Jalkapallokulttuuri

Gert Remmel: Kunnioittamattomien valtakunta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogi julkaisee oikeudenhaltijan luvalla Urheilulehden yli kymmenen vuotta vanhan tekstin (UL 11/2009). Teksti piirtää kuvan suomalaisen jalkapallon toimintakulttuurista vuosikymmen sitten. Sen sanoma on kuitenkin yhä ajankohtainen.

Kirjoitus oli jalkapallovalmentaja Gert Remmelin ensimmäinen teksti A-lehtien kustantamassa Urheilulehdessä.


Kunnioittamattomien valtakunta

Kuinka Veikkausliigassa voi olla valmentajia, jotka ovat harjoituksissa sandaaleissa ja bermudashortseissa? Siksi, että Suomessa ei ymmärretä, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa.

Kun tulin Suomeen, minua odotti täällä yllätys: suomalaisessa jalkapallossa ei ole juuri minkäänlaista kunnioitusta peliä kohtaan. Itse asiassa Suomessa ei tunnuta edes ymmärtävän, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa.

Otan muutaman esimerkin, jotta asiassa päästään paremmin kartalle.

Kun suomalainen juniori lähtee harjoituksiin, hän pistää nappikset jalkaan kotonaan ja menee harjoituksiin. Harjoituksissa yhdellä on päällä verkkarit, toisella seuran pelipaita, kolmannella joku oma paita. Sukat ovat minkä värisiä sattuvat. Samoin juomapullot. Pahimmillaan kaverit juovat toistensa juomapulloista, ja bakteerit leviävät pelaajalta toiselle. Harjoitusten jälkeen junnupelaaja menee isänsä kanssa Nesteelle nappikset jalassa.

Sama pätee valmentajiin. Olen nähnyt jopa Veikkausliigassa valmentajia, jotka ovat harjoituksissa sandaalit jalassa ja bermudashortseissa.

Suomalaisessa jalkapallossa ei ole minkäänlaista pukeutumiskulttuuria tai sen ymmärrystä. Jos Italiassa järjestetään ammattivalmentajien koulutustilaisuus, kaikilla tilaisuuteen osallistujilla on samanlaiset vaatteet. Entä meillä? Kun Pro-JVK:n kurssi alkaa, osanottajilla on päällä mitä sattuu – farkkuja, verkkareita, shortseja, ties mitä.

Kun huomautin kerran asiasta, minulle sanottiin, että tuo on pilkunviilaamista.

Ei se ole. Se on kunnioitusta peliä kohtaan.

 

MINUN BARETTINI

Kunnioitus on asia, joka lähtee meistä itsestämme. Jos me emme kunnioita itseämme ja ole ylpeitä lajistamme, kuinka meillä on oikeus vaatia muidenkaan kunnioittavan sitä?

Jopa köyhässä Boliviassa ymmärretään, että jalkapallokengät ovat niin pyhät kengät, että ne pannaan jalkaan vasta kentällä ja otetaan heti harjoitusten tai pelin päättymisen jälkeen pois jalasta. Ja jopa Boliviassa ymmärretään, että ylpeys omaa seuraa kohtaan lähtee siitä, että sinulla on paidassa seuran vaakuna ja sinä kannat ylpeänä samanlaista paitaa kuin kaikki muutkin kantavat. Tai yhtä ylpeänä kuin Vihreät baretit kantavat barettiaan.

Jos me haluamme, että juniorit oppivat kunnioittamaan peliä ja olemaan ylpeitä siitä mitä he tekevät, heidät on kasvatettava siihen. Ei ole iso asia hankkia jokaiselle junioripelaajalle samanlaista juomapulloa ja liimata jokaiseen pulloon pelaajan oma numero. Siitä se alkaa. Pienistä asioista suurempiin asioihin ja helpoista asioista vaikeampiin asioihin.

Olen aina ihaillut englantilaisia sisäoppilaitoksia siitä, että kaikilla oppilailla on samanlaiset koulupuvut. Saattaa tuntua naurettavalta, mutta on hyvä miettiä, millaisen yhteenkuuluvaisuudentunteen se synnyttää oppilaiden välille ja millaista ylpeyttä he tuntevat omasta koulustaan. Tunne on niin vahva, että se kestää jopa vuosikymmentenkin yli.

