Haastattelu

Rakas jalkapallo

HELSINKI. Syksy on saapumassa Pohjois-Helsinkiin. Sen tuntee ja näkee myös Oulunkylän urheilupuistossa. Tuuli heiluttaa jalkapallomaalien verkkoja. Yksittäiset lehdet ovat pudonneet kosteahkolle tekonurmialustalle. Taivas on harmaa. Lämmin ja aurinkoinen kesä tuntuu paikoitellen vain haalealta muistolta, ohikiitäneeltä hetkeltä.

Shiro Karis, 28, on kuitenkin iloinen. Muutaman tunnin kuluttua hän pääsee taas toteuttamaan intohimoaan – valmentamaan jalkapalloilevia lapsia. Hymy huulilla, kuten lähes aina.

Karis on yleiseltä profiililtaan varsin tyypillinen suomalainen juniorivalmentaja. Hän on nuori ja suhtautuu jalkapalloon suurella palolla. Hän työskentelee päätoimisesti suurehkossa seurassa, Oulunkylän IF Gnistanissa. Valmennettavat ovat 9- ja 14-vuotiaita. Karis on suorittanut Palloliiton valmentajatutkintoja ja seuraa myös vapaa-ajallaan aktiivisesti jalkapalloa. Kuulostaa tutulta, eikö?

Tarina on kuitenkin kaikkea muuta kuin tyypillinen.

Se kertoo sattumasta ja elämän yllätyksellisyydestä, mutta ennen kaikkea avoimuudesta, pitkäjänteisyydestä ja mahdollisuuksista. Ei vain jalkapallosta, vaan myös elämästä. Tämä tarina on kerrottava.

Samaan aikaan, kun nykyiset valmentajakollegat tahkosivat nappulaikäisinä piirisarjapelejä eri puolilla Helsinkiä, Karis eli toisenlaista arkea, toisenlaisessa ympäristössä – sodan runtelemassa Irakissa.

Jakomäen, Lassilan ja Maunulan hiekkakenttien sijaan peliareenana olivat Pohjois-Irakin Mosulin kaupungin kivikkoiset kadut ja koulujen pihat. Pelit olivat käynnissä aamusta iltaan.

Tilanne Irakissa oli ollut levoton niin pitkään kuin vuonna 1990 syntynyt Karis muistaa. Vuosia maata hallinneen diktaattori Saddam Husseinin aika näkyi myös tavallisten perheiden arjessa epävakautena ja turvattomuutena.

Karis syntyi hieman ennen Persianlahden sodan syttymistä sairaanhoitajaäidin ja opettajaisän perheeseen. Sisaruksia oli yhteensä kuusi, kolme poikaa ja kolme tyttöä.

Irak ja Iran olivat sotineet keskenään lähes koko 1980-luvun. Jännitteet maiden välillä olivat vahvat ja sodan tuhot näkyivät ympäri Persianlahden aluetta. Mosulin kaupungissa, noin 350 kilometrin päässä pääkaupunki Bagdadista, tilanne oli Karisin lapsuudessa vakaampi. Kaupunki oli riittävän syrjässä, eivätkä Husseinin toimet ulottuneet aivan sinne asti. Viime vuodet kaupunkia ovat kuitenkin kurittaneet Isis -järjestön ja Irakin armeijan väliset taistelut.

Elokuussa 1990 Irakin joukot valtasivat nopealla iskulla naapurimaa Kuwaitin. Taustalla olivat paitsi historialliset syyt, myös taloudellis-poliittiset intressit. Pian miehityksen jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto päätti Irakin vastaisista pakotteista, ja Yhdysvallat ryhtyi lähettämään joukkojaan Persianlahdelle. Sota oli käsillä.

Karis oli tapahtumien aikaan alle vuoden ikäinen.

Vaikka levottomuudet ja sodat vaikuttivat maassa läpi vuosikymmenten, Karisin vahvimmat lapsuuden muistot liittyvät, tietysti, jalkapalloon.

