Mielipide

Kolumni: Géza Szilvay ja suomalainen juniorijalkapallo

Maineikkaan tanskalaisen jalkapalloseura FC Midtjyllandin puheenjohtaja Rasmus Ankersen julkaisi vuonna 2012 teoksen The Gold Mine Effect. Ankersen keskittyi kirjassaan niin sanottuihin kultakaivoksiin – ympäristöihin ja yhteisöihin, joista on kasvanut poikkeuksellisen paljon huippu-urheilijoita.

Kirjoittaja teki tutkimusmatkojaan maapallon eri kolkkiin ja pyrki selvittämään, mitä tekijöitä menestyvien kultakaivosten taustalta löytyi.

Ankersen käsitteli opuksessaan muun muassa eteläkorealaisten naisgolfareiden ja kenialaisten kestävyysjuoksijoiden menestymisen syitä. Myös Suomi nousi yhdellä aukeamalla esiin. Ankersenin nosto ei kuitenkaan liittynyt urheiluun.

Géza Szilvay, unkarilainen viulunsoiton opettaja, on opettanut Itä-Helsingin musiikkiopistossa 1970-luvulta lähtien. Szilvayn opetuksessa on ollut vuosien saatossa kaikkiaan 200 5-vuotiasta lasta, jotka ovat harjoitelleet kolme tai neljä kertaa viikossa ränsistyneessä vanhassa rakennuksessa Helsingissä.

Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin, 95 % kyseisistä lapsista toimii musiikin ammattilaisina ja loput viisi prosenttia on erittäin taitavia amatöörejä.

Szilvay opettaa edelleen. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että pääsyvaatimukset hänen viulunsoittokursseilleen eivät koske vain lapsia, vaan myös lasten vanhempia.

Szilvay haastattelee vanhempia, katsoo heitä suoraan silmiin ja kysyy yhden kysymyksen: Oletko valmis käyttämään joka päivä vähintään puolitoista tuntia seuraavan viiden vuoden ajan siihen, että autat lastasi viulunsoitossa?

Jos vanhempien vastaus vakuuttaa Szilvayn, lapsi valitaan kurssille.

Szilvayn ajattelutapa perustuu siihen, että vanhempien sitoutuminen antaa parempaa varmuutta ja osviittaa lapsen kehittymisestä huippumuusikoksi kuin yksikään lapseen itseensä liittyvä tekijä.

Ylläoleva katkelma on vapaa suomennos Ankersenin teoksesta. Szilvayn oppilaista kansainvälisesti tunnetuin lienee Pro Finlandia -mitalilla palkittu Pekka Kuusisto, joka voitti vuonna 1995 ensimmäisenä suomalaisena Jean Sibelius -viulukilpailun.

Miten unkarilaissyntyinen viulunopettaja sitten liittyy suomalaiseen juniorijalkapalloon?

Vastaus on loogisen yksinkertainen. Boston Collegessa vuosia psykologiaa opettaneen professori Ellen Winnerin mukaan (Gifted Children: Myths and Realities, 1996) lapsen kyvykkyys ei kehity ilman taustalla olevaa vanhempaa, joka rohkaisee, kannustaa ja puskee lasta eteenpäin.

Isä-Eremenko ja pojat. Jari ja Olavi Litmanen. Laura ja Jyrki Kalmari. Tim ja Tor Sparv. Joel ja Risto Pohjanpalo.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja laajentaa myös muihin lajeihin. Huippupelaajat ovat vain jäävuoren huippu. Vanhemmat ovat jokaisessa perheessä liikuntakulttuurin opettajia.

Jalkapallon vanhempi-lapsi -suhde muistuttaa monessa suhteessa musiikin opettaja-soittaja -suhdetta. Huippuviulisteja vuosikymmenten ajan opettanut Szilvay on korostanut, että ilmiössä ei ole kyse mistään pakottamisesta.

Vanhempi tai opettaja on mahdollistaja, tilaisuuksien synnyttäjä ja tukipilari. Suomessa tämä ulottuvuus on usein ymmärretty väärin.

”Opettajan pitää muistaa, että juuri tästä lapsesta voi tulla ammattilainen. Ei niin, että hänestä tehdään sellainen väkisin. Eikä niin, että lapselle kerrotaan, että hänestä tulee vain harrastelija ja opetetaan lepsusti. Ovi täytyy pitää auki. Tuo pieni sana, voi, on niin kovin tärkeä”, Szilvay on muistuttanut.