Kunnioituksen puute näkyy suomalaisessa jalkapallossa kaikilla tasoilla.

Otan taas muutaman valaisevan esimerkin.

Olen nähnyt lukuisia kertoja, että valmentajat puhuvat omia asioitaan kännykkään harjoitusten tai jopa otteluiden aikana. Näin myös kerran, kuinka eräs piirijoukkueen valmentaja luki ottelun aikana Iltalehteä ja näytti siitä jotain juttua apuvalmentajalle. Kesken ottelun, jossa he toimivat valmentajina! Kun mainitsin asiasta yhdelle Suomen vaikutusvaltaisimmista jalkapallotoimijoista, hän totesi lyhyesti, että ”hyvä, ettei lue Ilta-Sanomia!”

Pohjola cupin yhteydessä piirin johtohenkilöitä oli kännissä, vaikka seuraavana päivänä oli otteluita.

Muistan myös Vierumäellä tilaisuuden, jossa oli luennoitsijana Espanyolin kehitys- ja tutkimusjohtaja Juan Luis Martinez Garcia. Jäimme juttelemaan Martinezin luennon jälkeen pienellä porukalla jalkapallosta, mutta kohta yksi tilaisuuden järjestäjistä, kokenut ja arvostettu maalikuningas, tuli ja käski meitä tulemaan saunaan, koska oluet odottivat siellä kylminä.

Olen lukenut useita lehtiä, mutta en yhtään niin surkeaa tuotosta kuin jalkapallovalmentajien oma lehti. Siellä oli esimerkiksi kerran artikkeli, jossa kerrottiin valmentajien tutkimusmatkasta Saksaan. Jutussa muistettiin kehua lopussa, että olutta oli riittävästi.

20191107_135136

KAIKKI VAIKUTTAA KAIKKEEN

Kunnioittaminen ei ole mikään irrallinen asia. Se, miten kunnioitamme itseämme ja peliämme, heijastuu suoraan kentälle.

Espanjalaisessa jalkapallokoulutuksessa on määritelty, että harjoitusten pitää aina sisältää neljä eri elementtiä: on oltava tekninen, taktinen, fyysinen ja mentaalinen elementti.

Mallin keskeinen oppi on, että jalkapallo ei ole vain taitoa, tekniikkaa tai fysiikkaa. Kysymys on aina kokonaisuudesta, johon kuuluu myös mentaalinen ulottuvuus – se, millainen itseluottamus meillä on, miten itsevarmoja me olemme omassa tekemisessämme, miten nöyrästi suhtaudumme uuden oppimiseen ja itsemme kehittämiseen, millä asenteella me teemme työmme ja miten rehellisiä me olemme itsellemme.

Kaikki nämä neljä elementtiä vaikuttavat toisiinsa ja kasvavat laajentuessaan samassa suhteessa.

Samalla tavalla myös kunnioitus on noidankehä. Se, miten paljon me kunnioitamme itseämme, on suoraan verrannollinen siihen, miten paljon me kunnioitamme peliä – ja miten paljon me kunnioitamme peliä, niin paljon me kunnioitamme itseämme.

Syksyllä pelattu alle 16-vuotiaiden maaottelu Saksaa vastaan oli hyvä esimerkki siitä, mitä pelin kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä.

Ottelupäivänä oli kehno ja kylmä sää. Kun saksalaiset tulivat stadionille, sen näkivät kaikki. Kaikki pelaajat olivat pukeutuneet samalla tavalla ja sään mukaisesti. Heillä jokaisella oli korvien alapuolelle ulottuva lämmin pipo, lämmin kauluri sekä kylmyydeltä suojaava toppatakki ja lämpimät toppahousut. Kaikki vaatteet olivat kaikilla samanlaisia. Ryhti oli ylväs ja heistä jokaisesta huokui ylpeys siitä, että he ovat jalkapalloilijoita ja edustavat Saksaa.