 

Rakkaus syttyy

Mosulin kaupungissa ei ollut organisoitua jalkapallotoimintaa juuri lainkaan – ainakaan siinä merkityksessä kuin esimerkiksi Suomessa tai muissa länsimaissa. Lapset pelasivat koulujen pihoilla ja kaduilla. Pihapelit kestivät yömyöhään. Pallot tehtiin vaatteista, maalitolpat puolestaan kengistä ja repuista. Ensimmäisen oikean jalkapallon lapset saivat 12-vuotiaina.

”Joka koulussa oli muutama joukkue, joissa pelaajat jakautuivat tason mukaan ja iästä riippumatta. Valmentajia oli vähän. Yleensä yksi lapsista oli kapteeni, ja toimi samalla valmentajana. Koulut ja kylät järjestivät pieniä turnauksia, mutta mitään sarjoja emme pelanneet. Jalkapallo oli meidän lasten juttu. Emme tehneet vapaa-ajalla oikeastaan mitään muuta. Aikuiset pelasivat välillä lentopalloa, mutta meille jalkapallo oli ainoa laji”, Karis muistelee 20 vuoden takaista arkeaan.

Karis muistaa, kuinka varusteista oli jatkuvasti pulaa. Pelaamisen riemuun se ei kuitenkaan vaikuttanut. Pelialustana oli pehmeä hiekka, josta oli poimittu suurimmat kivet pois. Joskus harvoin lapset pääsivät nauttimaan pelaamisesta oikeisiin maaleihin. Peliä pelattiin paljain jaloin.

”Jos jollain pelaajalla sattui olemaan nappikset, hänen piti ottaa ne pois. Vasta sitten, kun kaikilla pelaajilla oli nappikset, niitä sai käyttää.”

Myös ensimmäiseen oikeaan jalkapalloon liittyy muisto, jota Shiro Karis ei unohda ikinä.

”Saimme ostettua ensimmäisen oikean pallon, kun jokainen koulun lapsista oli säästänyt sitä varten rahaa. Olimme silloin 12-vuotiaita. Pelasimme koko päivän uudella pallolla. Pelien loputtua meidän piti sopia, kuka saa viedä pallon ensimmäisenä kotiin. Syntyi iso riita, joka ei ratkennut millään. Lopulta meidän piti puhkaista pallo, kun emme saavuttaneet sovintoa”, Karis naurahtaa.

Lapsuuden peleissä Karis oppi monia tärkeitä taitoja, jotka ovat auttaneet häntä myöhemmin jalkapallovalmentajana. Kun lapset pelasivat keskenään ilman vanhempia ja valmentajia, riidat piti ratkaista sopuisasti ja yhdessä. Kentän siivoamiseen ja pelin organisointiin tarvittiin yhteistyötaitoja. Lapset oppivat vastuullisuutta ja itsenäisyyttä.

Omien pelien lisäksi Mosulin lapset viettivät aikaa myös aikuisten pelejä seuraten, sillä pelien yhteydessä tarjottiin herkullisia paistettuja auringonkukan siemeniä. Vähintään yhtä tärkeää oli kuitenkin se, että nuorukaiset pääsivät katsomaan läheltä paikallisten esikuvien pelaamista.

 

Kesät Kanadassa ja jääkiekkoa Torontossa

Karisin isä työskenteli matematiikan yliopisto-opettajana Kanadan Torontossa. Äiti, Karis sisaruksineen ja muut sukulaiset asuivat Mosulissa. Koulujen päättymisen jälkeen osa lapsista lensi kesällä muutaman kuukauden ajaksi Kanadaan isän luokse.

”Muutaman kerran minulla jäi matka välistä, kun en ollut päässyt matematiikan ja englannin kokeista läpi. Jouduin jäämään kesäksi Mosuliin harjoittelemaan uusintakokeita varten.”

