Jalkapallokulttuuri

Maestro Kai Pahlman

”Kai ”Kaitsu” Pahlman oli aktiiviurallaan ehdoton väriläiskä suomalaisessa jalkapallokentässä. Urat muusikkona ja jalkapalloilijana kulkivat rinnakkain ja menestys molemmilla saroilla nosti hänet julkisuuteen. Kaitsu oli tuttu TV:sta jo sen alkuajoista lähtien. Oma viikoittainen tv-ohjelma teki hänestä koko kansan omaisuutta. Hän eli julkisuudesta ja se oli geeneissä verenperintönä. Pahlman rakasti olla esillä ja huomion kohteena.”

Näin kirjoittaa Kaitsu Pahlmanista Kristian Lindbohm mainiossa HPS:n seurahistoriikissaan ”Vihreät Jääkärit”.

Pahlmanin perhe, Heleksi kutsttu Helge-isä, Sirkka-äiti ja vuonna 1935 syntynyt Kaitsu, asui Aleksis Kivenkadulla niin sanotun Pamauksen talon kuudennessa kerroksessa. Helge oli kuuluisa muusikko ja hänen perustamansa Dallape-yhtyeensä Suomen suosituimpia viihdeorkestereita. Kaitsu kävi Aleksis Kiven kansakoulua ja suuntasi lähes jokaisen koulupäivänsä päätyttyä Brakulle eli Kallion kentälle pelailemaan. Varsinainen kotikenttä oli kuitenkin Vallilassa sijainnut Kuntsin kenttä, joka läheisyydessä parhaat frendit asuivat.

Kaitsu liittyi vuonna 1943 Helsingin Palloseuraan (HPS) ja pääsi C-nuorten joukkueeseen. Samana vuonna äiti kiikutti poikansa Sibelius-Akatemiaan musiikkiopintoihin. Opettajikseen Kaitsu sai muun muassa professori Martti Paavolan, professori Timo Mikkilän ja director musices Tapani Valstan. Soittotunnit ja jalkapalloharjoitukset osuivat usein samoiksi ajankohdiksi. Kaitsun harmiksi vanhemmat panivat musiikkiopinnot aina jalkapallon edelle. Futisura lähti HPS:ssa nopeaan nousuun, sillä C-nuoret voittivat ensimmäisen piirinmestaruutensa vuonna 1943 ja toisen vuonna 1945. Kaitsu pelasi – yllätys yllätys – keskuspuolustajana.

Koulunkäynti ei maistunut Kaitsulle. Oppikoulua hän kävi Helsingin yksityisessä keskikoulussa. Futis oli numero yksi, mutta pianonsoitto vahva kakkonen. Kun sitten muutaman vuoden kuluttua Kaitsu sai ”joululahjaksi” kuusi nelosta, Hele armahti nuorukaisen eikä hänen tarvinnut enää mennä kouluun. Mutta soitto-opinnot oli otettava sitäkin vakavammin. Kaitsu päätti jatkaa isänsä ammattia ja valmistua muusikoksi ja pelata siinä ohessa jalkapalloa mahdollisimman korkealla tasolla. Hän oli ja halusi olla myös Stadin Kundi.

Ensimmäisen ottelunsa HPS:n edustusjoukkueessa Kaitsu pelasi 17-vuotiaana elokuussa 1952. Hän oli tullut Bollikselle katsomaan Helen kanssa HPS:n suomensarjan matsia Kullervoa vastaan. Kaitsu istui kaikessa rauhassa katsomossa ottelun alkua odotellen ja ihmetteli, miksi pelaajavalmentaja Yrjö ”Yrkka” Sotiola steppaili hermostuneena edestakaisin. Yksi pelaaja oli jäänyt syytä ilmoittamatta pois eikä varamiestä eturiviin ollut. Sotiola pyysi Kaitsua mukaansa, otti käsivarresta kiinni ja lähti viemään pukusuojaan päin. ”Sinä korvaat puuttuvan pelaajan.” Kaitsu tokaisi hätääntyneenä, ettei hänellä ollut mukanaan jalkapallokenkiä, mutta puki samalla ripeästi pelipaidan ja housut päälle. Jostain Sotiola taikoi kolme numeroa liian isot jalkapallokengät ja ojensi ne Kaitsulle. Muutama ylimääräinen sukka jalkaan ja menoksi. Olli ”Kape” Forsgren teki kaikkiaan viisi maalia ja HPS voitti ottelun 7–3. Aivan ottelun loppuminuuteilla myös Kaitsu onnistui tekemään elämänsä ensimmäisen täysosuman elämänsä ensimmäisessä miesten sarjaottelussa.

