Mielipide

Stop löysille puheille resurssipulasta!

Vietin syksyllä 2018 neljä päivää Pohjois-Italiassa tutustuen paikallisen junioriseuran toimintaan. Seuran U17-joukkue oli voittanut kesällä Italian mestaruuden amatööriseurojen sarjassa. Saapuessani ensimmäisen kerran seuran harjoitusalueelle havahduin. Monella suomalaisella seuralla on huomattavasti paremmat harjoitusolosuhteet.

Alusta Italiassa oli epätasainen luonnonnurmi. Hiekkaa ja multaa näkyi monessa kohdassa enemmän kuin nurmea. Pukukoppirakennus oli kolkko. Seuran U16-joukkueen päävalmentaja piti videopalaveria pelaajille pimeässä varastossa. TV oli kannettu paikalle valmentajan autosta.

Seuran valmentajien mukaan olosuhteet eivät ole muualla Italiassa sen paremmat – isoimpia akatemiaseuroja lukuunottamatta. Ja kyse on kuitenkin maasta, joka on voittanut neljästi jalkapallon maailmanmestaruuden.

Suomalaisen juniorijalkapallon ongelma eivät ole resurssit. Ongelma on – päinvastoin – se, että etsimme tekosyitä heikkolaatuiselle toiminnalle resurssien puutteesta. Asetelma on paradoksaalinen.

Suomen Palloliiton tuoreimman toimintakertomuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2017 538 päätoimista seuratyöntekijää. Kehitys on ollut huomattavaa läpi 2000-luvun. Myös rakennettujen jalkapallokenttien ja -hallien määrä on kasvanut. Milloin resurssien puutteeseen vetoamisessa tulee raja vastaan? Miten mittaamme resurssien vaikuttavuutta?

Resursseja ei pidä ymmärtää vain sellaisina taloudellisina satsauksina, jotka näkyvät henkilöstön lukumääränä tai olosuhteiden laatuna. Tämä näkökulma on liian yksipuolinen. Teemme itsellemme ja suomalaiselle juniorijalkapallolle karhunpalveluksen, jos puhumme vain resurssien määrästä, mutta emme niiden käytöstä.

Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen sanakirja määrittelee resurssit voimavaroiksi, mahdollisuuksiksi ja keinoiksi.

Seurakulttuuri on voimavara. Toimintakulttuuri tarjoaa mahdollisuuden laadun nostamiselle. Toimijoiden välinen avoin ja jatkuva vuorovaikutus on keino kehittää toimintaa. Näitä osa-alueita on usein mahdollista edistää ilman yhtäkään lisäeuroa.

Onko toimintani laatu nyt sillä tasolla, että seuraavan askeleen ottaminen vaatii parempia olosuhteita tai ylipäänsä enemmän rahaa? Tämä on kysymys, jota olen pohtinut viime vuosina yhä enemmän ja enemmän. Lähes joka kerta vastaus on ollut: Ei. Ei, pystyn kehittymään ja oppimaan vielä valtavasti nykyisissäkin olosuhteissa. En ole missään nimessä saavuttanut täyttä potentiaalia.

Tietynlainen niukkuus voi olla jopa voimavara. On pakko – ei ole yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa – repiä kaikki irti ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista. Toki niukkuuden käsitettäkin voidaan arvioida kriittisesti. Jos Palloliiton Uudenmaan piirillä on mahdollisuus viedä piirin henkilöstö ja luottamushenkilöt joka toinen vuosi useita tuhansia euroja maksavalle ulkomaan matkalle, luonnollinen jatkokysymys on: Kuinka paljon suomalaisen jalkapalloperheen sisällä on vastaavaa ”löysää rahaa”? Eikä olennaista ole nyt se, onko näin tehty aina ennenkin ja kuinka perustelu päätös on ollut. Tämänkaltaisten esimerkkien valossa puhe resurssipulasta on kuitenkin erityisen turmiollista. On keskusteltava pikemminkin siitä, miten resursseja käytetään ja millaiset arvot, valinnat ja tottumukset ohjaavat tätä käyttöä. Lisäresurssit eivät auta, jos kulttuuri ei muutu.

Nokia Oyj:n hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa on analysoinut teoksessaan Paranoidi optimisti (2018) syitä, jotka nostivat suomalaisen yrityselämän kruununjalokiven pitkään jatkuneesta alamäestä takaisin uuteen kukoistukseen. Kriittinen lukija voi kysyä, kuinka hedelmällistä on soveltaa kansainvälisen yritysjätin toimintakulttuurissa tapahtuneita muutoksia suomalaiseen juniorijalkapalloon. Teen sen silti.

Siilasmaan kirjan yksi pääviesteistä on se, että muutos parempaan perustui yhteisön sisäisen toimintakulttuurin muutokseen ja vanhojen toimintatapojen räjäyttämiseen. Kyse ei ollut resurssien lisäämisestä siinä merkityksessä kuin asiasta puhutaan usein suomalaisessa jalkapallossa. Nokia oli panostanut valtavasti tuotekehitykseen, mutta se ei menestynyt matkapuhelinmarkkinoilla niin hyvin kuin sen kilpailijat, etupäässä Apple. Yhtiö joutui käymään jatkuvasti YT-neuvotteluja.

Siilasmaan mukaan käänne Nokian menestyksessä perustui muun ohella tosiasioiden tunnustamiseen, tiimityöskentelyyn, toisten ihmisten jatkuvaan haastamiseen, toistuviin miksi -kysymyksiin, epämieluisten asioiden ääneen sanomiseen ja vaihtoehtoisten skenaarioiden rakentamiseen. Nämä Nokian hallituksen noudattamat Kultaiset säännöt voidaan katsoa toimintakulttuurin ilmentymäksi. Ovatko vastaavat periaatteet arkipäivää suomalaisessa jalkapallossa seura- ja liittotason päätöksenteossa?

