Jalkapallokulttuuri

Asiantuntijat pohtivat, missä suomalainen pelaajakehitys menee juuri nyt

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry järjesti lauantaina 8.2. paneelin aiheesta ”Suomalainen pelaajakehitys 2020-luvulla”. Aiheesta olivat keskustelemassa FC Espoon valmennusjohtaja Antti Pehkonen, Palloliiton huippujalkapallopäällikkö (pojat) Juho Rantala sekä HJK:n valmennuspäällikkö Juha Valla.

Oheiseen blogitekstiin on koottu poimintoja tilaisuudessa esille nousseista teemoista.


 

Lämmittelykysymys: Missä suomalainen juniorijalkapallo menee juuri nyt?

 

Juha Valla: Jos katson lähihistoriaa, meillä oli aika raju Kaikki Pelaa -sota reilu kymmenen vuotta sitten. Meillä meni silloin perusteellisesti puurot ja vellit sekaisin liikunnan ja kilpaurheilun suhteen. Se oli aika ikävässä hengessä käytyä aikaa, ja puolin ja toisin tehtiin aika pahoja virheitä.

Siihen verrattuna tilanne on nyt paljon parempi. Olemme päässeet juoksuhaudoista eroon. Iso kysymys on lasten ja nuoren liikunta ylipäänsä. Meillä on valtava haaste siinä, että lapset liikkuvat liian vähän. Nostaisin sen tärkeimmäksi asiaksi.

Juho Rantala: Minulta löytyy kotoa VHS-nauhalta vuonna 1985 pelattu Helsinki Cupin 10-vuotiaiden loppuottelu, jossa pelasivat vastakkain HJK ja KuPS – TOP4-seuroja Suomessa silloin – sekä Pohjola Cupin Helsinki vs. Savo -peli vuodelta 1991. Katsoin näitä pelejä ja jos mietitään, ovatko pelaajat menneet eteenpäin – pelaajat ovat menneet ihan törkeästi eteenpäin. Pelin taso on tajuttoman paljon parempaa kuin silloin. Meillä on parempia valmentajia enemmän junnupuolella kuin koskaan.

Olemme siis absoluuttisesti menneet ihan varmasti eteenpäin. Haaste tulee kuitenkin siinä, että muuallakin on menty eteenpäin. Sanoisin niin, että tosi hyviä pelaajia on suunnilleen saman verran kuin on ollut viimeisen 30 vuoden aikana, mutta hyvää keskimassaa on nyt todella paljon enemmän. Myös maailmalla on menty eteenpäin, ja vaatimustaso on kovempi kuin koskaan aikaisemmin. Jos jossain olemme jäljessä, niin se on lasten liikuttaminen. Tämä on merkittävä asia.

Antti Pehkonen: Muistan omilta urheilulukioajoiltani 1990-luvun loppupuolelta, millaista arki oli silloin. Nuoren pelaajan perusarki on mennyt niistä ajoista eteenpäin. Pelaajan ympärillä on enemmän porukkaa huolehtimassa pelaajasta. Pelaajat pääsevät treenaamaan aamulla ja iltapäivällä, ja illat saattavat olla vapaana.

Toinen nostoni on talenttivalmennus. Pelaajille – tai ainakin parhaimmille pelaajille – on tarjolla isoimmissa seuroissa yksilöllistä apua, ja sillä on iso merkitys. Tämä on asia, jota olisin itsekin kaivannut nuorempana.

Yksi asia, josta olen huolissani ja joka liittyy liikunnallisuuteen, on lapsuusvaiheen tekeminen. Mitä siellä tehdään ja mitä siellä ei tehdä? Intensiteettiin pitäisi päästä kiinni. Kun katson junioripeleissä, miten pelaajat toimivat, saattaa olla, että vain kaksi pelaajaa osaa auttavasti esimerkiksi suojata. Lapsuusvaiheen tekemisestä olen huolissani. Tähän liittyy myös palautteenanto. Lapsuusvaiheessa saattaa olla valmentajia, joilla on vähän kokemusta ja vain muutama koulutus käytynä. On aistittavissa, että kilpailumentaliteettia pelätään.