Isäni ei suinkaan istunut ääneti jalkapallokatsomossa. Eräässä ottelussa Pallokentällä mikään ei tahtonut onnistua minulle. – Kaitsu! Älä pelleile, vaan tee maali, kuului Helen huuto. Muutaman minuutin päästä hän toisti huutonsa.

Samassa tuli peliin sopiva katko ja olin sattumalta juuri sillä kohtaa kenttää, missä isäni istui katsomossa. Käännyin häntä kohden, kumarsin ja vastasin: ”Kyllä isä!” Ja tuokion kuluttua onnistuinkin ampumaan maalin. Isäni ei suinkaan istunut ääneti jalkapallokatsomossa. Eräässä ottelussa Pallokentällä mikään ei tahtonut onnistua minulle. – Kaitsu! Älä pelleile, vaan tee maali, kuului Helen huuto. Muutaman minuutin päästä hän toisti huutonsa.”

Bolliksella ratkaistiin 6. lokakuuta 1957 jalkapallon Suomen mestaruus, kun HPS kohtasi sarjan viimeisellä kierroksella Vaasan Palloseuran (VPS). Etukäteisasetelmat olivat jännittävät, sillä Haka keikkui sarjataulukossa vain pisteen päässä HPS:sta ja se kohtasi samaan aikaan Kotkassa Kotkan Työväen Palloilijat (KTP). Jos HPS voittaisi sarjataulukon häntäpäässä majailleen VPS:n, se varmistaisi Suomen mestaruuden.

HPS sai voimakkaan tuulen heti alkuun selkänsä taakse ja niin tauolle siirryttiin HPS:n 4–3 -johdossa. Osat vaihtuivat toisella puoliajalla päälaelleen, kun VPS sai pelata myötätuuleen ja painosti vimmatusti. HPS:n toisena välihyökkääjinä pelannen Leo ”Mikki” Mikanderin päätehtävänä oli ruokkia toista väliä pelannutta Kaitsua hyvillä syötöillä. Jossain vaiheessa Kaitsu hermostui pallottomuuteensa ja muistutti Mikanderia tämän jobista: ”Mikki, kymmenen minuuttia, eikä palloja.” Ottelu ratkesi 71. minuutilla, kun Kaitsu pujotteli laidalta läpi ja keskitti Ossi Eldsbackalle, joka ampui 5–3, mikä jäikin lopputulokseksi. Riemu purkautui kentällä ja Vihreät Jääkärit voitti yhdeksännen jalkapallomestaruutensa. Edellisestä mestaruudesta oli kulunut jo iänikuiset 22 vuotta.

Mestaruuden ratkeamista seuranneena päivänä nähtiin Herttoniemessä sijainneen Siilitie 1 L:n pihassa puiden väliin vedetyillä naruilla kuivuvan joukkueellisen verran vihreitä paitoja, valkoisia housuja ja vihreitä sukkia – kuten aina jokaisen HPS:n ottelun jälkeen. Seuran sihteerinä, rahastonhoitajana ja joukkueenjohtajana suuressa roolissa touhunnut, joitakin vuosia sitten edesmennyt kaikkien palloilulajien yleismies Fjalar ”Fjalle” Åsten otti aina matsin jälkeen likaiset pelivaatteet matkaansa, luovutti ne kotonaan Pirkko-rouvalle, joka pesi ne talon pyykkituvassa. Turun Saippualla duunissa ollut Fjalle toi mukanaan tietysti saippuat. Pirkko teki varsinaisen likaisen työn ja pesi huolellisesti puuvillaiset paidat, housut ja sukat. Lopuksi Pirkko vielä silitti kaikki kamat. Yhdentoista vihreän pelipaidan hulmuaminen lienee ollut vaikuttava näky Herttoniemen väelle.

