Mielipide

Kommentti: Me aikuiset olemme sössineet lasten kilpaurheilun!

Siitä puhe, mistä puute? Paljon melua tyhjästä? Suomalaisessa juniorijalkapallossa on tiettyjä keskustelunaiheita, jotka nousevat säännöllisesti esiin. Yksi niistä liittyy lasten kilpailemiseen.

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että tähän kilpailemisen ajatukseen liitetään negatiivisia latauksia. Milloin tavoitteellinen toiminta polttaa lapset loppuun tai milloin harjoituksissa raadetaan ”veren maku suussa”. Kommentoijat ovat usein henkilöitä, jotka eivät itse ole päivittäin mukana juniorijalkapallon arjessa.

Liiallista kilpailua huomattavasti suurempi ongelma on epämääräinen puuhastelu.

Tavoitteellisen toiminnan parissa olevat valmentajat ovat usein suut supussa. Moni haluaa, ymmärrettävästi, välttää leimautumista.

Olen valmentanut juniorijalkapalloilijoita pian kahdeksan vuotta. Joukkoon on mahtunut kaikentasoisia pelaajia 7-vuotiaista 13-vuotiaisiin. Olen nähnyt hyvin erilaisia perheitä, joissa suhde jalkapalloon on vaihdellut valtavasti. Havaintoja on niin Lassilan hiekkakentältä vasta-aloittaneiden pelitapahtumista kuin kansainvälisistä turnauksista ulkomailta.

Jos minun pitäisi listata käsitteitä, jotka kuvaavat suomalaista juniorijalkapalloa, ”kilpaileminen” ei olisi kymmenen ensimmäisen joukossa. Sama näkemys on ollut monella itseäni kokeneemmalla ja osaavammalla juniorivalmentajalla, joiden kanssa olen vaihtanut ajatuksia.

Kilpaileminen on opetettava taito – siinä missä esimerkiksi sisäsyrjäsyöttö tai tarkoituksenmukaisen tuen antaminen pallolliselle pelaajalle. Valmentajien tehtävänä on luoda turvallinen oppimisympäristö, jossa lapset voivat kilpailla ilman, että kenellekään tulee haitallisia jatkoseuraamuksia. Valmentajan yksi rooleista on opettaa niitä taitoja, jotka auttavat kilpailussa pärjäämisessä.

Useat juniorivalmentajat, joilla on kasvatustieteellinen koulutustausta, ovat korostaneet aivan oikein, että lapsilähtöinen kilpailu on eri asia kuin aikuisten käsitys kilpailemisesta. Tämä on aina hyvä muistaa. Ei valmentajan tule tavoitella voittoa!

Päinvastoin, valmentajan tulee mahdollistaa, että lapset voivat pyrkiä kohti sitä, mikä heille itselleen on tärkeää. Valmentajan on tunnettava pelaajansa. Jotkut pelaajat haluavat tulenpalavasti pärjätä, toisille riittää pelkkä mahdollisuus pelata.

Olen joskus pohtinut, että meidän tulisi hylätä koko ”kilpajoukkue” -käsite. Miksi? Kilpailemisen olemus on sisäänrakennettuna läsnä lähes kaikessa toiminnassa, jota lapset tekevät yhdessä urheiluseuraympäristössä – oli kyse sitten vasta-aloittaneista tai jo pidempään harrastaneista pelaajista. Emme vain koe näitä hetkiä kilpailuna.

Vauhdin himmaamisen sijasta meidän aikuisten pitäisi mieluummin kannustaa, rohkaista ja sytyttää. Kipinöistä voi kasvaa roihu.

Ennen harjoituksia yksi menee maalivahdiksi ja muut yrittävät tehdä maaleja. Kuka onnistuu useimmiten? Törmään tällaiseen toimintaan lähes jokaisella kentällä, jonka ohi kävelen.

Harjoitusten alussa on koordinaatiorata. Kun valmensin aikaisemmassa seurassani kerran viikossa vasta-aloittaneita pelaajia, jokainen näistä pelaajista halusi aina olla nopeampi kuin vieressä juokseva kaveri. Muista harjoitteista he eivät useinkaan innostuneet, mutta tämä harjoite sytytti kilpailemaan. Kaikki halusivat voittaa.

Myös harjoitusten loppupeli on kilpailutilanne, vaikka emme sitä useinkaan ajattele sellaisena. Tällaisia pelaajien välistä vertailua kilpailun muodossa toteuttavia hetkiä on lukemattomia yksittäisten harjoitusten aikana. Nämä hetket tarjoavat konkreettisen mahdollisuuden nähdä oma onnistuminen: Tein maalin. Voitimme tämän pelin. Olin ryhmän nopein.

