Haastattelu

”Ei ole kilpa- ja harrastejalkapalloa, on vain jalkapalloa” – Omin sanoin Jyrki Ahola

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset valmentajat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä suhteestaan lajiin. Juttusarjan aloittaa riihimäkeläinen Jyrki Ahola.

Ahola, 47, on toiminut jalkapallovalmentajana 30 vuotta. Pitkän uransa aikana hän on valmentanut useita maajoukkuepelaajia ja nähnyt erilaisia seuroja. Tällä hetkellä Ahola on päävalmentajana HJK:n U12 Akatemia -joukkueessa. Lisäksi hän toimii reservijoukkue Klubi 04:n valmennustiimissä ja scouttaa pelaajia HJK:n Veikkausliiga -joukkueelle.

Marraskuussa 2017 Ahola valittiin Captain’s Ball -gaalassa vuoden poikajoukkuevalmentajaksi. Lähes kaiken nähnyt juniorivalmentaja kertoo nyt omasta suhteestaan lajiin ja puhuu suunsa puhtaaksi suomalaisesta jalkapallosta.

 

Valmentajaksi perinteisellä tavalla

”Aloitin valmentamisen kevättalvella 1989 Riihimäellä. Ensimmäisessä joukkueessa oli 1977- ja 1978-syntyneitä pelaajia. Pelasin itse samaan aikaan, mutta pelaamiseni näytti huonolta. Loukkaantumiset söivät liian paljon. Olin alasarjafutaaja, kakkos- ja kolmosdivareiden äijä.

Minulla oli ollut hyvä valmentaja, joka innosti myös valmentamisen pariin. Sain futiskipinän, joka roihuaa edelleen. Futis kiinnosti, ja valmentaminen vei nopeasti mukanaan.

Suoritin ensimmäiset valmentajakurssit jo vuonna 1990 – Palloliiton peruskurssit 1 ja 2. Suorittaessani vuonna 1992 B-valmentajatutkintoa valmensin Riihimäellä A-poikien ykkösdivarijoukkuetta ja olin apuvalmentajana miesten joukkueessa, joka pelasi Kakkosta.

Yritin samaan aikaan vielä pelata, mutta siitä ei tullut mitään. B-valmentajakurssilla turkulainen valmentajalegenda Tapio Harittu sanoi minulle: ”En tiedä, kuinka hyvä jalkapalloilija sinä olet, mutta sinusta voi tulla hyvä valmentaja.” Silloin ajattelin ensimmäisen kerran, 21-vuotiaana, että valmentaminen voisi olla hyvä juttu. Minulla tuli fiilis, että tämä on ’mun juttu’ – jos siis haluan olla mukana jalkapallossa.

Valmensin eri joukkueissa Riihimäellä ja pääsin suht aikaisin mukaan myös piirijoukkuevalmennukseen. Olin vähän kaikessa mukana.

Kun Jari Litmanen pärjäsi Hollannissa, Ajaxin metodit rantautuivat myös Suomeen. Ajaxin VHS-videoita ja Coerver-materiaaleja tutkittiin Suomessa paljon 1990-luvun alkupuolella. Oma valmennusfilosofiani alkoi rakentua.”

 

Pääkaupunkiseudun seuroihin

”Vuonna 1995 kävin A-valmentajakurssin. Seuraavana vuonna suuresti kunnioittamani Raimo Konkola sai puhuttua minut FC Honkaan. Päätin suostua tarjoukseen. Ajattelin, että jos haluan valmentaa, minun on lähdettävä pois Riihimäeltä. Ensimmäisen vuoden valmensin Hongan 1982- ja 1983-syntyneitä. Vuodet 1998-1999 toimin päätoimisena nuorten valmennuspäällikönä. Se oli ensimmäinen kerta, kun valmensin työkseni.

Olen kiitollinen Raimolle, että hän tutustutti minut eri ihmisiin ja pääkaupunkiseudun jalkapalloon. Se oli hienoa aikaa.

Pian Ville Lyytikäinen houkutteli minut Helsinkiin ja FC Jokereihin. Uudessa seurassa oli 2000-luvun taitteessa iso vaihde. Persoonana Ville oli täysin erilainen kuin Raimo.

Oma nahkani kovettui. Olin alle 30-vuotias. En ollut nuorena kaverina henkisesti vielä riittävän valmis.

