Jalkapallokulttuuri

”Jollella on aina ollut kova halu tehdä töitä ja menestyä” – Huuhkajien vanhemmat muistelevat: Risto Pohjanpalo

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat saavutti marraskuussa historiallisen EM-kisapaikan. Maajoukkueen saavutusta on tarkasteltu useasta eri näkökulmasta, mutta yksi ulottuvuus on puuttunut. Millainen pelaajan polku Huuhkajat-paitaan on ollut?

Suomalaisessa urheilukeskustelussa on tyypillistä, että arjen mahdollistajat ja tärkeät tukijat, kuten vanhemmat ja juniorivalmentajat, putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset. Se, miten kaikki on tapahtunut, jää usein kertomatta.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin Huuhkajien vanhemmat muistelevat -juttusarjassa pelaajien vanhemmat kertovat, millaisten vaiheiden jälkeen heidän lapsensa ovat nousseet A-maajoukkuepelaajiksi.

Juttusarjan toisessa osassa haastattelussa on Joel Pohjanpalon isä Risto Pohjanpalo. Ensimmäisen osan löydät täältä.


 

Jalkapalloharrastuksen alku

”Jollen äiti oli nähnyt päiväkodin seinällä ilmoituksen, että PK-35/City pitää harjoituksia Väinämöisen kentällä. Äiti vei Jollen harjoituksiin, kun poika oli kolme tai neljä vuotta.

Minulla ei ollut osaa eikä arpaa harrastuksen aloittamiseen, vaikka perheessämme ei voinut välttyä siltä, että olen jalkapalloihminen.

Olin itse ollut alasarjapelaaja ja -valmentaja kolmosdivisioonassa. Kun Jolle syntyi, olin samoihin aikoihin lopettanut valmentamisen PPV:ssä Kolmosessa. Kotonamme ei voinut välttyä jalkapallolta. Katson ja seuraan jalkapalloa yhä melkein joka päivä.

PK-35-vaihe oli hyvin tärkeä. Joukkueen valmentajina olivat Timo Viljamaa ja Mikko LappalainenTimo oli joukkueen primus motor ja hän huomasi Jollen innokkuuden.

Jolle saattoi olla Timon kanssa ensin vuotta nuorempien treeneissä näyttämässä mallia. Sen jälkeen olivat omanikäisten treenit sekä lopuksi vielä vuoden ja kaksi vuotta vanhempien treenit. Jolle veti hyvin usein neljän treenin iltapuhteen. Hän oli hyvin innoissaan.

Timo näki Jollen innon ja antoi mahdollisuuden. En tiedä, miten muut vanhemmat suhtautuivat siihen, että Jollella oli erityisoikeuksia.

PK-35/Cityn joukkue oli hyvin menestyksekäs. Joukkue voitti vuonna 2002 Olympiastadionilla H8-ikäluokassa Helsinki Cupin ensimmäistä kertaa PK-35:n historiassa.

Pienestä porukasta, kahdeksan pelaajan ryhmästä, tuli kolme Veikkausliiga-pelaajaa – Jollen lisäksi Matti Klinga ja Youness Rahimi. 

Jolle ja Matti olivat tuohon aikaan sydänystäviä. He viettivät paljon aikaa yhdessä ja kävivät toistensa luona yökylässä. Matti oli ykkösystävä urheilussa.

Vaikka Jolle pärjäsi jalkapallossa jo pienenä tolkuttoman hyvin ja hänellä itsellään oli unelmia, perheellämme ei ollut mitään odotuksia. Olin nähnyt jalkapallossa niin paljon lahjakkuuksia vuosien varrella.”

 

Suuri määrä jalkapalloa ja muuta liikuntaa

”Matti houkutteli Jollen 7-8-vuoden iässä pelaamaan HIFK:hon jääkiekkoa. Niihin aikoihin jääkiekko oli juniorivalmennuksessa kukon askeleen edellä jalkapalloa. Vaikka PK-35:ssa oli erinomaiset valmentajat, systeemi oli HIFK:ssa paljon ammattimaisempaa.

Jalkapallon ja jääkiekon yhteensovittaminen oli aluksi suhteellisen helppoa. Jolle oli enemmän innoissaan jalkapallosta ja hän sai esimerkiksi HIFK:n kesäharjoittelusta täydellisen vapautuksen.

