Mielipide

Puolustuspuheenvuoro tosissaan tekemiselle – Vastine Ilja Venäläiselle

Entinen Veikkausliiga -pelaaja Ilja Venäläinen on kirjoittanut EOM-jalkapallolehden Internet -sivuille tärkeästä aiheesta. Venäläinen kritisoi kolumnissaan ”Vatkuli suussa puuhastelua?” (12.6.2019) suomalaiseen juniorijalkapalloon – ja erityisesti kilpafutikseen – omaksuttuja käytäntöjä.

Pitkään juniorijalkapallon parissa toimineena minun on vaikea tunnistaa suurinta osaa Venäläisen esiin tuomista seikoista. Ainakaan ne eivät edusta yleistä asiantilaa juniorikentillä. Jos minun täytyisi nostaa esiin suomalaista junnufutista kuvailevia käsitteitä, kilpaileminen ja tosissaan tekeminen olisivat kaukana listan kärjestä.

Monia tekstissä esiin tuotuja seikkoja vaivaa sisällöllinen epämääräisyys tai jopa virheellisyys. Venäläinen kirjoittaa kolumnissaan muun muassa seuraavaa:

”Tärkeämpää on porskuttaa laadukkaasti rinta rottingilla kehittyen kohti tutkimusten mukaista keskimäärin 11-vuotiaana tapahtuvaa liikuntaharrastuksen lopettamista.”

Kirjoittaja ei tuo tässä yhteydessä esiin lähteitä, joihon hän kannanotollaan viittaa, mutta todennäköisesti tutkimuksilla tarkoitetaan muun muassa vuoden 2019 alussa julkaistua LIITU 2018 -tutkimusraporttia.

Todellisuudessa lapset eivät lopeta liikuntaharrastusta keskimäärin 11-vuotiaana. Tämän väitteen on kumonnut yksi alan asiantuntijoista, liikuntatieteen tohtori Outi Aarresolajoka on muun ohella tutkinut lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä. Aarresolan mukaan aineiston perusteella ei voida sanoa, mikä on harrastamisen keskimääräinen lopettamisikä.

Kun puhutaan drop outin kaltaisesta tärkeästä ja tunnepitoisesta kansanterveydellisestä aiheesta, kannanotoissa on oltava erityisen tarkkana. Lietsominen on viimeinen asia, jota urheilukeskustelumme kaipaa.

Lähes 30 vuotta juniorijalkapallon parissa toiminut HJK:n valmennuspäällikkö Juha Valla on todennut osuvasti, että kilpajalkapalloa puolustavat henkilöt saavat helposti nimensä eteen lisämääreen ”DDR-henkinen”. Vallan ajatus on helppo allekirjoittaa.

Mahdollisesta DDR-henkisyydestä huolimatta yksi asia on sanottava ääneen: Tosissaan tekeminen, yksityiskohtiin panostaminen ja vahva lajiin sitoutuminen ovat eri asioita kuin ”veren maku suussa” raataminen. Kun olen keskustelut vuosien saatossa eri valmentajien ja vanhempien kanssa, moni on kokenut tosissaan tekemisestä seuraavan outolinnun maineen.

Siinä, että kokee jonkin asian tärkeäksi ja on valmis panostamaan siihen, ei pitäisi kuitenkaan olla mitään paheksuttavaa. Monessa muussa lajissa asetelma lienee päinvastainen.

Tosissaan tekemistä – tai välittämistä – on esimerkiksi se, että valmentaja pukeutuu seuransa väreihin toimiessaan valmentajan roolissa, suunnittelee harjoitukset huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten tai huolehtii, että pelaajien varusteet eivät ole kentän laidalla miten sattuu. Valmentaja on roolimalli, joka opettaa pelaajille vastuunkantoa, sitoutumista, yhteisten sääntöjen noudattamista ja yhdessä toimimisen kulttuuria – muutaman mainitakseni.

Näitä asioita tai Venäläisen kuvailemia ”pieniä nyansseja” on turvallista opetella urheiluympäristössä ja ne auttavat jalkapalloa tärkeämmässä kokonaisuudessa – elämässä.

Raja tärkeiden ja tarpeettomien sääntöjen välillä ei, tietenkään, ole selvä. Kun olen seurannut eri-ikäisten joukkueiden toimintaa kentän laidalla, uskallan väittää, että pystymme ottamaan ison kehitysaskeleen, kaiken muun lisäksi, juuri näissä toimintakulttuuriin liittyvissä seikoissa. Se, mitä olen todistanut esimerkiksi suurissa junioriturnauksissa, on ollut kaukana Venäläisen kuvailemasta ”perfektionismista” tai ”totalitarisuudesta”. Välinpitämätön suhtautuminen moniin kentän ulkopuolisiin asioihin ruokkii merkityksettömyyden tunnetta.

