Mielipide

Kommentti: Selittelijöiden temmellyskenttä – Miksi ilmaiset asiat ovat niin vaikeita juniorijalkapallossa?

En saa tällä kirjoituksella uusia jalkapalloystäviä, mutta kirjoitan sen silti.

Olen kuullut lukemattomia kertoja, kuinka suomalaiset jalkapalloihmiset toistavat samaa mantraa.

Ulkomailla harjoitellaan ihan samalla tavalla kuin Suomessa, mutta resurssit ovat vain paremmat.

Mitä kauemmin tuollaista diskurssia ylläpidetään, sitä vaikeampi meidän on päästä kiinni todelliseen kehitykseen.

Ongelma eivät ole todellakaan resurssit, vaan se, ettemme tee ilmaisia asioita riittävän hyvin.

Kerron kaksi esimerkkiä, jotka valaisevat asiaa.

Olen ollut viime viikkoina yhteydessä yhteen maailman johtavista jalkapallopsykologeista. Espanjalainen työskentelee ympäristössä, jossa toimii ammattilaisia ympäri maapalloa. Olemme vaihtaneet ajatuksia jalkapallosta, suostuipa hän jopa haastatteluun – kaikista kiireistään huolimatta.

Kun olen yrittänyt saada Suomessa keskusteluyhteyttä paikallisiin jalkapallotoimijoihin, vastauksien saaminen on ollut huomattavasti vaikeampaa. Monesti vastausta ei ole tullut lainkaan tai se on tullut useita viikkoja myöhässä. Luvattua puhelua ei ole tullut takaisin tai sähköpostiviesti on jäänyt lähettämättä. On ollut vain hiljaisuus.

Miten kehtaamme puhua resurssipulasta, jos esimerkiksi tällaiset perustavanlaatuiset asiat eivät ole meillä kunnossa?

Toinen esimerkki kertoo uteliaisuudesta – tai pikemminkin sen vastakohdasta, velttoudesta ja laiskuudesta.

Tiedän useita henkilöitä – esimerkiksi tiettyjen seurojen valmennuspäälliköt –, jotka perustelevat tiettyjen suomalaisten junioriseurojen menestymistä sillä, että ”seurat värväävät muualta parhaat pelaajat”. En ole heitosta pahastunut, sillä olen tottunut tuollaiseen ”argumentointiin”.

Aihetta pohtiessani minulla tulee kuitenkin mieleen useita erilaisia vastakysymyksiä.

Kuinka hyvin kyseiset henkilöt tuntevat näiden seurojen toimintaa? Onko heillä edes suuntaa-antavaa käsitystä toiminnan sisällöstä tai laadusta? Jos kommentoijilla on noin vahva käsitys menestymisen syistä, heidän on täytynyt käydä seuraamassa esimerkiksi harjoituksia hyvin paljon, eikö?

En ole koskaan nähnyt näitä ”kriitikkoja” tutustumassa esimerkiksi oman seurani, Käpylän Pallon, harjoituksiin.

Harjoituksia ovat sen sijaan käyneet seuraamassa viimeisen vuoden aikana esimerkiksi käsipallovalmentaja ja Sveitsissä työskentelevä salibandyvalmentaja.

Niinkin erikoiselta kuin se kuulostaakin, toiminnan sisällöstä ovat olleet kiinnostuneempia – eivät jalkapallotoimijat – vaan muiden lajien valmentajat.

Kun uteliaisuuden ja tiedonjanon kulttuuri puuttuu, epämääräisiä myyttejä on helppo ylläpitää.

20190301_083049

Kun aloitin kahdeksan vuotta sitten juniorivalmentajana, koin turhautumista siitä, että lasten ja nuorten valmentajille oli tarjolla niin vähän koulutuksia ja keskustelutilaisuuksia. Palloliitolla oli joitakin kursseja, mutta siinä lähestulkoon kaikki.

Tuo turhautuminen jatkui pitkään, kunnes perustimme kaksi vuotta sitten Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n. Toiminta on vasta alkuvaiheessa, mutta uskallan väittää, että viimeisen kahden vuoden aikana yksikään taho ei ole järjestänyt Suomessa yhtä säännöllisesti vastaavan tason tilaisuuksia.

Muistan ikuisesti, kuinka yhdessä koulutuksessa oli puhujana erään seuran naisten edustusjoukkueen päävalmentaja. Yleisössä oli puolestaan saman seuran miesten edustusjoukkueen päävalmentaja ja apuvalmentaja. Juniorivalmentajia kyseisestä seurasta oli tasan yksi.

Niin kauan kuin uteliaimmat valmentajat löytyvät aikuisten joukkueista tai muista lajeista, suomalaisella juniorijalkapallolla on korkea vuori kiivettävänä.

Se, kuinka aggressiivisesti ja nöyrästi valmentaja suhtautuu uuden tiedon etsimiseen ja löytämiseen, ei kerro paljoa. Se kertoo kaiken.

Ennen kuin voimme vaatia muilta arvostusta, meidän on omalla toiminnallamme osoitettava itse arvostusta lajia ja ympäristöä kohtaan.

Arvostusta ei osoiteta hienoilla juhlapuheilla tai näyttävillä tempauksilla, vaan jokapäiväisillä arjen valinnoilla ja teoilla.

Tervehdimmekö muita lajitoimijoita turnauksissa ja peleissä? Mainitsemmeko tiedotteessa pelaajan aikaisemmat seurat, kun tämä siirtyy ulkomaille? Vastaammeko sähköposteihin, joissa toinen lajitoimija kysyy ajatusta jostakin pelillisestä seikasta? Saavummeko ajoissa koulutustilaisuuksiin?