 

”Suomi versus muut maat” on yksi aihe, joka nousee usein esille. Kuten todettua, myös muualla on menty eteenpäin. Jotta voisimme pysyä kehityksessä mukana, meidän täytyy tehdä asioita paremmin tai ainakin yhtä hyviä kuin muiden maiden.

Mitkä voisivat olla suomalaisen jalkapallon kilpailuedut?

 

Valla: Lähtisin liikkeelle rakenteellisista seikoista, en pelin sisällöstä. Sami Hyypiä Akatemia on aika poikkeuksellinen juttu verrattuna muihin maihin. Muissa maissa ei ole vastaavaa. Olemme pystyneet kääntämään heikkouden vahvuudeksi. Erilaiset seurat pystyvät nykyään tekemään paljon laajemmin yhteistyötä. Seurat kertovat hyvin aktiivisesti omista ongelmistaan ja vaikeuksistaan – ikään kuin AA-kerhossa.

Olen ollut sekä KäPassa että HJK:ssa mukana kehittymisen seurantatapahtumissa, joissa parhaat joukkueet pelaavat vastakkain. Tapahtumiin on saatu myös todella laadukkaita kansainvälisiä joukkueita. Sami Hyypiä Akatemian testien kautta olemme saaneet 10 vuoden aikasarjan, jonka avulla olemme huomanneet esimerkiksi ongelmat nopeuden kehittämisen suhteen. Psykologiset testit taas kertovat, että suomalaisten junioreiden kilpailuorientaatio on merkittävästi alhaisempaa kuin esimerkiksi Midtjyllandin pelaajilla.

Yhteistyö on siis yksi asia. Tässä suhteessa antaisin painetta myös Palloliitolle. Mielestäni Eerikkilän ja SPL:n yhteistyö ei ole ollut tähän asti niin mutkatonta kuin se voisi.

Rantala: Haluaisin ihan vilpittömästi uskoa, että yhteistyö on ottanut hyviä askeleita eteenpäin. Se ei näy vielä, mutta toivottavasti myöhemmin.

Kilpailuedusta nostaisin esille sanan ”kilpailu”. Meidän on vaikea saada mistään kilpailuetua, jos emme nosta kilpailun merkitystä hyvien maiden tasolle. Kun mietin kilpailuetuja, palaan taas lasten liikkumiseen. En näe mitään estettä, miksi emme voisi parantaa sitä ihan mielettömästi. Tämä mahdollistaisi sen, että vielä useampi lapsi voisi tulla hyväksi urheilijaksi.

Lempiaiheeni on, että haluaisin Veikkausliigan olevan aidosti pelaajakehityssarja. Juniorit eivät pelaa Veikkausliigassa kovin paljoa. Siihen on kaksi syytä, joista jompikumpi pitää paikkansa. Joko nuoret eivät ole tarpeeksi hyviä tai sitten heihin ei luoteta tarpeeksi. Oma näkemykseni on, että nuoret ovat tarpeeksi hyviä. Pelaamalla tulee paremmaksi. Jos haluaa oppia aikuispelaajaksi, on pelattava aikuisten pelejä. On paljon pelaajia, jotka ovat lähteneet esimerkiksi lainalle ja ovat pelaamisen kautta tulleet paremmiksi. Onko mahdollista jossain muussa lajissa, että lahjakas pelaaja ei ole kahteen vuoteen juuri kilpaillut? Pelaaminen on niin tärkeä elementti.

Valla: Ymmärrän argumenttisi, mutta olen vähän eri mieltä. Väittäisin, että ongelma on yhä se, että pelaajamme eivät ole riittävän hyviä. Harvassa ikäluokassa parhaat pelaajat istuvat penkillä. Viimeisen viiden vuoden aikana parhaat pelaajat ovat lähteneet pois Suomesta. Monessa ikäluokassa TOP3-pelaajista ainakin kaksi pelaa jo ulkomailla. On mielenkiintoista nähdä, millä prosentilla nämä pelaajat lyövät läpi.