Moni unohtaa, että joukkueen yhteiset toimintaperiaatteet tuovat turvallisuutta ja selkeyttä pelaajien arkeen. Joukkueurheilun luonteeseen kuuluu, että kollektiivi tulee aina ensin ja ilman joukkuetta yksilö on irrallinen osa kokonaisuutta. Siksi ei ole yhdentekevää vaatia pelaajilta esimerkiksi pukeutumista yhtenäisesti tai peleissä täysillä yrittämistä loppuun asti. Näissä asioissa piilee joukkueena toimimisen eetos. Kompromissit pienissä asioissa johtaa helposti kompromisseihin isoissa asioissa.

Moni Venäläisen kärjistykseksi (mikä kolumnille tekstilajina toki suotakoon) tarkoittama heitto menee valitettavasti ohi maalin siitä yksinkertaisesta syystä, että niille on vaikea löytää tukea juniorijalkapallon käytännön arjesta.

Esimerkiksi pelitapa-asiat, joihin Venäläinen viittaa tekstin alussa, ovat juniorijalkapallossa vielä paikoittain lapsenkengissä. Onneksi yksittäiset aktiiviset valmentajat esimerkiksi HJK:ssa, VJS:ssä, FC Hongassa ja Ilveksessä ovat vieneet tätä kokonaisuutta eteenpäin ja haluavat nälkäisesti puhua peliin liittyvistä yksityiskohdista. Kattavia dokumentteja löytyy onneksi jo jonkun verran.

Täydellisyyden tavoitteluun on kuitenkin vielä valtavan pitkä matka, vaikka Venäläinen puhuukin ”perfektionistisista toimintamalleista”. Missä seuroissa tällaisia malleja on käytössä? Konkreettiset esimerkit olisivat tärkeitä, jotta tällaisista malleista voisi hakea mahdollisesti vaikutteita. Jos jossain on 340-sivuinen pelitapaopas, haluan löytää sen heti, jotta voin oppia vielä enemmän!

Suomalaisen jalkapallokeskustelun suuri haaste on siinä, miten käsittelemme tavoitteellisessa toiminnassa mukana olevien lasten vanhempien roolia ja merkitystä. On varmasti totta, että joissakin perheissä hyödynnetään esimerkiksi Venäläisen mainitsemia ”ravintoasiantuntijoita” osana jalkapalloilevan lapsen harrastusta. Jotkut lapset käyvät joukkueharjoitusten lisäksi ylimääräisissä treeneissä.

Aktiivisten, jalkapallon ehdoilla toimivien ja omistautuneiden perheiden syyllistäminen  – edes epäsuorasti – on kuitenkin lopun alkua. Innokkaiden vanhempien, joilla välillä saattaa tulla erikoisia ajatuksia tai ylilyöntejä, jarruttamisen sijasta meidän jalkapallotoimijoiden pitäisi puhua paljon enemmän siitä, miten saisimme seuratoiminnassa mukana olevien tyttöjen ja poikien vanhemmat kiinnostumaan edes vähän liikuntakasvatuksesta.

Venäläisen kirjoittama lause ”Harjoitukset pitää priorisoida koko muun elämän edelle, koska niin tehdään myös oikeissa jalkapallokulttuurin maissa.” on yksi esimerkki diskurssista, jossa tosissaan tekeminen nähdään jonkinlaiseksi pakolliseksi pahaksi.

Mitä jos perhe haluaa priorisoida jalkapallon kaiken muun edelle? Olen nähnyt vuosien saatossa paljon tällaisia täysin normaaleja perheitä, joissa jalkapallo on lasten ja vanhempien yhteinen iso juttu ja jonka ehdoilla suunnitellaan esimerkiksi lomamatkojen ajankohdat.

Yksittäisiä ylilyöntejä sattuu varmasti (aivan kuten muissakin harrastuksissa ja muilla inhimillisen elämän osa-alueilla), mutta ilman taustalla olevia aktiivisia vanhempia ei synny yhtään huippu-urheilijaa. Vielä paljon tärkeämpää on, että vanhempien esimerkin avulla lapsi oppii liikunnallisen elämäntavan. Tämä näkökulma puuttuu Venäläisen yksipuolisesta tekstistä kokonaan. Ovatko totalitaariset toimintamallit aidosti suomalaisen juniorijalkapallon arkea, kuten Venäläisen kolumnissaan tuo esiin?

