Haastattelu

”Työn käsite on kärsinyt suomalaisessa urheilussa inflaation” – Omin sanoin Kyösti Lampinen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan kolmannessa osassa pääroolissa on Kyösti Lampinen.

Lahtelainen Lampinen, 63, on toiminut vuodesta 2011 lähtien Eerikkilän Urheiluopiston Valmennuskeskuksen johtajana. Pitkän linjan urheilutoimija on johtanut Valmennuskeskuksen alaisuudessa toimivaa Sami Hyypiä Akatemiaa viimeiset yhdeksän vuotta. Lampinen on nähnyt läheltä suomalaisten jalkapalloseurojen toimintaa sekä pelaajakehityksen haasteita.

1980- ja 1990-luvuilla Lampinen oli mukana nostamassa suomalaista squashia ja alppihiihtoa kohti maailman kärkeä. Nyt hän on ollut saman tavoitteen perässä jalkapallon puolella.

Suorapuheisena urheilukeskustelijana tunnettu Lampinen on ollut näkyvimpiä kilpaurheilun puolustajia Suomessa. Tässä haastattelussa hän kertoo ajatuksiaan suomalaisesta juniorijalkapallosta ja muusta urheilusta tuttuun tyyliinsä – suoraan ja kaunistelematta.

***

Elämänä urheilu

”Kasvoin Rovaniemellä ja olin nuorempana monessa lajissa paikallisesti hyvä. Minulla ei ollut mielestäni koskaan oikeaa valmentajaa. Minun urheilujohtajan ja -valmentajan uran siemen on ollut siinä, että olen yrittänyt olla sitä, mitä minulla itsellä ei ole koskaan ollut. Se on ehkä tärkein syy, miksi olen urheilussa mukana. Olen aina halunnut olla valmentaja.

Rakastuin lapsena ja nuorena urheiluun. Olen aina kokenut, että se on ”mun juttu”. Isäni oli ollut perustamassa Rovaniemen Palloseuraa. Pelasin itsekin jalkapalloa RoPS:ssa, mutta jouduin lopettamaan nilkkaongelmien takia. Harrastin myös muun muassa pesäpalloa, koripalloa, tennistä sekä telinevoimistelua tavoitteellisesti kilpaillen.

Valmistuin liikunnanohjaajaksi, suoritin kansallisen valmentajatutkinnon sekä opiskelin liikuntatieteitä Jyväskylän yliopistossa, mutta lähdin kesken Jyväskylän opintojen Hiihtoliittoon hommiin. Työurani urheilussa alkoi vuonna 1982. Ennen sitä olin toiminut Rovaniemellä paikallisessa hiihtoseurassa valmennustehtävissä 1970-luvulla. Tein kunto-ohjelmia Ounasvaaran Hiihtoseuran alppihiihtäjille.

Otin valmentamisen tosissani. Pidin merkillisenä ajatusta, että Suomesta ei muka voisi nousta alppihiihtäjiä maailman huipulle.

Toimin lajipäällikkönä ja valmentajana Hiihtoliitossa vuosina 1982-1986, mutta lähdin ovet paukkuen pois. Riitaannuin johtokunnan kanssa. Olin tutkinut muun muassa harjoittelun, ranking-listojen sekä kilpailu- ja leirivuorokausien perusteella, kuinka lajissa syntyy huippuja. Johtopäätöksenä oli, että parhaimpien suomalaisten laskijoiden ja valmentajien pitäisi muuttaa Keski-Eurooppaan harjoittelemaan.

Olin tehnyt taloudelliset laskelmat ja miettinyt sponsorien hankinnan, mutta johtokunta ei koskaan hyväksynyt suunnitelmaa.”

 

Autoritäärisyys muuttuu urheilijakeskeisyydeksi

”Hiihtoliiton tehtävien päätyttyä konsultoin muita lajiliittoja ja laadin koulutusmateriaaleja lasten valmentamiseen liittyen. Vuorovaikutus ei ollut silloin valmennuksessa muodissa.