Pehkonen: Jos nuori pelaaja on riittävän hyvä, hän saa peliaikaa Veikkausliigassa. Mietin vaikkapa Klubi 04:ää, joka oli vuonna 2018 Ykkösessä ja keski-ikä oli alle 20. Joukkue nousi Kakkosesta heittämällä Ykköseen, mutta putosi yhtä reippaasti takaisin. Meidän pitää kehittää vain parempia pelaajia.

Valla: Toinen asia on myös se, että meillä on myös paljon Veikkausliiga-seuroja, joiden junioritoiminta on todella surkeaa.

Rantala: Paulus ArajuuriValtteri Moren, Alexander Ring. Minulla on ollut valmennusurani aikana useita pelaajia, joista on sanottu, että he eivät ole tarpeeksi hyviä. Pelaajat ovat saaneet sauman, kun joku on vaikkapa loukkaantunut.

Valla: Ringin kohdalla voi kysyä, saiko hän sauman vain puoli vuotta aikaisemmin. Hän on ollut sen verran hyvä pelaaja, että hän olisi varmasti saanut sauman ennemmin tai myöhemmin.

Pehkonen: Jos mietin vielä kilpailuetua, yksi mahdollisuus olisi talenttivalmennus. Kuinka esimerkiksi talenttivalmentajat pystyisivät tekemään paremmin yhteistyötä? Sanoisin myös sen, että meillä Suomessa on aika hyviä maalivahteja. Maalivahtivalmennus, jota olen saanut nähdä läheltä, on tehnyt vaikutuksen. Siinä on menty syvälle yksityiskohtiin. Peruslaatu Suomessa on hyvä. Tämä on yksi asia, jota kannattaa ehdottomasti vaalia.

20170705_172219

Pelaajakehitys on aihe, jonka kimpussa juniorivalmentajat ovat päivittäin. Kuinka saamme kasvatettua Suomessa parempia pelaajia, jotka pärjäävät kilpailutilanteissa?

 

Rantala: Kilpaileminen on aihe, josta Olympiakomitean, Palloliiton ja seurojen pitäisi viestiä selkeämmin ja ”koutsata” perheitä. Kilpailu on niin olennainen osa urheilua. Sen merkityksestä pitää kertoa avoimesti niin, että sitä ei koeta uhkana arjessa.

Valla: Minusta on outoa, että jalkapallo on julkisuudessa sekoittunut esimerkiksi taitoluisteluun ja voimisteluun. Näen kilpailullisuuden puuttumisen isompana ongelmana kuin sen, että lapsia poltetaan loppuun. En tiedä, miksi olemme kilpailullisuudessa niin jäljessä vaikkapa Tanskaan verrattuna.

Pehkonen: Lähestyisin kilpailullisuutta sitä kautta, että se liittyy myös arvomaailmaan. Miten kaikissa asioissa toimitaan? Valmentaja näyttää tässä esimerkkiä. Varsinkin lapsiurheiluvaiheessa tunnutaan olevan epävarmoja siinä, miten kilpaillaan. Yksi ääripää on se, että valmentajat sanovat suoraan, että ”tuloksella ei ole mitään merkitystä”. Mielestäni pelaajalle pitää olla aina rehellinen. Kilpaileminen liittyy myös ryhmäytymiseen ja henkiseen valmentamiseen. Pitää muistaa, että valmentajat ovat yksi osa pelaajien kasvattajia. Hakisin keskusteluun enemmän sitä tulokulmaa, että ryhmällä on yhteinen arvomaailma, jota kautta tulos tulee.

