Jalkapallokulttuuri

”Jerellä tuli omalla ajalla varmaan miljoona kosketusta palloon”– Huuhkajien vanhemmat muistelevat: Kari Uronen

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat saavutti marraskuussa historiallisen EM-kisapaikan. Maajoukkueen saavutusta on tarkasteltu useasta eri näkökulmasta, mutta yksi ulottuvuus on puuttunut. Millainen pelaajan polku Huuhkajat-paitaan on ollut?

Suomalaisessa urheilukeskustelussa on tyypillistä, että arjen mahdollistajat ja tärkeät tukijat, kuten vanhemmat ja juniorivalmentajat, putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset. Se, miten kaikki on tapahtunut, jää usein kertomatta.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin Huuhkajien vanhemmat muistelevat -juttusarjassa pelaajien vanhemmat kertovat, millaisten vaiheiden jälkeen heidän lapsensa ovat nousseet A-maajoukkuepelaajiksi.

Juttusarjan neljännessä osassa haastattelussa on Jere Urosen isä Kari Uronen.

Linkit aikaisempiin osiin löytyvät tämän tekstin lopusta.


 

Pihan luumupuut koetuksella

”Jerellä oli pallo mukana heti, kun hän oppi kävelemään. Hän teki 4-vuotiaana itse päätöksen, että haluaa mennä Turun Nappulaliigaan. Nappulaliigasta sanottiin, että Jere saa tulla mukaan, kun hän täyttää viisi. Siitä se sitten lähti.

Olin itse pelannut jalkapalloa, ja laji tarttui Jereen ja hänen neljä vuotta vanhempaan siskoon Miraanjoka pelaa myös.

Olemme asuneet omakotitalossa, jonka takapihalla oli luumupuita. Muksut potkivat ne palloilla piloille. Pihalla pelattiin aina, kun siellä pystyi pelaamaan. Talvella oltiin futishallien nurkissa. Myös mökille piti tehdä kenttä. Aina, kun olimme kotona tai mökillä, pelit olivat käynnissä. Ainakin toistoja tuli.

Jere muistelee lämmöllä kaikkia valmentajia, joita hänellä on ollut. Kun hän oli D-juniori, TPS:n valmennuspäälliköksi tuli ruotsalainen Bo ”Bosse” Augustsson. Hän mullisti Jeren ajatusmaailman harjoittelusta.

Bosse sai Jeren ymmärtämään harjoittelun merkityksen. Jere oli silloin ehkä 14-vuotias. Sitä ennen hän oli mennyt vähän mukavuusalueella.

Jere kiukutteli aluksi, kun treeneissä oli ruotsalainen valmennuspäällikkö, mutta hän oppi tekemisen tärkeyden. Se oli käänteentekevä hetki. En tiedä, muisteleeko Jere asiaa lämmöllä, mutta ainakin hän on kiitollinen tuosta ajasta.

Jerellä oli myös maajoukkueissa hyviä valmentajia. Alussa häntä valmensi pitkään Kimmo LipponenKun Jere oli 15-vuotias, ”Kimppi” teki hänestä vasemman puolustajan. Sitä ennen Jere oli pelannut hyökkääjänä ja keskikentällä.

Tuo ratkaisu on muokannut Jereä paljon ja vaikuttanut hänen uraansa. Aikaisemmin Jere ei ollut pelannut koskaan puolustajana. Hänen piti oppia pakkina pelaamista.”

 

Valtava määrä toistoja

”Jere oli jo pienenä tavoitteellinen ja hän tykkäsi paljon jalkapallosta. Jere sanoi kuitenkin aina, että ”hän vain pelaa ja nauttii”.

Muistan yhden tilanteen, kun Jere oli kolme tai neljä vuotta. Meillä oli kakkosauto, joka välillä kävi ja välillä ei käynyt. Kerran talvella auto jäi lumiseen mäkeen Turun keskustassa.

Jere sanoi äidille, että ”älä huolehdi – sitten, kun hän on jalkapalloammattilainen, hän ostaa sinulle uuden auton”.

Ammattilaisuus on ollut pojalla varmasti mielessä, vaikka se ei sinänsä näkynyt hänen tekemisessään. Jere vain nautti pelaamisesta.

Koulun ja jalkapallon välistä yhteistyötä Turussa täytyy kehua. Jere oli yläasteella jalkapalloluokalla Kupittaalla. Siihen päälle tuli urheilulukio, jota Jere tosin kävi vain yhden vuoden paikan päällä ennen kuin siirtyi Ruotsiin. Koulujärjestelmä mahdollisti sen, että Jere pystyi tsemppaamaan ylioppilaaksi.

Jere tykkäsi kokeilla eri urheilulajeja nuorempana. Hän pelasi esimerkiksi jääkiekkoa 13-vuotiaaksi asti. Ketjukavereina oli tulevia NHL- ja SM-liigapelaajia.

Jerellä tuli omalla ajalla varmaan miljoona kosketusta palloon. Hän meni takapihalle heti, kun aurinko nousi. Talvisin palloteltiin jalkapallohalleissa. Koska Jere oli niin innokas, veimme häntä halliin toiselle puolelle Turkua. Oma-aloitteisuus ja oma halu ovat olleet avainasemassa.

Jere harjoitteli omalla ajalla todella paljon.”

 

Isä mielipiteiden vahvistajana

”Kun ensimmäiset agentit ottivat yhteyttä, en vielä uskonut, että Jerestä voi tulla ammattilainen.