Jokerit teki kovia taloudellisia satsauksia. Jokaisessa ikäluokassa oli vain yksi joukkue. Toiminta oli pelaajille lähes maksutonta, ja se loi imua. Muista seuroista, erityisesti Finnairin Palloilijoista, tuli paljon uusia pelaajia. Visiot olivat isoja.

Yritimme saada liian nopeasti liian paljon. Olen rehellinen. En ollut riittävän kokenut. Olin Jokereissa vain vuoden ennen kuin aloitin HJK:ssa.

Aloitin HJK:ssa vuonna 2001. Valmensin vuosina 2001-2008 muun muassa 1989-1991-syntyneitä. On pelaajia, jotka ovat jääneet noilta ajoilta itselleni erityisesti mieleen. Sellaisia ovat esimerkiksi Sakari Mattila, Alexander Ring ja Robin Lod.”

 

Valmentajana Klubissa sekä piipahdus Hyvinkäällä ja Vantaalla

”HJK:n pelaajista moni on lähtenyt ulkomaille. Yhteisenä tekijänä on ollut, että jalkapallo ei ole ollut heille mitään ”haihattelua”. Pelaajien olemuksesta ja kehonkielestä on aina näkynyt päättäväisyys.

He ovat olleet vaativia myös valmentajaa kohtaan. Harjoituksissa asenne on usein ollut: ”Opeta mulle nyt tätä jalkapalloa. Jos sä oot pihalla, älä sano mitään.”

Olen vielä tänäkin päivänä kova, mutta aikaisemmin olin myös ankara. ”Saken” (Sakari Mattila) osalta muistan esimerkiksi kehityskeskustelun, joka meillä oli Göteborgin leirillä hyvän pelin jälkeen. Kysyin Sakelta, mitä hän haluaa jalkapallolta. Hän kertoi haluavansa ammattilaiseksi. Sanoin hänelle suoraan ja tiukasti: ”Sitten et viuhdo täällä hotellin käytävillä kahdelta yöllä. Jos haluat, niin voin pistää sinut todella lujille.” Vaadin häneltä paljon.

Vaikka muistan kaikki pelaajat, joita olen valmentanut, ääripäät ovat jääneet parhaiten mieleen.

HJK:ssa en ollut päätoimisena, vaan tein myös muita töitä. Vuonna 2008 olin yhden kauden päävalmentajana Hyvinkään Palloseuran miesten edustusjoukkueessa. Vuosi opetti minulle paljon, mutta ei jalkapalloilullisesti.

Kun pelaajilla on perhe ja muita asioita, valmentajan täytyy osata motivoida. Keskinkertaisista jalkapalloilijoista on saatava kerran viikossa, 90 minuutin pelin ajan, kaikki irti. Minulle jäi ajatus, että jos haluaa saada jotakin aikaan, lapio on laitettava p*skaan.

HJK:n silloinen valmennuspäällikkö Jari Rantanen kyseli minua pian takaisin Klubiin. Noihin aikoihin ajattelin, että voisin lopettaa valmentamisen jopa kokonaan. Ajattelin, että valmentaminen on nyt nähty.

”Jallu” (Rantanen) kuitenkin soitti ja kertoi, että 1997-syntyneille haetaan valmentajaa. Hyppäsin mukaan kausiksi 2009-2010.

Jallulta olen oppinut todella paljon inhimillisyyttä ja ihmisten käsittelyä. Valmentajan pitää olla hyvä ihmisten kanssa, mutta ymmärtää myös peliä. Jallu on hyvä ja rehellinen ihminen, jonka arvoista olen yrittänyt ottaa paljon omaan valmentamiseeni.

Ysiseiskat synnyttivät minussa hyvän fiiliksen. Ajatus vahvistui, että voisin tehdä tätä taas päätoimisesti. Nuoret pelaajat ovat kuin valkoisia papereita, joihin valmentajan sanat tarttuvat. Nautin harjoituksista pelaajien kanssa.

HJK:ssa ei ollut kuitenkaan päätoimisia paikkoja vapaana. VJS:ssä toiminut Jukka Koivurinta, jonka kanssa olin valmentanut aikaisemmin, soitti minulle vuonna 2011 ja kysyi, haluanko töihin Vantaalle.

