parempia ”leikkimään peliä”. He ovat tulleet halaamaan ja kättelemään pelien jälkeen.

Aikuisjohtoinen kilpailu menee helposti sellaiseen puheeseen, että ”voitetaan jotakin toisen kustannuksella”.

Kaikki valmentajat tarvitsevat koulutusta työssään. Joillakin valmentajilla voi olla paremmat valmiudet toimia ihmistyössä, mutta jokainen tarvitsee koulutusta, kokemusta ja reflektiota.

Kilpailuun voi liittyä negatiivisia vaikutuksia, jos se hoidetaan väärin. Pelaaja voi kokea turvattomuutta tai pelkoa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos pienestä pitäen korostetaan aikuislähtöistä kilpailua.

Mielestäni jo 10-vuotiailla pelaajilla voi olla sarjataulukot. Osa pelaajista on niistä hyvin kiinnostuneita, osa ei. Kilpailu muuttuu siinä vaiheessa aikuisjohtoiseksi, jos valmentaja korostaa pistemääriä ja sijoituksia kaikessa vuorovaikutuksessaan. Antaa pelaajien tehdä sarjataulukoista omat tulkintansa.

Kun olen valmentanut vanhempia pelaajia, minusta on joskus tuntunut, että pelaajat eivät ole osanneet leikkiä peliä oikein. Kaikki eivät ole osanneet siirtyä jalkapallomaailmaan.

Pelin aikana he ovat vastustajien kanssa välillä luokkakavereita – heittäen läppää ja nauraen yhdessä – ja välillä vastustajajoukkueen pelaajia. Pelaajat repeilivät kahden maailman välillä. Ehkä siirtymä pitäisi hoitaa selkeämmin jonkinlaisen rutiinin kautta.

Sillä on iso merkitys, miten lapsuusvaiheessa pelaajien kanssa on ”viljelty” leikkiä ja kisailua ja miten merkityksellisiä peleistä on tehty.

Teen itse esimerkiksi sitä, että alan laskemaan hipassa kymmenestä alaspäin, ja pelaajan täytyy ehtiä ottamaan siinä ajassa joku toinen kiinni. Lisäksi meillä on jo 2013-syntyneissä treenien lopuksi pistepelejä.

kuva

Valmentajan tehtävä on auttaa kilpailullisuutta kasvamaan pelaajissa oikeaan suuntaan. Lapsille pitää opettaa jalkapallopelin lainalaisuudet: pelissä pitää estää vastustajaa tekemästä maali ja onnistua itse maalinteossa.

Kilpailua ei voi poistaa lajista. Muuten pelistä katoaa yksi erittäin tärkeä elementti. Kilpailullisuuden ”viljelemistä” on se, että jo lapsuusvaiheessa pelaajille luodaan merkityksellisiä hetkiä, tilanteita ja pelejä.

Peli pysyy hengissä ja on mukaansa tempaava, kun siinä on olemassa asetelma, että joku voi voittaa.”


 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Kuvat: Erkko Meri, HJK ry, Kari Naakka ja Jesse Martin

Kategoriat:Haastattelu, Valmennus

1 reply »

  1. Hienoa tekstiä. Itse olen palanut Suomeen kymmenien vuosien jälkeen jä näen elävästi ”nykytilan ja suomettumisen”. Lapsen kilpailu on tervettä kasvamista, itsetunnon vahvistamista jolloin opitaan käsittelemään myös tappioita ja pettymyksiä oikein. Maksamme varmasti hintaa tästä sitten myöhemmin työelämän haasteissa ja jopa perhesuhteissa. Palasin juuri katselemasta huippujalkapalloakatemioita Etelä-Euroopasta ja voin sanoa että on eroa ilolla ja ”silmien palolla” meidän juniorien ja Portugalin poikien välillä. Kuinka ollakkaan, siellähän oikein kilpaillaan. Hienoa tekstiä ja ilolla tutustuisin kyseisiin herroihin.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Juha Hurme Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s