Entä suomalaiset? Kun he tulivat stadionille, osalla oli verkkarit, osalla farkut. Pää oli painettu kylmyyden vuoksi hartioiden väliin, sillä kellään ei ollut pipoa. Kädet olivat taskussa ja kävelytyyli oli hiipivä ja kumarainen.

Peli oli kopio tästä kaikesta. Saksa tosin voitti vain 1-0, mutta suomalaiset olivat kentällä kaikessa tekemisessä valovuoden perässä. Laskin ottelun maalitilanteet ja ne olivat Saksalle 21-2.

Myös valmennuksessa suhde oli sama. Saksalla oli kolme valmentajaa ja fysiikkavalmentaja. Heistä yksi ohjeisti koko ajan puolustajien pelaamista, yksi keskikentän pelaamista, yksi kärkimiesten pelaamista ja päävalmentaja katsoi kokonaisuutta. Ja mitä tapahtui Suomen penkillä? Suomen alle 16-vuotiaiden valmentaja Jarkko Wiss keskittyi huutamaan tuomarille.

 

JUNTTEJA JA HERRASMIEHIÄ

Suomalaisen pelaajan kunnioittamisen käsite on nurinkurinen. Me olemme kyllä herrasmiehiä kentällä, mutta juntteja kentän ulkopuolella, kun tilanteen pitäisi olla juuri päinvastoin.

Kun tulin HIFK:n päävalmentajaksi, vaadin, että pelaajat tervehtivät harjoituksiin tullessaan kaikkia paikalla olevia vahtimestarista alkaen. Minäkin tervehdin sitkeästi hallimme vahtimestareita. Viidellä ensimmäisellä kerralla he eivät vastanneet tervehdykseeni, mutta kuudennella vastasivat ja seitsemännellä tervehtivät itse ensimmäisenä. Toisten tervehtimisessä on kysymys pienestä eleestä, jonka ansiosta harjoituksen ilmapiiri on heti erilainen.

Ja mikä tärkeintä: kysymys on jälleen kunnioittamisesta – pelin kunnioittamisesta.

Kentällä tilanteen pitäisi olla täysin päinvastainen. Itse käytän asiasta termiä Balkan-meininkiSinisa Mihajlovic oli hyvä esimerkki siitä, millainen pelaajan asenteen pitää olla kentällä. Hänellä oli oma tonttinsa, jonka vartioiminen oli hänelle kunnia-asia. Jos joku meni hänen tontiltaan läpi, hän otti sen henkilökohtaisena loukkauksena ja varmisti, ettei sama pelaaja enää ikinä loukkaa häntä uudelleen. Pelasiko hän rumasti? Ottiko hän luulot pois kovilla otteilla? Sylkikö hän tarvittaessa vastustajan silmille?

Totta jokainen väite, mutta niin on myös se, ettei sama pelaaja mennyt kahdesti hänen tonttinsa läpi.

Jos esimerkiksi Hannu Tihinen olisi pelannut samanlaisella asenteella MM-karsintaottelussa Venäjää vastaan, lukemat olisivat olleet erilaiset. Andrei Arshavin juoksi yhdessä Venäjän maaleista Tihisen ja Sami Hyypiän välistä, mitä ei olisi koskaan tapahtunut Balkanin maiden maajoukkueissa. Tihinen on kuitenkin kentällä suomalainen herrasmiespelaaja, joka ei käytä samanlaisia otteita kuin Mihajlovic tai nykypelaajista vaikkapa Nemanja Vidic tai Olof Mellberg

Itse asiassa Mellberg on hyvä vertailukohta suomalaisille. Hän ei ole millään tavalla lahjakas tai nopea pelaaja, mutta hänen asenteensa on samanlainen kuin Mihajlovicilla. Hän ei yksinkertaisesti päästä miestä lävitse oman tonttinsa kautta. Jos ette usko, kysykää vaikka Antonio Cassanolta tai Antonio di NataleltaHeille ei tarvitse enää koskaan kertoa, kuka on Olof Mellberg.