Valla: HJK:ssa pelaajille pyritään tarjoamaan omantasoista toimintaa. Olen vähän ymmälläni tästä koko kilpailullisuus-väännöstä. On tietysti selvää, että kilpailullisuus on 10-vuotiailla lapsilla erilaista kuin 18-vuotiailla – kisailusta mennään kohti kilpailullisuutta. Lapsille pitää olla sopiva määrä ärsykkeitä suhteessa kehityspsykologiseen tasoon.

Rantala: Mielestäni emme osaa opettaa pelaajille tarpeeksi hyvin sitä, millaisia jalkapalloteot ovat, kun peli on 1-0 meille ja peliä on jäljellä kaksi minuuttia, tai kun peli on 1-0 vastustajalle ja aikaa on neljä minuuttia. Jos olemme esimerkiksi häviöllä ja peliä on jäljellä pari minuuttia, vastustajaa ei saa rikkoa kertaakaan – siinä menee aina vähintään minuutti pelikellosta pois. Tämäkin on kilpailullisuutta. Myös se on yksi periaate, että häviöllä ollessa pallo ei saa mennä yli kentältä, joten peli täytyy ohjata keskustaan. Kilpailullisuus on myös taktisia tekoja pelitilanteessa.

 

Suomessa puhutaan usein siitä, että nuoruusvaiheessa joukkueiden siirtyessä isolle kentälle tasoerot kasvavat liian paljon. Monet pitävät tätä vaihetta myös eräänlaisena taitekohtana.

Miten nuoruusvaiheen mahdollisiin kipupisteisiin pystyttäisiin vastaamaan paremmin? Miten tasoeroja saadaan Suomessa pienemmiksi?

 

Valla: Mielestäni eroja on liikaa jo ennen nuoruusvaihetta. Tarvitsemme parempia seuroja, joille kilpaurheilu on nykyistä tärkeämpää. Esimerkiksi poikien maajoukkuevalmentajat joutuvat valitsemaan pelaajia paljon pienemmästä määrästä kuin esimerkiksi Tanskassa.

Pehkonen: Yksi kipupiste isolle kentälle siirryttäessä liittyy harjoitteluun. Tässä vaiheessa valmentajien pitää pystyä paremmin rytmittämään harjoittelua ja pelaamista. Oma kokemukseni on, että tässä olemme Suomessa pääsääntöisesti huonoja. Monesti mennään vikaan siinä, että pelejä ja turnauksia haalitaan liikaa, jotta kaikki pelaajat pysyvät tyytyväisenä. Peleistä 70 % pelataan aikavälillä toukokuu-syyskuu ja talvella on paljon vähemmän pelejä. Perusrytmin pitäisi olla, että arkena harjoitellaan ja viikonloppuna pelataan. Toinen iso asia on harjoittelun rytmittäminen yhden harjoituksen sisällä.

Valla: Siirrymmekö Suomessa liian aikaisin isolle kentälle?

Pehkonen: Kyllä.

Rantala: Olen mennyt ehkä enemmän siihen suuntaan, että isolle kentälle siirrytään liian aikaisin. Toisaalta olen nähnyt, kuinka esimerkiksi Huuhkaja-päivillä on pelattu hyvin erikokoisilla kentillä, on siis erilaisia ison kentän pelejä.

 

Tukeeko pelitoiminta Suomessa riittävästi pelaajakehitystä?

 

Pehkonen: 5v5-pelimuodosta pitäisi olla vielä yksi pienempi pelimuoto lapsuusvaiheen alkupäässä. Olen nähnyt, kuinka osa esimerkiksi 6-vuotiaista pelaajista välttelee kentällä ruuhkaa, jos pelaajia on liikaa. Parempi vaihtoehto olisi alkuvaiheessa 3v3 tai 2v2.

Valla: Suomalainen pelaajakehitys ei jää pelitoiminnasta kiinni. Esimerkiksi B-nuorten SM-sarja noudattelee hyvin keskieurooppalaista rytmiä. Pelejä aletaan pelata jo tammi-helmikuussa kerran viikossa -rytmillä. Pelejä on helmikuun alusta lokakuun loppuun. Tämä on hyvä asia.