Suomalaista juniorijalkapalloa koskevassa keskustelussa vanhemmat nähdään usein enemmän riskinä kuin mahdollisuutena. Tämä on vaarallinen ajattelutapa. Puhumme syiden sijasta seurauksista. Näemme ongelmat, mutta emme valtavaa potentiaalia.

Vanhemmat ovat niin tärkeä voimavara pelaajakehityksen kannalta, että mustavalkoisten asetelmien ylläpitäminen on vahingollista.

En unohda koskaan Keskisuomalainen-lehden otsikkoa kesäkuulta 2016: ”Kunnianhimoiset vanhemmat estävät Suomen etenemisen EM-kentille”.

Liiallisesta vakavuudesta ja totisuudesta puhuvat kovimpaan ääneen usein henkilöt, jotka eivät ole koskaan laittaneet itseään likoon juniorijalkapallon eteen.

Oliko Tor Sparv kunnianhimoinen, kun hän kuljetti poikaansa joka viikko 150 kilometriä aamuharjoituksiin toiseen kaupunkiin? Entä Erkki Toivio, joka rakensi pojalleen maalin perheen kodin vieressä sijaitsevalle pellolle? Tai Alexei Eremenko, joka opetti kädestä pitäen ja tuntikausia pojilleen oikeaoppista ulkosyrjäsyöttöä?

Mitä pitäisi puolestaan ajatella vanhemmista, jotka rakentavat tekonurmialustan perheen autotalliin, jotta lapset saisivat toistoja joka päivä? Tai vanhemmista, jotka vievät lastaan ekstravalmennukseen?

Tätäkin listaa voisi jatkaa pitkään. Se, mikä ulkopuolisen silmin voi näyttää vakavalta puurtamisesta, saattaa olla perheelle mitä luonnollisin tapa viettää yhdessä aikaa, toteuttaa yhteistä intohimoa tai tarjota innokkaalle lapselle mahdollisuuksia.

Tarvitsemme enemmän konkreettisia positiivisia esimerkkejä ja rohkaisevia tarinoita. Niiden vaikutus on tehokkaampi kuin epämääräisten mielikuvien ylläpitäminen.

Kultakaivokset eivät synny sattumalta. Urheilijoiden kehitystarinat ovat tiimityötä, perheiden ja yhteisöjen tarinoita.  Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että elintärkeät sivuhenkilöt – ystävät, vanhemmat, opettajat ja monet muut – ”putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset”, kuten Kimi Räikkösen elämäkertaa arvioinut kulttuuritoimittaja Jani Tanskanen on kirjoittanut.

Hankalia vanhempia on kaikissa lajeissa. Ylilyöntejä tulee varmasti joskus. Selkeät seurajohtoiset toimintatavat, selkeä viestintä, jatkuva vuorovaikutus ja vahva ennakollinen ajattelutapa kaikessa toiminnassa auttavat kriisitilanteissa.

Viulunsoiton opettamisen pioneerin Géza Szilvayn ajatus vanhempien sitoutumisen merkityksestä on helppo laajentaa myös urheiluun.

Kuinka vanhempien osallisuutta lapsen harrastamiseen voitaisiin edistää? Miten seurat saisivat vanhemmat mukaan yhteisiin talkoisiin? Nämä kysymykset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi seuran valmennuslinjan pelilliset suuntaviivat.

Samaan tapaan kuin pelaajia valmennetaan, myös vanhempia pitää sparrata – kasvattaa seuran toimintakulttuuriin.

Suomessa vuosikymmeniä opettanut Szilvay on korostanut, että viulunsoittoon rakastumisen ja soittotaidon kehittymisen kannalta ikävuodet 5-10 ovat kriittisimpiä. Myös jalkapallossa perustan on oltava kunnossa.

Aihepiiri on pelaajakehityksen kannalta tärkeä, yleisen liikuntakulttuurin kannalta suorastaan kriittinen. Liikkumattomuusongelma on valtava, ja pommi tikittää entistä lujempaa.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

The Gold Mine Effect -teoksen yksi kantavista teemoista on, että urheileva lapsi rakastuu asiaan, jossa hän on hyvä ja huomaa kehittyvänsä. Tämä itsestäänselvältä tuntuva asia saa kirjassa runsaasti huomiota juuri vanhempien merkityksen näkökulmasta.

