Mielipide

Kommentti: Kilpailu lasten jalkapallossa ei ole pahaa!

Aloitan pohdinnalla tai tarkemmin kysymyksellä. Voiko suomalainen juniorijalkapallo olla liian kilpailullista, jos ikäluokkansa parhaat suomalaisnuoret yllättyvät ulkomaille siirryttyään lähes poikkeuksetta ensimmäisenä juuri kilpailun kovuudesta?

”Tanskassa silmäni avautuivat – kilpailu on äärettömän kovaa”, tanskalaisseura Midtjyllandissa pelaava 17-vuotias Pyry Hannola totesi kesäkuussa Lapin Kansassa.

”Luulin Suomessa, että olen voitonhaluinen. Että se oli vahvuuteni, mutta täällä ollaan aivan eri tasolla”, niin ikään Tanskassa pelaava Noah Nurmi, 18, kertoi 90min-lehdelle aikaisemmin keväällä.

Poikamaajoukkueiden vakiokalustoon kuuluvien Hannolan ja Nurmen kommentit eivät ole poikkeuksellisia – pikemminkin päinvastoin. Nuorten suomalaispelaajien puheenvuoroissa toistuu säännöllisenä ilmiönä, että jalkapalloympäristömme ei kasvata pelaajia kovaan kansainväliseen kilpailuun.

Kilpailullisuus-teema oli vahvasti jalaksella myös Eerikkilän valmennuskeskuksen kehityspäällikön Hannele Forsmanin tammikuisessa blogitekstissä. Liikuntatieteen tohtori Forsman haastatteli ulkomaille siirtyneitä suomalaisnuoria, ja juuri kilpailu ja sen kovuus oli yksi esille nousseista teemoista.

Jokainen suomalainen juniorivalmentaja, joka on nähnyt kovimpien ulkomaisten juniorijoukkueiden pelejä, ei voi olla yllättynyt. Saksalaiset, tanskalaiset ja italialaiset 10-vuotiaat haluavat päihittää vastustajan jokaisessa tilanteessa ja tekevät kaikkensa voittamisen eteen. Tosissaan, mutta eivät hampaat irvessä.

Kovien kansainvälisten turnausten jälkeen suomalainen juniorijalkapallo näyttää – kärjistäen – pehmeältä kerhotoiminnalta. Se ei ole yhtään parempaa tai huonompaa, ainoastaan erilaista. Pehmeillä arvoilla on ehdottomasti paikkansa lasten urheilussa!

Myöskään lasten ja nuorten kokemukset eivät tue väitettä, että junioriurheilu, jalkapallo harrastetuimpana lajina mukaan lukien, olisi jotenkin erityisen kilpailullista. Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä kartoittanut kansallinen LIITU 2018 -tutkimus antoi tässä suhteessa mielenkiintoista osviittaa.

Kun 11-, 13- ja 15-vuotiailta nuorilta kysyttiin harrastuksen lopettamisen syitä, vähiten vastauksia valmiista vastausvaihtoehdoista saivat ”en pidä kilpailemisesta” ja ”en pitänyt valmentajasta”.

Mitä kilpailullisuudesta nyt sitten pitäisi ajatella?

 

Kilpailemisen käsite on ymmärretty väärin

Kävelin vuosi sitten kesällä helsinkiläisen jalkapallokentän ohi. Näin, kuinka noin 8-vuotiaat lapset yrittivät tehdä toisilleen maaleja ja pelasivat ”kaikki vastaan kaikki” -tyyppistä peliä. Joillakin pelaajilla oli puolestaan käynnissä kisa siitä, kuka osuu ensin ylärimaan. Joukossa oli kaikentasoisia pelaajia. Toiminta oli luonnollista, tervettä.

Sitten alkoivat harjoitukset. Pelaajia oli arviolta 30, mutta valmentajia vain kaksi. Into, joka lapsilla oli ollut ennen harjoituksia, sammui. Merkittävä osa harjoitusten kestosta kului odottamiseen tai jonottamiseen. Treenejä seuratessani havahduin pohtimaan kilpailun käsitettä.

Ajattelutapa, jossa kilpailu nähdään vain voittamisena tai häviämisenä, on liian pintapuolinen.

Kilpailu lasten urheilussa on ennen kaikkea mahdollisuuksien tunnistamista, käyttämistä ja kehittämistä. Mitkä asiat mahdollistavat sen, että pelaaja voi onnistua kilpailutilanteessa, esimerkiksi ylärimakisassa tai piirisarjapelissä?