Huomasin, että jääkiekon suhteen alkoi tulla ongelmia siinä vaiheessa, kun Jolle siirtyi noin 11-vuotiaana HJK:hon. Jääkiekko oli Jollelle kakkoslaji, joten HIFK:ssa ymmärrettiin poissaoloja. HJK:ssa saatettiin ilmoittaa tärkeiden turnausten lähestyessä, että poissaolot eivät olleet ok.

Jalkapallo oli Jollelle koko ajan ykköslaji. Jääkiekko loppui loogisella tavalla, kun HIFK alkoi laittamaan C-juniorivaiheessa joukkueita yhteen ja ottamaan uusia pelaajia ulkopuolelta. Lajivalinta oli Jollelle lopulta helppo.

Jolle liikkui monipuolisesti. Hänen isoisänsä oli vanha yleisurheilija ja vei Jollea joskus yleisurheilun pariin. Muistan, kun Jolle oli ollut yhtenä kesänä pari päivää isoisänsä luona, tämä oli rakentanut pojalle juoksuaidat!

Jollen liikuntamäärät olivat aika tolkuttomia. Sovin hänen kanssaan, että yhtenä päivänä viikossa ei ole harjoittelua, ainakaan ohjattua sellaista. Kaksikymmentä treenituntia viikossa tuli helposti täyteen. Ohjatun harjoittelun lisäksi hän pelasi innokkaasti pihoilla – suurimmaksi osaksi jalkapalloa, mutta myös kiekkoa.

Kutsuimme yhtä Ruoholahden kenttää ”Jollen kentäksi”, sillä hän vietti siellä niin paljon aikaa jalkapallon parissa. Kaveriporukassa oli hyviä eri-ikäisiä pelaajia, jotka höntsäsivät yhdessä todella paljon. Porukkaan kuului muun muassa pari vuotta Jollea vanhempi Ville Salmikivi, joka on edelleen Jollen frendi. Tunteja kentällä tuli valtavasti.”

20191012_Bosnia-Suomi_071

Joel Pohjanpalo Huuhkajat-paidassa lokakuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

Kolme valmentajaa ylitse muiden

”Kun katson Jollen uraa ja mietin, mitä hän on itse sanonut, kolme valmentajaa nousee esille.

Jollea lapsuusvaiheessa valmentanut Timo Viljamaa on yksi. Timo oli jopa Jollen ylioppilasjuhlissa. Suhde on edelleen lämmin.

HJK:ssa erottui kaksi valmentajaa. Tapani Apunen on Stadin kundi Vallilasta. ”Vipu” opetti HJK:ssa, mitä voittaminen on. Se oli hyvin kasvattavaa.

Vielä ratkaisevampi valmentaja oli Abdou Talat. ”Dallalla” oli todella iso vaikutus Jolleen, sillä hän tuli valmentajaksi C15-vaiheeseen.

Jollella on ollut aina valtava motivaatio jalkapalloa kohtaan. Se on jatkunut tähän päivään saakka. Hänellä tuli kuitenkin 14-15-vuotiaana HJK:ssa selvä taantuma jalkapallossa. Jolle kasvoi pituutta ja sai voimaa vasta hyvin myöhään. Hän oli valtavan pieni ja heiveröinen, eikä vauhtikaan riittänyt.

Jollelle oli hyvin kasvattavaa, että hän muuttui tähtipelaajasta vain hyväksi pelaajaksi.

Dalla tuli valmentajaksi tärkeällä hetkellä. Vaikka Dalla oli todella kova ja autoritäärinen valmentaja, hän sopi Jollelle erinomaisesti. Jolle arvosti Dallaa todella korkealle, vaikka valmennuskeinot olivat välillä sellaisia, että ajattelin, onkohan niissä mitään järkeä.

Dalla saattoi antaa Jollelle läksytystä kaikkien kuullen. Katsoin, kuinka pojalla leuka väpätti. Sanottiin, että niillä, jotka selviävät Dallan koulusta, on uran kanssa myöhemmin helpompaa.

Pojat olivat jo siinä iässä, että Dalla ajatteli, että heidän pitää kestää kova koulu, jos haluavat ammattilaisiksi.

Kaikki eivät kestäneet, mutta Jolle nostaa Dallan aina esiin positiivisesti.”