Valmensin VJS:ssä vuosina 2011-2012. Seura oli vasta nousemassa, eikä kilpatoiminta ollut vielä kummoista. Töitä sai tehdä todella paljon.

Olin kuitenkin niin kilpailuhenkinen, että HJK kiinnosti ympäristönä vielä enemmän.

Aloitin Klubissa talenttivalmentajana vuonna 2012. Toimin siinä tehtävässä yli neljä vuotta. Valmensin myös esimerkiksi 2000- ja 2002-syntyneiden joukkueita. Talenttivalmentajan tehtävä oli mielenkiintoinen, mutta koen kuitenkin olevani enemmän joukkuevalmentaja.”

 

Havaintoja arjesta ja valmentamisesta

”Mielestäni jokaisen joukkueen tulisi pelata niillä vahvuuksilla, joita pelaajilla on. Pelaajat määrittävät paljon sitä, miten joukkueen kannattaa pelata. Tiettyjen fundamentaalisten asioiden pitää tietysti säilyä.

Joku voisi sanoa, että harjoitukseni ovat yksinkertaisia. Olen kuitenkin halunnut karsia ylimääräiset asiat pois.

On tärkeää, että pelaajat oppivat lapsuus- ja nuoruusvaiheessa ratkaisemaan pelin perustilanteita, esimerkiksi 2v1-, 2v2- ja 3v2-tilanteita. Sellaisia asioita, jotka ovat pelissä tärkeitä, game center -mallin mukaisia. Tällaisissa tilanteissa pelaajien ratkaisujen tulee tapahtua automaation tasolla.

Kun olen valmentanut ja seurannut kovia kansainvälisiä pelejä, matseissa on ollut kova prässi, palloa on riistetty aggressiivisesti ja niin edelleen. Olen usein sanonut muille valmentajille, että ”pitäisikö meidän harjoitella niin, että tällaisia tilanteita tulisi treeneissä paljon?”

Aina pelaajien kunto ei kestä kovia pelejä. Olen pohtinut paljon, onko pelaajien aerobinen pohja nykyisin heikompi kuin 15 vuotta sitten.

Olosuhteet ovat parantuneet ja moni joukkue treenaa hallissa. Harjoittelemme kuitenkin paljon pienemmissä tiloissa kuin aikaisemmin. Pieni harjoittelualue näkyy siinä, että emme osaa syöttää kauas tai arvioida kaukaa tulevia palloja ja kuljetuksissa kosketusten pituudet voivat olla vääränlaisia. Kun puhumme pelinomaisuudesta, tämä asia unohtuu usein. Harjoittelemme todella pienillä alueilla.

Viimeisten vuosien aikana myös teknologian käyttö on lisääntynyt paljon. Erilaisia apuvälineitä on paljon käytössä. Saamme pelaamisesta dokumentoitua faktaa. Kun toimimme lasten ja nuorten kanssa, koko ajan pitää kuitenkin muistaa, että tekniikka on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Dataa pitää olla, mutta se ei auta, jos kentällä ei tapahdu mitään. On tärkeää miettiä, missä määrin informaatiota tuodaan missäkin ikävaiheessa. En sano, että se on mennyt yli, mutta olemme kuitenkin siinä rajoilla. Meidän pitää olla tarkkana, ettei mopo lähde käsistä.

Suuri huolenaiheeni on, että vaikka kaikki tukitoimet olisivat kunnossa, kentällä kukaan ei liiku niin, että tulisi edes hiki, eivätkä pelaajat laita kaikkea peliin voittamisen eteen.”

 

Valmentajan tärkein tehtävä

”Valmentajan tärkein tehtävä on miettiä, miten pelaaja saisi itsestään joka kerta enemmän irti kuin edellisellä kerralla. Vaatimustason pitäisi tukea tätä tehtävää.

Me pelkäämme liikaa sitä, että joku lopettaa. Meillä on drop out -peikko. Katkeaako valmentajan selkäranka, jos ”Jakke” sattuu lopettamaan liian tiukan kurin takia? Valmentajan pitää pystyä olemaan myös vaativa.

Jokainen pelaaja lopettaa aikanaan. Suurin ongelma on tällä hetkellä se, että emme tee Grassroots-toimintaa riittävän hyvin. Harjoituksissa pitäisi liikkua ja urheilla. Toiminnan pitäisi olla johdonmukaisempaa. Liian moni valmentaja rakastaa liikaa omaa ääntään.

