Valmennus

”Talentiksi ei synnytä, talentiksi kasvetaan” – Kolme tarinaa toimintakulttuurista

Meillä ei ole riittävän hyvät olosuhteet, jotta pärjäisimme muille kilpailussa. Pelaajabudjettimme on pienempi kuin vastustajan, joten heidän pitääkin olla edellä sarjataulukossa. Emme rekrytoi pelaajia isosta massasta, joten seurastamme ei voi tulla huippuja.

Jos näemme urheilun pelkkänä tavanomaisena taktiikan, tekniikan ja fyysisten ominaisuuksien hiomisena, yllä mainitut tekijät voivatkin olla ratkaisevia. Silloin ympäristöt, joilla on isoimmat resurssit ja jotka valitsevat pelaajat isosta poolista, pärjäävät.

Jos taas näemme nuo väitteet tekosyinä, voimme alkaa pohtia, millä keinoilla voimme tuottaa huipputoimintaa huonommista olosuhteista tai pienemmästä pelaajabudjetista riippumatta tai siitä huolimatta, että seuran pelaajat tulevat pieneltä alueelta. Vastaukset eivät ole helpoimpia mahdollisia, vaan niitä täytyy lähteä etsimään kirjallisuudesta, teorioista ja tutkimuksista. Törmäämme sanoihin non-lineaarinen pedagogiikka, täsmävalmentaminen, identiteetti ja toimintakulttuuri.

Luksusresurssit laiskistavat ja vahva toimintakulttuuri tuottaa menestystä. Amerikkalainen kirjailija Daniel Coyle lähti selvittämään kirjassaan The Talent Code sitä, miksi tietyistä paikoista näyttäisi tulevan enemmän alansa huippuja kuin muista, jopa isommilla resursseilla toimivista, paikoista. USA:n naisten telinevoimistelumaajoukkueella on viimeisen päälle viritetty talentintunnistusjärjestelmä, mutta siitä huolimatta paras ennustaja maajoukkuevoimistelijaksi pääsylle onkin se, miltä salilta voimistelija tulee.

Kierreltyään eri paikoissa ympäri maailmaa Coyle antoi näille huippuja liukuhihnatuotannon tyylisesti tuottaville ympäristöille yhteisen nimityksen talent hotbed, jonka voi karkeasti suomentaa talenttihautomoksi. Talentiksi ei synnytä, vaan talentiksi kasvetaan. Coyle jakoi talenttihautomoissa huomaamansa asiat kolmeksi periaatteeksi, jotka hänen mukaansa toteutuvat menestyneissä ympäristöissä.

1. Syvä harjoittelu

2. Syttyminen lajiin

3. Hyvä valmennus

Suomessa urheilun parissa tällaiset systemaattiset talenttihautomot ovat harvassa, lähimpänä sellaista voidaan pitää lukuisia huippuvoimistelijoita kasvattanutta Olarin Voimistelijoita sekä jääkiekon Oulun Kärppiä, jonka kautta huipulle ovat kivunneet lukuisat NHL-pelaajat. Jalkapallon parissa pelaajakehitys perustuu edelleenkin vahvasti sattumaan: talenttihautomot ovat lähinnä urheiluperheitä (Eremenkot tästä hyvä esimerkki) ja ammattilaisiksi päässeet ovat raivanneet tiensä eteenpäin systeemistä huolimatta.

Olen pohtinut monen vuoden ajan sitä, mitä huippuosaamisen syntyminen vaatii. Joka kerta olen kokeilujen, epäonnistumisten ja pohdintojen jälkeen päätynyt siihen lopputulemaan, että kulttuuri on se asia, joka on ratkaiseva. Jokainen pelaaja on ympäristönsä tuote. Vaikka pelaaja harjoittelisi hiekkakentällä, hän voi maksimoida potentiaalinsa, jos toimintakulttuuri ympärillä on vahva.

