Mielipide

Kommentti: Juniorijalkapallon vaiettu ongelma

Suomen Palloliiton liittohallitus vahvisti keväällä 2014 kokouksessaan 12 seuran talenttivalmentajavalinnat. Nyt, noin viisi vuotta myöhemmin, vain kolme valmentajaa toimii edelleen samassa seurassa. Reilusti yli puolet valmentajista toimii nykyään aivan eri ympäristössä.

Kysymys on välttämätön: Eikö juuri talenttivalmentajien pitäisi olla pitkäjänteisiä arjen mahdollistajia, jotka huolehtivat pelaajista vuodesta toiseen samassa tiiviissä yhteisössä?

Ilmiö koskettaa laajemmin koko suomalaista juniorijalkapalloa ja pelaajakehitystä. Se on samalla juniorifutiksemme vaiettu ongelma.

Moni suomalainen juniorivalmentaja vaihtaa seuraa säännöllisesti. Joillakin valmentajilla verkkareiden logo vaihtuu jopa vuosittain.

Tiedän monia valmentajia, jotka ovat viimeisen viiden vuoden aikana valmentaneet kolmessa tai useammassa seurassa. Vaihtuvuus on tyypillisesti ollut suurta etenkin päätoimisten valmentajien joukossa.

Moni prosessi kuihtuu, kun tekijät vaihtuvat.

Miten voimme kehittää seurakulttuuria ja nostaa pelaajakehityksen laatua, jos avaintoimijat vaihtuvat säännöllisesti? Kuinka paljon hukkaamme potentiaalia muutostilanteista selviytymiseen?

Syy ei ole pelkästään seuraa vaihtavien valmentajien. Myös seuroilla itsellään on usein peiliin katsomisen paikka.

Kuinka moni seura kysyy itseltään säännöllisesti: Miten saamme pidettyä kiinni osaavista valmentajista?

 

Keskeneräisiä prosesseja

Työntekijät vaihtuvat jokaisessa työyhteisössä – myös jalkapalloympäristössä. Tietty vaihtuvuus on normaalia. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma. Jos suomalaisissa junioriseuroissa valmentajien vaihtuvuus olisi nykyistä vähäisempää, moni asia olisi paremmin. Seurojen olisi helpompi päästä kiinni kehitykseen – arjen pyörittämisen sijasta.

Turmiollisin esimerkki valmentajien vaihtuvuudesta liittyy seuran uuden valmennuslinjan jalkauttamiseen ja toteuttamiseen.

Jos seuran valmennuslinjaa työstäneet henkilöt, avaintoimijat, vaihtavat pian valmennuslinjan julkaisun jälkeen ympäristöä, kuka kykenee enää vastaamaan linjauksen sisällön toteuttamisen valvonnasta, valmennuslinjan kehittämisestä tai suunnitelmien viemisestä arjen toimintaan?

Alleviivaten: Valmennuslinjan hyöty paljastuu aidosti vasta käytännön soveltamisessa, josta päävastuun tulee olla linjan rakentajilla.

Jos vastuu yllä mainituista asioista, kuten valmennuslinjan soveltamisen valvonnasta, siirtyy henkilöille, jotka eivät ole olleet koko sielullaan mukana valmennuslinjan kehitystyössä, seurauksena on täysi pannukakku. Prosessin tärkein vaihe, jalkautus, jää puolitiehen.

Valmennuslinjan rakentamiseen käytetty panostus valuu viemäristä, kun prosessi ei siirry kestävästi ja kontrolloidusti suunnitteluvaiheesta toteutusvaiheeseen.

Suomalaiset junioriseurat korostavat kyllä hienoja suunnitelmiaan, mutta kolmen vuoden kuluttua tilanne on usein se, että suunnitelma ei näy missään muualla kuin seuran nettisivuilla.

Strategian jalkautus on missä tahansa yhteisössä yksi organisaation vaativimmista prosesseista. Työyhteisö ei voi olla silloin hollitupa, johon tullaan ja mennään miten sattuu.

Strategian jalkauttaminen vaatii aikaa, asiantuntemusta, pitkäjänteisyyttä, virheiden tekemistä ja niistä oppimista, välitavoitteiden asettamista ja rohkeutta.

Miten ihmeessä seura voi odottaa konkreettisia saavutuksia, jos moni valmentaja viihtyy yhteisössä korkeintaan kaksi kautta?