A-junioreiden sarja on väliinputoajasarja, sillä monet A-ikäiset pelaavat Kakkosessa, Ykkösessä tai jopa liigassa. Tämän sarjan roolia pitäisi miettiä tarkemmin. Etelä-Länsi-liigat toimivat hyvin, mutta kaipaisin niihin tasaisempia pelejä. Pienemmän pään osalta komppaan Anttia, että siellä pitäisi olla näitä 3v3-pelejä.

Rantala: Palloliiton pitää tietysti kuunnella seuroja. Näkisin, että 7v7 voisi olla hyvä välimuoto siirryttäessä 5v5-pelistä 8v8-peliin. Tästä kuulisin mielelläni kommentteja valmentajilta.

 

Valmennuksen kehittäminen on asia, joka toistuu usein eri keskusteluissa. Millaisia valmentajia esimerkiksi HJK:ssa ja FC Espoossa halutaan kehittää?

 

Pehkonen: Haluamme kehittää sellaisia valmentajia, jotka lyövät itsensä likoon ja laittavat oman persoonansa niin sanotusti peliin. Valmentajalla pitää olla suunnitelmallisuutta, valmentajan täytyy ymmärtää kokonaisuuksia ja pelaajille on oltava rehellinen. Koutsin on osattava vetää oikeista naruista. Yksinkertaisin juttu on esimerkiksi se, että valmentaja osaa pitää intensiteettiä treeneissä. Valmentajan täytyy hoksata, että jos pelaajat eivät ole kovin vastaanottavaisia, pitää osata säilyttää intensiteetti ja valita harjoitteen keskeyttämiselle ja palautteen antamiselle jokin toinen hetki.

Haluaisin nähdä enemmän korkeaa vaatimustasoa myös valmentajien kohdalla. Jos harjoituksissa on teemana esimerkiksi viimeisen linjan murtaminen ja paikalla on apukoutseja tai esimerkiksi loukkaantuneita pelaajia, yhden heistä voi laittaa linjamieheksi liputtamaan paitsiot. Tämä on olennainen asia siinä, ovatko ajoitukset kohdallaan vai ei. Nämä ovat tietyllä tavalla ilmaisia asioita, joilla rimaa voidaan pitää korkealla. Pelaajille tulee kuva, että tästä jutusta oikeasti välitetään.

Valla: Otan esille toisenlaisen näkökulman. HJK:ssa on toteutettu todella iso valmennusjärjestelmän uudistus, joka perustuu SHA-yhteistyöhön ja siellä mukana olevaan Ekkono-metodiin. Valmennuslinjamme ei perustu yksi yhteen Ekkono-metodiin, mutta ehkä noin 80 %:sti.

Minun aikanani HJK:ssa ei ole koskaan ollut näin yhtenäistä linjaa. Järjestelmä on kuitenkin vaativa. Tilanne on se, että voimme joutua vaihtamaan valmentajia, jotka ovat muuten hyviä, mutta eivät halua toimia tämän linjan mukaan. Tämä on ”HJK-way”.

Ekkono opettaa universaaleja pelin perusperiaatteita. Minun on täytynyt itsekin oppia paljon vanhaa pois. Havainnointi sekä pelitilanteiden arkkityyppien ymmärtäminen ja opettaminen on meillä avainasemassa. Tämä vaatii todella paljon harjoitteiden suunnittelulta. Valmentajan täytyy suunnitella sellaisia harjoitteita, joissa konseptit toteutuvat.

Rantala: Ajattelen niin, että Palloliitto on kuva seuroista. Haluamme valmentajia, jotka ovat ahkeria ja haluavat kehittyä. Halu kehittyä ei ole ikäsidonnainen. On tärkeää ymmärtää, että samalla tavalla kuin pelaajilla, niin myös valmentajilla on erilaisia ominaisuuksia. Harva valmentaja on jokaisessa asiassa paras. On valmentajia, jotka ovat erittäin hyviä jäsentelemään asioita tai valmentajia, jotka ovat henkisesti vahvoja.