Toinen hyvä esimerkki pelaajasta, jolla on oikeanlainen itsetunto, on Zlatan Ibrahimovic

Kun suomalainen pelaaja tulee kentälle, häntä huolettaa moni asia. Olenkohan minä riittävän hyvä, ovatkohan nuo liian taitavia, osaankohan minä tuota tai tätä ja niin edelleen. Zlatan ei koskaan kysy sellaisia asioita, koska hän on oikealla tavalla ylpeä ja itsevarma itsestään.

Jos me haluamme nostaa jalkapallon uudelle tasolle Suomessa, meidän on saatava opetettua samanlainen itsetunto myös suomalaisille pelaajille.

 

MIKÄ IHMEEN HJELM?

Pelin kunnioittamisen puute näkyy myös siinä, millä asenteella me teemme työtä ja miten rehellisiä me olemme itsellemme.

Otan taas esimerkin.

Ari Hjelm oli käynyt tutustumassa AS Romaan, kun Roma pelasi 4-6-0:lla eli pelitavalla, jossa ei ollut yhtään hyökkääjää. Pelitapa toimi siten, että Francesco Totti laskeutui alas hakemaan palloja, ja kun hän sai pallon, Romalla olikin samalla hetkellä neljä hyökkääjää. Roman pelitapa oli siihen aikaan ainutlaatuinen pelitapa koko maailmassa.

Zicon mukaan Roma teki harjoituksissa samoja asioita kuin hekin ja hänen mukaansa Roma myös pelasi samalla tavalla kuin Tampere United.

Miten hän voi niin sanoa? Miten se mies voi olla niin ulkona jalkapallosta, että hänellä on otsaa väittää Roman pelaavan samalla tavalla kuin he? Täysin absurdia.

Yksi suomalaisen valmentajakunnan suurimmista ongelmista on se, että valmentajat eivät ole oikeasti valmiita tekemään elämässään sellaisia uhrauksia ja sellaista määrää työtä, jota suomalaisen jalkapallon nostaminen seuraavalle tasolle edellyttäisi.

Olin kerran valmentajatilaisuudessa, jossa yksi valmentaja vaati, että meilläkin pitäisi olla työajat. Ei pidä. Jos me haluamme oikeasti tehdä yhtä paljon ja yhtä intohimoisesti työtä kuin mitä maailman huipulla tehdään, silloin meillä on vain nukkuma-ajat ja kaikki muu aika menee jalkapalloon.

Suomalaiset valmentajat haluavat elää sellaisella mukavuusalueella, jossa riittää töiden tekeminen puoliteholla. Ymmärrän toki, jos joku on huolissaan vaimostaan tai lapsistaan, mutta silloin pitää kysyä itseltään, onko jalkapallovalmentaminen huipputasolla oikeasti minun juttuni.

Annan taas muutaman kuvaavan esimerkin.

Kun Jose Mourinho aloittaa valmistautumisen uuteen kauteen, hän sulkeutuu yksinään syrjäiseen hotelliin ja tekee siellä yötä päivää töitä. Tänä aikana hänellä on käytössään yksi ainoa puhelinnumero, ja sen numeron tietää vain hänen vaimonsa.

Vain peli ja yksi puhelinnumero – ja kaikki muu suljettu ulos elämästä.

Tai:

Inter teki Milania vastaan muutama viikko sitten kuvion, jossa keskikentältä tuli korkea sivuttaissuuntainen keskitys Zlatanille, joka jatkoi sen päällään maalia kohden. Keskialueella ollut Dejan Stankovic lähti syöttöhetkellä juoksemaan ja kun pallo putosi Zlatanin ohjauksesta maahan, Stankovic oli juossut rangaistusalueen sisälle ja sai pallon täydellisesti jalkaansa. Maali.

Inter oli harjoitellut sitä kuviota 83 kertaa kuuden päivän aikana.

83 kertaa! Ja vain sitä yhtä kuviota!

 

REHELLISYYS MAAN PERII

Asenteeseen kuuluu myös rehellisyys itseämme kohtaan. Suomessa hoetaan esimerkiksi, että meidän juniorikoulutuksemme olisi yhtä hyvää kuin muualla Euroopassa tai että suomalaisen valmennuksen taso olisi samalla tasolla kuin eurooppalaisen valmennuksen taso.