Strategisen johtamisen kokeneet asiantuntijat Anneli Valpola ja Hasse Kvist ovat korostaneet, kuinka ”aikaansaamisen kulttuuri muuttaa strategian periaatteista teoiksi”. Kulttuuria ei synny, jos toimijat yhteisössä vaihtuvat jatkuvasti. Kirjoitetut periaatteet muuttuvat näkyviksi teoiksi sitoutumisen, yhdessä tekemisen, jaetun arjen ja vuoropuhelun kautta.

Muutoksia voi tietysti saada aikaan myös lyhyessä ajassa. Suomalaisten junioriseurojen koko, rakenne ja vanhakantainen ajattelu luovat kuitenkin haasteen nopeille suunnanmuutoksille. Toimivien muutosten sijaan todennäköisempää on palavat rauniot tai liialliset kompromissit.

 

Muutos päättyy mukavoitumiseen

Pitkäjänteisyys on erotettava mukavoitumisesta. Sitoutumisen on oltava todellista. Kun kaikki korulauseet ja mainospuheet riisutaan pois, jäljelle jää vain yksi arvioitava asia: Mitä henkilö on saanut työssään aikaan? Onko yhteisössä tapahtunut muutos parempaan?

Suomalaisessa jalkapallossa on yhä monia organisaatioita, Palloliitosta alkaen, joissa saattaa olla vuosikymmenen uran tehneitä henkilöitä, jotka eivät ole kriittisesti arvioiden saaneet juuri mitään aikaan.

Sitoutuminen ei siis vielä itsessään takaa mitään, se ainoastaan mahdollistaa. Neljän vuoden aikana saa enemmän aikaan kuin yhdessä vuodessa – edellyttäen, että henkilö kykenee omalla osaamisellaan ja sitoutumisellaan tuomaan yhteisöönsä lisäarvoa.

Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Markku Kanerva edustaa ainakin yhdessä suhteessa valoisaa poikkeusta suomalaisessa jalkapalloympäristössä.

Huuhkajat-luotsi Kanerva on tehnyt pitkän uran nimenomaan yhdessä organisaatiossa – juuri Palloliitossa. Vaikka valmentaja on saanut ajoittain voimakastakin kritiikkiä, hän on kyennyt kehittymään varsinkin viimeisten vuosien aikana merkittävästi. Tämä on näkynyt paitsi pelaajissa ja pelissä – myös tuloksissa. Lisäksi Kanerva on löytänyt ympärilleen osaajia, muun muassa videoanalyytikko Henri Lehdon

Markku Kanervan tarjoama opetus suomalaiselle jalkapalloyhteisölle on loogisen yksinkertainen.

Toimintaympäristö, jossa valmentajalla on vastuuta, tarjoaa mahdollisuuden – ja vain mahdollisuuden – mutta muutoksen kannalta tärkeintä on henkilön kyky kehittyä, kehittää muita ja maksimoida oma panos yhteisölle.

Myös toisenlaisia äänenpainoja on kuitenkin kuulunut. Eräs kokenut suomalainen valmentaja on yksityisissä keskusteluissa myöntänyt avoimesti, kuinka hän ”ei jaksa enää vanhoilla päivillä oppia uutta”.

Status quo ei saa häiriintyä.

Muutos päättyy kuitenkin mukavoitumiseen.  Ja mikään ei ole niin turmiollista kuin pysähtyneisyyden tila.

 

Hetkellisiä impulsseja etsimässä

”Laadukas arki” on käsitteenä suomalaisen jalkapallon väsynyt klisee, epämääräinen sanapari, joka antaa loppujen lopuksi ainoastaan pinnallisen kuvan siitä, mitä harjoituskentällä todella tapahtuu.

Arjesta puhutaan paljon pelaajien kohdalla, mutta siitä jalkapallossa on kyse myös valmentajien kohdalla.

Harjoitteiden väsymätöntä suunnittelua, videoklippien työstöä, harjoituksiin heittäytymistä kentällä, tiedon etsimistä ja soveltamista, uuden oppimista, pelaajien kehityksestä huolehtimista, innostamista ja paljon muuta.

Toistoa, toistoa, toistoa.