Karisin perheen lapset saivat Kanadaan aina enintään kolmen kuukauden ns. family visan eli perheviisumin. Taloudellisista syistä koko perhe ei päässyt aina lähtemään. Arki oli erilaista kuin kotimaassa Irakissa.

”Kanadassa ei ollut pihapelejä. Lapset viettivät aikaa sisällä kännykkää pelaten. Ympäristö oli täysin erilainen kuin Mosulissa. Pidin Lähi-idässä siitä, että vapaa-aika ja ystävyyssuhteet olivat niin merkittävä osa arkea. Oli minulla Torontossakin kavereita, mutta he eivät olleet niin läheisiä kuin lapsuuden kaverini kotona”, hän vertaa.

Jalkapallon merkitys jääkiekkokaupunki Torontossa oli pieni. Jääkiekko ja sen asema ykköslajina puolestaan näkyivät kaikkialla. Jopa Karis päätyi kokeilemaan lajia.

Koska luistelu oli koko ikänsä pelkästään jalkapalloa pelanneelle nuorelle haastavaa, pelipaikaksi valikoitui maalivahti. Jääkiekkoilijan ura ei kestänyt kuitenkaan pitkään.

”Jääkiekkokulttuuri kaupungissa oli vahva. Kaikkialla näkyi jääkiekkoon liittyvää fanitavaraa ja varusteita. En innostunut kuitenkaan lajista, ja lopetin pelaamisen varsin pian.”

Vaikka Karis pelasi jääkiekko vain hetken aikaa, Torontossa hän ymmärsi, mikä merkitys ympäröivällä yhteisöllä on lajin ja seuran merkityksen kannalta.

 

Muutto isän perässä Suomeen

Sattuma toi Karisin lopulta myös Suomeen, jos sattumaksi voidaan kutsua sitä, että opettajaisä sai vierailevan tutkijan ja opettajan pestin Helsingistä. Lopulta koko perhe muutti Suomeen, sillä isä sai pidemmän kiinnityksen tehtävään.

Kun Karis muutti 17-vuotiaana Irakista Suomeen, hän ei voinut kuvitellakaan toimivansa jossain vaiheessa päätoimisena jalkapallovalmentajana. Ensimmäinen oikea työpaikka löytyi Alepan kassalta Sörnäisistä. Kielitaidon kehittymisen kannalta myyjän tehtävä oli tärkeä. Oli osattava kommunikoida asiakkaiden kanssa suomen kielellä.

Alepa-työn lisäksi Karis opiskeli jatkuvasti. Heti muuton jälkeen alkoivat opinnot Eiran aikuislukiossa, jossa hän suoritti ensin peruskoulun kahdessa vuodessa. Ensimmäinen vuosi oli pelkästään suomen kielen opiskelua. Peruskoulun jälkeen oli lukio-opintojen aika.

”Opin ensimmäisen vuoden aikana kielen niin hyvin, että pystyin hoitamaan asioita itsenäisesti. Muutto Suomeen ei ollut missään vaiheessa shokki, sillä olin tottunut Kanadassa Irakista poikkeavaan kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Suomi ja Kanada ovat monessa asiassa hyvin samankaltaisia.”

Halu sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Se käy heti selväksi, kun keskustelen Karisin kanssa. Perheen merkitys on ollut tärkeä. Kotona on kannustettu opiskeluun. Karisin perheen lapsista löytyy muun muassa sairaanhoitaja ja sähköinsinööri. Lisäksi kolme muuta sisarusta opiskelee liiketaloutta, kemiaa ja tekniikkaa. Opiskelu on auttanut sopeutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan.

”Tiesin, että ainoa tapa saada koulutus, töitä ja uusia kavereita on oppia suomen kieli. Ilman kieltä en ymmärrä kulttuuria. Olen perusluonteeltani sosiaalinen ja se on tietysti auttanut paljon. Olen tutustunut uusiin ihmisiin. Se, että teen välillä virheitä kielen suhteen, ei haittaa, sillä kaverini korjaavat kyllä nopeasti”, Karis kertoo.

 

”Miksi et aloita valmentamista?”