Pelasimme kerran Suomen Cupin matsin Herttoniemen Urheilijoita vastaan. Herttoniemeläiset johtivat eräässä vaiheessa jo 3–1, mutta loppujen lopuksi käänsimme ottelun eduksemme.

Olin maajoukkueleirillä Eerikkilässä harjoitellut huvin vuoksi rangaistuspotkun suorittamista ns. pingviinipotkulla. Potku suoritetaan siten, että jalkaterät on käännetty voimakkaasti ulospäin ja yläruumista heilutellaan vauhdinotossa sivusuuntaan.

Saimme rangaistuspotkun ja päätin koetella pingviiniä. Pallo meni maaliin, mutta erotuomari Arnold Stubin ei hyväksynyt rangaistuspotkua. Lisäksi hän antoi minulle varoituksen epäurheilijamaisesta käyttäytymisestä.

Kaitsu joutui kaudella 1963 epäilyksen kohteeksi sopupelistä Lahden Reipasta vastaan. Syyttely rikkoi HPS:n ja Kaitsun välit. Kaitsu puolustautui voimakkaasti julkisuudessa. Sopupelisyytettä ei koskaan näytetty toteen, mutta Suomen Palloliitto rankaisi Kaitsua vuoden pelikiellolla Palloliittoa ja jalkapalloa halventavista lausunnoista. Kaitsu toimi pelikieltovuotenaan 1964 maakuntasarjassa pelanneen Kallion Palloseuran (KaPS) valmentajana, mutta pesti loppui melko lyhyeen kesken kauden.

Kaikki pitivät Kaitsua jo entisenä pelaajana. Hän ajatteli itse kuitenkin toisin ja asteli tammikuussa 1965 HJK:n harjoituksiin. Pelikieltonsa aikana Kaitsu oli syventynyt laukaisutaitonsa kehittämiseen. Keväinen leiri Teneriffalla vetreytti miehen iskuun. Kauden avausottelussa kohtasivat edellisvuoden mestari HJK ja vuoden 1963 mestari Lahden Reipas. Yli 7000-päinen Bolliksen yleisö sai todistaa Maestron tulleen entistä ehompana takaisin. Ensin Kaitsu irtosi vartijastaan ja täräytti 25 metristä hirmukudin ylänurkkaan. Reipas meni välillä jo johtoon 2–1, kunnes Kaitsu tasoitti rankkarillaan. Hän harhautti maalivahti Markku Talsin toiseen kulmaan ja ampui pallon toiseen kulmaan. Kaitsu päästi show-mielensä valloilleen ja kävi ”herrasmiehen lailla” lausumassa Talsille lohdutuksen sanoja olalle kevyesti taputtaen. Lisämaaleja ei enää syntynyt ja lopputulokseksi jäi 2–2. Paluuvuoden saldoksi kertyi 22 maalia 22 SM-sarjaottelussa.

Kaitsun mukaantuloa Klubiin pidettiin riskinä, sillä boheemina taiteilijaluonteena hän oli suuri arvoitus. Klubi-leirissä pelättiin kanssapelaajien reaktioita. Joukkue hyväksyi kuitenkin Kaitsun ominaispiirteet: särmikkään luonteen, diivan elkeet ja omalaatuisen huumorin ja tavan toimia. Kaitsulle jalkapallon pelaaminen oli myös taidetta kuten hänen päätyönsä pianonsoitto. Kyllähän muilla pelaajilla oli naurussa pitelemistä, kun Kaitsu ilmestyi Stadionin  sisärataharjoituksiin muovihousut jalassa. Ai miksikö muovihousut? Hän uskoi näin laihtuvansa nopeammin painijoiden tyyliin.