Olin mukana Nuori Suomi -ohjelman käynnistämisvaiheessa sisällön sekä kouluttajakoulutuksen osalta. Ohjelman starttivaiheen tarkoituksena oli systematisoida lajiliittojen lajitaitojen oppimista sekä tuoda siihen mukaan monipuolisuutta ja kasvatuksellisia elementtejä.

Jossain vaiheessa urheiluihmiset jäivät Nuoressa Suomessa kuitenkin pienempään rooliin, ja eri tavoitteilla toimivat ihmiset ottivat vahvempaa roolia. Jäin itsekin projektista pois. Nuori Suomi muuntui toiseksi kuin mitä siitä oli aluksi kaavailtu. Se oli alun perin lasten ja nuorten tavoitteellisen kilpaurheilun sekä harrastusliikunnan ohjelma.

Kun viisi vuotta myöhemmin tutustuin materiaaleihin, muutos oli iso. Tavoitteellinen kilpaurheilu oli jäänyt siitä vähitellen pois.

Yksi lajeista, jota konsultoin, oli squash. Tehtävänäni oli kehittää lajin valmennusjärjestelmää. Jossain vaiheessa squashliitto pyysi minua kokonaan heidän valmennusjohtajaksi. Olin koskenut squashmailaan aikaisemmin ehkä kaksi kertaa, mutta tiesin valmennusprosesseista.

Työskentelin squashin parissa vuodesta 1987 vuoteen 1992. Ajanjakso oli urani kannalta todella merkittävä. Olin ollut aikaisemmin hyvin autoritäärinen ihminen, mutta koska en ymmärtänyt squashista mitään, minun oli muututtava urheilijakeskeiseksi valmentajaksi.

Kysyin ensimmäisten vuosien aikana varmaan miljoona kysymystä, jotta ymmärsin lajin erityispiirteet. Autoritäärisyys muuttui urheilijakeskeisyydeksi. Tämä oli pelastukseni myöhempää uraa ajatellen.

Minulla oli valtavasti intoa. Halusimme näyttää epäilijöille närhen munat, että suomalainen squash voi nousta maailman huipulle. Näin lopulta tapahtuikin, kun Sami Elopuro oli maailmanlistan kuudes ja squashpelaajat – naiset ja miehet sekä tytöt ja pojat – voittivat arvokisamitaleja.

Ei mennyt kauaa, kun minut pyydettiin takaisin alppihiihdon pariin. Ensimmäisellä kerralla minulla oli jäänyt hommat kesken. Tiesin, että meillä on mahdollisuus saavuttaa merkittäviä tuloksia.

Kun olin ensimmäisen kerran Hiihtoliitossa töissä, minulla oli valtavasti intoa. Vasta squash opetti minut kuitenkin valmennusjohtajaksi. Opin tekemään tiimityötä. Toisella kerralla sitten onnistuimme nostamaan suomalaisen alppihiihdon huipulle.

Kalle Palander voitti helmikuussa 1999 maailmanmestaruuden ja suomalaiset laskijat saavuttivat myöhemmin erinomaisia sijoituksia maailmancup -kilpailuissa sekä arvokisoissa.

Olimme todella hulluja, mutta kaikki perustui faktoihin. Pienillä resursseilla ei voi puhua paljoa p*skaa. Olimme selvittäneet, miten muissa maissa toimittiin ja millainen urakehitys maailman parhailla laskijoilla oli ollut eri ikävaiheissa. Tiesimme, että esimerkiksi Kalle ja Tanja (Poutiainen) olivat koko ajan kaksi vuotta keskimääräistä kehitysaikataulua edellä. Olimme jatkuvasti perillä siitä, missä menemme suhteessa muihin maihin.

Koska meillä oli vähemmän rahaa kuin muilla mailla, meidän oli pakko olla fiksumpia sekä erittäin työteliäitä. Suomalaiset alppihiihtäjät kehittyivät ja nousivat huipulle. Olin kuitenkin todella väsyksissä töiden paljoudesta ja tunnistin myös ensimmäisiä leipääntymisen merkkejä. Kaipasin lepoa ja uusia haasteita.”