Esimerkkitilanteessa toiminta ennen harjoituksia tarjosi pelaajille enemmän luonnollisia mahdollisuuksia kehittää kilpailemisessa tarvittavia ominaisuuksia kuin itse harjoitukset. Nälkä kisailla lakkasi, kun organisoitu toiminta alkoi.

Kilpailullisuus on yläkäsite, jonka alla on lukuisa määrä asioita, jotka yhdessä vaikuttavat onnistumiseen. Onko pelaajalla perheen tuki? Mitä pelaaja osaa pallon kanssa? Kuinka lasta opetetaan? Miten pelaaja kestää epämiellyttäviä tilanteita? Tarjoaako ympäristö pelaajalle sopivia haasteita?

Nämä tekijät mahdollistavat, että pelaajalla on edellytykset ottaa osaa kilpailemiseen ja jopa nauttia siitä.

Mahdollisuuksien vastapainona on pettymys. Kilpailullisuudessa on kyse jännitteisestä suhteesta olemassa olevien mahdollisuuksien toteutumisen ja toteutumatta jäämisen välillä. Toteutumisesta seuraa onnistumisen tunne, toteutumatta jäämisestä pettymys.

Kilpailullinen pelaaja hyödyntää mahdollisuuksiaan laajemmin ja tehokkaammin kuin vähemmän kilpailullinen pelaaja.

Koska pelaajalla on enemmän mahdollisuuksia, on todennäköistä, että myös pettymyksiä tulee enemmän. Osa mahdollisuuksista ei nimittäin realisoidu.

Vähemmän kilpailullinen pelaaja on sen sijaan eräänlaisessa jatkuvassa välitilassa, jossa pelaaja ei hyödynnä mahdollisuuksiaan, mutta ei koe myöskään pettymyksiä.

Kumpikaan yllä olevista vaihtoehdoista ei ole toista parempi tai huonompi. Voidaan kuitenkin kysyä, kumpi vaihtoehto antaa enemmän: Rakastaa täysillä ja pettyä vai elää suojattuna ilman intohimoa? Voiko ympäristömme jotenkin vaikuttaa siihen, kumpi vaihtoehto näyttäytyy pelaajalle houkuttelevammalta?

Suomalaisen juniorijalkapallon yksi suurimmista haasteista on, että ympäristömme ja ennen kaikkea siinä mukana olevat aikuiset – tietoisesti tai tiedostamattaan – estävät mahdollisuuksien ja pettymysten syntymisen. Mahdollisuuksia on liian vähän ja luonnollisia pettymyksen tunteita syntyy liian harvoin. Kilpailullisuutta on siis liian vähän.

Futisympäristössämme ei toteudu kestävällä tavalla periaate ”niin makaa kuin petaa”. Tämä näkyy viime kädessä ulkomaisiin akatemioihin siirtyneiden pelaajien kohdalla, jotka yllättyvät siitä, kuinka mahdollisuudet ja pettymykset ovat läsnä joka päivä ja jokaisessa harjoituksessa.

Ulkomailla mahdollisuuksien ja pettymysten suhde on myös voimakkaampi. Suomessa pelaajan heikko harjoittelu ei välttämättä vaikuta lainkaan esimerkiksi peliaikaan. Vastaavasti valmentaja saattaa katsoa läpi sormien, jos pelaaja jättää kentällä tilanteita kesken. Monessa muussa ympäristössä vastaanvalainen mahdollisuuksien laiminlyönti johtaisi pettymykseen, siis vähäisempään peliaikaan tai vaihtoon ottamiseen.

Mahdollisuuksien tunnistaminen ja hyödyntäminen sekä pettymysten käsittely on turvallista jalkapallossa. Kyse on nimittäin vain urheilusta. Tilanteet urheilussa valmistavat myöhempään elämään, jossa pelissä saattaa olla paljon enemmän.

Esimerkiksi pääsykoeprosessi yliopistoon on mitä parhain esimerkki mahdollisuuden ja pettymyksen vahvasta käsilläolosta. Tai työnhaku, ylioppilaskirjoitukset, soveltuvuuskoe liikuntaluokalle, ensitreffit, jonkin uuden asian opettelu, ja niin edelleen.