Vuonna 1924 perustettu IF Gnistan on perinteinen helsinkiläinen seura, jonka toiminnassa on mukana yhteensä noin 1 000 pelaajaa, valmentajaa ja toimihenkilöä. Kipinä -lempinimeä kantava seura on tärkeä yhteisö Oulunkylän ja sen lähialueiden asukkaiden arjessa.

Edustusjoukkueen kotipeleissä Kakkosessa katsomo on monesti keltapaitaisten junioripelaajien täyttämä. Toimintaa on päiväkoti-ikäisistä keski-ikään ehtineihin konkareihin. Mukana on paljon perheitä, joissa lapset pelaavat ja vanhemmat toimivat vapaaehtoistehtävissä.

Karisin ja Gnistanin tiet kohtasivat vuonna 2014. Sattuma puuttui jälleen peliin. Koko lapsuusikänsä jalkapalloa pelanneen nuoren arki täyttyi Helsingissä lähinnä opiskelusta ja työvuoroista Alepan kassalla.

Orastava pelaajaura oli päättynyt Irakissa ikävään loukkaantumiseen. Karisin jalka oli murtunut, eikä paikallisen lääketieteen taso ollut riittävän hyvä korjaamaan jalkaa kuntoon. Urheileminen on mahdollista, mutta kovempaa ja jatkuvaa rasitusta jalka ei kestä. Unelma jalkapalloilijan ammatista oli kuopattu.

”Seurasin paljon jalkapalloa televisiosta. Katsoin lähes jokaisen Real Madridin pelin ja tein peleistä muistiinpanoja. Eräänä iltana, kun katsoimme kaverini kanssa peliä, hän kysyi minulta: ’Puhut jalkapallosta koko ajan ja seuraat paljon pelejä. Hengität jalkapalloa ja olet pelannut sitä koko lapsuutesi. Miksi et aloita valmentamista?'”

Ajatus jäi kytemään yön ajaksi. Seuraavana päivänä – ystävän kannustuksesta – syntyi lopulta päätös.

Oli aika etsiä valmentajan tehtäviä.

Tilanne oli kuitenkin vaikea. Karis osasi toki jo jonkun verran suomea, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia suhteita helsinkiläisiin jalkapalloseuroihin. Jalkapalloa hän ei ollut ylipäätään pelannut koskaan seurassa. Suomalaista jalkapalloa Karis oli seurannut vähän, eikä juuri tuntenut paikallisia seuroja tai niissä toimivia henkilöitä.

Surfaillessaan netissä hän törmäsi ilmoitukseen: ”IF Gnistan etsii valmentajia”. Yrittänyttä ei laiteta, hän ajatteli.

”Tiesin haluavani valmentaa nimenomaan lapsia ja nuoria ja päätinkin soittaa Gnistanin toiminnanjohtajalle. Aloitin seurassa yhden ikäluokan apuvalmentajana ja auttelin muita valmentajia harjoituksissa silloin tällöin. Jatkoin edelleen töitä kaupassa. Olen kiitollinen, että sain alussa tutustua rauhassa seuraan ja sen toimintatapohin. Ensimmäiset kuukaudet opiskelin jalkapalloon liittyvää sanastoa ja tutustuin muihin valmentajiin ja pelaajiin.”

Eräs tilanne harjoituskentältä on jäänyt Karisille erityisen hyvin mieleen. Se kuvastaa osaltaan, kuinka tärkeää yhteinen kieli on ja toisaalta, minkälaisia haasteita eri kulttuurista tulevalla valmentajalla voi alussa olla.

”Päävalmentaja pyysi juuri ennen harjoitusten alkua minua hakemaan ’tötsiä’ laukusta. Mietin, että mitä ihmeen tötsiä. En ollut koskaan kuullutkaan sellaista sanaa. Luulin ensin, että kyse on liiveistä. Pidin toisessa kädessä liivejä ja toisessa tötsiä, ja huusin päävalmentajalle, kumpaa hän tarkoitti. Näin opin tämänkin uuden sanan”, Karis muistelee hymyillen.