 

Eerikkilään ja jalkapallon pariin

 ”Työskentelin 2000-luvulla pitkään Vierumäen valmennuskeskuksen johtajana. Tehtävänäni oli kehittää yhdessä 16 lajiliiton kanssa koko valmennusjärjestelmää, maajoukkueiden toimintaa sekä valmentajakoulutusta.

Ne valmentajat ovat jääneet mieleen, jotka ovat olleet tosissaan. Jos urheilija ja valmentaja on rakastunut asiaansa, hän kyllä löytää ihmisiä, joilta voi oppia. Ihmisestä näkee, onko hän menossa johonkin suuntaan vai ei.

Jalkapallo oli yksi niistä lajeista, joka oli mukana Olympiakomitean valmennusjärjestelmien kehittämisohjelmassa. Toimin ohjelmassa ulkopuolisena asiantuntijana. Työskentelin muun muassa Petri Jakosen kanssa, joka oli siihen aikaan Palloliiton huippujalkapallopäällikkö.

Eräänä päivänä Jakonen soitti ja kysyi, aionko olla Vierumäellä eläkeikään asti vai kiinnostaisiko minua mielenkiintoinen tehtävä jalkapallon puolella.

Eerikkilän Urheiluopisto ja Palloliitto olivat käynnistämässä yhdessä strategisina kumppaneina jalkapallon tutkimus- ja kehityskeskusta, jonka nimeksi tuli Sami Hyypiä Akatemia. Minut haluttiin sen vetäjäksi. Aloitin tehtävät 1. helmikuuta 2011. Minulla oli kaksi ehtoa ennen töiden aloittamista.

Ensimmäinen ehto oli, että Eerikkilä päättää, mitä Eerikkilässä tehdään, ja se on jalkapallon politikoinnista vapaa. Toinen ehto oli, että halusin saada Hannele Forsmanin Vierumäeltä mukaani. Tiesin, että emme onnistu, ellei Hannele ole mukana.

Kun aloitin tehtävät, vierailin seurojen, piirien ja liiton luona. Jokaisessa seurassa sanottiin, että ”kyllä me seurat tehdään, mutta liitto ja piirit eivät hoida hommiaan” ja kaikissa piireissä puolestaan, että ”kyllä me piirit tehdään hommamme, mutta seurat ja liitto eivät tee työtään”. Liitossa oli samanlaista asennetta.

Kokosin sitten kaikki toimijat yhteiseen aloituspalaveriin. Heti avauspuheenvuorossani sanoin, että ”nyt tämä p*skan puhuminen loppuu”. ”Olemme samassa veneessä, kokoonnumme yhdessä kuusi kertaa vuodessa ja asioista päätetään yhdessä”, sanoin. Korostin, että eri mieltä saa olla, kunhan asiat perustelee.

Koen, että yksi Sami Hyypiä Akatemian isoimpia saavutuksia on ollut toimintakulttuurin muuttaminen keskustelevammaksi ja vuorovaikutuksen lisääntyminen. Mutuhöpinästä jää nykyään helpommin kiinni, ja toimintaa perustellaan seuroissa aikaisempaa enemmän faktoilla.

Aikaisemmin suomalaiset jalkapalloihmiset eivät keskustelleet keskenään tai he mököttivät toisilleen. Helsingin silloinen piirijohtaja esimerkiksi sanoi, että olin viiteen vuoteen ensimmäinen ”jalkapallojohtaja”, joka vieraili hänen luonaan.

Toinen Sami Hyypiä Akatemian toiminnan tulos on akatemiassa kehitetty kokonaisvaltainen pelaajan kehittämisen ja kehittymisen seurantajärjestelmä, joka on saanut tunnustusta myös jalkapallon menestysmaista.

Suomalaisen urheilun ainoa mahdollisuus on osaamisen kehittäminen. Tämä ei koske vain jalkapalloa, vaan kaikkea urheilua. Tällä hetkellä meillä on osaamisvajetta valmennuskoulutuksessa. Suomalaisissa nuorissa ei ole mitään vikaa. He ovat sellaisia kuin tämä kulttuuri on synnyttänyt.