Näissä tilanteissa on sekä mahdollisuus onnistua että vaara pettyä. Sellaista on elämä. Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä lauluntekijöistä Bob Dylan on kirjoittanut: ”When you ain’t got nothing, you got nothing to lose.”

 

Miten voimme synnyttää mahdollisuuksia?

Jo 6-vuotiaille pelaajille tulee synnyttää mahdollisuuksia ja pettymyksiä. Tässä mielessä nappulajalkapallo(kin) on kilpaurheilua, ei kuitenkaan siinä merkityksessä, miten yleensä lähestymme asiaa. Näissä peleissä kilpailullisuuden pintatason, voiton ja tappion, merkitys on nimittäin hyvin vähäinen, ei kuitenkaan olematon. Kilpailun tulee olla lapsilähtöistä.

Ihmisolennolla on taipumusta haluta olla hyvä siinä mitä tekee. Jalkapallossa hyvyys määrittyy pääsääntöisesti sitä kautta, miten pelaaja kehittyy. Valmentajan tehtävänä on opettaa pelaajaa tekemään asioita ja kannustaa kehittämään ominaisuuksia, jotka mahdollistavat pärjäämisen.

Alkuvaiheessa korostuvat muun muassa motoriset valmiudet ja lajirakkauden synnyttäminen. Vähitellen mukaan on syytä lisätä ikä- ja kehitysvaihe huomioon ottaen tarkoituksenmukaista teknistaktista opetussisältöä. Into, tuki ja osaaminen ovat mahdollisuuden osatekijöitä.

Joukkuetaktiset ja pelipaikkakohtaiset periaatteet astuvat mukaan hieman myöhemmin. Urheilijaksi kasvamisen opettelu lisääntyy pikkuhiljaa. Fyysinen valmennus on integroitu mukaan eri tavalla eri vaiheissa.

Suomalainen juniorijalkapallo ei ole liian kilpailullista. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että emme opeta riittävän suurelle joukolle pelaajista riittävällä laadulla, oikeaan aikaan ja riittävän paljoa niitä asioita, jotka mahdollistavat pelaajana kehittymisen. Pelaajille ei synny mahdollisuuksia pärjätä kilpailussa. Pelaajakehitys perustuu edelleen lähinnä yksittäisten perheiden sitoutumiseen ja omistautumiseen.

Kilpailullisuuden ydin on siinä, että pelaajan ollessa 15-vuotias jalkapalloammattilaisuuden ovi on vielä auki. Kuinka monella pelaaja tämä mahdollisuus on olemassa? Suomalaisessa juniorijalkapallossa tärvellään lasten mahdollisuudet rehtiin kisailuun tekemällä asioita puolivillaisesti.

Seuraava näkökohta tuntuu olevan tabu suomalaisessa juniorijalkapallossa, mutta se on silti sanottava ääneen: Kun katsoo esimerkiksi 12-vuotiaiden pelejä, monen pelaajan kohdalla näkee, että ensimmäiset juniorivuodet on esimerkiksi taitojen oppimisen näkökulmasta hukattu. Samasta aiheesta on puhunut muun muassa FC Hongan kokenut juniorivalmentaja Abdi Mohamed.

Pelaajana kehittyminen on luonnollisesti pitkä prosessi. Pitkäjänteisyys on tärkeä arvo kaikissa ikävaiheissa. Missään vaiheessa polkua ei ole kuitenkaan varaa hukata tärkeää aikaa, mikäli pelaaja haluaa etsiä rajojaan mahdollisimman korkealta tasolta.

Kilpailu pelipaikoista tuntuu nuoruusvaiheessa pahalta, kun pelaajilla ei ole riittäviä valmiuksia ottaa osaa kilpailuun niin, että tarjolla on jotain muutakin kuin vain pettymyksiä.

Se, mitä on tehty tai jätetty tekemättä lapsuusvaiheessa tai miten lasta on innostettu vapaa-ajan pelailuun, heijastuu vääjäämättä myöhempään vaiheeseen. Aika on – varsinkin urheilussa – rajallinen resurssi.

Myös vaatimustaso sakkaa juniorijalkapallossa. Vaatiminen ei riko pelaajaa. Kun valmentaja puuttuu tiukasti esimerkiksi siihen, että pelaaja lopettaa puolustamisen kesken, pelaajalla on mahdollisuus oivaltaa, miksi loppuun asti puolustaminen on tärkeää.

