Valmennus

Pelaajatarinoita vuosien varrelta

Junioriaikoinani Oulussa oli tasan yksi paikka, missä harjoitella talvisin. Paikka oli Ouluhalli, jonka noin sentin mittaisen tekonurmimaton alla oli kovaakin kovempaa betonia. Joku taisikin meitä nuorempia pelotella tositarinalla, jossa eräs FC Oulun pelaaja oli aikoinaan halvaantunut niskoilleen mattoon lentämällä.

Koska mitään muuta mahdollisuutta ei talviharjoitteluun ollut, Ouluhalliin kerääntyi tiiviitä porukoita harjoittelemaan, ja usein käynnissä oli myös pelit ennen joukkueharjoitusten alkua. Yleinen fiilis nuorilla pelaajilla oli, että joukkueharjoitukset katkaisivat ikävästi omatoimisen harjoittelun ja pelailun, joka oli selvästi mielekkäämpää, vaikka sitä tosissaan tehtiinkin.

Meitä hieman vanhempien pelaajien porukassa harjoitteli kolme pelaajaa, joiden nimet muistan yhä. Toni Kolehmainen, Lasse Pohjola ja Teemu Pähtilä. Varsinkin ensiksi mainitun tekemistä seurasimme tarkasti, olihan tuleva A-maajoukkuepelaaja siirtymässä ulkomaille Blackburnin akatemiaan.

Pelaajien nimien lisäksi muistan sen harjoitteluun saadun lisäbuustin, jonka sai seuraamalla oikeasti hyvien, muutamaa ikävuotta vanhempien pelaajien tekemistä. Parhaat idolit tulevat läheltä, ja tuolloin pelaajaesikuvani ei ollut monen muun tapaan Jari Litmanen, vaan silloin superlupauksena pidetty nuori Toni Kolehmainen. Koin hallissa monia iltapäiviä vietettäessäni ahaa-elämyksen, ja se ajatus nuoren pojan päässä oli mullistava: Täältä lumisen kaupungin betonialustalta on mahdollista päästä ulkomaille pelaamaan. Jopas jotakin.

Harjoittelin monta vuotta varmasti yhtä paljon, jos en enemmänkin, kuin Kolehmainen, Pohjola ja Pähtilä, mutta poikamaajoukkueleirejä pidemmälle rahkeeni eivät riittäneet.

Ajatus läheltä tulevien esikuvien voimasta jäi kuitenkin elämään. Nykyisin valmentajana en kerro pelaajille Alexander Ringin tai Teemu Pukin urapoluista, vaan kerron heille tarinoita heitä muutamaa vuotta vanhemmista junioripelaajista. Litmasen Ajax-muisteloita kertoessani pelaajat haukottelevat, mutta kertoessani tarinan pelaajasta, jonka he ovat eilen nähneet samalla kentällä, pelaajat kuuntelevat silmät kiiluen.

Tarkoitus on myös saada aikaan kiertokulku. Tarinoita kuuntelevista pelaajista syntyy uusia tarinoita. Ja niistä edelleen uusia. Näin on jo kerran käynyt, joskin tarina on vielä kesken.

***

Valmentamaani joukkueeseen siirtyi muutama vuosi takaperin pelaaja pienemmästä seurasta. Joukkueeni pelaajatilanne oli tuolloin heikohko, joten päätimme ottaa pojan joukkueeseen, vaikka pallokosketus ei ollut pehmein mahdollinen, eikä harjoitustekeminenkään aivan kaikkia kriteereitä täyttänyt. Muistaakseni päätöksen ratkaisi se, että pelaaja oli nopea. Mitään muita valintaa puoltavia syitä oli mahdoton keksiä.

Ensimmäinen kausi joukkueessa oli vaikea. Sen lisäksi, että pelaaja oli taidollisesti jäljessä muita, harjoittelua hankaloitti ongelmat jalan rasitusvamman kanssa. Poika niin sanotusti roikkui toiminnassa mukana, ja pelipaikkana oli usein laitapelaaja, jonne hieman kimpoilevan kosketuksen omaava pelaaja oli helpoin piilottaa.

Oli useita pelejä, jolloin poika ei pelannut minuuttiakaan. Ensimmäisen kauden elokuussa muistan saaneeni viestin pelaajalta, jossa tämä kertoi jättävänsä treenit väliin golfin pelaamisen takia. Tuon viestin jälkeen muistan miettineeni, jatkaakohan pelaaja kauden jälkeen ylipäänsä jalkapallon pelaamista.