Mahdollisuus onnistumisiin sopivien haasteiden kautta on usein sitä parempi, mitä sopivampi harjoitteluympäristö on pelaajalle. On luonnollista, että pelaaja haluaa pelata ja harjoitella sellaisten pelaajien kanssa, joita vastaan on mahdollista pärjätä, mutta jotka antavat kuitenkin oikeanlaisen haasteen joka viikko.

Valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on osata säädellä tätä kilpailemisen painoarvoa eri tilanteissa. Merkitystä ei voi koskaan häivyttää kokonaan pois. Muuten kyse on jostain muusta kuin urheilusta.

Valmentajan ammattitaito ratkaisee, onko kilpailu hyvästä vai pahasta. Välillä on osattava painottaa muita tekijöitä kuin pelaajien välistä kilpailua. Kilpailu vaikuttaa tällöin taustalla, mutta ei saa hallitsevaa asemaa.

Ensinnäkin, valmentajan tulee luoda kilpailemisen olosuhteet sellaisiksi, että jokainen pelaaja saa säännöllisesti onnistumisia. Jos harjoituksissa esimerkiksi korostetaan vain 1vs1 -tilanteita, on selvää, että fyysisesti kehittyneimmillä pelaajilla on paremmat mahdollisuudet onnistua näissä kilpailutilanteissa.

Valmentajan tuleekin luoda sellaisia harjoitteita, joissa pelaaja pääsee soveltamaan monipuolisesti erilaisia peruspelaamisen taitoja. Nämä tilanteet ovat valmentajan arkea – ja ratkaisevat, millaiseksi pelaajat kokevat toiminnan.

HJK:n naisten liigajoukkueen päävalmentaja, pitkään junioripelaajia valmentanut kasvatustieteiden kandidaatti Joonas Rantanen on painottanut toimivan kommunikoinnin tärkeyttä. Yksi osa kommunikointia on se, että valmentaja osaa kehua ja antaa palautetta niistä suorituksista, jotka mahdollistavat kilpailussa onnistumisen. Toisaalta, kun valmentaja on jokapäiväisellä toiminnallaan osoittanut välittävänsä pelaajista, hän voi myös vaatia heiltä.

”Kilpailun painoarvon säätämistä” on esimerkiksi se, että valmentaja kehuu lopputuloksen sijasta loppuun asti yrittämistä, pelaajan sinnikkyyttä tai hyvää asennetta. Nämä tekijät osaltaan opettavat kilpailullisuutta, mahdollistavat onnistumisen. Kilpaileminen on opetettava taito, josta meidän aikuisten tulee kantaa vastuumme.

Mäkelänrinteen urheilulukion apulaisrehtori, urheilevia nuoria läheltä nähnyt Simo Tarvonen on korostanut kilpailun hetkittäistä luonnetta. Tarvosen mukaan on ymmärrettävä, että kilpailuvietti on sisäänrakennettua. Kilpailutilanteen tulee olla ainutlaatuinen mahdollisuus, jossa lapsi voi turvallisesti kokeilla rajojaan. Elämä jatkuu tappiosta huolimatta.

”Jos laitamme 6-vuotiaat lapset pelaamaan jalkapalloa, niin he laskevat maaleja ja voittavat ja häviävät. Mutta se jää pelikentälle, se ei seuraa. He oppivat, että tämän pelin voitimme ja tuon hävisimme, mutta ei se mitään, seuraava peli on tulossa.” (MTV 1.6.2015)

Valmentajan tehtävänä on luoda sellainen pelaamisen ja harjoittelun ilmapiiri, jossa pelaajat voivat jättää kilpailemisen turvallisesti pelikentälle. Kentällä sen sijaan voi antaa kaikkensa.

Minkälaista palautetta annamme ottelun jälkeen? Millaista on non-verbaalinen viestintämme, jos pelaaja epäonnistuu? Nostammeko ottelun jälkeisessä palaverissa esiin hyviä vai vähemmän hyviä esimerkkejä?

Kilpaileminen on yksi urheilun jaloimpia arvoja. Valmentajien ja muiden aikuisten ei tule manipuloida urheiluympäristöä toisenlaiseksi kuin mitä se todellisuudessa on. Onnistumisen, kehittymisen ja ilon vastinparina ovat aina myös pettymyksen hetket. Tämä on yksi urheilun luonnollisimpia ominaispiirteitä.