Vaatimustaso auttaa ymmärtämään, mitkä asiat mahdollistavat kehityksen ja pelissä pärjäämisen. Tällöin valmentajan tulee osata viestiä asia pelaajalle oikein: ”Sinun on tärkeää puolustaa loppuun asti, jotta vastustajan on vaikeampi edetä ja meille on haastavampaa tehdä maali.”

HJK:n naisten liigajoukkueen päävalmentaja, pitkän linjan juniorivalmentaja ja kasvatustieteen kandidaatti Joonas Rantanen on todennut, että ”luottamuksellinen suhde ja turvallisuus mahdollistaa kriittisen palautteen”. Tätä ulottuvuutta ei ole Suomessa täysin ymmärretty. Luonnolliset tunteet on tukahdutettu.

Pelaajalle ei tule kertoa, mitä pelaaja haluaa kuulla, vaan mitä pelaajan pitää kuulla. Kun luottamussuhde pelaajan ja valmentajan välillä on kunnossa, valmentaja voi sanoa pelaajalle suoraan, että esimerkiksi kuljettaminen ei ole vielä riittävän hyvällä tasolla. Muunlainen lähestymistapa olisi mahdollisuuksien sulkemista – pelaajan vääränlaista paapomista.

Pelkkä mahdollisuus oivaltaa, ymmärtää tai oppia ei vielä itsessään takaa mitään. Tarttuuko pelaaja mahdollisuuteen kehittyä? Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa (mm. Aho & Laine 1997) on tuotu esiin sosiaalisen ympäristön merkitys arvojen omaksumisen kannalta.

Kilpailullisuuteen kasvamisessa isossa roolissa ovat lapsen vanhemmat, jotka ovat ratkaiseva osa lapsen jalkapalloympäristöä. Lapsi kiinnittyy lajiin pitkälti vanhempiensa kautta. Kun urheilussa tulee vastaan luonnollisia pettymyksiä, vanhemmat ovat turvana. Se on vanhemmuutta.

Suomalaisen juniorijalkapallon kilpailullisuus on suoraan yhteydessä siihen, kuinka monessa perheessä jalkapallo määrittää arjen elämisen tapaa. Väitän, että määrä on vielä varsin pieni. Tietenkään jalkapallon ei pidä olla perheen arjen tärkein asia. Mutta kilpailullisuuden kokemuksiin se vaikuttaa valtavasti.

Myös lajin yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys vaikuttaa. Miten pelaaja on kiinnittynyt lajiin? Kun jalkapallo on tärkeä asia elämässä, pelaaja on valmis yrittämään lujemmin ja sietää pettymyksiä enemmän. Tähän merkityksen tunteeseen jokaisella jalkapallotoimijalla on vaikutusta.

 

Mitä pettymyksistä pitäisi ajatella?

Urheilussa – tai elämässä yleensä – on äärimmäisen vähän asioita, jotka toteutuvat aina ja varmasti. On vain tietty todennäköisyys, jonka suuruuteen pelaaja voi vaikuttaa. Tästä seuraa, että mahdollisuus onnistua ja riski epäonnistua kulkevat käsi kädessä. Jos mahdollisuutta epäonnistua ei olisi olemassa, tavoitteiden saavuttamiseksi ei pitäisi ponnistella lainkaan. Urheilu menettäisi merkityksensä.

Kilpailullisuus ei ole vuodessa opetettava asia, vaan jatkuvasti kehitettävä tekijä osana lapsen turvallista jalkapalloympäristöä. Lapsilähtöinen kilpailu on erotettava aikuislähtöisesta kilpailusta. Valmentajan tehtävänä on säädellä tätä lapsilähtöisen kilpailun painoarvoa.

Lasten kisailua harjoituksissa ei pidä himmata. Sen sijaan valmentajan tulee kertoa harjoitusten jälkeen, että seuraavissa treeneissä loppupeli alkaa taas alusta ja silloin on uusi mahdollisuus.

Vuoden liikunnanopettajaksi vuonna 2011 valittu kirkkonummelainen Martti Iivonen on liputtanut vahvasti lasten kisailun puolesta. Meritoitunut taitovalmentaja on sanonut suoraan: ”Jalkapallo on luonteeltaan kilpailua. Olisi hyvä, että jokaisessa taitotreenissäkin on kisa.”