 

Isän muistoja

”Kun Jolle oli nuorempi, kommentoin hänen pelaamistaan paljon – niin paljon, että olen myöhemmin hävennyt sitä. Kun hän siirtyi HJK:hon, en enää ollut äänessä kentän laidalla. HJK:ssa asiaan otettiin tiukempi linja ja vanhemmille tehtiin selväksi, että kentän laidalla ei kommentoida.

Luulen, että Jolle on koko ajan, pienestä pitäen, ajatellut, että hänestä tulee ammattilainen.

Itse suhtauduin ammattilaisuuteen aluksi äärimmäisen skeptisesti, sillä olin nähnyt jalkapalloa ja lahjakkuuksia niin paljon. Minulle asia selkeni kuitenkin lopullisesti silloin, kun Jolle teki 16-vuotiaana Klubi 04:ssä yli 30 maalia Kakkosessa. Silloin ajattelin, että – hetkinen.

Jolle oli kasvanut ja saanut voimaa. Hän oli puhjennut kukkaan B-junioreissa ja dominoi pelejä. Tämä jatkui Klubi 04:ssä ja HJK:n edustusjoukkueessa.

Ensimmäinen Helsinki Cupin voitto on kuitenkin edelleen yksi lämpimimmistä muistoista. PK-35/City pärjäsi myös Kokkola Cupissa, joka oli siihen aikaan iso turnaus.

Muistan hyvin myös Jollen HJK:n kanssa voittamat Nike Premier – ja Kai Pahlman -turnaukset.

Myös yhteistyö koulun kanssa sujui hyvin, sillä Jolle oli ”kympin oppilas. Kai koulukin oli Jollelle jonkinlainen urheilusuoritus. Hän saattoi lukea kokeisiin turnausten tauoilla. Jolle sai ylioppilaslakin Mäkelänrinteen urheilulukiosta, vaikka ei käynyt kahteen vuoteen koululla. Opiskelut sujuivat etänä Saksasta käsin.”

 

Valtava halu tärkein tekijä

”Kun mietin, miksi Jolle on noussut huipulle, olen sitä mieltä, että pelkkä peruslahjakkuus ei ole riittänyt. Olen nähnyt eri ikäluokissa vähintään yhtä lahjakkaita pelaajia.

Jollella on aina ollut kova halu tehdä töitä ja menestyä. Huippu-urheilijat eivät ole kaikilta ominaisuuksiltaan kivoimpia kundeja. Varsinkin hyökkääjiltä vaaditaan itsekkyyttä aika monessa asiassa.

Jollen kohdalla halu on ollut kaikkein tärkein tekijä. Tämä ei ole muuttunut mihinkään ammattilaisena. Kun Jollella on ollut aikuisena loukkaantumisia enemmän kuin riittävästi, tiedän, että Saksassa arvostetaan sitä, kuinka hän on toiminut vaikeilla hetkillä ja miten hän on suhtautunut koko seuraan ja sen henkilökuntaan. Sillä on ollut merkitystä.

Muistan Jollen nuoruusvuosilta erittäin hyvin yhden asian, johon kiinnitin jo silloin paljon huomiota.

Kun Jolle kävi 14-15-vuotiaana Pohjois-Haagassa koulua, hän lähti usein puoli seitsemältä aamulla kahdella tai jopa kolmella bussilla Ruoholahdesta Taliin, jossa pidettiin koulun aamutreenit. Tämä toistui usein neljä kertaa viikossa.

Aamutreenien jälkeen oli koulupäivä, jonka jälkeen illalla oli vielä yhdet treenit. Koulun ja joukkueharjoitusten välissä Jolle teki läksyt.

Jolle eli tällaista elämää joka ikinen viikko kahdesta kolmeen vuotta.

Muistan, kun Jolle siirtyi myöhemmin treenaamaan HJK:n äijiin, se oli kuin lasten leikkiä tähän verrattuna.

Arki oli Jollelle kovaa, mutta hänellä oli korkea motivaatio. Hän halusi tulla ammattilaiseksi. Mietimme Jollen äidin kanssa usein, että ”ei hemmetti, mitä päiviä”.

Hän lähti treeneihin melkein joka päivä aamuseitsemältä ja palasi takaisin kotiin iltayhdeksältä – lähes kolmen vuoden ajan.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

2 replies »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s