Kulttuuri syö strategian aamupalaksi

Kun aloitin valmentamisen 17-vuotiaana, päädyin sattumusten kautta toiseksi valmentajaksi lähes samanikäisistä pelaajista koostuneeseen B-juniorijoukkueeseen. Pääsin johtamaan kauden aikana yhden harjoituksen, mutta tulevaisuuden kannalta ratkaisevin tapahtuma oli se, että tutustuin eräisiin seurassa toimiviin valmentajiin. Muutaman vuoden ajan tapanamme oli keskustella valmentamisesta pitkillä sähköposteilla sekä istua lounasaikaan seuramme toimistolle juomaan kahvia, ja juonimaan sitä, miten saisimme vaatimustasoamme nostettua kilpaurheilun kriteerien mukaiseksi.

Kokeneempien valmentajien toimintaa ohjasi vahva identiteetti. Kun puhuimme viikonlopun peleistä, saatoimme välillä kokonaan unohtaa mainita ottelun lopputuloksen, kun keskityimme kertomaan, oliko pelifilosofiamme mukaisesti kentällä näkynyt timanttimuotoja pallollisen ympärillä tai olimmeko saaneet syöttämällä liikutettua vastustajan muotoa. Vahvan peli-identiteetin lisäksi kulttuuriin kuului kriittisyys. Kerran todistin lähietäisyydeltä, kun yksi valmentajistamme lähti ovet paukkuen pois kesken Palloliiton valmennuskurssin perusteltuaan ensin, miksei koulutuksen taso miellyttänyt häntä. Kävimme seuraamassa myös viikottain toistemme vetämiä harjoituksia ja kyseenalaistimme varmasti, jos jokin asia harjoituksessa ei miellyttänyt.

Olimme luoneet muutaman ihmisen kesken poikkeuksellisen kulttuurin, joka näkyi siinä, miten keskustelimme pelistä ja miten suhtauduimme kriittisyyteen sekä siinä, minkä ajattelimme olevan laadukasta jalkapalloa.

Tämä muutaman vuoden kestänyt ajanjakso huipentui Eerikkilässä järjestettyyn valmentajakoulutukseen, johon osallistui noin 400 valmentajaa ympäri Suomen. Yksi ikäluokistamme oli kutsuttu malliryhmäksi malliharjoitteisiin ja otteluun, jota koulutukseen osallistuneet valmentajat pääsisivät analysoimaan. Ennen ottelua jaoimme kaikille valmentajille vihkosen, johon oli kirjattu pelifilosofiamme perusteet. Ottelu päättyi seuramme voittoon ja juuri ne asiat näkyivät pelaamisessamme, jotka oli annettu valmentajille tarkkailtaviksi. Vaikka roolini nuorena valmentajana oli toki vähäinen, tunsin suurta ylpeyttä. Olimmehan luoneet vahvan identiteetin ja tavan toimia, vaikka emme olleet panostaneet euroakaan olosuhteisiin tai ammattivalmentajiin.

Tällaiseen keskustelukulttuuriin osallistuessani elin muutaman vuoden ajan kuplassa. Ajattelin, että jos pienessä pohjoisen seurassa kulttuuri on tämä, niin etelän isommissa seuroissa sen täytyisi olla jotain vielä hienompaa. Suomalaisella jalkapallolla oli pakko olla loistava tulevaisuus edessään.

Kun aloin ikävuosien myötä nähdä asiat laajemmalla perspektiivillä, sain märän rätin päin kasvojani. Seurat olivatkin todella heikkoja. Jos kaksi joukkuetta olisi pistetty pelaamaan keskinäinen ottelu samanlaiset paidat päällä, en olisi erottanut, kumpi on kumpi. Ymmärsin, että seurojen toimintakulttuuri oli yksittäisistä henkilöistä kiinni ja kulttuuri vaihtui heti, kun ihmiset vaihtoivat maisemaa.

Vuodet ovat vierineet. Vieläkään ei voida sanoa, että suomalaisten seurojen toimintakulttuuri olisi mennyt isoja harppauksia eteenpäin tuosta noin kuuden vuoden takaisesta tilanteesta. Oman kasvattiseurani kulttuurikin kuihtui ydinporukan jäädessä toiminnasta pois. Viime keväänä, kun mietin valmentajaurani jatkoa, päätin tehdä jatkossa asiat eri tavalla. Jos valmentaja lähtisi, toimintakulttuurin joukkueessa pitäisi säilyä. Jos seuran avainhenkilöt lähtisivät, kulttuuri jäisi.