Ulkomailla seurojen roolit ovat paljon selkeämmät. Suomessa on vielä liikaa vallalla ajattelutapa, että pienen seuran joukkue lähestulkoon muka hajoaa, jos yksi pelaaja siirtyy isompaan seuraan. Päinvastoin, seuran pitäisi olla ylpeä työstään.

Toki pallo on aina myös isommalla seuralla. Sillä pitää on jotain annettavaa, jotain sellaista, mitä pienessä seurassa ei ole. Suomessa tilanne saattaa olla nurinkurisesti se, että pienessä seurassa valmennus on parempaa.

Monien tavoitteellisten joukkueiden pelaajien kohdalla saatetaan kysellä, että ”tuleekohan näistä pelaajista mitään?” Kysyn aina: Keneltä se on pois, jos nämä pelaajat haluavat kokeilla rajojaan? Jalkapallon kautta voi opettaa elämää ja arvoja todella paljon. Työmäärä ja halu tehdä asioita ovat lähes aina ”reilassa” siihen, mitä saavuttaa.

Jalkapallo opettaa, että elämässä saavuttaa todennäköisesti juuri niitä asioita, joita ansaitsee.

Rehellisesti minua ärsyttää esimerkiksi sääliminuutit. Kammoksun ajattelutapaa, että pelaaja pitää laittaa kentälle esimerkiksi sen takia, että vanhemmat ovat maksaneet reissusta, vaikka pelaaja olisi harjoitellut huonosti. Välillä pelaajaa on koulutettava senkin ehdoilla, että joukkue sattuisi pärjäämään huonommin.

Jokaisen pelaajan oma taso on tietysti erilainen. Olennaista on se, että pelaaja ylittää oman tasonsa. Vaatimustasoa on esimerkiksi se, että valmentaja oivaltaa, että pelaaja, joka on tehnyt kaksi maalia, mutta on muuten ollut laiska, ei ole välttämättä pelannut hyvin.”

Jyrki Ahola heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Jyrki Ahola heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Syy valmentaa

”Aluksi valmentaminen oli minulle jatkoa pelaajauralle. Tykkäsin – ja tykkään edelleen – jalkapallosta niin paljon.

Alussa minulla ei ollut mitään annettavaa, mutta nykyään koen, että voin aidosti antaa jotakin pelaajille. Harrastuksesta on tullut ammatti, mutta jalkapallo on minulle ennen kaikkea intohimo.

En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi päästä seuraavalla kaudella tietylle tasolle tai puhua seurajohtajia ympäri. Valmennan, koska tykkään valmentaa. Ajattelen, että pääsen sinne, mihin ansaitsen päästä.

Tiedän, että minulla on enemmän valmennusvuosia takana kuin edessä. Siksi minulle on ihan helvetin tärkeää ne ihmiset, joiden kanssa työskentelen. Kun itselleni tärkeät arvot ovat seurassa kunnossa, voisin periaatteessa valmentaa ihan missä tahansa.

Arvostan lojaalisuutta. Valmentajien pitää olla lajiosaajia ja tuoda sisältöä tiimiin. Pidän kuitenkin vielä tärkeämpänä sitä, että valmentajilla on samanlaisia ajatuksia elämästä, huumoria ja kykyä kommunikoida. Valmentajien pitää pystyä keskustelemaan rehellisesti.

Valmentajan täytyy osata olla rehellinen myös pelaajia kohtaan, vaikka he olisivat lapsia. Jos pelaajasta näkee selvästi, että hän ”vetää viimeisiään” joukkueessa, valmentajalla täytyy olla rohkeutta kertoa lapselle ja vanhemmille, että jokin toinen ympäristö on pelaajalle sopivampi – vaikka siitä tulisi valmentajalle p*skaa niskaan.

Esimerkiksi alhainen harjoitteluprosentti kertoo usein siitä, että ympäristön vaihdos voi helpottaa lapsen olotilaa huomattavasti, vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin pahalta.

Me aikuiset toivomme usein, että kyllä se lapsen tilanne helpottuu ajan kanssa ja vaihe menee esimerkiksi vuoden päästä ohi. Ajattelen kuitenkin itse, että ei tässä urheilussa ole mitään vaiheita, tässä vain mennään.