”Kukaan ei näe sinun tekevän sitä. Kukaan ei taputa. Ei ole voittoa tai tappiota. On vain toistoa. Saatat kirjoittaa kirjaa jopa seitsemän vuotta, mutta ihmiset puhuvat siitä vain pari kuukautta. On rakastettava prosessia ja harjoittelua – saman asian toistamista satoja kertoja. Se, että toistaa jotakin, tekee samoja asioita uudelleen ja uudelleen, ei ole tylsää. Se on välttämätöntä, jos haluaa tulla hyväksi missä tahansa asiassa.” (vapaa suomennos)

Yhdysvaltalainen kirjailija John Irving on tiivistänyt ehkä parhaiten sen, mistä arjessa on oikeasti kyse. Siinä on kyse samojen asioiden toistamisesta uudelleen ja uudelleen ilman, että kukaan taputtaa tai katsoo.

Todellista arkea eivät ole viikoittaiset hehkutuspostaukset sosiaaliseen mediaan tai kuuden tunnin pikavisiitit ”tutustumaan” ulkomaisiin huippuseuroihin.

Jos asian haluaa esittää kärjistetysti, suomalaisessa juniorijalkapallossa ei toisteta asioita vuodesta toiseen pitkäjänteisesti, vaan valmentajat hakevat aina uusia impulsseja, hyvän olon tunteita – ja vaihtavat seuraa. Kun arki käy tylsäksi yhdessä seurassa, on päästävä uuteen ympäristöön ”uusien haasteiden pariin”.

Todellisuudessa paljon aidompi ja opettavampi haaste valmentajalle olisi pitkäjänteinen muutokseen ja kehitykseen pyrkiminen yhdessä yhteisössä – ei jatkuva uusien ja nopeasti kesken jäävien prosessien aloittaminen uudessa seurassa.

Kyllästyminen ja pitkäjänteisyyden puute on helppoa verhota ”haluan etsiä uusia haasteita” -kaapuun.

 

Seurat sahaavat omaa oksaansa

Aina vika ei ole kuitenkaan valmentajissa. Myös seuratoiminta on monin paikoin löperöä.

Muutos alkaa tosiasioiden tunnustamisesta.

Valmentajien vaihtuvuus on suoraan yhteydessä seurojen keskimääräiseen heikkouteen. Harvalla seuralla on selkeät, mitattavat päämäärät, jotka on konkretisoitu valmentajille tavoiteltaviksi toimintatavoiksi. Kuinka monella suomalaisella seuralla on oikeasti tunnistettava identiteetti? Mistä tietty seura on tunnettu? Mitä seura itse haluaa olla?

Jalkapallo on Suomen harrastetuin laji, mutta seurojen toiminnan ammattimaisuudessa tämä ei näy.

Monet valmentajat, joiden kanssa olen keskustellut, ovat todenneet seuran vaihtamisen syyksi sen, että aikaisemmalta seuralta ei ole saanut tukea tai sparrausta. Usein nämä samat seurat pitävät eniten mekkalaa, jos yksittäiset pelaajat päätyvät vaihtamaan seuraa tai joku toinen seura sattuu menestymään esimerkiksi vanhemmissa juniorisarjoissa.

Päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy. Erään seuran valmentajat totesivat vuosia sitten, että yksi syy kyseisen seuran valmentajien vähäiselle vaihtuvuudelle oli valmentajien hyvinvoinnista kiinnostunut esimies.

Kyseinen henkilö ei ollut etevin jalkapallo-osaaja, mutta hän kuunteli ihmisiä ja kyseli säännöllisesti heidän kuulumisiaan, tuki valmentajia hankalissa tilanteissa, otti vastaan vanhempien kritiikin ja tsemppasi seuran toimijoita vaikeilla hetkillä. Ja mikä tärkeintä: vastapainona hän vaati myös valmentajilta itseltään sitoutumista ja kehittymistä.

Monesti yksinkertaisimmat toimenpiteet ovat tehokkaimpia. Perusasiat ensin kuntoon, sanoisi joku.

Juniorijalkapalloa koskevassa keskustelussa takerrutaan lillukanvarsiin. Julkinen vuoropuhelu on raskasta, sillä todelliset ongelmat nousevat vain harvoin esiin.

Yksi vähäiselle huomiolle jäänyt kokonaisuus on junioriseurojen johtamisongelmat. Monet itsestäänselvät työelämän pelisäännöt saattavat olla täysin hukassa – alkaen siitä, että valmentajan työsuhteen ehdoista on sovittu todella epämääräisesti, jopa työsopimuslain vastaisesti, ja päättyen siihen, että kenellekään seuran johdossa ei ole tietoa siitä, mitä päätoimiset valmentajat todella tekevät.