Iivosen näkemykseen on helppo yhtyä. Harjoitusympäristön ja sen tarjoamien haasteiden, kanssapelaajat mukaan lukien, tulisi olla sellainen, että lapsi saa säännöllisesti onnistumisia. Haasteet ja pettymykset puolestaan mahdollistavat sen, että lapsella on sytyke parantaa suorittamistaan. Mikään ei ole niin tylsää kuin onnistua joka kerta ilman, että joutuu edes yrittämään tai pettyä aina ilman mahdollisuutta onnistumiseen.

”Pettymykset kuuluvat siihen, että tavoittelee jotakin itseä isompaa.” Vantaan Jalkapalloseuran entisen toiminnanjohtajan, kasvatustieteen maisterin Veli-Matti Rinnetmäen sanoissa piilee tärkeä viestiä. Pettymyksiä ei voi koskaan poistaa urheilusta. Ratkaisevaa on se, miten pettymykset käsitellään. Tällöin korostuu aikuisten – valmentajien ja vanhempien – rooli.

Meidän aikuisten tehtävä ei ole estää pettymysten syntymistä, vaan auttaa niiden käsittelyssä! Näissä kahdessa asiassa on valtava ero. Pettymysten turvallinen käsittely urheilussa valmistaa suurempiin haasteisiin, joita elämä tuo myöhemmin tullessaan.

Vielä suoremmin pettymysten merkityksen ytimeen on iskenyt psykologi ja vanhemmuuden tutkija Keijo TahkokallioTahkokallion mukaan ihmisen pitäisi alkaa harjoitella pettymysten sietämistä jo lapsena.

Tahkokallio on todennut, että kun teini-ikäisen pettymyksensietokyky on kunnossa, ”vanhemmat ovat tehneet sen, mikä vanhemmuuteen kuuluu”. Tämän saman ajatuksen voi helposti laajentaa myös valmentaja-pelaaja -relaatioon.

Jalkapalloileva lapsi kokee tappiot ja voitot yhdessä joukkuekavereidensa kanssa. Joku muukin on pettynyt. Tuolla vieressä istuvalla kaverilla on myös paha mieli. Pettymys joukkuelajeissa on usein kollektiivista pettymystä. Tämä tukee varautumisessa siihen, että myöhemmässä elämässä tulee väistämättä myös henkilökohtaisia pettymyksiä.

On vaikea kuvitella kollektiivisempaa hetkeä kuin pettymyksen tunteen jakavan joukkueen yhteinen hetki pukuhuoneessa ottelun jälkeen, kun kaikki on laitettu peliin.

 

Hyviä ja huonoja rakenteita

Kaikkia juniorijalkapalloon liittyviä rakenteita ja valintoja tulee arvioida kriittisesti. Lisääkö järjestely mahdollisuuksia vai rajoittaako se niitä? Ovatko pettymykset urheilun vai aikuisten synnyttämiä?

On selvää, että esimerkiksi tasoryhmien kautta muodostettavat pelaajia tukevat sopivat oppimisympäristöt tarjoavat mahdollisuuksia eri kehitysvaiheessa oleville pelaajille. Jos neljä vuotta innokkaasti pelannut 8-vuotias ja vasta-aloittanut ikätoveri kisaavat keskenään, seuraus on kilpailullisuuden näkökulmasta kinkkinen: pelaajien mahdollisuuksien ja pettymysten suhteet ovat pahasti vinossa.

Vastaavasti liian suuret harjoitusryhmät saattavat johtaa toistojen pieneen määrään, liian vähäiseen tukeen valmentajalta sekä joukkueeseen kiinnittymisen puutteeseen – aivan kuten alun esimerkissä tapahtui. Ympäristö ei synnytä mahdollisuuksia kehittyä lajissa ja kasvaa luonnolliseen kilpailuun.

Monet lasten jalkapalloon asetetut säännöt johtuvat pitkälti siitä, että me aikuiset olemme puuttuneet väärällä tavalla mahdollisuuksien ja pettymysten synnyttämiseen. Toisaalta on perinteitä, jotka eivät ole luonnollisen kilpailun kannalta mitenkään järkeviä. Yksi hämmentävä esimerkki on mitalien jakaminen kaikille osallistujille.

Pelaajien rekrytointi on yksi juniorijalkapallon ikuisuusaiheista. Suomessa asiaa kauhistelevat todennäköisesti järkyttyisivät, kun kuulisivat millaista pelaajien scouttaus on esimerkiksi Saksassa tai Venäjällä. Vertailu ulkomaihin ei ole kuitenkaan nyt olennaista.

