Mielipide

Jos haluat päästä vuoren huipulle, kiipeä

Ihminen toimii nykyään seitsemän sekunnin sykleissä. Instagramin uudet tarinat katsottu läpi seitsemässä sekunnissa, Snapchatin viestit, seitsemän sekuntia. Viihdeuutiset iltapäivälehden nettisivuilta, katsottu läpi hetkessä. Kirjoittaessani tätä tekstiä joudun menemään kirjaston lukusaliin, jotta keskittymiseni ei herpaannu ja saan lisää lauseita word-tiedostoon.

Sosiaalipsykologi Jean Twenge käyttää vuoden 1995 jälkeen syntyneistä termiä iGen, sukupolvi joka on kasvanut Internet taskussaan. He käyttäytyvät paremmin, tekevät vähemmän rikoksia ja muutenkin vaikuttavat olevan monella tapaa selväjärkisempiä kuin edeltävät sukupolvet. Paitsi sitä lukuun ottamatta, että iGeniin kuuluvat ovat selvästi aiempaa yksinäisempiä ja onnettomampia.

Mistä tämä sitten johtuu? Brittiläisen tietokirjailija Simon Sinekin mukaan syy ei ole nuorten ja lasten itsensä, vaan se johtuu ympäristöstä, jossa he ovat kasvaneet. Lapsemme tottuvat elämään, johon eivät kuulu stressaavat tilanteet tai ikävät tunteet. Sukupolvi on kasvatettu siten, että vanhemmat ovat toimineet ikään kuin lastensa asianajajina; lasten tieltä on raivattu kaikki sellainen, mikä voisi aiheuttaa heille pettymyksen. Ja jos pettymys tai ikävä tunne sattuukin joskus kohdalle, silloin ei katsota peiliin, sillä vian opetetaan olevan muissa. He eivät vain ymmärrä.

Toisena syynä Sinek mainitsee seitsemän sekunnin syklin. Instagramin tai Snapchatin uusien tapahtumien seuraaminen saa meissä aikaan dopamiiniryöpyn ja hetkellisen hyvänolontunteen. Älypuhelimet ovat tulleet jäädäkseen ja ne ovat mullistaneet ihmisten välisen vuorovaikutuksen suurilta osin hyödyllisellä tavalla. Täytyy kuitenkin muistaa yksi asia: Jos ihminen haluaa tehdä elämässään merkityksellisiä asioita, maailma ei toimikaan seitsemän sekunnin syklillä. Ikävä kyllä emme voi puhua pelkästään nuorista, vaan toimiminen tällä syklillä on myös monen aikuisen ongelma.

Suurin osa ihmisistä etsii elämäänsä merkitystä. Olisi olemassa joku syy, miksi herätä aamuisin uuteen päivään ja rooli, jota toteuttaa parhaan kykynsä mukaan. Merkityksen puuttumista voi verrata shakkinappuloihin; jos nappulat ovat käytössä, jokaiselle niistä muodostuu pelin sääntöjen avulla merkitys. Mutta jos ihmiset unohtavat pelin säännöt, eivätkä enää pelaa shakkia, nappulat ovat vain koriste-esineitä hyllyllä.

Olemme kärsimättömiä. Kyse on siitä, että merkityksellisten asioiden saavuttaminen tai syvää ajattelua vaativien asioiden tekeminen ei etene seitsemässä sekunnissa mihinkään. Syvemmän yhteyden löytäminen elämän eri osa-alueilla ei toimi kuten pelien maailma. Pelit ovat suunniteltu siten, että pelaaja saa mahdollisimman nopean palkinnon mahdollisimman pienellä työllä, jottei tämä kyllästy ja siirry pelaamaan seuraavaa hittipeliä. Merkityksellisten asioiden saavuttaminen on sitä, että ihminen tekee pieniä, välillä tylsältäkin tuntuvia asioita vuodesta toiseen, saamatta niistä välitöntä mielihyvän tunnetta.

Kirjan tarina ei etene, jos et kuljeta sitä itse mielessäsi eteenpäin.

Ymmärtääksesi musiikkia et löydä vastauksia kuuntelemalla Spotifyn suosituimmat kappaleet läpi, vaan sinun täytyy koluta The Beatlesin, David Bowien tai The Smithsin tuntemattomimmatkin levyt läpi, jotta voit ymmärtää sanoman, jota he yrittävät musiikillaan sanoa.