Kokeneita ja nuoria valmentajia pitäisi tuoda enemmän yhteen. Kun saamme valmennusporukkaa yhteen, siitä on meille isoa hyötyä. Yhtenäisyys voisi olla yksi kilpailuetumme. Valmentajien välinen keskustelu menee liian usein keskinäiseksi nokitteluksi siitä, kumpi on parempi.

 

Millaisia valmentajia Suomessa pitäisi olla? Mitkä ovat kriittisiä vähimmäisvaatimuksia? Entä missä asioissa voi olla enemmän eroja?

 

Rantala: Tärkein asia on, että valmentaja osaa opettaa futista. Valmentajan pitää tietää, mihin hän voi vaikuttaa ja mihin ei. Futiksen opettaminen kattaa tosi paljon asioita. Se, että valmentaja tietää todella paljon yksityiskohdista, ei vielä tarkoita sitä, että valmentaja osaa oikeasti opettaa. Valmentajilla voi olla erilaisia ominaisuuksia, mutta ydin on siinä, että valmentaja osaa opettaa.

Jokaisen valmentajan pitäisi miettiä, voiko minusta tulla sellainen valmentaja, että pelaajat haluavat seurata minua. Voi olla, että valmentaja on vahva henkinen johtaja tai sitten taktinen puoli on pettämätön. Pelaajalla täytyy olla sellainen olo, että valmentaja voi auttaa minua tulemaan paremmaksi pelaajaksi. Jos valmentaja osaa auttaa pelaajaa tulemaan paremmaksi pelaajaksi, hän on hyvä valmentaja.

Valla: Jos joku nuori haluaa tehdä jalkapallovalmentamisesta ammatin, se on paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Tietoa on helpompi saada kuin 30 vuotta sitten. Pitää muistaa, että valmentaminen on ihmisten kanssa toimimista. Joillakin on parempi tatsi tähän kuin toisilla, mutta sitä voi kehittää.

Pehkonen: Nostaisin tähän esille vielä sen, että meidän pitäisi mennä enemmän tiiminä toimimista kohti. FC Espoossa kokeiltiin vuosi sitten Riga Cupissa sitä, että kaikki päätoimiset valmentajat olivat 2005-syntyneiden joukkueen päävalmentajan käytettävissä. Itselläni oli erikoistilanteet vastuulla ja toisella valmentajalla esimerkiksi vastustajien scouttaus. Valmennustiimityö on yksi iso juttu, jota pitäisi työstää enemmän.

Valla: Tämä on erittäin tärkeä pointti. Jalkapalloon on tullut myös uudenlaisia työnkuvia, esimerkiksi videoanalyytikot. Tämä liittyy myös valmennustiimeihin.

Pehkonen: Tiimityöskentelystä oli hyviä kokemuksia. Toisaalta oli myös kehitettäviä asioita, esimerkiksi se, miten viesti viedään päävalmentajalle. Ei voi olla niin, että päävalmentaja saa koko ajan informaatiota joka suunnasta. Meillä kakkosvalmentaja kommunikoi päävalmentajan kanssa. Vaatii aikaa, että toimintatavat tulevat tutuiksi.

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Miten valmentaja voi omalla toiminnallaan edistää yhtä pelaajakehityksen kriittistä osatekijää, omalla ajalla tapahtuvan harjoittelun määrää? Mikä on valmentajan rooli?

 

Valla: Harva valmentaja sopii valmentamaan kaikenikäisiä pelaajia. Kun katson sitä vaihetta, kun lapsi aloittaa lajin, ratkaisevan tärkeää on valmentajan persoona – miten hän edistää lajirakkauden syntymistä? Valmentajan pitää jalostaa sitä, että jalkapallo on kivaa. Vaikka muut ominaisuudet olisivat kunnossa, mutta valmentaja ei pysty innostamiseen, hän ei ole täysin onnistunut tehtävässään.