Non-lineaarisen pedagogiikan opit käyttöön

Havahduin muutama vuosi sitten siihen, että halusin muuttaa omaani ja valmentamieni junioripelaajien ajattelutapaa jalkapallosta.

Pelaajilla oli hyvä pohja, sillä he osasivat tehdä pallon kanssa ilman vastustajaa käytännössä kaikkea, minkä fysiikan lait mahdollistivat. Pelaajieni tekemiseen aidossa pelitilanteessa en kuitenkaan ollut tyytyväinen: Ympäristö oli muovannut heistä pelaajia, jotka osallistuivat peliin vain silloin, kun pallo oli lähettyvillä. Peleissä ja harjoituksissamme yksittäisen pelaajan yksittäinen suoritus sai liian ison painoarvon. Pääseekö tuo pelaaja ohi vastustajasta? Voittaako hyökkääjä juoksukilpailun vastustajan topparia vastaan?

Halusimme yhdessä valmentajakollegoideni kanssa muuttaa ajattelun tästä yksittäisen pelaajan tekemisen korostamisesta siihen suuntaan, että pelaajat alkaisivatkin miettimään, miten he voivat auttaa kanssapelaajiaan kentällä. Jos aiemmin pelaajat olivat ihmetelleet, miksei heille syötetty palloa, jatkossa halusimme, että pelaajat pyrkivät etsimään joukkueen kannalta parasta peliä edistävää valintaa.

Tämän jälkeen laadimme suunnitelman, kuinka saisimme vietyä ajatukset käytäntöön – arkeemme ja pelaamiseemme kentällä. Harjoituskentällämme kaikuivat eniten huudot ”miten voit auttaa pallollista?, ”miten voit tehdä tilaa muille pelaajille?, ”millä keinoilla voit avata syöttölinjoja?”. Vietimme satoja tunteja treenikentällä sekä videopalavereissa ja harjoittelimme esimerkiksi sitä, kuinka tehdä pystyliikkeillä tilaa muille pelaajille tai kuinka toimia, jos itse on vartioitu kentän keskikaistoilla vastustajan toimesta.

Otimme avuksemme ajatuksia non-lineaarisen pedagogiikan teoriasta.

Halusimme, että jatkossa harjoitteissamme olisi rajoitteita ja samalla muutimme käsityksemme oppimisesta. Muokkasimme harjoitteitamme siten, että ne sisälsivät aina erilaisilla rajoitteilla luodun ongelmaratkaisun. Ajatuksemme oli, että jos pelaajat joutuvat ratkaisemaan ongelmia, pelissä tarvittavat hermoverkkoyhteydet vahvistuvat ja oppiminen on vahvempaa. Jos harjoittelimme esimerkiksi pystyliikkeitä, kenttä oli jaettu kolmeen osaan, joista viimeiselle ei saanut liikkua ennen palloa.

Lisäksi emme halunneet pelaajiemme huomion olevan omassa teknisessä suorittamisessa, vaan puhuimme siitä, että pelaajien tarkkaavaisuuden kohteen tulisi olla oman kehon ulkopuolella. Esimerkiksi syöttämisessä halusimme, että pelaajien katse oli ylhäällä etsien vapaita pelaajia ja syöttövälejä. Kuljettamisessa halusimme, että pelaajat etsivät tyhjää tilaa jatkaa kuljetusta ja paremmassa asemassa olevia kanssapelaajia.

Jouduimme prosessin alkuvaiheessa myös taistelemaan käsityksemme kanssa siitä, miten näemme virheet kentällä. Jalkapallossa on helppo kiinnittää huomionsa vain virheen tehneeseen pallolliseen pelaajaan ja kuitata päästetty maali esimerkiksi sillä, ettei tämä yksittäinen pelaaja syöttänyt tarpeeksi ajoissa. Päätimme toimia toisin. Videopalavereissa emme kertaakaan etsineet yhtä syyllistä virheisiin, vaan pyrimme näkemään isomman kokonaisuuden. Kerran katsoin yön pikkutunneille asti pelitallennetta ja seuraavan päivän harjoituksissa harjoittelimme sentin tarkkuudella pallollisen topparin ympärillä tapahtuvia tukiliikkeitä.