Välillä tuntuu, että suomalaiseen juniorijalkapalloon on pesiytynyt kulttuuri, jossa vaaditaan paljon, mutta annetaan itse vähän. Emme tee ilmaisia asioita kunnolla, mutta pyydämme lisäresursseja, parempaa palkkaa, isompaa arvostusta ja vaikka mitä.

Toimintakulttuuri syntyy pienten asioiden laadukkaasta tekemisestä jatkuvasti. Jos ymmärrämme tämän, olen varma, että urheiluvalmentajan tehtävä on eri ammattien arvosteluasteikoissa tulevaisuudessa korkeammalla kuin sijalla 301.

Ehkä sijoitus baarimikkojen ja myymäläetsivien tuntumassa on tällä hetkellä ihan ansaittu?

Kulttuuri-sanan etymologisena taustana on latinan kielen verbi colere, joka puolestaan tarkoittaa esimerkiksi jalostaa tai kunnioittaa.

Jalkapallokulttuurissakin on kyse kunnioittamisesta. Miten pienet ja ilmaiset asiat tehdään lajia ja yhteisöä kunnioittaen?

Voisin kertoa monia negatiivisia esimerkkejä, mutta en tee sitä. Sen sijaan kerron asiasta, joka teki minuun syvän vaikutuksen positiivisella tavalla.

Kun Vantaan Jalkapalloseuran entinen valmentaja, HJK:n naisten joukkueen nykyinen päävalmentaja Jonne Kunnas siirtyi joulukuussa 2017 vantaalaisseurasta HJK:hon, VJS:n silloinen toiminnanjohtaja Veli-Matti Rinnetmäki kiitti avoimesti Kunnasta blogissaan. (Rinnetmäki kirjoitti samantyylisiä tekstejä myös muille valmentajille, jotka siirtyivät VJS:stä muualle.)

Väitän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä seura ei reagoi joko mitenkään valmentajan siirtoon tai sitten ex-valmentaja saa osakseen mustamaalausta. Katkeruus menetyksestä voittaa ja ylpeys omasta roolista unohtuu.

Palloliiton nykyisen kehityspäällikön Rinnetmäen kauniit sanat seuran entisestä valmentajasta olivat jalkapallokulttuuria, kunnioitusta, sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä kunnia ei kohdistunut vain valmentajaan, vaan välillisesti myös molempiin seuroihin. VJS oli mahdollistanut paljon, nyt oli HJK:n vuoro jatkaa siitä.

Tällaiseen toimintaan törmää suomalaisessa juniorijalkapallossa erittäin harvoin. Olemme monessa asiassa futisjuntteja.

Sen sijaan, että osoittaisimme arvoa tärkeää työtä tekeville ihmisille, keksimme mitä ihmeellisimpiä tekosyitä.

Kulttuuri ei synny itsestään, vaan se tulee synnyttää. Kulttuurin syntymisessä auttaa, että yhteisössä on avoin ja rehellinen vuorovaikutus, eikä kukaan suutu ikävästä palautteesta. Kritiikkikin on arvostamista.

Käytin kerran harjoituksissa räikeän oransseja nappiksia. Hienot pelaajat, joita sain valmentaa silloin, sanoivat suoraan, että ”ei kalakengissä voi valmentaa”. Pojat olivat oikeassa. Kuinka monella KäPa-valmentajalla on oranssin väriset kengät? Haluan uskoa, että luottamuksen ilmapiiri joukkueessa mahdollisti poikien tiukan ja suoran palautteen valmentajalle.

Muutama kuukausi tuosta hetkestä kritisoin julkisesti sitä, että Palloliiton valmentaja oli ollut tärkeän pelaajakehitysturnauksen aikana Ylellä TV-studiossa. Uskon, että monessa muussa maassa valmentajan tällainen toiminta ei menisi mitenkään läpi – tai ainakin siitä syntyisi voimakasta keskustelua. Ajattelin tässäkin tapauksessa, että kritiikki on välittämistä.

Kritiikin esittämisestä käynnistyi kuitenkin tapahtumaketju, joka päättyi siihen, että ainoa palaute, jonka sain, oli seuraltani tullut viesti: ”Nyt pitää rauhoittua, sillä Palloliitossa on loukkaannuttu sanoista.”

Kumpi on tärkeämpää: lajin kunnioittaminen vai henkilön pitäminen hyvällä tuulella ja vääränlainen vaikeneminen?

Ainakin KäPan 12-vuotiaat junioripelaajat osasivat vastata kysymykseen oikein.

Suomalaisen jalkapallon Akilleen kantapää, heikko kohta, eivät ole resurssit, vaan toimintakulttuuri.

Miten on mahdollista, että yhteen maailman johtavista jalkapallopsykologeista on helpompi saada yhteys kuin suomalaiseen junioritoimijaan?

Miksi suomalaisten junioriseurojen harjoituksia käyvät katsomassa muiden lajien valmentajat, mutta eivät jalkapallotoimijat, jotka kritisoivat kyseisiä seuroja kaikkein voimakkaimmin?

Onko resurssit ainoa ero Suomen ja ulkomaiden välillä?

Kaikki palautuu kulttuuriin, kunnioitukseen.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Kategoriat:Mielipide

2 replies »

  1. Olet Erkko ihan oikeassa !!!
    Jalkapalloa on pelattu Suomessa pitkään mutta sitä toimintakulttuuria
    ei ole vieläkään.
    Täällä Saksassa sitä esim. on.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s