Syksyn jälkeen alkoi tapahtumaketju, joka muutti käsitykseni pelaajan potentiaalista täysin.

Pelaaja otettiin mukaan Sami Hyypiä Akatemian henkisen valmennuksen pilottiin, joka oli juuri starttaamassa. Samoihin aikoihin, kollegani suosituksesta, pelaajan pelipaikka muutettiin laitapelaajasta toppariksi. Todella nopeasti pojan kiinnostus omaa kehittymistä kohtaan alkoi kasvaa yhä suuremmaksi.

Helmikuussa olimme aloittelemassa luentoa pelaajille, kun katsoimme kollegani kanssa ikkunasta, että joku harjoittelee ulkona yksikseen pallon kanssa. Kyseinen pallon kanssa harjoittelija oli tarinan pelaaja, joka oli kolannut itselleen 20m x 5m -kokoisen kaistaleen lumen peittämälle kentälle.

Kehitystä tuli nopeaan tahtiin, ja esimerkiksi taitokisojen ponnauttelutestin tulos parani kahdessa kuukaudessa maksimiajasta neljäkymmentä sekuntia kahdeksaantoista. Lisäksi pitkä syöttö ei aiemmin noussut juuri edes ilmaan, mutta pian se kantoi jo 40 metriä omatoimiharjoittelun määrä noustessa koko ajan isommaksi.

Vaikean ensimmäisen kauden aikana en saanut yhtä ainoatakaan viestiä tai kommenttia vähäisestä peliajasta vanhemmilta tai pelaajalta itseltään. Pelaajan oman suhtautumistavan muutos koko urheilua kohtaan ja perheen tuki tässä olivat tärkeimmät tekijät kehittymisessä ja vastuun kasvamisessa. Nyt pelaajalla ei ole vaikeuksia saada peliaikaa – ja hän pelaa vanhemman ikäluokan mukana SM-sarjaa.

IMG_2075

Kuva: Olen valmentanut monia eri joukkueita valmentajaurani aikana. Jokaisesta joukkueesta löytyy tarinoita, jotka ovat jääneet mieleen.

***

Kuten edellisessä tarinassakin, pelaajan oman suhtautumistavan lisäksi perheen merkitys urheilijaksi kasvamisessa on järisyttävän suuri.

Aloitin joitain vuosia sitten kasvattiseurani 11-vuotiaiden joukkueen valmentajana. Kyseinen joukkue ei ollut sillä hetkellä mikään kummoinen, pienessä kaupungissa taisi olla tuloksien perusteella kolme parempaa saman ikäluokan joukkuetta. Pelaajistakaan oikein kukaan ei pistänyt erityisesti silmään. Vuosien saatossa huomasin kuitenkin, että olin katsonut vääriä asioita.

Yhden pelaajista muistan hieman pienikokoisena, vahvana juoksukoneena, joka kyllä prässäsi hyökkääjän paikalta toppareita juoksuillaan, vaikkei olisi edes käsketty. Sen kyseinen pelaaja osasi. Muistan monta kertaa tuskailleeni pelaajan rehellisesti sanoen heikkojen pallokosketusten kanssa. Turhauduin lukemattomia kertoja, kun pallo kimposi pelaajan jalasta suoraan vastustajalle, tai välillä keskialueelta jopa sivurajan yli.

Yhtä asiaa en ollut osannut pelaajan kohdalla ottaa huomioon: perhetaustaa ja ympäristöä, jossa hän päivittäin toimii joukkuetreenien ulkopuolella. Kahden kauden jälkeen jäin joukkueen valmennuksesta pois ja muutin etelään. Tarinan pelaajan osalta alkoi tapahtua. Pallokosketus parani huimasti harjoittelemalla autotalliin tehdyllä pienellä jalkapallokentällä, jossa oli seinissä vanerit ensimmäisen kosketuksen treenaamiseen ja painava pressu potkutekniikkaa varten. Harjoittelu lähti aina pojan omasta halusta tehdä, vanhemmat olivat mukana ainoastaan pyydettäessä. Isä mahdollisti omatoimiharjoittelun rakentamalla autotallikentän, mutta pakottamista ei katsottu perheessä oikeaksi keinoksi toimia. Yleensä autotallitreenit tapahtuivatkin yhdessä pelikavereiden kanssa, ja futis otettiin tosissaan, mutta hauskaa sai olla.