Välillä pelaajat ovat turhautuneita, välillä taas valmentajat. Välillä pelaamisemme näyttää karmealta, välillä juoksutamme vastustajan hengiltä sillä, että pallollisella pelaajalla on koko ajan syöttösuuntia. Toimintakultturimme ja se, millaisena näemme pelin, on kuitenkin muuttunut ja se tuottaa tietynlaisen identiteetin omaavia pelaajia.

”Mikseivät pelaajat tee, kuten on käsketty tekemään?”

Muutamia vuosia sitten aloittelevana valmentajana tapanani oli antaa pelaajille harjoitusohjelma omatoimista harjoittelua varten kouraan ja kuvitella sen jälkeen itsestäänselvänä asiana, että pelaajat myös toteuttaisivat ohjelmaa. Olin väärässä. Osa pelaajista olisi toki hypännyt vaikka kielekkeeltä, jos valmentaja olisi käskenyt, mutta suurin osa pelaajista ei tehnyt harjoitteita ohjeista huolimatta. Tai he eivät ainakaan tehneet niitä riittävällä laadulla.

Muistan myös, kuinka usein niukasti hävittyjen pelien jälkeen tai verratessani omaa joukkuettani ulkomaisiin vastustajiin, pyörittelin päätäni liian helposti päästetyille maaleille. Ulkomaiset vastustajat ovat kilpailullisia, ja meidänkin pitäisi olla. Yleensä tuo oli sanomani ottelujen ja turnausten jälkeisissä palautteissa pelaajille. Luulin, että asia on palautteella korjattu ja seuraavassa pelissä emme päästä enää helppoja maaleja. Toisin kävi. Olin taas väärässä.

Syy pelaajien toiminnan muuttumattomuuteen oli yksinkertainen. Asiat, jotka kerroin pelaajille, eivät näkyneet millään tavalla toimintakulttuurissamme eli päivittäisessä arjessa harjoituskentällä. Kilpailullisuus ei näkynyt arjessamme, joten kuinka valmentaja voi odottaa, että kuin taikaiskusta pelaajat olisivat viikonlopun pelissä kilpailullisia?

Kun huomasin asian, mieleeni tuli legendaarisen oululaisen juniorivalmentaja Rauno Karjalaisen käyttämä lause ”jos haluat edistää merenkulkua, älä huuda ryhmää sahoineen ja vasaroineen tekemään venettä, vaan herätä kaipuu merelle” sekä koripallovalmentaja John Woodenin ajatus You haven’t taught until they have learned”.

Ymmärsin, että valmentajan puheet eivät siirry kentälle, mutta päivittäinen toimintakulttuuri siirtyy.

Kun lisäsimme kilpailun määrää harjoituksissamme ja keskustelimme teoista, joilla pelejä voitetaan, kilpailullisuus siirtyi myös pelaajien toimintaan otteluissa. Tosin pienellä viiveellä, joten kärsivällisyyttäkin vaadittiin.

Kun halusimme pelaajiemme sitoutuvan omatoimiseen harjoitteluun paremmin, otimme esimerkeiksi seurastamme eteenpäin siirtyneitä pelaajia ja kerroimme tarinoita näistä pelaajista, kuinka kovalla harjoittelulla seurasta voi päästä ulkomaille pelaamaan. Pelaajien harjoittelun merkitys ei ollutkaan enää siinä, että valmentaja ojentaa lapun ja kehottaa tekemään harjoitteita. Merkitys oli muuttunut. Nyt merkitys oli siinä, että pelaaja haluaa olla kuin se oman pelipaikan pelaaja, joka siirtyi ulkomaille.

Ihmisellä on kyky antaa kaikkensa, jos kyse on merkityksellisestä asiasta.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Kategoriat:Valmennus

2 replies »

  1. Hyvä teksti, mutta olisi ehkä ollut parempi ottaa esimerkiksi Daniel Coylen Culture Code-kirja. Olisi vastannut paremmin tekstin sisältöä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s