Aika ja urheilu on rajallista. On vaarallista toitottaa, että joku pelaaja puhkeaa kukkaan sitten kolmekymppisenä. ”Tässä ja nyt” on parasta pitkäjänteisyyttä. Teemme tänään asioita niin hyvin kuin mahdollista.”

 

Juniorijalkapallo ennen ja nyt

”Jalkapallo-osaamista on vaikea verrata eri vuosien välillä. Ei ole yksiselitteisiä määreitä, kuten metrit tai sekunnit. Ehkä pelaajat ovat nykyään taktisesti valveutuneempia kuin aikaisemmin. Joissakin asioissa pelaajat saattavat olla myös teknisesti taitavampia. Mutta ovatko he pelissä parempia? Siitä en ole varma.

Mietin myös luonnepuolta usein. Tukiverkostoa, kuten talenttivalmentajia, on tarjolla enemmän kuin aikaisemmin. Teemme paljon pelaajien eteen alkaen unenseurannasta ja ravintopäiväkirjasta. Mutta se ei saa unohtua, että pelaajalla on kaikkein suurin vastuu.

Mitä tapahtuu, kun pelaaja menee ulkomaille, jossa kukaan ei teekään kaikkea pelaajan eteen? Onko pelaaja valmis vastuuseen?

Juniorijalkapallossa ei saa oikaista. Minusta tuntuu, että menemme nykyään paljon aikaisemmin pelitavallisiin asioihin. Universaalien periaatteiden pitää olla harjoittelussa mukana, mutta kaikki lähtee pelaajan taitotasosta. Osaako pelaaja esimerkiksi kuljettaa, kääntyä tai harhauttaa? Perusasioiden pitää olla kunnossa, jotta pelaaja voi oppia peliä. Taitava pelaaja selviytyy tilanteessa kuin tilanteessa.

Jos valmentaja on vain yhden totuuden ihminen, perspektiivi puuttuu. Ajattelen vertauskuvallisesti, että jos ihminen asuu koko elämänsä yhdessä talossa menemättä koskaan ulos, tuo talo on ihmisen koko elämä ja totuus.

Kaikki lähtee siitä, mitä me itse olemme. Siihen päälle on sitten mahdollista tuoda oppeja eri metodeista esimerkiksi ulkomailta. Kaikissa metodeissa on hyviä puolia, niistä on vain löydettävä parhaat asiat.

Jos seurassa on vain yhden metodin valmentajia, pelaajakehitys voi olla yksipuolista. Pelaajat oppivat vain tietyn järjestelmän. Mutta viimeistään ulkomailla arki on sitä, että valmentajat vaihtuvat tasaiseen tahtiin ja monet heistä poikkeavat täysin toisistaan. Saksalainen vaihtuu espanjalaiseen ja espanjalainen italialaiseen.

Kun mietin hyviä pelaajia, joita olen valmentanut esimerkiksi HJK:ssa, heillä on ollut kuusi tai seitsemän muuta valmentajaa. Tällöin on tärkeää, että jokainen valmentaja antaa pelaajalle jotakin uutta.

Meillä Suomessa on jo riittävät massat siihen, että täältä tulee huippupelaajia. Massojen haalimiseen ei tarvitse enää mitään erillisiä kampanjoita. Joukkuekoot Suomessa ovat jo nyt liian isot. Emme voi koskaan päästä riittävän lähelle pelaajia, emmekä opi tuntemaan heitä, jos joukkueessa on todella paljon pelaajia.

Pidämmekö pelaajista oikeasti huolta? Osaammeko auttaa pelaajia? Tämä haaste koskee jokaista seuraa. Minulla on vahva tunne, että hukkaamme valtavasti resursseja juniorijalkapallossa.

Kaikki jalkapallo on tavoitteellista. Toiminnan tavoite vain vaihtelee seurasta ja joukkueesta riippuen. Ei ole harraste- ja kilpajalkapalloa, on vain jalkapalloa. Urheilun lähtökohta on kilpailla siitä, kumpi voittaa. Meidän aikuisten ei tule leimata pelaajia vain harrastajiksi. Kyllä pelaaja ja perhe itse päättää, kuinka monta kertaa hän käy harjoituksissa. Jo se auttaisi paljon, että joukkueiden koot olisivat järkevämmät.