Yksittäinen, usein kokematon, valmentaja saattaa jäädä todella yksin.

Tiedän, mistä puhun, sillä olen vuosien saatossa puhunut aiheesta useiden toimijoiden kanssa, lukenut kymmeniä erilaisia työsopimuspohjia ja kuunnellut yksittäisten toimijoiden murheellisia tilityksiä.

Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että yksittäisen valmentajan CV:ssä voi olla neljän vuoden ajalta kolme eri seuraa.

Prosessi noudattaa juniorijalkapallossa usein tuttua kaavaa: ensin kyllästyvät seuran kehittymishaluiset valmentajat, sitten turhautuvat pelaajat, kun valmennuksen taso yhtäkkiä putoaa ja lopuksi kritiikki kohdistuu siihen uuteen seuraan, johon yksittäiset pelaajat haluavat siirtyä.

 

Ihmiset luovat seurakulttuurin

Suomalaiset jalkapallotoimijat haikailevat usein seurakulttuurin perään. Kaikkein kulunein ja tietyllä tavalla myös vaarallisin esimerkki on ruotsalaisen jalkapallon yleisömäärien glorifiointi.

Täynnä olevat katsomot ovat kuitenkin vain seurakulttuurin lopputuote, monien vaiheiden jälkeen näkyvä pintataso. Näemme jäävuoresta vain pinnalla olevan huipun. Paljon tärkeämpää olisi pohtia syitä ilmiöön, selvittää mitä vedenpinnan alla tapahtuu.

Miten ihmiset sosiaalistuvat seuraansa? Millainen paikallinen merkitys seuralla on? Miksi toimijat haluavat käyttää vapaa-aikansa seuran hyväksi? Mitä sellaista tavoittelemisen arvoista seuratoiminta tuo, jota seuraihmiset eivät saa muualta?

Seurakulttuuri on puhtaimmillaan sitä, että henkilö on omaksunut yhteisössä toimimisen osaksi omaa maailmankuvaansa – sosiaalistunut ympäristöönsä.

Valmentajat ovat tämän kulttuurin välittäjiä. He puhuvat seurasta, tekevät töitä sen eteen, edustavat yhteisöään, välittävät perinteitä, luovat jatkuvuutta ja toimivat esimerkkinä.

Kukaan tuskin voi vakavissaan väittää, että seurassa yhden kauden toimiva valmentaja edistää seurakulttuuria muuten kuin minimaalisesti.

Jos valmentajien vaihtuvuus on suurta, seurakulttuuria välittäviä toimijoita on vähän. Hiljaista tietoa on vielä vähemmän. Ja silloin yhteisö on seurakulttuurin näkökulmasta vain tuulentupa.

Valmentajien pätkäsuhteet ovat siis suuri haaste seurakulttuurin muotoutumiselle. Urheilun perustavanlaatuisimpia totuuksia on, että seura on aina suurempi kuin yksikään sen toimija.

Oman CV:n rakentaminen on monesti tärkeämpää kuin yhteisön perinteiden välittäminen vuosien ajan.

Lyhytnäköisyys on välillä hämmästyttävää: valmentaja saattaa vaihtaa seuraa lähes pelkästään siitä syystä, että paikka Etelä-Länsi-liigassa jää saavuttamatta tai yksi pelaaja siirtyy pois.

Jalkapalloihmisten seurasydän mitataan silloin, kun seuralla on vaikeaa. Kuka jättää laivan ensimmäisenä, ketkä puolestaan käärivät hihansa ja jatkavat päivittäistä toimintaa – toistoa, toistoa ja toistoa – kahta kauheammin. Kenen joukoissa seisot?

 

Vene vuotaa useasta eri kohdasta

Ongelmallisin tilanne on asetelma, jossa seuran toiminnasta puuttuu suunnitelmallisuus ja valmentaja turhautuu ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Tällöin konfliktit seuraavat toisiaan.

Papukaijamaisesti hoetun jalkapalloperhe -käsitteen ongelmallisuus seuratyön kannalta näkyy siinä, että liian harvassa ympäristössä valmentaja on aidosti töissä seuralle. Ei ole mitään perhettä.