Yksi Paranoidissa optimistissa esitetyistä kultaisista säännöistä liittyi tietoon ja analyysiin. ”Uutisten puuttuminen on huono uutinen. Huono uutinen on hyvä uutinen. Hyvä uutinen ei ole uutinen lainkaan.” Erilaisille ”Kannusta mua”- ja ”Ilmianna futisäiti” -kampanjoille sekä yleiselle ”jalkapalloperhe” -jargonille on paikkansa, mutta jos emme saa säännöllisesti ja jatkuvasti niin sanottuja huonoja uutisia, kehittyminen on käytännössä mahdotonta. Sain kokea tämän henkilökohtaisesti kevättalvella 2018.

Joukkueemme harjoituksia oli tullut seuraamaan parikymppinen nuori valmentaja. Sivusilmällä huomasin, kuinka nuorukainen kirjoitti muistiinpanoja kynä sauhuten. Harjoitusten jälkeen sain valmentajakollegani kanssa suoraa palautetta. Miksi käytin vihreää pipoa, vaikka seuramme pääväri on musta? Miksi etenemispelissä alue oli poikittais- eikä pitkittäissuunnassa suhteessa pelikenttään? Miksi drillissä ei ollut passiivista puolustajaa? Miksi valmentajilla ei ollut nappiksia jalassa?

Olin hämmästynyt. Useita Palloliiton valmentajakoulutuksiin liittyviä malliharjoituksia vetäneenä en ollut koskaan törmännyt vastaavanlaiseen palautteeseen. Omat ratkaisut oli pakko avata. Useimpia valintoja en kyennyt perustelemaan. Harjoituksia seuranneen nuoren valmentajan kommentit ja kysymykset olivat kriittisiä ja ”ikäviä” – ja mietin niitä useita päiviä. Mutta kysymykset olivat parasta palautetta, jota olen koskaan saanut. No news is bad news. Bad news is good news. And good news is no news.

Edellä esitetyt huomiot eivät tietenkään tarkoita, etteikö tiettyjä minimiresursseja tarvittaisi. Jalkapalloa on vaikea pelata ilman kenttää. Joukkue tarvitsee valmentajan, mieluiten pätevän sellaisen. Mutta ilman tosissaan tekemisen kulttuuria (eri asia kuin vakava tekeminen), sitoutumista, sopivalla tavalla maanista tiedonjanoa, toisilta oppimista ja vakiintuneiden toimintatapojen jatkuvaa haastamista resursseilla ei ole lopulta mitään merkitystä.

Miten tämä sitten liittyy keskusteluun resurssipulasta? Kuten alussa esiteltiin, resurssit täytyy ymmärtää laajasti voimavaroina, mahdollisuuksina ja keinoina.

Kulttuuri, ja siten myös toimintakulttuuri, voidaan määritellä ajattelu- ja toimintatapojen kehittyneisyydeksi. Miten suhtaudumme lajiin? Mikä arvo sillä on arjessamme? Miten suhtaudumme kehitykseen? Tällöin pienetkin asiat ratkaisevat, kuten esimerkiksi se, käyttääkö valmentaja harjoituksissa vihreää vai mustaa pipoa, lenkkareita vai nappiksia. Jos harjoitukset eivät ole suunniteltuja, ne eivät innosta lapsia eivätkä mahdollista oppimista, on yhdentekevää, ovatko harjoitukset epätasaisella hiekalla vai lämmitetyssä tekonurmihallissa. Olosuhteet mahdollistavat, mutta eivät koskaan korvaa itse sisältöä.

Juniorijalkapallotoimijoina meidän tulisi hylätä ajatus resursseista parantavana lääkkeenä, Graalin ihmemaljana, ja valita seuraavien vuosikymmenten ohjenuoraksemme kaizen, jatkuvan parantamisen periaate. Resurssit ovat yksi ­– ja vain yksi – osa tätä periaatetta. Kun järjestimme joulukuussa jäsentilaisuuden juniorivalmentajille, eturivissä istuivat 16-vuotias valmentajanalku ja Veikkausliigan kolminkertainen mestarivalmentaja Mika Lehkosuo. Molemmat etsimässä oppia ja viemässä mahdollisesti uutta tietoa erilaisiin ympäristöihin.

Toistan jo esitetyn kysymyksen: Onko toimintamme jo sillä tasolla, että seuraavan askeleen ottaminen on kiinni rahasta?

Arvostusta ei pyydetä, se ansaitaan. Sama pätee resursseihin. Resursseja ei tule anoa, vaan nekin täytyy ansaita omalla työllä, sitoutumisella ja valinnoilla. On kysyttävä miksi -kysymyksiä joka päivä, kestettävä välillä huonojakin uutisia. Etsittävä keinoja raapia kaikki irti rajallisista resursseista. Kysyttävä peilin edessä: Onko haaste resurssit – vai oma osaamiseni? Tämä voi olla vaikeaa, mutta palkitsee lopulta.

Suomalainen jalkapallo ei saa hukata yhtäkään toimijaa, joka ajattelee valtavirrasta poikkeavasti ja sanoo välillä ikäviäkin asioita ­– ei, vaikka Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen on pyytänyt ”lopettamaan kitinän”. Tarvitsemme nuoria valmentajia, jotka huomauttavat kokeneempia toimijoita oikeiden varusteiden puuttumisesta tai kysyvät tiukkoja kysymyksiä harjoitteiden rakenteesta.

Bad news is good news.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

2 replies »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s