Pelitoiminnan osalta menemme Etelä-Suomessa pahasti metsään, jos 12-vuotiaat pelaajat matkustavat yhden sarjapelin takia Lauritsalasta Ahvenanmaalle. Alueellisia sarjoja pitäisi järkevöittää ja tarvittaessa muuttaa Pohjois-Suomen esimerkin mukaisesti turnausmuotoon. Tällöin joukkueet voisivat pelata kaksi tai kolme sarjapeliä viikonlopun aikana aina yhdellä paikkakunnalla ilman matkustamista yksittäisiin peleihin monta kertaa kauden aikana.

Tietysti myös ulkomaan reissuja täytyy arvioida kriittisesti. Nappulaklubissa näitä tapahtumia on jonkin verran vähennetty.”

 

Merkityksellisyydestä ja joukkuehengestä

”Kilpailullisuus on suomalaisessa juniorijalkapallossa varmasti sillä tasolla, johon olemme sen nostaneet. Mutta jos haluamme ottaa askeleen seuraavalle tasolle, pystymme parantamaan.

Jalkapalloympäristömme ovat seurat ja esimerkiksi niissä toimivat valmentajat. Me luomme arvotuksen ja tärkeyden. Taitava lasten ja nuorten valmentaja osaa luoda merkitystä ja merkityksellisyyttä.

Mielestäni jalkapallon pitäisi olla sillä hetkellä, kun sitä mennään pelaamaan, maailman tärkein turha asia. Merkitys mahdollistaa kiinnittymiseen joukkueeseen, kavereihin, peliin ja seuraan – kaikkeen. Jos joukkuekoot ovat liian isoja, kiinnittymistä ei tapahdu. Voi olla, että Toejoen Veikoissa on paljon parempi joukkuehenki kuin sellaisessa pääkaupunkiseudun seurassa, jossa on 70 pelaajaa yhdessä joukkueessa.

Kun joukkueessa on esimerkiksi 15 pelaajaa, kaikki ovat tärkeitä. Se ruokkii ajattelua, että ”Jakke, sä et voi olla pois treeneistä, me tarvitaan sua. Tää jengi pyörii, kun sä oot mukana”. Silloin, kun itse pelasin, ei ollut mitään jalkkiksia tai sellaisia. Kaikkia pelaajia tarvittiin. Jokainen oli tärkeä.

Lapsille ja nuorille on annettava sellaiset jalkapalloeväät, että kun heillä on mahdollisuus itse valita vapaa-aikansa, sanotaan esimerkiksi 15-vuotiaana, jalkapallo-ovi on vielä auki.

Jos olemme tehneet pohjan huonosti, se on väärin niitä pelaajia kohtaan, jotka haluavat panostaa jalkapalloon lapsuusvaiheen jälkeen. Kiinnittyminen ja merkitys korostuu tällöin.”

 

Kohti tavoitetta tulla paremmaksi valmentajaksi

”Kun aloitin valmentamisen 30 vuotta sitten, vedin niitä treenejä, joita minulle vedettiin. En tiennyt muusta. Ensimmäiset vuodet seurasin paljon muiden valmentajien treenejä ja tajusin, että noinkin voi valmentaa. Katsoin paljon videoita ja luin valmennusmateriaaleja.

Ajattelen, että valmentajan tietopankkiin tulee joka päivä lisää sisältöä. Valmentaja oppii myös tiedostamattaan.

Opiskelen tällä hetkellä Lapin ammattikorkeakoulussa jalkapallovalmennusta, koska haluan kehittää pedagogisia taitojani. Haluan ymmärtää myös esimerkiksi sitä, miten voin osallistaa pelaajiani enemmän. Jokainen valmentaja valmentaa persoonansa mukaan. Mutta tiettyjä käyttäytymismalleja pystyn varmasti kehittämään.

Opiskelu on ollut minulle todella tärkeää. Olen saanut paljon lisää tietoa esimerkiksi fysiologiasta ja biomekaniikasta.

Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana olen ulostanut paperille kaiken sen, mitä olen tehnyt näiden 30 vuoden aikana. Olen reflektoinut omaa valmentamistani. Millainen ihminen ja valmentaja olen? Miten minua on valmennettu ja kasvatettu? Mitä haluan valmentajana?

Haluan valmentaa vielä monta vuotta. Parhaimmat ominaisuuteni tulevat esille, kun saan olla kentällä pelaajien kanssa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu, Valmennus

3 replies »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s