Moni valmentaja voi tai joutuu (tilanteesta riippuen) toimimaan todella itsenäisesti. Vuoropuhelu seuran sisällä on olematonta. Seuran tarjoamat työssä onnistumisen työkalut, kuten koulutusmahdollisuudet, esimiehen tuki tai yhteisön sparrausapu, voivat olla retuperällä.

Kokenut urheiluseuratoiminnan kehittäjä Mikko Mäntylä on liputtanut valmentajarekrytointien osalta vahvasti suunnitelmallisuuden puolesta.

”Jokaisessa seurassa lääkkeitä kannattaa miettiä huomioiden juuri oman organisaation nykytila, resurssit ja tavoitteet, eikä vain randomisti valita jotain uutta vanhojen mallien tilalle.”

Mäntylän sanoissa piilee vinha voima. Keskimääräinen suomalainen juniorijalkapalloseura on tavoitteiltaan kuin ameeba, joka muuttaa jatkuvasti suuntaansa riippuen aina tavoiteltavasta päämäärästä.

Jos toiminnan painopisteet poukkoilevat, valmentajarekrytointi voi olla haastavaa. Ei tiedetä, mitä halutaan ja miksi. Kaivattu lääke ei vastaa todelliseen oireeseen.

Valmentajan ja seuran tavoitteiden kohtaanto-ongelman ratkaisemiseksi jokaisen seuran tulisi miettiä tarkasti toimintansa raison d’être, olemassaolon oikeutus.

Suomalainen jalkapallo kehittyy vain vahvojen seurojen laadukkaan perustyön kautta. Tämä on kaiken a ja o.

Seurojen on ymmärrettävä, että mitä paremmin sen valmentajat ovat kiinnittyneet seuraan, sitä otollisempi maaperä on olemassa pelaajakehitykselle ja seurakulttuurin kehittämiselle. On ainakin mahdollisuus onnistua.

Valmentaa-sana on etymologisesti johdos sanasta valmis. Jokin asia on saatettu loppuun. Tämä ei tapahdu yhdessä kaudessa.

Juniorijalkapallossa valmentamisen eetos on asioiden tekemistä uudelleen ja uudelleen ilman gloriaa. Kyse on siitä, että antaa enemmän kuin mitä itse saa. Yksikään toimija ei ole suurempi kuin seura.

Tämä teksti on synkkyydestään huolimatta oodi, ylistys, niille juniorivalmentajille, jotka ovat vuodesta toiseen tehneet kädet savessa töitä seuransa eteen. Heitäkin on paljon.

Merkitys jalkapallossa syntyy usein siitä, että saa elää osana samaa yhteisöä pitkään sekä pääsee kokemaan arjen hyvät ja huonot hetket. Seurakulttuuri syntyy, kun ihmiset yhdessä laittavat itsensä likoon pidemmäksi aikaa – unohtaen pikavoitot.

Jos haluaa saada nopeaa mielihyvän tunnetta ja helppoja palkintoja, fokus on laitettava johonkin muuhun kuin juniorijalkapalloon.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

3 replies »

  1. Hyvä teksti, kiitos siitä. Äitinä olisin kyllä vielä nostanut esiin valmennettavien ja valmentajan välisen suhteen. Se on aina myös ihmissuhde. Ja sitä pitäisi vaalia, tai ainakin arvostaa. Lähtöjä tulee mutta ne voi hoitaa fiksusti. Ei lapset ja nuoret anna itsensä luottaa, kunnioittaa ja kiintyä johtohahmoon, jos taustalla on kokemus heiluvista ovista. Uskon, että tämäkin on riskitekijä parhaaseen mahdolliseen kokemukseen pyrittäessä.

    Tykkää

  2. Hienosti kirjoitettu! Seurajohdon ammattitaito on ratkaisevassa asemassa nykytilanteen parantamiseksi. Arvojen jalkauttamisen valvonta ja vaatiminen, kyky rekrytoida ja valmentajien työhyvinvoinnista huolehtiminen parantavat arjen laatua toistosta toistoon ja auttavat valmentajia sitoutumaan tehtäväänsä nykyistä pidemmäksi aikaa. Vain harva valmentaja jaksaa puurtaa ja kehittää itseään ilman seuran tukea ja jatkuvaa vuoropuhelua. Vain yhdessä ja yhteistyöllä pärjäämme, lajista riippumatta!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s