Jos haluamme saada parempia urheilijoita, johtamisen täytyy olla ammattimaisempaa, asioiden pitää tapahtua aikataulujen mukaisesti ja asioita täytyy dokumentoida. Kun johto toimii tehokkaasti, valmentajilta voi vaatia samaa. Ja kun valmentajilta vaaditaan enemmän myös valmentajakoulutuksessa ja kouluttajat ovat tehtäviensä tasalla, valmentajat saavat kentällä enemmän aikaan. Ja vain näin syntyy kulttuurin nousu. Piste.”

Kyösti Lampinen heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Kyösti Lampinen Lahdessa heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Suomalaisen jalkapallon haasteista

”Jo ensimmäisten vuosien aikana huomasin Eerikkilässä, että suomalaiset valmentajat eivät olleet oikealla tasolla jalkapallon teknis-taktisten vaatimuksien opettamisen – tai täsmällisemmin pelaajien oppimaan saattamisen – suhteen. Tämä oli yksi syy, jonka takia halusimme tuoda Ekkono -valmennusmetodin Espanjasta Suomeen.

Suomessa puhutaan paljon kollektiivisuudesta ja pelijärjestelmistä, mutta ongelma on se, että pelaajamme eivät osaa pelin universaaleja perusasioita.

Suomessa on pitkään harjoiteltu asioita epäsystemaattisesti ja riittämättömästi. Kulttuurina on ollut, että ”kaikki tietävät, mutta harva osaa”. Tämä on pätenyt esimerkiksi Coerver -metodiin ja Horst Weinin oppeihin.

Epälooginen opetusprosessi on ongelma, johon olemme halunneet kiinnittää huomiota. Lisäksi olemme halunneet vastata haasteeseen, kuinka fyysinen harjoittelu voidaan yhdistää teknis-taktiseen harjoitteluun.

Todistin neljän ensimmäisen vuoden aikana Eerikkilässä, että suomalainen valmentaja ei osannut riittävästi konkreettisten laatutekijöiden osalta saattaa pelaajaa oppimaan pelaamaan peliä. Juuri tähän ongelmaan halusimme löytää apua. Ekkonossa näimme loogisen järjestyksen asioiden opettamiselle – siis sille, mitä missäkin vaiheessa pitää opettaa, jotta pelaajat oppivat pelaamaan peliä.

Haasteena on se, että peli on pilkottu niin pieniin osiin, että suomalainen amatöörivalmentaja saattaa olla ”ihan pihalla”. Tästä ei voi syyttää valmentajia. He kyllä tekevät päivittäisessä arjessa kaikkensa ja heille pitää nostaa hattua tästä työstä joka päivä. Jos nämä valmentajat eivät osaa jotakin, kyse on ainoastaan siitä, että heitä ei ole osattu kouluttaa. Se taas on joko resurssi- tai osaamisasia. Tähän haasteeseen pyrimme vastaamaan muun muassa kääntämällä nyt koulutusmateriaaleja suomeksi.

Suomalaisessa jalkapallossa on ihan liikaa semantiikkaa. Menemme kukasta kukkaan ilman, että syventyisimme riittävän pitkäjänteisesti johonkin asiaan. Emme paneudu riittävän pitkään, jotta näkisimme, ymmärtäisimme ja lopulta sisäistäisimme – ja jotta meillä olisi kykyä myös soveltaa.

Joku saattaa odottaa, että tulokset syntyvät viikossa. Näinhän se ei tietenkään mene.  Kyseessä saattaa olla myös pelko menettää kasvot tai pelko hypätä kohti uutta.

Meillä on yhä sellainen tilanne, että valmennuspäällikkö, valmentaja ja pelaaja saattavat seurata pelissä ihan eri asioita – usein jopa vääriä asioita, jotka saattavat olla pelin kannalta epäolennaisia. Ensimmäinen kysymys kuuluu: Osaako pelaaja havainnoida pelissä merkityksellisiä asioita ja mitkä ylipäänsä ovat merkityksellisiä asioita? Jo tässä meillä on isoja puutteita.