Pallokosketus kehittyi huimasti, pelipaikka vaihtui keskikentäksi ja pelaaja alkoi saada ensimmäistä kertaa tunnustusta taitopelaajana. Urheilijaksi kasvamiseen ei riitä kuitenkaan pelkät pallokosketukset, vaan se vaatii myös sen, että elää kuin urheilija. Poika sai koko ajan tehdä omat valintansa, mutta valintojen seuraukset piti tietää ja vanhemmat selittivät niitä auki. Miksi on hyödyllistä juoda proteiinijuoma kovan treenin jälkeen? Miksi on tärkeää syödä pelipäivää ennen järkevästi? Äidin ammatti ravintovalmentajana saattoi auttaa toki asiaa, mutta perustekemisellä pääsee pitkälle. Pelaaja alkoi pikkuhiljaa tehdä ruokailuun ja lihashuoltoon liittyvät valinnat urheilun ehdoilla, lähes joka päivä.

Toinen asia, joka jäi mieleen, oli, että isä kuvasi jokaisen pelin minkä vain pystyi. Yleensä vanhemman pelien kuvaaminen on merkki yli-innokkuudesta, mutta perheessä oli periaatteena, että pelejä ei pelata kotona uudestaan vanhempien toimesta. Poika katsoi jokaikisen pelin – välillä onnistuneen pelin jälkeen vanhempien kanssa, välillä yksin huoneeseensa lukkiutuneena. Oman tekemisen katsominen videolta alkoi toimia valmentajana: mitä teen hyvin, mitä pitää kehittää, millainen pelaaja olen?

Oma raaka työnteko, sitä kautta saatu positiivinen palaute taitopelaajana ja perheen innokas, mutta kärsivällinen suhtautuminen tavoitteellisen futarin polkuun on saanut aikaan sen, että pelaaja on ottanut ikätovereitaan kiinni ja mennyt useammasta ohi. Tarina jatkuu tästä: viime viikolla pelaaja tervehti allekirjoittanutta poikamaajoukkueen voittoisan maaottelun jälkeen, kapteeninnauha kädessään.

***

Kuten edellinen tarina osoittaa, perheen merkitys voi olla valtava. Olen saanut valmentaa monia veljespareja valmentajaurani aikana. Isoin huomio valmentamistani veljeksistä on, että kotikasvatus näkyy yleensä heissä molemmissa –  joko hyvässä tai pahassa.

Seuraavilla tarinoilla on ajallisesti väliä noin kaksi viikkoa, ja kyseessä ovat siis veljekset. Ensimmäisessä olemme valmentajakollegoideni kanssa valmistelemassa aamuharjoituksia Käpylän hallissa. Tiedämme, että aamutreeneihin on tulossa kyseisenä päivänä jo seurasta eteenpäin siirtynyt pelaaja, joka haluaa pitää kuntoaan yllä seuraavan viikon maaotteluita varten.

Seuramme aamuharjoituksissa käy yläaste- ja lukioikäisiä pelaajia. Normaalisti, kun pelaajat tulevat hallille harjoituksia varten, he tulevat yleensä viime tipassa ja siirtyvät vähin äänin laittamaan treenivarusteita päälleen. Osa tervehtii, osa ei.

Vieraileva pelaaja toimi toisin. Vaikka kyseisellä vierailevalla tähdelläkään ei ikää vielä hirveästi ollut, hän tuli hyvissä ajoin paikalle, ei mennyt ensimmäisen vaihtamaan varusteitaan huppu päässä hallin nurkkaan, vaan sen sijaan tuli kättelemään kaikki valmentajat ja kyselemään kasvattiseuransa kuulumisia noin viiden minuutin ajaksi. Sen jälkeen varusteet päälle ja huikkaus seuran kolme vuotta nuoremmalle lupaukselle, että tulee syöttelemään lämmittelyksi ennen treenien alkua.

Tyylikkyyttä ei voi ostaa kaupasta, vaan se tulee kasvatuksen kautta. Voi olla, että tuosta harjoituksesta jäi nuoremmalle pelaajalle mieleen valmentajien vetämien harjoitteiden sijaan tuon vierailevan tähden kanssa treenaaminen.

Toisessa tarinassa pääosassa on edellisen veli. Olimme joukkueeni kanssa valmistautumassa kaksiosaiseen karsintapeliin noususta ylemmälle sarjatasolle. Olimme koko kauden ajan puhuneet pelaajillemme, että kollektiivi tulee aina ennen yksilöä jokaisessa tilanteessa, ja pelaajia oli pyritty kasvattamaan koko kauden ajan siihen, että he pystyvät tekemään sellaisia valintoja kentällä, jotka ovat pelin virran ja kollektiivin kannalta parhaita mahdollisia. Yhtenä isona ajatuksena pelaajille oli esitetty, että olette jalkapalloilijoina hyvällä tiellä, jos mietitte koko ajan kentällä, miten voitte auttaa kanssapelaajaa ja joukkuetta.