 

Iloa ja surua

Mosulissa Karis ei ole käynyt enää vuosiin. Tilanne kaupungissa on ollut levoton, ja myös sukulaiset ovat joutuneet muuttamaan pois. Taisteluissa menehtyneiden lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta tuhannet mosulilaiset ovat kuolleet parin viimeisen vuoden aikana. Lisäksi YK:n arvion mukaan yli 30 000 rakennusta on kärsinyt aineellisista vahingoista.

Karis korostaa keskustelumme aikana useampaan otteeseen molemminpuolisen arvostuksen merkitystä. Erilaisissa kulttuureissa eläminen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen ovat auttaneet myös suomalaisten käytäntöjen omaksumisessa.

Alun perin Karis ajatteli vain käyvänsä koulut loppuun Suomessa. Helsingistä on kuitenkin tullut hänen kotinsa, eikä muutto pois Suomesta ole enää edes mielessä. Jalkapallolla on tässä suhteessa suuri, kenties ratkaiseva, merkitys.

”Nautin toimimisesta lasten ja nuorten kanssa. Minulle on tärkeää, että myös heikompitasoiset lapset saavat laadukasta valmennusta. Olen saanut oppia jokaiselta valmentajalta, joiden kanssa olen toiminut. Aina, kun menen kentälle, minulla on mahdollisuus oppia. Eikä vain muilta valmentajilta, vaan myös pelaajilta”, Shiro Karis avaa omaa valmennusajatteluaan.

Screen Shot 2018-09-01 at 10.13.43

28-vuotias Shiro Karis on valmentanut helsinkiläisessä IF Gnistanissa pian viisi vuotta. Hänestä on tullut pidetty valmentaja, jota pelaajat ja muut valmentajat arvostavat. Kuva: IF Gnistan P08 & P09.

Jatkuva kehittyminen, ahkera asenne, nopea seuraan sopeutuminen sekä hyvä palaute muilta valmentajilta ja vanhemmilta. Nämä tekijät johtivat siihen, että Karisille tarjottiin vuonna 2015 suurempaa roolia seurassa. Myyjän tehtävät Alepan kassalla saivat jäädä kolmen ja puolen vuoden työskentelyn jälkeen.

Oppisopimuskoulutus mahdollisti sen, että Karis pystyi keskittymään ainoastaan valmentamiseen. Samalla hän pääsi jatkamaan opiskelujaan – tällä kertaa Pajulahden urheiluopistolla.

”Olen saanut kokea jalkapallossa iloa ja surua. On ollut palkitsevaa, että olen päässyt koko ajan syvemmälle ja syvemmälle lajiin. Valmentaja ei ole koskaan valmis ja aina voi oppia uutta”, Karis pohtii ja jatkaa: ”Kun Irakissa järjestimme lapsena kaikki asiat, opin riitojen ratkaisemista, sopimista, yhdessä tekemistä, yhteistyötä, avoimuutta ja tunteiden käsittelyä. Nämä opit ovat auttaneet minua valtavasti myös valmentajana.”

 

Monikulttuurisuuden edistämistä

Maahanmuuttajataustaisten toimijoiden määrä juniorijalkapallossa on varsinkin pääkaupunkiseudulla lisääntynyt. On ollut ilo huomata innokkaita erotuomareita ja valmentajia – pelaajista puhumattakaan. Jalkapallokenttä on monille nuorille, ja vanhemmillekin, mitä luonnollisin paikka tutustua erilaisista kulttuureista lähtöisin oleviin ihmisiin. Peli ei katso ihonväriä, etnistä taustaa, kieltä tai uskontoa.

Jalkapallon ja yleisesti urheilun rooli monikulttuurisuuden edistäjänä on elintärkeä.