Pehkonen: Valmentajalla on kasvattajan rooli ja tärkeä tehtävä kannustaa ja ruokkia pelaajaa tekemään olennaisia asioita. Kun pelaaja tulee harjoituksiin, valmentajan tehtävänä on ”hoksauttaa” pelaajia tekemään asioita, jotka tekevät heistä parempia pelaajia, esimerkiksi, miksi palloa kannattaa kuljettaa ulommalla jalalla.

Rantala: Valmentamisen ydin on siinä, että valmentaja pystyy tekemään ihmisestä paremman urheilijan. Lasten kanssa toimimisessa kyse on siitä, että valmentaja saa pelaajan harjoittelemaan omalla ajalla. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi tärkeä juttu on, että jalkapallo on kivaa. Silloin valmentajan täytyy näyttää jokaisella kehonosallaan, että täällä treeneissä on kivaa. On vaikea sanoa myrtsinä ja ryhti kumarassa, että ”jätkät täällä on kivaa”. Valmentajan body languagessa pitää näkyä, että harjoittelu on kivaa. Valmentaja puhuu jalkapallosta ja entisistä pelaajista. Myös äänenkäyttö on tärkeä kehitettävä asia. Äänensävyn pitää tukea valmentajan viestiä. Treenien jälkeen pelaajalla täytyy olla sellainen olo, että hän haluaa kentälle uudestaan. Ensimmäinen juttu on valmentajan olemus ja kyky antaa pelaajalle tunne, että hän voi auttaa pelaajaa tulemaan paremmaksi.

Valla: Innostaminen lähtee siitä, että valmentaja on itse innostunut. Pitää tykätä lajista. En tiedä, onko se itsestäänselvä asia, mutta valmentajan täytyy viihtyä lasten seurassa. Jos valmentaja pitää toimimisesta lasten kanssa, se varmasti välittyy pelaajille.

Pehkonen: Jos valmentaja on tosissaan, pelaajille välittyy kuva, että hän laittaa itsensä likoon ja välittää. Välinpitämättömyys on asia, joka pitää kitkeä pois.

 

Kiinnostava kysymys on, missä suomalainen jalkapallo menee viiden vuodesta päästä. Mitä muutoksia on tapahtunut vuoteen 2025 mennessä?

Minkä yhden asian nostaisitte esille?

 

Rantala: Kun mietin polkua karkeasti, 80-luvulla vallalla oli ajatus, että juostaan paljon, jotta päästään parempaan kuntoon. 1990-luvulla tuli halleja ja keskityttiin tekniikkaan. Jossain vaiheessa mukaan tuli henkinen valmennus. Viime vuosina on puhuttu pelin ymmärtämisestä. Ehkä 2025 ymmärretään, että jalkapallo on kokonaisuus, joka koostuu näistä kaikista asioista. Ei ole hyvää toteutusta ilman ymmärrystä – eikä ymmärrystä ilman kykyä toteuttaa. Kilpailu on niin kovaa, että menestyminen vaatii ihan törkeästi laadukasta, määrätietoista ja pitkäjänteistä harjoittelua päivästä toiseen.

Valla: Tavoistani poiketen olen varovaisen optimistinen. Uskon, että viiden vuoden päästä asiat eivät ole ainakaan huonommin. Toisaalta en odota mitään dramaattista muutosta. Mielestäni jalkapallomme laajenee myös sitä kautta, että naisten ja tyttöjen jalkapallo paranee. Toivon, että jatkossa ei ole tyttöjen ja poikien valmennusta erikseen. On yksi laji, jota valmennamme. Keinotekoisesta jaottelusta sukupuolen mukaan pitää päästä eroon.

Pehkonen: Jalkapalloa pystyy opiskelemaan jo ammattikorkeakoulutasolla ja Jyväskylään tulee professuuri. Toivoisin, että tulevaisuudessa jalkapallon opiskelu olisi mahdollista myös yliopistotasolla.

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s