Eivät ole. Jos me katsomme vaikka Veikkausliigan seurojen harjoituksia ja vertaamme niitä eurooppalaisten pääsarjaseurojen harjoituksiin, eron huomaa heti.

Harjoitteiden huonosta tasosta ja johdonmukaisuuden sekä suunnitelmallisuuden puutteesta voisi jo itsessään kirjoittaa pitkän artikkelin, mutta ero näkyy jo pienissäkin asioissa.

Annan jälleen pienen, mutta kuvaavan esimerkin. Katsokaa millainen kello valmentajalla on kädessään harjoituksissa. Suomessa monella valmentajalla on samanlainen rannekello kuin halvoissa saksalaisissa pornoelokuvissa, muualla Euroopassa sekundaattori, jolla pystyy samanaikaisesti ottamaan kolmea eri aikaa.

Pahinta tässä kaikessa on, että suomalaiset valmentajat – ja Palloliitto – eivät tajua ja myönnä, miten heikolla tasolla valmennuksemme ja ylipäätään kaikki jalkapalloilullinen osaaminen Suomessa on. Valmentajat kuvittelevat olevansa Arrigo Saccheja, kun he oikeasti ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia virkamiehiä, joille valmentaminen on vain hauska harrastus tai helppo tapa ansaita elanto.

Jos haluaisimme oikeasti nostaa suomalaisen jalkapallon tasoa, meidän pitäisi toimia kuin hoitoa hakevat alkoholistit. Meidän pitäisi tunnustaa, että meillä on ongelma, jonka parantamiseksi me tarvitsemme apua. Meillä pitäisi olla oikeanlaista nöyryyttä ja avoimuutta tunnustaa, että emme osaa vielä kaikkea, vaan meidän pitää jatkaa oppimista ja opettelemista – ja mentävä hakemaan oppia myös maailmalta.

Tunnen vain yhden suomalaisen huippuvalmentajan, jolta tällaista nöyryyttä ja aitoa halua oppia asioita löytyy.

Hän on Hongan valmentaja Mika Lehkosuo, joka on muutenkin täysin poikkeuksellinen valmentaja suomalaisessa valmentajakunnassa. Interin Job Dragtsma on toinen huippuluokan valmentaja, mutta hän onkin hollantilainen.

Rehellisyyteen kuuluu myös kyky ymmärtää kritiikin ja kriittisyyden voima. Kun Paolo Maldini kyseenalaisti Milanin juniorikasvatuksen tason, Milanissa alettiin heti miettiä, mitä ongelman ratkaisemiseksi pitäisi tehdä.

Suomessa Maldinin kritiikki olisi leimattu omaan pesään kusemiseksi ja suomalaiseksi negatiivisuudeksi – eikä ongelmalle olisi tehty mitään.

Olen saanut huomata tämän konkreettisella tavalla itsekin. Esitin viime syksynä kriittisen arvion Hongan Premier Cupiin selviytyneen joukkueen pelaamisesta ja harjoittelemisesta eräälle joukkueen johtohenkilöistä. Itseään kunnioittavassa jalkapallomaassa keskustelusta olisi tullut värikäs ja kiivas, mutta kun keskustelu olisi päättynyt, molemmat olisivat paiskanneet kättä ja kiittäneet toista hienosta keskustelusta.

Mutta mitä tapahtui nyt?

Se, ettei hän enää edes tervehdi minua.

 

Gert Remmel

 


Kymmenen vuotta on pitkä aika. Moni asia on muuttunut – vai onko? Kuinka kunnioitamme peliä vuonna 2019? Kaivaako joku Remmelin tekstin esiin vielä vuonna 2029?

Suomalaisessa jalkapallossa on tapahtunut näkyvää kehitystä. Moni asia on paremmalla tolalla kuin vuonna 2009. Kunnioituksen puute näkyy kuitenkin yhä monessa asiassa ja säännöllisesti – ei tarvitse kuin käydä katsomassa junioripelejä.

Suomalaisen jalkapallon menestyksen hetkillä on siksi tärkeää muistaa, mistä yhteisöllisyys lopulta syntyy.

Se syntyy kunnioituksesta peliä kohtaan.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogi

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s