Banaanipotku – tavalla jolla minä sen suoritan – on yksilöllinen kärkipotku. Se vastaa biljardin alalyöntiä. Mutta banaanipotku voidaan suorittaa myös muilla tavoin. Brasilian Pele laukaisee banaaninsa sisäterällä. Englannissa banaanipotku on jalkapalloterminäkin. Meillä Suomessa banaanipotkun nimen keksivät jalkapallosanastoomme nappulat. Banaani on yleensä aika kaareva, ja banaanipotkussa pallon lentorata on myös kaareva. Siksi nimeä on pidettävä onnistuneena.

Suoritan banaanipotkun siis kärjellä. Jalan kärjen on osuttava keskelle palloa siten, että potku hipaistessaan palloa oikealta vasemmalle antaa sille kulkusuunnan oikealle. Voimakas kierre yllättää helposti kokeneenkin maalivahdin. Potkun pitää osua aivan pallon keskelle, niin silloin pallo ei nouse pilviin. Banaanipotku on aina yllättävä. Potkaisijan vartalon liike harhauttaa helposti maalivahdin. Jos banaanin ampuu kovaa, vaikuttaa kierre vasta aivan lopussa, ja tällöin maalivahdin on vielä vaikeampi torjua laukausta.”

Kaitsu toimi eräänlaisena symbolina Klubin hyökkäävälle pelityylille. Kansa reagoi välittömästi iloisen pelin kutsuun ylittäen matsista toiseen 10 000 katsojan haamurajan. Näistä katsojamääristä iso osa oli laskettava Kassamagneetti-Kaitsun tilille. Hänen valovoimainen show, tekniset oivallukset ja upeat maalit herättivät yleisön. Huippuna oli 1965 pelattu titaanien kamppailu HJK-Haka, jolloin Stadionin lehterit täytti ennätysyleisö 17 293 katsojaa.

Vuoden 1965 kohokohdaksi muodostui HJK:n kautta aikain ensimmäinen osallistuminen Euroopan Cupiin. Vastustajaksi Klubi sai legendaarisen Matt Busbyn luotsaaman Manchester Unitedin, jossa pelasivat muun muassa edellisenä vuonna Euroopan parhaaksi valittu Denis Law ja Bobby Charlton. Kotiottelu alkoi murheellisesti Law`n maalilla. Kaitsu ei kuitenkaan häkeltynyt vaan hänen vapaapotkusta ampuma banaaninsa kiersi maaliin David Gaskellin taakse. ManU teki vielä kaksi maalia, mutta 18-vuotias Markku ”Peltsi” Peltoniemi jysäytti rankkarialueen rajalta varsinaisen pommin ylänurkkaan suoraan kulmapotkusta. Kunniakas 2–3 -tappio niskassa HJK lensi sitten Manchesteriin, jossa Klubi pestiin perusteellisesti 6–0. Pahimpana kylvettäjänä toimi George Best, joka ei pelannut Helsingissä.

Kaitsusta tuli nopeasti meidän junnujen suosikki. Äijien matseja oli kiva lähteä katsomaan: ”Onhan siellä ainakin Kaitsu.” Olimme Pertti-broidin kanssa 13-vuotiaita innokkaita klubilaisia, joille Kaitsu oli erityinen pelaaja. Aina saattoi odottaa jotain temppua, herkullista banaania, tarinointia yleisön ja varsinkin Hele-faijan kanssa, pallon suojaamista loppuhetkillä minuuttikaupalla kulmalipulla, vastustajan ärsyttämistä, äänekästä keskustelua tuomareiden kanssa.