Tavoitteellisena urheilijana kehittyminen vaatii sen, että olet yksin harjoittelemassa sateisena syysiltana tietäen, että tämä yksi harjoitus ei auta sinua vielä yhtään paremmaksi. Ja pelissä joudut juoksemaan, jotta pystyt auttamaan joukkuettasi eikä valmentaja ota sinua vaihtoon hyödyttömänä.

Ymmärryksesi maailmasta ei kehity, jos et lue pitkiä, välillä tylsiäkin tietokirjoja, näe monia klassikkoelokuvia, ja jos et keskustele niistä ja elämästä ylipäänsä erilaisten ihmiset kanssa menettämättä välissä mielenkiintoa älylaitteillesi.

Merkitykselliset ihmissuhteet eivät synny Instagram-tykkäyksillä, vaan siten, että kysyt kasvokkain toisilta ihmisiltä, miten he voivat ja kuuntelet vastauksen aidosti sekä asetat yhteisen edun omien etujesi edelle – ei pelkästään yhden kerran, vaan vuodesta toiseen.

Kun katson elokuvia, pidän eniten hahmoista, jotka jollain tavalla kehittyvät tarinan aikana. Ihminen ilman kehittymistä elää kuin ikuisessa limbotilassa, jossa kaikki on ihan mukavasti, mutta keskittymiskyky ei ole riittänyt muodostamaan syvempiä mielenkiinnon kohteita.

Merkityksellisten asioiden saavuttamista elämässä voidaan verrata vuorikiipeilyyn. Osa ihmisistä näkee vain vuoren huipun, eikä itse vuorta, joka pitäisi ensin kiivetä huipulle päästäkseen. Matka vuoren huipulle tulee olemaan stressaavaa ja sisältää varmasti myös negatiivisia tunteita, mutta jos ihminen haluaa luoda merkitystä, se matka on tehtävä.

Professori Nassim Nicholas Taleb kirjoittaa kirjassaan Black Swan, ettei ihminen ole kuin teekuppi, joka pudotessaan särkyy eikä voi korjata itseään. Talebin mukaan ihminen kokonaisuutena on kuin immuunisysteemi: kasvaakseemme ja kehittyäksemme tarvitsemme jo lapsesta alkaen stressaavia kokemuksia, haasteita ja välillä käyntiä sietokykymme rajoilla. Hetkittäiset ikävät tunteet ja haasteet siis kasvattavatkin ihmistä, eivätkä riko palasiksi.

Tästä voimme johtaa mielenkiintoisia pohdintoja, miten me aikuiset voisimme toimia toisin, jotta lasten keskittymiskyky kestäisi tulevaisuudessa enemmän kuin seitsemän sekuntia tai, että lapset kestäisivät ikäviä tunteita paremmin.

Mitä teemme, jos näemme lapsen hakkaamassa vasaralla nauloja? Puutummeko siihen vaarallisena vai näemmekö sen hyvänä hienomotoriikan harjoitteluna silläkin uhalla, että lapsi tulee lyömään useammankin kerran vasaralla sormeensa.

Jos lapsi tulee turhautuneena ja ilman onnistumisia takaisin kotiin urheilutreeneistä, haukummeko ensin treenit huonoiksi vai selitämmekö lapselle kovan työnteon ja palkinnon välisen yhteyden?

Oppiminen on fysiologisia muutoksia aivoissa. Oppiessa aivoissa rakentuu uusia synapseja ja vanhat vahvistuvat. Jos lapsuus on virikkeetön eikä lapsen kanssa puhuta riittävästi ja selitetä heille esimerkiksi kärsivällisyyden merkitystä elämässä, noita muutoksia aivoissa ei tapahdu koskaan.

Sanonta ”valmista lapsi tietä varten, eikä tietä häntä varten” sisältää viisauden alun. Sen sijaan, että me vanhemmat, opettajat, valmentajat ja muut aikuiset lapsen ympärillä toimimme lasten ”asianajajina”, jotka poistavat kaikki mahdolliset pettymykset lapsen elämästä, meidän tulisi antaa heille haasteita, vaatia heiltä keskittymistä ja pettymyksen sattuessa auttaa heitä ymmärtämään työnteon merkityksen eikä keksiä epäonnistumiselle selityksiä ulkopuolelta.

Niin, jos vain muistamme itse nostaa katseemme niistä seitsemän sekunnin viihdeuutisista.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Kategoriat:Mielipide

1 reply »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s