Lajiin rakastuminen vaatii toisaalta aika ajoin myös ikäviä tunteita.

Lukuisiin erilaisiin urheiluympäristöihin tutustunut Ankersen korostaa vanhempien merkitystä nimenomaan vaikeilla hetkillä. Vanhemmat tukevat lastaan esteiden ylittämisessä ja rohkaisevat epämukavissa tilanteissa.

Juniorijalkapallo on vanhempien näkökulmasta usein sietämisen tunteen säännöllistä koettelemista.

Ketkä vanhemmat jaksavat tukea lastaan vaikeilla hetkillä, sietävät lapsensa pettymystä ja työntävät eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta? Ketkä äidit ja isät puolestaan etsivät syitä muualta ja ulkoistavat vanhemmuutensa kiperissä tilanteissa?

Juuri tästä on kyse Géza Szilvayn ”metodissa”. Myös juniorijalkapallosta löytyy samankaltaista ajattelua.

”Yritän aina saada vanhempien kautta selville, onko lapsi kasvatettu kestämään pettymyksiä”, yksi juniorijalkapallon parissa pitkään toiminut ammattilainen on todennut.

Suomalainen pelaajakehitys on perheiden varassa. Laadukas arki riippuu hyvin paljon siitä, mitä ohjatun toiminnan ulkopuolella tapahtuu. Urheilijaksi kasvamista on tehdä tylsät asiat hyvin silloinkin, kun kukaan ei katso.

Yksi tyypillisimmistä urheilukliseistä on, että ainoa lahjakuuden muoto on lahjakkuus harjoitella. Paljon vähemmän on puhuttu siitä, mitkä asiat edistävät tätä lapsen ja nuoren halua harjoitella. Katse kääntyy lapsen vanhempiin. He tukevat, työntävät eteenpäin, kannustavat ja rohkaisevat.

Jos ja kun suomalaisen jalkapallon lippulaiva, Huuhkajat, etenee historiallisesti arvokisoihin, yksi porukka ansaitsee erityisen kunnianosoituksen: pelaajien vanhemmat.

Perheet ovat kultakaivoksia.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

Kategoriat:Mielipide

7 replies »

  1. POLGAR SISTERS – HOW TO RAISE GENIOUS

    Tässä youtube linkki tarinaan, joka liittyy tähän topikkiin ja on hyvin mielenkiintoinen, vaikkakin tässä videossa asia on esitetty hieman ”heikosti”, eikä välttämättä avaudu kovinkaan hyvin? Tuo iskä oli kirjoittanut kirjan How to Raise Genious, jota kukaan ei ottanut todesta ja sen takia etsi itselleen vaimon, jonka kanssa heidän kolme tytärtä kasvatettiin hänen kirjansa ajatuksien mukaisesti ja kaikista tytöistä/naisista tuli shakin suurmestareita, kun aiemmin laajalti oltiin sitä mieltä, että naisen aivot eivät vain sovellu shakkiin. Kummallakaan vanhemmista ei edes ole mitään lahjoja shakin osalta eikä edes tunteneet shakkia, mutta totesivat sen olevan helpoin tapa osoittaa kiistattomasti teorian toteutumisen. He hankkivat vähin erin kirjahyllyihinsä varmaankin ”kaikki” maailman merkittävät shakkikirjat sekä huippupelien siirrot. Vaimo oli opettaja ammatiltaan ja opetti tyttöjä kotiopetuksessa. Onnistuivat leikin kautta imaistua tytöt shakin maailmaan ja sitä kautta aina vain syvemmälle shakin saloihin. Tuosta voi olla montaa mieltä, mutta kirjan teema tuli kyllä aika hyvin minusta ”todistettua”?