Ekkono ei ole ”toiveiden tynnyri”, mutta se voi auttaa käynnistämään systemaattisen prosessin, jossa pelaajat oppivat pelaamaan jalkapalloa huomattavasti nykyistä tehokkaammin sekä pysyvämmin.

Haluan kuitenkin sanoa, että meillä on hyvä nuorten valmentajien polvi kasvamassa. Myös vanhemmat valmentajat oppivat halutessaan uusia asioita. Haasteet on kuitenkin tuotava esille, sillä nykyisyys ei riitä. Muissa maissa tehdään joka päivä kovasti töitä.”

 

Vaatimustaso, monipuolisuus ja muut ikuisuusaiheet

 ”Vaatimustaso on mielenkiintoinen käsite. Ensimmäinen asia, jota urheilussa pitäisi vaatia, on keskittyminen. Ilman keskittymistä ei synny laatua. Emme voi kuitenkaan vaatia, jos tavoitteet ovat epämääräisiä. Emme voi myöskään vaatia, jos emme pysty mitenkään arvioimaan, ovatko pelaajat kehittyneet ja kuinka paljon.

Suomalaisessa jalkapallossa harjoittelu ei ole vanhemmissa junioreissa tai aikuistasolla kovaa. Pelikaudella tämä ei ole tietysti järkevääkään. Ongelma on siinä, että pelaajien pohjat urheilijoiksi ovat riittämättömät. Tämä palautuu siihen, mitä nuorisovaiheessa on tehty – tai jätetty tekemättä.

Harjoittelulla pitäisi olla selvät tavoitteet, joiden saavuttamiseen valitaan keinot ja harjoittelun periaatteet. Ongelmana on toiminnan epämääräisyys. Kaikki lähtee tavoitteenasettelusta ja seurannasta. Onko esimerkiksi kuudessa viikossa saavutettu se, mitä on tavoiteltu?

Jos pelaaja ehtii, jaksaa ja hänellä on kamppailuvoimaa, pelaaja voi luottaa itseensä fyysisten valmiuksien osalta. Tässä on kiteytettynä se, miten olen auttanut fysiikan osalta esimerkiksi Saku ja Mikko Koivua, joiden henkilökohtaisena taustavalmentajana olen ollut pitkään. Totta kai peli ja teknis-tekniset valmiudet ovat keskiössä, mutta jokainen ymmärtää, että fyysiset valmiudet ovat edellytys teknis-taktisten valmiuksien toteutumiselle pelissä.

Kuinka moni suomalainen jalkapalloilija ehtii, jaksaa ja pystyy kamppailemaan? Perusajatus on jokaisessa palloilulajissa sama. Jalkapallossa liian moni pelaaja joutuu selviytymään ja rimpuilemaan 90 minuuttia kentällä.

Harjoittelun pitää tietysti olla monipuolista. Mutta se, miten tästä aiheesta puhutaan, on harhaanjohtavaa. Monipuolisuus ei synny siitä, että harrastetaan monia lajeja. Juoni menee ihan toisella tavalla.

Kaikki lähtee siitä, että lapsi rakastuu johonkin lajiin, jossa hän kokee onnistumisia ja saa perusvalmiudet. Tästä syntyy innostus liikkua vapaa-ajalla, mikä tukee monipuolistumista. Ei se niin mene, että lapsi kokeilee seuroissa useaa lajia, joissa jokaisessa toistomäärät jäävät alhaiseksi, eikä lapsi opi mitään. Tästä voi olla seurauksena – päinvastoin – urheilun vihaaminen, kun onnistumisia ei tule toistomäärien jäädessä joka lajissa alhaisiksi.

Jalkapallo yksin riittää takaamaan kaikki monipuolisuuden kriteerit. Ongelma on tällä hetkellä valmentajien riittämätön osaamistaso toteuttaa monipuolista harjoittelua arjessa.