Yksittäiset negatiiviset esimerkit saavat keskustelussa helposti hallitsevan roolin. Tähän olen varmasti itsekin syyllistynyt monta kertaa vuosien aikana. Kokonaiskuva on kuitenkin syytä pitää mielessä koko ajan. Yhtä sellaista valmentajaa tai vanhempaa kohtaan, joka kieltää 9-vuotiaalta kaverin syntymäpäiväjuhlat treenien sijasta, on kymmeniä, jopa satoja lajitoimijoita, jotka pyrkivät kaikin tavoin edistämään nuoren futarin kehitystä ja hyvinvointia.

Tapahtuuko lasten jalkapallotoiminta liikaa aikuisten luomien toimimattomien mallien varassa? Tämä on tärkeä teema, jonka Venäläinen nostaa kolumnissaan esille. Valitettavasti asian käsittely jää turhan pintapuoliseksi ja viittaus esimerkiksi Huuhkaja-pelaajiin on kyseisessä kontekstissa turhan epäselvä. Kolumnissa tavoitteellinen pelaajakehitys ja jalkapalloliikunta menevät monesti sekaisin.

Kun puhutaan Suomen A-maajoukkueeseen yltäneistä pelaajista, yksi asia jää hyvin usein sanomatta. Nämä pelaajat ovat käytännössä eläneet lapsuutensa jalkapallokentällä. Ulkopuolisen silmin omistautumisen taso saattaa näyttää häirintyneeltä. Mutta kuten nuorten urheilupolkuja tutkinut tohtori Aarresola on todennut, ”meidän pitäisi välttää tulkintaa, että jos lapsi harjoittelee paljon, se olisi jotenkin raakaa”. (Yle 20.10.2015)

On päivänselvää, että pelaajilla on erilaisia polkuja. Joku on kasvanut pienessä kyläseurassa, toinen taas ison kaupungin niin sanotussa suurseurassa. Kaikkein tärkeintä on mahdollistaa erilaiset polut, ei sulkea mitään vaihtoehtoa pois.

Kun puhutaan kilpajalkapallosta, on kuitenkin varsin helppo sanoa, että pelaajan tulee oppia lapsuudessa ja nuoruudessa kilpailemaan ja selviytymään. Ympäristön merkitys on valtava. Perustellusti voidaan esimerkiksi kysyä, oppiiko pelaaja kilpailemaan, jos hän joutuu aluksi harjoittelemaan pitkään sellaisten pelaajien kanssa, jotka ovat pelanneet jo reilusti pidempään.

Toiminta saattaa olla myös junnufutiksessa välillä ”henkisesti kuluttavaa”, kuten Venäläinen maalailee. Stressin aiheuttajia voivat olla joukkuetoveri, vastustaja, pelin yksittäinen tilanne, valmentaja tai vanhempi – ympäristöstä ja tilanteesta riippuen. Erilaiset asiat aiheuttavat paineita eri-ikäisille pelaajille. Stressi on realiteetti, joka on vain tunnustettava – viimeistään siinä vaiheessa, kun rajatusta määrästä (peli)paikkoja kilpailee suuri joukko nuoria. Suomalaisnuorilla totuus iskee vasten kasvoja viimeistään ulkomaisessa akatemiassa, kuten Sami Hyypiä Akatemian kysely osoittaa.

Moni jalkapallotoimija, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet huolestuneita siitä, antaako ympäristömme edes mahdollisuutta lapsille ja nuorille oppia käsittelemään ja selviytymään stressistä, jota jalkapallossa – ja varsinkin myöhemmin aikuiselämässä – välillä väkisinkin syntyy. Pitää muistaa, että urheilusta löytyy aina toimijoita, jotka haluavat auttaa pelaajaa kasvamaan näissä henkisesti tiukoissa paikoissa.

Mikä olisikaan parempi paikka oppia käsittelemään vastoinkäymisiä kuin urheilu! Siis ympäristö, jossa ihmiset haluavat nimenomaisesti auttaa ylittämään esteitä. Tämäkin näkökulma loistaa poissaolollaan Venäläisen kirjoituksessa.

Huuhkajien kapteeni Tim Sparv on kirjoittanut erinomaisen kolumnin Pohjalaisen sivuille marraskuussa 2015. Sparv toteaa tekstissään muun muassa seuraavaa:

”Joskus minua ärsyttää, kun sanotaan, että harjoittelun pitää aina olla hauskaa. Hauskuus ei koskaan saa kadota täysin, mutta nämä niin sanotut tylsät treenit ovat niitä, jotka loppupelissä tekevät ihmisestä henkisesti vahvan.