    Tosin Sofia ei laiskimpana yltänyt samalle tasolle kuin muut sisarukset ja voitti ”vain” kahdeksan miespuolista shakin suurmestaria 14-vuotiaana. Jotenkin näin… voitte itse tutkia tarkemmin…

    Tykkää

  2. Toivottavasti yksikään juniorivalmentaja ei ala toimia kuten Géza Szilvay, jota on kritisoitu laajasti musiikkipiireissä. Hänen toimintatapansa eriarvoistaa ja sulkee oven niiltä lapsilta, joiden vanhemmilla (huom!) ei ole riittävästi aikaa ja/tai muita resursseja tukea lapsen harjoittelua riittävästi, Szilvayn määrittelemänä. Szilvayn oppilaista tulee siis huippumuusikoita, koska hän poimii rusinat pullasta ja jättää muille ne ”työläämmät” lapset, jotka eniten tarvitsisivat opetusta, harrastusta, säännöllisyyttä, välittämistä. Szilvay on kiistatta hyvä opettaja, mutta kuinka monta pekkakuusistoa olemme menettäneet hänen vastattuaan kurssille hakeneelle lapselle kieltävästi, sillä tämän vanhemmat eivät ole olleet tarpeeksi hyväosaisia?

    Tykkää

    • Tekstin pääsanoma on: Oli kyse jalkapallosta tai musiikista, vanhempien merkitys taustalla on erittäin tärkeä, jopa ratkaiseva. Tästä Ankersen on käyttänyt yhtenä esimerkkinä juuri Itä-Helsingin musiikkiopistoa ja Szilvayta. Tämä ulottuvuus on syytä tunnistaa myös juniorijalkapallossa, ja meidän tulee laittaa enemmän paukkuja siihen, että vanhempien osallisuutta ja sitoutumista on mahdollista parantaa. Se auttaa lapsia. Szilvayta on ylistetty ja kritoisoitu – näin se menee kaikilla aloilla, joilla toimitaan tosissaan. Ainakin jalkapallossa innokkaimpien lasten valmentaminen on vähintään yhtä haastavaa kuin vähemmän motivoituneiden. Arvelen, että musiikissa tilanne on samansuuntainen. Siksi pidän ”rusinat pullasta” -kommenttia hieman erikoisena. Toiminnan painopisteissä ja tavoitteissa on toki aina eroja.

      Erkko

      Tykkää

  3. Jukalle: Szilvay metodissa köyhätkin perheet voivat saada lapselleen valmennusta, kunhan käyttävät lapsensa kanssa aikaa treenaamiseen, jonka ei pitäisi olla mitenkään liikaa vaadittua? Huipulle pääsemisessä lapsen omatoimisuus, omistautuminen ja autonomia ovat ratkaisevan tärkeitä, joten kun myös vanhemmat ovat siinä mukana, niin se parantaa huomattavasti mahdollisuuksia päästä yli matkan varrella olevien karikoiden ja hankaluuksien sekä tuo jatkuvuutta. Ne vanhemmat, joilla ei ole aikaa tai halua olla lapsensa kanssa yhdessä tekemässä, voivat tästä toki pahoittaa mielensä, kun pelkällä rahalla ei voikaan saakaan jälkikasvustaan virtuoosimaista musikanttia.

    Minusta on vain hyvä, jos vanhemmat ehtivät ja haluavat olla lapsiensa kanssa yhdessä tekemässä ja harrastamassa. Tuon yhdessä olemisen arvoa ja tärkeyttä, kun ei voi rahalla ostaa tai korvata.

    Unkarilaiset ovat hyvin perhekeskeisiä ihmisiä ja kokoontuvat joka sunnuntai perheen/suvun yhteiselle lounaalle. Jos joku Unkarissa käyttää työmatkaan enemmän kuin 20 min, niin kysyvät oletko ihan hullu. Unkarilaiset eivät muuta työn perässä, koska he haluavat olla perheen ja ystävien lähellä. Meillä sen sijaan halutaan lapset jo yksi vuotiaana ”ulkoistaa” päiväkotiin, josta ulkoistaminen jatkuu, niin että vanhuudessa ollaan taas eristettynä omasta perheestä, jossain hoitokodissa. Ehkä meidän pitäisi enemmän olla läsnä ja käyttää aikaa lapsien/isovanhempien/ystävien kanssa olemiseen ja tekemiseen, niin kaikilla olisi parempi olla.

    Jos jollain on rutosti rahaa, mutta ei aikaa, niin kyllähän rahalla saa ostettua vaikka joka päivälle omat treenivuorot sekä siihen pari valmentajaa antamaan yksityisopetusta. Elämä on valintoja. Turha kai siitä sentään on syyttää Szilvaytä?

