Mielipide

Vaarallinen myytti

Teksti on julkaistu alun perin Elmo-lehden numerossa 9/2019.

Tätä tekstiä ei voisi kirjoittaa päätoiminen jalkapallovalmentaja. Riskit olisivat liian isot ja piirit liian pienet. En saisi tällä kirjoituksella uusia ystäviä, jos tavoitteeni olisi valmentaa päätoimisesti Suomessa.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on korostettu viime vuosina, että kasvamassa on uusi, modernisti ajatteleva valmentajasukupolvi, joka tuo mukanaan muutoksen tuulet. Myös Elmo -lehdessä on esiintynyt tällaista retoriikkaa säännöllisesti. Kyse on myytistä, jolle on vaikea löytää tukea ruohonjuuritason arjesta – siis sieltä, missä muutos tapahtuu tai jää tapahtumatta. Myytistä, joka voi ohjata meitä väärään suuntaan.

Kun olen osallistunut valmentajakoulutuksiin, aktiivisimmat osallistujat ovat olleet keskimäärin yli 40-vuotiaita. Useampi keski-ikäinen valmentaja ajattelee vuoden 2019 vaatimusten mukaisesti, siis ”radikaalimmin” kuin parikymppiset kollegat. Välillä olen ollut osallisena pelottavissa keskusteluissa, joissa nuoret valmentajat ovat todenneet, että tietyistä korkeatasoisina pidetyistä koulutuksista ei ole hyötyä, koska heillä on jo riittävä osaaminen.

Nuoret valmentajat räpläävät koulutuksissa useammin kännyköitä kuin kokeneemmat. Jotkut heistä ovat ihmetelleet, miksi Suomi-futiksen toimintatapoja kyseenalaistetaan. Kyse on ollut yksittäisistä, mutta toistuvista, hetkistä, joista on piirtynyt isompi kuva, heijastus kulttuurista. Tämä kulttuuri näyttää välillä muuttuneen. Mutta se, mitä luulemme näkevämme, ei kuitenkaan aina vastaa todellisuutta.

Nuori ikä ja nykyjalkapallon vaatimuksia vastaava jalkapalloajattelu eivät ole synonyymejä. On kiistatonta, että Suomessa on yksittäisiä nuoria, ammattitaitoisia ja tiedonjanoisia valmentajia. Sama pätee myös kokeneempiin valmentajiin. Ajatus selvän muutoksen tekevästä ja oikealla tavalla aggressiivisesta uudesta sukupolvesta elää kuitenkin ainoastaan mielikuvien tasolla.

Onko missään muussa maassa niin helppo päästä päätoimiseksi jalkapallovalmentajaksi kuin Suomessa? Varsinkin junioritasolla pestejä on tarjolla paljon suhteessa hakijoihin. Nuorten valmentajien välillä ei juuri ole tervettä, kaikkia toimijoita ruokkivaa kilpailua. Mitä kovempaa kilpailu työpaikoista olisi, sitä tärkeämpää valmentajan olisi pystyä erottautumaan omalla ammattitaidolla – ja vain ammattitaidolla. Tämä ei olisi vain mahdollisuus, vaan jopa suoranainen pakko.

Nyt tärkeämpää tuntuu olevan se, että kunhan vain kukaan ei suutu ja kaikilla on kivaa yhdessä.

Lajin kattojärjestö Palloliitto saa usein ansaitsematonta kritiikkiä. Hyviäkin asioita on tapahtunut. Esimerkkinä voidaan mainita Euroopassa korkealle arvostetun Ricardo Duarten valinta valtakunnalliseksi koulutuspäälliköksi ja lisääntynyt yhteistyö korkeakoulujen kanssa. Toisaalta Palloliitto on omalta osaltaan jatkanut sitä kulttuuria, joka on vaivannut suomalaista jalkapalloa jo pitkään. Terve riitely puuttuu.

Kun Palloliiton avaintoimijat kutsuvat kritiikin esittämistä ”naljailuksi” tai ”kitinäksi”, unohdamme ehkä kaikkein tärkeimmän ulottuvuuden. Kritiikki on merkki siitä, että joillakin henkilöillä on vielä uskoa ja kiinnostusta vaikuttaa asioihin. Kritiikki on välittämistä. Sinä päivänä, kun kritiikki loppuu, Palloliiton toimistolla voidaan sammuttaa valot lopullisesti.

Jos Suomessa oikeasti kasvaisi uusi nuorten valmentajien sukupolvi, kritiikki, kyseenalaistaminen ja epäkohtien esille nostaminen olisivat päivittäinen, hyväksyttävä ja jopa toivottava osa arkea. On järjetöntä olettaa, että valmentajaprofiilit muuttuvat, jos kulttuuri ympärillä ei ole muuttunut.

Palloliiton talenttivalmennusjärjestelmä on saanut kentänlaitakeskusteluissa kritiikkiä. Onko kyse tehokkaimmasta tavasta edistää pelaajakehitystä? Minkälaisen prosessin lopputuloksena liitossa on päädytty siihen, että kyse on parhaasta järjestelmästä? Mikä on tuen vaikuttavuus? Koska liiton tuki seuroille henkilöityy nyt yksittäisiin toimijoihin, talenttivalmentajiin, on selvää, että asetelma on haastava. Ruokkivaa kättä ei kannata purra. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Miksi myytti nuoresta valmentajapolvesta sitten on vaarallinen? Se luo laiskan illuusion, että asiat olisivat kunnossa. Että laji kehittyisi itsestään. Että nuori ikä olisi tae uudesta ajattelutavasta.

Lähtökohdan pitäisi olla täysin päinvastainen. Nuoria valmentajia pitäisi haastaa ja ravistella. Liiton ja seurojen tulisi ruokkia kulttuuria, jossa ikävistäkin asioista voidaan puhua avoimesti. Muuten ”nuori valmentajasukupolvi” uhkaa jäädä ainoastaan omia reviirejään turvaavaksi laumaksi.

Naamat kyllä vaihtuvat, mutta toimintakulttuuri ei muutu.

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s