En minäkään koskaan tykännyt herätä kaksi tuntia ennen muita, jotta ehtisin tehdä harjoitukset ennen koulua. Vaikka juoksin metsässä, en tykännyt siitä, mutta ymmärsin, että jos haluan menestyä, pakko se on tehdä. Halusin ammattilaiseksi, harjoittelin, vaikka ei aina kiinnostanutkaan!”

Vaikka Sparv kirjoittaa erityisesti nuoruusvuosistaan, tekstin yleispätevä sanoma on, että kurinalaisuus on yksi tärkeimmistä asioista pelaajana kasvamisessa. On tehtävä valintoja, joita moni muu ei tekisi. Jos kurinalaisuutta, siis kykyä tehdä kovia valintoja, ei ole, hyväksi pelaajaksi kehittyminen on haastavaa. Kurinalaisuutta on esimerkiksi se, että pelaaja venyttelee illalla, vaikka kukaan ei sitä vaatisi. Tältä osin Venäläisen vertaus Kiinaan ja Venäjään on erikoinen. Kurinalaisuus on yksi urheilun jaloimpia arvoja – sen väheksyminen tekee urheilusta jotakin muuta kuin urheilua.

Kaikilla pelaajilla ei tietenkään tarvitse olla samanlaista kurinalaisuutta kuin Huuhkaja-kapteenilla. Kaikki riippuu siitä, mitä pelaaja itse haluaa tavoitella. Valmentajien ja vanhempien tulee suhteuttaa toimintansa näihin pelaajan päämääriin. Se ei ole helppoa ja on luonnollista, että välillä aikuisen kunnianhimon aste saattaa olla korkeampi kuin lapsen. Toisen tunteminen, oikea ympäristö ja luottamuksen ilmapiiri auttavat.

Toisaalta samaan hengenvetoon on kysyttävä, eikö yhtä tärkeää olisi kiinnittää huomiota ja pohtia toimintatapoja niitä tilanteita varten, joissa lapsen kunnianhimo ja tavoitteet jalkapallossa ovat korkeammat kuin esimerkiksi valmentajan tai joukkuetoverin. Miten voisimme näissä tilanteissa tukea ja auttaa pelaajaa? Moni sellainenkin seura, joka pyrkii aidosti etsimään ratkaisuja ja vaihtoehtoja, voi saada helposti ”värväysleiman” otsaan.

Lasten kilpajalkapallon ympärillä leijuu hämmentävän usein vahva negatiivinen lataus. Ilja Venäläisen paikoitellen toki mielenkiintoinen teksti jatkaa tätä traditiota. Monella toimijalla, allekirjoittanut mukaan lukien, on varmasti parannettavan varaa, jotta myyttejä saadaan purettua.

Seitsemän vuoden kokemuksella uskallan kuitenkin sanoa, että Venäläisen EOM-jalkapallolehden kolumnissa esiin nostamat väitteet eivät edusta suomalaisen juniorijalkapallon arkea ja todellisuutta. Ääriesimerkit vievät fokuksen helposti pois isosta kuvasta.

Tosissaan tekeminen on osoitus, että asialla on merkitystä. Ihminen on valmis laittamaan itsensä likoon, omistautumaan asialleen ja käyttämään siihen aikaa. Sellaista kulttuuria on tärkeää ruokkia – myös juniorijalkapallossa. Olen varma, että tosissaan tekemisen vahvistaminen seuroissa näkyisi tulevaisuudessa positiivisina vaikutuksina.

Vallitsevia toimintatapoja on kuitenkin aina syytä kyseenalaistaa. Tämä on olennaista, jotta ylilyöntejä tapahtuisi mahdollisimman vähän. Omassa kuplassa voi tulla helposti sokeaksi. Kriittinen keskustelu on jo siitä syystä – ja ylipäänsä kehittymisen kannalta – elintärkeää.

Erilaisille ja hyvin perusteluille kannanotoille on aina tilaa suomalaisessa junnufutiksessa. Tämän Venäläinen tuo hyvin esiin korostaessaan kolumninsa lopussa tutkimukseen perustuvan tiedon tärkeyttä.

Epämääräisten myyttien ylläpitäminen ei kuitenkaan vie jalkapalloamme eteenpäin, vaan ne voivat johtaa vaarallisille vesille.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

2 replies »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s