Kaudella 2011 Jere aloitti A-junnuissa ja lisäksi hän pelasi joitakin pelejä TPS:n reservijoukkueessa Kakkosessa. Veikkausliiga-debyytti tapahtui kesäkuussa, kun Jere oli 16-vuotias. Tammikuussa 2012 Jere siirtyi Ruotsiin.

Vuosi oli aika hilpakkaa – A-junnuista mentiin Helsingborgiin.

Jere siirtyi ulkomaille vain 17-vuotiaana. Ruotsin lisäksi oli muitakin vaihtoehtoja, kävimme muun muassa Saksassa.

Kun Jere ja hänen agenttinsa kävivät Helsingborgissa syksyllä ennen lopullista siirtoa ja hain pojan sitten lentokentältä, hänen ensimmäiset sanansa taisivat olla: ”Mä haluun tonne.”

Jere on aina tehnyt itse päätöksensä. Hän on halunnut mennä askel kerrallaan. Jerestä on aina paistanut läpi, että hän haluaa nimenomaan pelata – vaikka välillä olisi ollut mahdollisuus oikaista. Hän menee sinne, missä saa pelata.

Omasta roolistani sanoisin, että olen varmaankin ollut Jeren mielipiteiden vahvistaja. Olen halunnut, että Jere tekee itse ratkaisunsa. Juttelen paljon Jeren kanssa. Jos vertaan, mitä me juttelemme ja mitä Jere juttelee äitinsä kanssa, aiheet ovat erilaiset.

Meillä aiheena on jalkapallo ja vaimo kysyy, että ”oletko nukkunut hyvin tai onko flunssaa?” Perheemme on tiivis, ja myös sisarukset ovat tukeneet toisiaan paljon.

Ehkä tärkein tehtäväni on ollut, että olen tukenut Jeren päätöksiä. En ole tuputtanut Jerelle omia ajatuksiani. Poika on saanut tehdä itse ratkaisunsa.”

Jere Uronen A-maajoukkueen paidassa kesäkuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

Jere Uronen A-maajoukkueen paidassa kesäkuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

Vaikea vaihe Ruotsissa

”Jerelle tuli ensimmäisen vuoden syksyllä Helsingborgissa paha polvivamma. Siinä mitattiin henkistä kanttia.

Poika oli juuri täyttänyt 18 vuotta ja hän oli aikaisemmin samalla kaudella päässyt pelaamaan Mestareiden liigan karsinnoissa ja Eurooppa-liigan lohkovaiheessa.

Jerellä oli ollut Ruotsissa kaikki hyvin ja peli oli kulkenut uudessa joukkueessa. Sitten tuli rustovamma, joka piti pojan kymmenen kuukautta sivussa. Kolmeen kuukauteen hän ei voinut varata polvelle painoa. Jere oli yksin Ruotsissa, eikä pystynyt käymään edes kaupassa.

Jälkikäteen voi vain ajatella, kuinka pitkiltä päivät ovat silloin tuntuneet. Ei ole voinut tehdä muuta kuin tuijottaa televisiota tai olohuoneen seiniä. Jere oli hyvin apea.

Ajattelin silloin, että jos Jere selviää tästä ja menee eteenpäin, hän osaa myöhemmin varmasti arvostaa kaikkia terveitä päiviä.

Tuo vaihe opetti Jerelle paljon, vaikka se oli varmasti tuskaista aikaa. Se oli suuri henkinen voimanosoitus Jereltä.”

 

Työnteon merkitys

”Jere on ollut aina hymyssä suin, kun hän on mennyt kentälle. Hän on nauttinut joka kerta, kun on saanut laittaa tossut jalkaan. Jere elää ja hengittää jalkapallon kautta.

Yksi hienoimpia hetkiä on ollut, kun Jere debytoi A-maajoukkueessa historian kolmanneksi nuorimpana pelaajan vuonna 2012. Kutsu tuli silloin puun takaa. Jere oli jo menossa pelaamaan U21-maajoukkueen pelejä, mutta sitten hänet kutsuttiin miehiin.

Myös se oli hieno hetki, kun Jere voitti Belgiassa tänä vuonna maan mestaruuden ja Super Cupin. Voitot ovat jalkapalloilijoille varmaan niitä hienoimpia kokemuksia.

Vaikka Jere ei pelannut nilkkavamman takia parissa viimeisessä maaottelussa, hän oli ”aika tyytyväinen sälli”, kun Suomi pääsi EM-kisoihin.

Jerellä on aina ollut kunnianhimoa jalkapalloa ja oman tekemistä kohtaan. Se on varmasti yksi niistä syistä, miksi hänestä on tullut ammattilainen.

Nämä ovat ehkä kliseitä, mutta Jere on ollut periksiantamaton ja kova tekemään töitä. Kun Jere lähti Ruotsiin, muistan, kun hän sanoi tavoitteensa. Jeren tavoite oli, että hän jaksaa painaa 90 minuuttia väsymättä laitaa edestakaisin. Sitä hän lähti tavoittelemaan.

Jere on sisäistänyt työnteon merkityksen. Hän on ymmärtänyt, mitkä asiat vievät eteenpäin. Pelaajan pitää itse tajuta, että on tehtävä hitosti hommia, jos haluaa pärjätä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä pelaajan puolesta.

Jere on aina miettinyt, miten hän voi päästä seuraavalle tasolle. Sinne ei pääse kuin työtä tekemällä. Se on polkenut Jereä eteenpäin.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Huuhkajien vanhemmat muistelevat –juttusarjan aikaisemmat osat:

  1. osa: Pyry ja Iina Soiri
  2. osa: Joel ja Risto Pohjanpalo
  3. osa: Jesse ja Timo Joronen

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s