HJK hävisi vuonna 1967 Suomen Cupin toisen kierroksen ottelun Valkeakosken Koskenpojille Valkeakoskella katastrofaalisesti 3–1. Kenttä lainehti vedestä, mutta siitä huolimatta Kaitsun pelivehkeet kiilsivät ottelun jälkeen puhtauttaan. Kaitsu oli varannut itselleen kentän siisteimmän, pari metriä kertaa pari metriä suuruisen tontin, jossa hän jaloitteli koko pelin ajan. Muutaman päivän kuluttua Klubi pelasi seuraavan SM-sarjapelin Reipasta vastaan Lahdessa. Valmentaja Aulis Rytkönen totesi matsin alla Kaitsulle, ettei voi millään laittaa häntä kentälle, muuten koko muu joukkue tekee kapinan. Kaitsu maanitteli antamaan hänelle alusta kymmenen minuuttia peliaikaa ja lopulta Rytkönen suostui näihin aneluihin. Pelikaverit kuuntelivat epäuskoisena Rytkösen ratkaisua peluuttaa Kaitsua. Heti toisella minuutilla Kaitsu ampui kulmapotkun suoraan sisään vastustajan maalin takatolpan vierestä sivuverkkoon kaikkien hämmästellessä tätä ”maalien maalia”. Tästä maalista hän intoutui juoksemaan ympäri kenttää vähintäänkin viiden ottelun edestä. Iltapuhteen kruunasi vielä toinen maali. Reipas kaatui 3–2.

Eräs aikakausi päättyi HJK:n historiasssa, kun Kaitsu vaihtoi Klubin vuoden 1969 lopussa Lahden Reippaaseen ja saavutti siellä uransa toisen mestaruuden. Peliura päättyi vuonna 1972.  Kaitsu palasi Klubiin valmentajaksi vuonna 1973 ja luotsasi jengin mestaruuteen. Hän valmensi vielä seuraavankin vuoden, jonka jälkeen hän siirtyi aktiiviseksi penkkiurheilijaksi. Tosin vuosikymmenen loppupuolella Kaitsu valmensi vielä Klubin junnuja. Näillä main hän innostui pingiksenpeluusta ja saavutti entisen mestaripelaajan Max Laineen kanssa nelinpelin kultaa veteraanien SM-kisoissa vuonna 1987.

Kaitsu pelasi 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla kaikkiaan 288 pääsarjaottelua, joissa hän teki 191 maalia. Tällä määrällä hän on edelleen kaikkien aikojen toiseksi paras maalintekijä Suomen pääsarjassa. Hän voitti SM-sarjan maalikuninkuuden kolmesti. Maaotteluita Kaitsulle kertyi vuosien 1954–1968 aikana 56 ja maaleja niissä 13. Hän oli voittamassa kapteenina Pohjoismaiden mestaruuden vuonna 1966.

Kai Pahlman oli suomalainen jalkapalloilija ja muusikko. Kuva: Arto Tenhunen.

Toimiessani vuodet 1998–1999 HJK:n toimitusjohtajana minulla oli ilo olla läheisessä kanssakäymisessä Kaitsun kanssa. Hän asui lähellä toimistoamme ja otti tavaksi piipahtaa keskimäärin kerran viikossa ”bunkkerissamme”, Manskun ja Sallinkadun kulmassa sijainneessa toimistossa. Istunnot saattoivat kestää tuntikausiakin, sillä niiden aikana kerrattiin Kaitsun uraa, maaleja ja sattumuksia ja juteltiin ihmiselon ihanuuksista ja kurjuuksista. Kaitsu toi mukanaan aina tuliaisia: virkistäviä juomia, kalaa suoraan toritiskiltä tai muita herkkuja. Hän eli seesteistä elämänvaihetta, oli hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, soitto soi ja HJK oli hänelle tärkeä ystäväkumppani. Kun Klubi vuonna 1998 ponkaisi mukaan Mestarien liigan lohkovaiheeseen, Kaitsu oli useimmilla reissuilla mukana nauttimassa ja viihdyttämässä joukkuettamme, kannattajiamme ja vastustajien väkeä.