Joulukuussa 2017 julkaistu Euroopan unionin perusoikeusviraston syrjintää koskeva tutkimus oli Suomen kannalta surullista luettavaa. Syrjintä ja vihapuheen kaltainen häirintä ovat edelleen suuria ongelmia.

Raportti osoitti Suomen olevan yksi Euroopan syrjivimpiä maita. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleista maahanmuuttajista peräti 45 % oli kokenut syrjintää. Ainoastaan Luxemburgissa prosenttiosuus oli korkeampi.

”Tulos on selvä vahvistus siitä, että Suomessa on paljon rasismia. Tutkijat kertoivat järkyttyneensä siitä, että Suomi on näin kärjessä. Heidän oli vaikea uskoa, että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa on paljon rasismia”, yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä kommentoi tutkimusta Helsingin Sanomissa (HS 10.12.2017).

Shiro Karis ei ole henkilökohtaisesti kokenut rasismia Suomessa. Hän on onnellinen siitä, miten ihmiset ovat ottaneet hänet vastaan. Positiivinen palaute on rohkaissut ja kannustanut.

”Olen saanut Suomessa kaiken, mistä olen voinut edes uneksia. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä minua kohtaan ja pidän suomalaisesta kulttuurista. Molempien pitää tulla vastaan. Olen halunnut oppia esimerkiksi kielen juuri siitä syystä, että ymmärtäisin kulttuuria paremmin ja voisin olla osa yhteiskuntaa.”

Kaikkien maahanmuuttajataustaisten toimijoiden osalta tilanne ei ole ollut yhtä hyvä. Jalkapalloyhteisön vastuu on tärkeä. Monelle maahanmuuttajalle jalkapallo on henkireikä, tapa ilmaista itseään. Tunne, että saa kuulua johonkin joukkoon, on arvokas.

Välitön puuttuminen kaikenlaiseen rasismiin ei ole jalkapalloihmisille vain tehtävä, se on suorastaan velvollisuus. Näin toimi esimerkiksi erotuomari Mohammad Al-Emaran, kun hän keskeytti heinäkuussa Hakan ja KTP:n välisen Ykkösen ottelun yleisöstä tulleiden rasististen huutojen vuoksi.

Nuorille tuomareille on tärkeää, että valmentajat käyvät pelin jälkeen kiittämässä ja kehumassa onnistuneesta suorituksesta. Aloittavalle valmentajalle vastuun antaminen voi olla erittäin tärkeä boosti itseluottamuksen kannalta. Karis on tästä erinomainen, mutta ei suinkaan ainoa, esimerkki. Monessa muussakin seurassa on ammattitaitoisia lasten ja nuorten valmentajia erilaisista taustoista.

 

Työ tekijäänsä kiittää

Shiro Karis on monesta asiasta kiitollinen jalkapallolle. Suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisessa kaikkein tärkeimmässä roolissa on kuitenkin ollut hänen oma asenteensa, halu löytää oma tapa toimia. Kyse on merkityksestä ja kutsumuksesta.

Screen Shot 2018-09-01 at 10.18.57

Karis on kiitollinen, että hän saa valmentaa päivittäin lapsia ja nuoria. Kuvassa IF Gnistanin 13-vuotiaat Eerikkilän leirillä. Kuva: Shiro Karisin arkisto.

Jalkapallo on toiminut tärkeänä välittäjänä ihmisiin tutustumisessa. Klisee tai ei, jalkapallo on maailman puhutuin kieli ja ainoa uskonto, jossa ei ole ateisteja. Monikulttuurisuus pelikentillä on rikkaus – oli kyse sitten pelaajista, valmentajista tai erotuomareista.

Karis on jatkuvasti halunnut oppia uutta. Työnteon kulttuuri näkyy kaikessa toiminnassa – sekä valmennustehtävissä että kentän ulkopuolella. Viime vuosina ahkera työ on kantanut hedelmää.