Ehkä paras lasten kilpaurheilua koskeva sitaatti, jonka olen kuullut, on tullut Vantaan Jalkapalloseuran entisen toiminnanjohtajan Veli-Matti Yli-Rinteen (kasvatustieteiden maisteri) suusta. Siinä on erinomaisesti tiivistetty se kantava ajatus, että kilpaileminen turvallisessa ympäristössä kasvattaa elämää varten. Urheilu ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke.

”Mielestäni pelaajakoulutuksessa yksi olennainen juttu, jossa tarvitaan rohkeutta, on uskaltaa järjestää toimintaa, jossa pelaajille tulee paha mieli. Pitää olla pitkäjänteinen ja rohkea, täytyy olla resilienssiä. Urheilu on turvallinen paikka pettyä, koska se on kuitenkin vain urheilua. Pettymykset kuuluvat siihen, että tavoittelee jotakin itseä isompaa.” (Ilta-Sanomien Pallokerho -podcast 11.9.2017)

On ymmärrettävä, että kilpaileminen ei ole itsessään pahaa. Kaikki palautuu niiden henkilöiden ammattitaitoon, jotka luovat raamit lasten väliselle kisailulle. Perheen merkitystä taustalla ei voi liikaa korostaa. Järkevästi suunniteltuna, oikein toteutettuna ja tehokkaasti kommunikoituna kilpaurheilun hyödyt ovat merkittävät.

Muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimus vuodelta 2017 on korostanut, kuinka kilpaurheilu opettaa lapsille tavoitteiden asettelua, sinnikkyyttä sekä keinoja selviytyä haastavista tilanteista. Samalla kilpaurheilu vahvistaa lapsen itseluottamusta ja rakentaa mielenterveyden perustaa.

Urheilu, vastuullisesti toteutettuna, tarjoaa turvallisen ympäristön kehittää ja jalostaa kyseisiä ominaisuuksia. Näitä peruspilareita tarvitaan jalkapalloa tärkeämmässä kokonaisuudessa, elämässä, – esimerkiksi työnhausta ja opiskelusta alkaen.

Urheilu on turvallinen paikka harjoitella vastoinkäymisten käsittelyä. Vaikka välillä tulisi tappioita tai peliaika jäisi jossain ottelussa odotettua vähäisemmäksi, uusi mahdollisuus tulee pian. Seuraava ottelu voi olla jo huomenna. Valmentajan tulee olla mahdollisuuksien tarjoaja.

Tavoitteellinen toiminta ei ole ilotonta. Tavoitteellisuutta ei pidä ymmärtää voittoina tai titteleinä. Kaiken ytimessä on suunnitelmallisuus, johdonmukaisuus, pyrkimys kehittymiseen ja pelaajien mahdollisuus koetella rajojaan. On täysin ymmärrettävää, että kaikkia lapsia tämä rajojen tavoittelu urheilun parissa ei innosta. Liikkua voi myös ilman tavoitteita.

Lasten hyvinvointi tavoitteellisen kilpaurheilun parissa on yhteydessä meidän valmentajien toimintaan. Syyt toiminnan negatiivisiksi koettuihin piirteisiin löytyvät hyvin usein yhdestä ja samasta paikasta. Peilistä.

Ei syytetä kilpailua tai urheilua, jos olemme itse sössineet asian.

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

6 replies »

  1. Terve,

    On tehty väitöstason tutkimuksia liikunnalta mikä on käsitellyt lasten urheiluharrastuksen jatkuvuuden tukemista. Lasten harrastuksen jatkuvuuden kannalta tärkein tavoite on tuottaa pätevyyden tunnetta. Pätevyyden tunteen saavuttamiseksi on pelaajille luotava heidän oman tasoista toimintaa missä onnistumisia ja epäonnistumisia tulee sopivassa määrin. Sekajoukkueet missä on eritasoisia pelaajia ovat mielestäni tietyllä tapaa lasten kiusaamista

    Erkon tekstissä nousi hyvin esille valmentajien merkitys suunnitella harjoituksia missä näitä onnistumisia ja epäonnistumisia tulee, parhaimmillaan siten että pelaajat oivaltavat oppimisen. Ei valmiita toimintamalleja, vaan tavoite oppia onnistumisen ja epäonnistumisen kautta.

    Rafa

    Tykkää

  2. Suomalaisen urheilun ongelma ei niinkään ole harrastajien vähyys, vaan toiminnassa mukana olevien kiinnittymisen aste, joka jää usein vähäiseksi. Ihminen kiinnittyy asioihin vahvasti kokemiensa tunteiden perusteella. Onko olemassa jokin muu luonteva keino millä voi aikaansaada toistuvia, voimakkaita tunne reaktioita lasten välille, kuin kilpailu?

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s