Jalkapalloseuroja syytetään perusteettomasti siitä, että ne toteuttavat vain jalkapalloharjoittelua. Nykyään kuitenkin todella monessa seurassa on lajiharjoittelun ohessa kamppailulajeja, telinevoimistelua tai muuta oheisharjoittelua. Tässä asiassa jalkapalloyhteisö kantaa hyvin vastuunsa.

Myös drop outista puhutaan paljon. Minusta se on täysin luonnollinen ilmiö. Ihmiset pysyvät siellä, missä he kokevat onnistumisia. Jos haluamme pysyvää liikuntaharrastamista, meidän täyttää auttaa lapsia saamaan parempia perusvalmiuksia. Liikkumiskulttuuri syntyy, kun on liikkumistaitoja. Tämä lähtee perheistä, kouluista ja seuroista.

Meillä on urheilussa edelleen ihan liikaa sivustahuutelijoita, jotka eivät kanna mistään vastuuta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos on varaa ottaa kantaa, niin pitää olla varaa myös alkaa hoitamaan asioita kuntoon.”

 

Kollektiivista hyssyttelyä

”Urheilukeskusteluissa näkyy edelleen todella pinnallisia puheenvuoroja. Usein ne tulevat arvovaltaisilta tahoilta. Urheiluihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä he sanovat ja miten.

Se, joka esimerkiksi sanoo, että suomalaisessa tavoitteellisessa jalkapallossa kilpaillaan liikaa, puhuu ihan roskaa. Ihmiset, jotka puhuvat näin, eivät ole ilmeisesti koskaan käyneet ulkomailla seuraamassa tavoitteellista juniorijalkapalloa. Ulkomailla jalkapallo on erittäin kovaa kilpailua.

Tavoitteellista kilpailua koskeva keskustelu on jalkapallossa, yleisurheilussa ja monessa muussakin lajissa kollektiivista hyssyttelyä. Urheilussa ei tule mitään ilmaiseksi. Moni kyllä haluaa menestyä – mutta kuinka moni on oikeasti valmis tekemään sen työn, mitä menestyminen vaatii? Suomalaisessa urheilussa työn käsite on kokenut inflaation.

Ihminen haluaa luonnostaan hyviä asioita. Mutta jos vastoinkäymisiä ei ole ollenkaan, myös toisen puolen, siis menestyksen ja onnistumisten, ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Ei tässä elämässä varmaan kenelläkään ole asiat aina menneet ”niin kuin Strömsössä”. Pitää olla sopiva määrä vastoinkäymisiä, jotta asioita voi oikeasti oivaltaa.

Urheilijat, joiden kanssa olen saanut toimia, ovat aina tulleet loukkaantumisten jälkeen takaisin. Eivät he ole luopuneet mistään. Urheilu on ollut heille elämäntapa. Asia, jota he rakastavat. Sama pätee valmentajiin. Parhaiden urheilijoiden ja valmentajien elämäntapaan kuuluu jatkuva kehittyminen. He näkevät mahdollisuuksia ympärillään ja tekevät, eivät selittele tai itke.

Joka tahtoo, keksii keinot. Joka ei tahdo, keksi selitykset. Ongelmia on varmasti kaikilla aina välillä, ei vain urheilijoilla. Kaikki asiat eivät ole mieluisia. Mutta silti ne täytyy tehdä.”

 

”Kaikki on mahdollista ja kaiken voi tehdä paremmin”

”Olen ollut urheilun parissa neljäkymmentä vuotta. Olen aina ajatellut, että urheilua pitää tehdä pilke silmäkulmassa, vaikka siinä onkin selvät tavoitteet ja kova vaatimustaso.

Olen oppinut urheilussa, että kaikki on mahdollista ja kaiken voi tehdä paremmin. Pitää pysyä liikkeessä, eikä saa sammaloitua.

Tosiasiat ja faktat pitäisi kohdata aidosti, rehellisesti ja myönteisesti. Ei pelaaja kuole siihen, jos hänelle sanoo, että syöttäminen ei ole vielä riittävän hyvällä tasolla.