Vuonna 2014 Karis valmistui 24-vuotiaana ylioppilaaksi Eiran aikuislukiosta. Seitsemän vuotta ennen ylioppilaskirjoituksia hän ei osannut sanaakaan suomea. Kaksi vuotta sitten Karis sai liikuntaneuvojan pätevyyden ja UEFA B-valmentajalisenssin suoritettuaan kaksi vuotta kestäneen koulutuksen Pajulahden urheiluopistolla. Saavutukset ovat hienoja, ja Karis on niistä syystä ylpeä.

Myös IF Gnistanin arjessa Karis on erittäin pidetty henkilö. Positiivinen ja iloinen asenne yhdistettynä korkeaan vaatimustasoon ja sitoutumiseen ovat kantaneet pitkälle. Viime vuoden lopulla Karis palkittiin seuran vuosijuhlassa vuoden valmentajana.

”Oli mahtava fiilis saada palkinto. Seurassa on ja on ollut niin paljon muitakin hyviä valmentajia. Olin todella otettu valinnasta. Ajattelen aina, että valmentajan tärkein tehtävä on antaa treeneissä 100 %:n panos lapsille. Pelaajien kehittäminen on kaikkein tärkeintä”, Karis korostaa.

Valmentajakollegoista on tullut ystäviä, joiden kanssa Karis viettää myös vapaa-aikaa. Vastuuta on tullut koko ajan enemmän ja enemmän. Esimerkiksi kesällä hän oli päävetäjänä Gnistanin järjestämässä jalkapallokoulussa. Karisiin on luotettu ja hän on ollut luottamuksen arvoinen. Myös muiden ikäluokkien pelaajat tuntevat iloisen valmentajan.

Kesken haastattelun Karis saa puhelimeensa WhatsApp -viestin, jossa 9-vuotias pelaaja kertoo, ettei voi osallistua pienen vamman takia viikonlopun turnaukseen, mutta kysyy, voiko tulla vaihtopenkille apuvalmentajaksi. Karis näyttää viestiä iloisena.

 

Mitä on sattuma?

Moni asia Shiro Karisin elämässä voisi olla toisin, jos opettajaisä ei olisi päätynyt Suomeen 2000-luvun puolessavälissä. Tai jos hyvä ystävä ei olisi kehottanut aloittamaan valmentamista. Tai jos suomen kielen opinnot olisivatkin takkuilleet. Tai jos Gnistanin toiminnanjohtaja ei olisi tarjonnut apuvalmentajan tehtävää viisi vuotta sitten.

Monen jos-pohdinnan kohdalla on kuitenkin korostettava, että valmentajan oma tahto ja arvot, sitoutuminen sekä ympäristön, ennen kaikkea perheen, tuki ovat olleet kaikkein tärkeimpiä.

Mosulin pihapeleissä ja Oulunkylän urheilukentällä pätevät samat lainalaisuudet: kukaan ei pärjää yksin ja jokaiselta voi oppia jotain. Yksilö toimii aina osana yhteisöä, suhteessa muihin ihmisiin. Erilaiset ihmiset rikastuttavat usein yhteisöä – edellyttäen, että molemminpuolinen arvostus ja kunnioittava vuorovaikutus ovat läsnä. Ensin on annettava, jotta myöhemmin voi saada.

Monet sellaiset seikat, joita pidetään sattuman seurauksina, perustuvat usein loogisiin valintoihin, arvostuksiin ja ratkaisuihin. Erilaiset kokemukset kerrostuvat jatkumoksi. Kaikella on merkitystä.

Jalkapallo on urheilua ja urheilu on kilpailua. Pelkästään maaleista, voitoista tai saavutuksista puhuminen antaisi lajista kuitenkin liian yksipuolisen, jopa pinnallisen kuvan.

Jalkapallo on paljon enemmän.

Shiro Karisin polku Irakin kaukaisilta kentiltä juniorivalmentajaksi Suomeen todistaa tämän. Se on tarina avoimuudesta, ennakkoluulottomuudesta sekä sinnikkyydestä.

Jalkapallossa ja elämässä kaikki on mahdollista.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu, Valmennus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s