    Tykkää

  4. Jukka P ja muut samanmieliset, ”amatöörihengen” ja puuhastelun”, puolustajat:

    Tankatkaa tuota herra Meren tekstiä sana ja lause kerrallaan, aamuin illoin, muutama viikko nyt näin aluksi.
    Jos ei aukea niin ei aukea!
    Maailma on epäoikeudenmukainen paikka – on ollut ja on aina tuleva olemaan.

    Olen kuullut jutun, jonka mukaan eräässä itäblokin maassa majaansa pitävän suurseuran akatemiassa karsitaan sisäänpääsevät lapset juoksutestillä:
    kaikki viivalle, matkaa 50 metriä ja nopeimmat pääsevät sisään. Lieneekö totta ja jos on, vieläkö käytetään samaa metodia?!
    Tuossa ei paljoa isää ja äitiä silmiin tuijotella..

    ”Harrastajat harrastaa ja puuhastelijat puuhaastaa!”

    Tykkää

    • Moi Tapio! Et näköjään ymmärtänyt aiemmin kirjoittamastani yhtään mitään.

      Minulle sopii aivan hyvin, että lapset laitetaan viivalle ja katsotaan, kuka on paras soittamaan ja otetaan hänet sisään. Mutta siinä vaiheessa kun laitetaan lasten VANHEMMAT viivalle ja katsotaan, kuka heistä on paras, niin mennään metsään. En kannata puuhastelua vaan mahdollisuuksien tasa-arvoa. Se on sinulle ilmeisesti joko tuntematon käsite tai vastoin arvojasi, kun olet aivan sinut maailman epäoikeudenmukaisuuden kanssa. Se, että jokin asia on aina ollut väärin ei tarkoita, että sitä pitäisi koskaan hyväksyä.

      Géza Szilvayn toimintatapa on eriarvoistava ja mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan, mikä olisi Erkonkin hyvä tunnustaa ja esimerkiksi kirjoittaa auki blogiinsa, mikäli hän haluaa olla vastuullinen toimija junioriurheilun parissa. Nyt näyttäisi siltä, että ainakin somessa muutama junnuvalmentaja sai tästä tekstistä kuningasideoita, joiden vaarana on jättää mahdollisuus antamatta lapselle, kun punnitaan vain vanhempien osallistumiskykyä ja sitoutuneisuutta.

      Vanhempien panostuksen ansiosta monesta lapsesta varmasti tulee huippu, mutta voiko huipulle päästä myös ilman vanhempien panostusta, vai onko se oikeasti ”ratkaiseva”, kuten Erkko vastasit? Ja onko oikein, että monet lapset joutuvat yrittämään huipulle suljettujen ovien läpi omasta motivaatiostaan tai taidoistaan riippumattomista syistä?

      Tykkää

      • Moi Jukka!

        Kiitos hyvistä huomioista, ne ovat herättäneet itsessäni ajatuksia (vaikka varmasti kärjistyksiäkin on mukana).

        Ensimmäinen ajatus vastauksestasi: huipulle pyrkiminen ja varsinkin sinne pääseminen on asiassa kuin asiassa sen verran vaikea ja omistautumista vaativa polku, että on ihan selvää, että vanhempien merkitys on kriittinen. Onneksi sitten aina on poikkeuksiakin, jotka vahvistavat säännön. Suurimmassa osassa perheistä tuollaista sitoutumista ei varmasti koeta tavoiteltavan arvoiseksi. Harrastaa ja nauttia voi muutoinkin.

        Ja olen myös huomannut, että jos lapsi on todella innoissaan, vanhemmat kyllä sitoutuvat, jos heitä sparraa oikein. Näin myös aluksi ei-niin-aktiivisista vanhemmista voi tullakin hyvin sitoutuneita.

        Mikäli haluat, voit kirjoittaa vastineen blogitekstiini. Julkaisemme sen mielellämme.

        Kun olen keskustellut valmentajien kanssa kirjoituksestani, heistä lähes jokaisella ajatus tekstistä on ollut seuraava: Kuinka voisin valmentajana auttaa vanhempia tukemaan lasta paremmin? Tämä on erittäin tärkeä ulottuvuus, jonka teksti on tuonut yleiseen keskusteluun.

        Erkko

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s