Urheilussa on asioita, joissa ei voi tehdä kompromisseja. Ei kompromissien summana tule koskaan huippu-urheilijoita. Pitää harjoitella tietty määrä tietyissä olosuhteissa tiettyjen valmiuksien saavuttamiseksi.

Pehmeitä arvoja ei saa kuitenkaan unohtaa urheilussa. Niitä tarvitaan kovien arvojen rinnalla. Kyse on siitä, miten toimimme muiden ihmisten kanssa. Miten synnytämme energiaa yhteisessä vuorovaikutuksessa? Ennen kuin aloitin aikoinani squashliitossa, olin todella autoritäärinen valmentaja. Nykyään ajattelen todella vahvasti urheilijakeskeisesti.

Meillä puhutaan usein, että urheilun pitää olla hauskaa. Mutta ensin pitäisi määritellä, mitä hauskuus on ja miten se syntyy. Mielestäni hauskuus on urheilussa sitä, että urheilija huomaa oppineensa ja kehittyneensä sekä onnistuu. Ei siihen hauskuuteen mitään jazz-bändiä tarvita paikalle. Tämäkin asia voidaan ymmärtää väärin. Ei hauskuus tarkoita mitään pelleilyä tai hassuttelua. Systemaattinen toiminta voi olla todella hauskaa.

Urheilussa voidaan nauraa, mutta työteliään tsemppikulttuurin täytyy olla koko ajan mukana. Ruokimme urheilussa edelleen liikaa kulttuuria, jossa luovutetaan, itketään ja valitetaan, kun pitäisi synnyttää mahdollisuuksia ja uskoa sekä tuoda esille onnistumisia ja kehittymistä.

Olen ylpeä siitä, että en ole myynyt itseäni kenellekään. Olen aina ollut rehellinen ja oma itseni, vaikka välillä on ollut todella vaikeita hetkiä.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu, Valmennus

4 replies »

  1. Niin kauan kuin suurin osa toimijoista jalkapalloperheessä toimivat vapaaehtoispohjalta, ja näin ollen olemme heistä täysin riippuvaisia, on eteenpäin meneminen suht vaikeaa ja hidasta ku et voi käskeä tai hän hyvin todennäköisesit lähtee.. Lisäksi vapaaehtois”virkoihin” tulee suuremmalla todennäköisyydellä ihmisiä joiden luonteet ja tavoitteet ovat kallellaan enemmän itseään kuin urheilijoita kohti kuin jos ko. virat olisivat korvauksien ja sopimuksien alaisia

    Tykkää

  2. Sami Hyypiä akatemia toteutettiin isojen seurojen ja rahan ehdoilla. Pienempiä seuroja ei kuultu tai kannustettu. Joka kerta hyvin kaukaa tulleiden, järjestäjien mielestä”mitättömien”, seurojen pelit alkoivat päättymispäivänä viimeisenä. Tämän johdosta pelaajat olivat vasta keskellä yötä kotona. Eerikkälän läheltä osallistuneet seurat pelasivat ensimmäisenä ja olivat jo kotona, kun viimeiset pelit alkoivat.
    Myöskään nousumahdollisuutta C tai D korista ei ollut, vaikka lohkovoitto olisi ollut selkeä. A ja B korit/lohkot olivat varattu isoille seuroille, jotka tulivat suoraan näihin koreihin. Isot seurat eivät suostuneet pelaamaan C tai D korissa. Varsinaista kilpaurheilua ?

    Tykkää

  3. Totta joka sana- pikkuseurat oli maksajan roolissa, lähinnä Eerikkilän urheiluopiston hotellitoiminnan pyörittäjiä arkipäivinä, kun lähiseurat tulivat paikalle vko:n loppuisin ( ei koulupäivinä)
    Arkena Eerikkälässä oli talviaikaan hiljaisempaa, tuolloin oli kannattavaa myydä yöt maalaisille SHA:n varjolla.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s