Oli asiasta mitä mieltä tahansa, yksi asia on muistettava. Yksittäisen pelaajan ja ympäristön välinen suhde on lähes aina siinä määrin ainutlaatuinen, että jokaiseen siirtoon liittyvät olosuhteet ovat erilaiset. Välillä seurasiirto on kaikin tavoin perusteltu, toisinaan taas ei.

Sekä väsynyt ”värväyskeskustelu” että sokea siirtojen ylistäminen menevät metsään. Lopulta ratkaisevaa on vain yksi asia: Lisääntyvätkö vai laskevatko pelaajan mahdollisuudet kehittyä? Lapsilähtöinen kilpailu, rajojen kokeilu ja haasteiden etsiminen on erotettava aikuislähtöisestä manageroinnista. Ensimmäinen on arvokasta, jälkimmäinen puolestaan tarpeetonta.

Urheilu on puhtaimmillaan lasten itse organisoimissa pihapeleissä. Näissä peleissä kilpailu on alati läsnä. Kaiken, mitä aikuiset tuovat tällaisiin peleihin organisoidun seuratoiminnan muodossa lisää, pitäisi kasvattaa urheilun pelaajalle tarjoamia mahdollisuuksia.

Kun pihapeleissä – tai vaikkapa alun esimerkin kaltaisessa toiminnassa ennen harjoitusten alkua – on peräti luonnollista, että innokkaimmat pelaavat eniten, miksi organisoidun urheilun pitäisi muuttaa tätä asetelmaa. Innokkaimmilta ei suinkaan pidä kaventaa mahdollisuuksia (peliaikaa, toistoja, jne.), vaan vähemmän innokkaille pitää tarjota enemmän mahdollisuuksia. Tässä asiassa esimerkiksi Kaikki Pelaa -ohjelma meni aikanaan vikaan, kun tasapäistäminen nostettiin yhdeksi lähtökohdaksi.

 

Urheilun kiero hienous

Pitkäjänteisyys on urheilun kauneimpia arvoja. Jalkapallosta ei saa mielihyvän tunteita nappia painamalla. Mutta juuri siinä piilee koko ilmiön kauneus. ”Urheilu opettaa välittömän tyydytyksen lykkäämisen taitoa”, kuten jääkiekkotoimija Petteri Sihvonen on muotoillut (Lindgren & Sihvonen 9.6.2017).

On osattava sietää sitä, että mahdollisuudet tai toiveet, kuten nopea kehittyminen, eivät aina realisoidu ja pettymys iskee päin kasvoja. Tätä urheilun eetosta voi pieninä annoksina opettaa jo pienille lapsille – esimerkiksi antamalla maalin tehneen joukkueen jatkaa peliä tai sopimalla ennen peliä, että hävinnyt joukkue kerää tötsät ja liivit varastoon.

Jos kilpailullisuus, siis mahdollisuuksien ja pettymysten jännite, on annosteltu oikein jo lapsuusvaiheessa, pelaajan vastoinkäymisten sietämiskynnys nousee. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kaija Appelqvist-Schmidlechner on tuonut tutkimuksessaan (2017) esiin, että kilpaurheilu ”opettaa lapsille tavoitteiden asettelua, sinnikkyyttä sekä keinoja selviytyä haastavista tilanteista”.

Keinoja selviytyä haastavista tilanteista.

Mahdollisuus selviytyä haastavista tilanteista on sitä parempi, mitä enemmän lapsi on joutunut sietämään haastavia tilanteita itse urheilussa. Ei ole liioiteltua sanoa, että jokaisen lapsen kannattaisi kokeilla kilpailullista urheilutoimintaa ainakin hetken aikaa.

Urheilun kiero hienous ja hieno kierous on siinä, että kilpailullisuuden kokonaisvaltaisen hyödyn muuhun elämään saattaa ymmärtää vasta vuosia myöhemmin. Silloin on kiitollinen, että urheilu on tarjonnut lapsuudesta asti mahdollisuuksia ja pettymyksiä.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Kategoriat:Mielipide

1 reply »

  1. Hienosti kirjoitettu, painavaa ja perusteltua asiaa. Aion lisätä kilpailua junnujen valmennuksessa, luottaen että se on pelaajille hyväksi futiksessa ja elämässä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s