Pienestä pitäen Kaitsu leikitteli alvariinsa tennispallolla. Jos osaat temput pienellä pallolla, osaat isommallakin. Hän hallitsi myös kikkailun kolikoilla. Kolikko ilmaan, kolikon kuoletus jalan rinnalla pehmeästi, kolikon vispaus jalalla otsalle, siitä päätä nykäisemällä kolikko niskaan. Kuin sirkusjonglööri. Olen kerran nähnyt Kaitsun kneppaavan kolikon kantapäällään pään yli niin että kolikko kuoleentui saman jalan rinnalle. Mikä jippo!

Kai Pahlman oli aikansa Ronaldinho ja Ronaldinho oman aikansa Kai Pahlman. Samanlaisia velikultia. Pilke silmäkulmassa ja suupielessä. Performanssitaiteilijoita. Tanssia yli nurmikoiden. Rytmiä veressä: kuin blues soisi jokaikisessä solussa. Omintakeisia harhautuksia, maagisia hämäyksiä. Kikkailua ohi koutsien pelikirjan. Vähän niin kuin laitettaisiin läskiksi ja ei kuitenkaan – ja silti joskus. Läskiksi kuitenkin pääsääntöisesti vastustajan aikeet. Sitä pallon suomaa nautintoa, jota vain pyöreältä pallolta voi anoa. Yleisön viihdyttämistä, yleisön huomioon ottamista, yleisön palvelua. Tietoisesti ja tiedostamatta.

Kuten monet Kaitsun aikalaiset ja pelitoverit ovat todenneet, Kaitsu ei ollut helppo ihminen, hänen kanssaan ei ollut aina helppoa pelata eikä muutenkaan toimia. Pohjoismaiden mestaruuden vuonna 1966 voittaneen maajoukkueemme varakapteeni Pertti Mäkipää on kehunut vuolaasti joukkueen kapteenina toiminutta Kaitsua ja pitää tämän taitavaa hengenlietsontaa yhtenä suurimmista mestaruuden syistä. Oikuttelut ja tempaukset ovat saattaneet jopa häiritä Kaitsun jalkapalloilullisen nerouden objektiivista arviointia. Kaitsu oli pelikenttien Maestro – kapellimestari vailla vertaa.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella Kaitsun voimat alkoivat pikkuhiljaa huveta. Kun kävin häntä tervehtimässä sairaalassa Mikanderin veljesten Leksan ja Nipan kanssa, sumua oli jo laskeutunut Kaitsun silmille. Kun puhe kääntyi musiikkiin, Kaitsu syttyi uuteen hehkuun, alkoi kaitsumainen jammailu, silmät kirkastuivat, ilme terävöityi ja hän matkusti musiikin aalloilla onnellisen tietämättömänä muusta maailmasta…8. maaliskuuta 2013 Kaitsu sitten siirtyi taivallisiin soittoloihin ja taivaallisille pelikentille.

Lainaan loppuun oman Bollis-kirjani esipuheen viimeisen kappaleen:

Siirryn mielessäni vielä hetkeksi Bolliksen harjoitusalueelle, jonne yöunille juuri laskeutuva aurinko lahjoittaa viiimeisiä säteitään. Jo hiukan pyylevöitynyt Kaitsu Pahlmanhan se siellä hissuttelee verkkaisin askelin, pysähtyy ja taivuttelee kroppaansa sinne ja tänne, nostaa pallon jaloilleen, päälleen, pudottaa reisilleen ja leikittelee jälleen jaloillaan. Hissuttelu jatkuu. Kierroksensa päätteeksi Pahlman riisuu ylimmän villapuseronsa yltään, uusi kierros ja jälleen yhden villapuseron riisunta. Tämä striptease-show jatkuu neljän villapuseron verran. Kun iltajumppa on tehty, Pahlman suuntaa vastapäätä Bollista sijaitsevaan kotiinsa. Koranderin Jullelle hän huikkaa: “Kuppi kahvia ja elämä jatkuu.”

Erkki Alaja

Kirjoittaja on liikuntaneuvos, suomalaisen urheilumarkkinoinnin uranuurtaja, tietokirjailija sekä entinen pääsarjatason jalkapalloilija ja käsipalloilija.

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s