Osalle ajattelutapaa tarttui, osalle ei. Karsintapelit olisivat jo itsessään tarinan arvoisia. Ensimmäinen peli päättyi joukkueemme hienoisesta hallinnasta huolimatta maalittomaan tasapeliin. Toisessa pelissä tapahtui sitten ensimmäisenkin edestä. Tasoitimme pelin lukemiin 2-2 peliminuutilla 80+2 ja olimme kiinni nousussa vierasmaalisäännön perusteella. Heti seuraavasta aloituspotkusta vastustaja pelaa pitkän pallon maalille ja lukemat puskemalla lähietäisyydeltä 3-2. Peli päättyy käytännössä tuohon maaliin, enkä ole nähnyt koskaan yhtä pettyneitä pelaajia.

Muutama pelaaja ei pelannut ottelussa yhtäkään minuuttia. Siitä huolimatta yksi heistä oli koko pelin ajan elänyt tapahtumien mukana: rynnännyt kentän puolelle juhlimaan tasoitusmaalia ja itkenyt vastustajan viime hetkien johtomaalia. Pelin aikana en nähnyt tai kuullut yhtäkään omaa roolia protestoivaa elettä tai sanaa. Ottelun jälkeen, muiden potkiessa juomapulloja ja suunnatessa suorinta tietä pukukoppiin, kyseinen tarinan pelaaja kysyy valmennustiimin jäseneltä, että voiko hän auttaa kantamaan kamoja koppiin.

Kollektiivi menee aina yksilön edelle – jokaisessa tilanteessa. Myöhemmin nousimme ylempään sarjaan ja viikko sitten syyskierroksen ensimmäisessä pelissä pelaaja oli raivannut itselleen paikan avauksessa.

IMG_0255

Kuva: Yhden joukkueen ja pelaajan osalta kilpailullinen asenne näkyi erityisen hyvin ulkomaanturnauksissa. Kuva U12-turnauksesta Saksasta.

***

Omassa valmennustoiminnassani haluan kasvattaa kilpailullisia pelaajia, jotka pystyvät toimimaan epämukavuusalueella. Aloitin muutama vuosi sitten joukkueessa, jonka pelaajat olivat todella kilpailuhenkisiä jo valmiiksi. Vaikka harjoituksissa oli jatkuvasti konflikteja, kilpailu haluttiin pitää jokaisessa harjoitteessa läsnä. Ja tuloksilla oli todellakin pelaajille merkitystä.

Harjoitusten meininki seurasi myös ulkomaanturnauksiin, joissa pelasimme parin vuoden aikana Euroopan suurimpien seurojen akatemiajoukkueita vastaan – välillä voittaen, välillä häviten katkerasti. Monta pelaajaa voisi nostaa esimerkiksi, mutta yksi pelaaja on jäänyt erityisesti mieleen.

Kyseinen pelaaja näytti jo lentokentällä ulkomaanturnauksiin lähdettäessä siltä, että nyt olemme tosissaan, eikä turistimatkalla. Välillä ennen turnausta pelaajan kohdalla tuli joitakin häiriöitä: migreeni edeltävänä päivänä, ranteen hiusmurtuma, ja niin edelleen. Monta kertaa valmentajat miettivät, että pelaakohan pelaaja seuraavana päivänä. Poika oli kuitenkin joka kerta avauksessa turnauksen alkaessa.

Pelaajalla oli kyky viedä itsensä täysin äärirajoille fyysisesti ja henkisesti. Kyvyn harvinaisuudesta kertoo, että olen tavannut valmentajaurani aikana ainoastaan kaksi tällaista junioripelaajaa. Muistan, kun pelasimme joukkueeni kanssa Borussia Dortmundia vastaan Saksassa. Kyseessä oli lohkon viimeinen peli ja tarvitsimme tasapelin, jotta menisimme lohkoykkösinä jatkoon.

Teemme ottelun puolivälissä 1-0-johtomaalin ja vastustaja aloittaa kirin. Ottelu on niin vaativa henkisesti ja fyysisesti, että pari pelaajaamme itkee kentällä ja haluaisi tulla vaihtoon. Tällaisessa pelissä luulisi, että uutta vaihdetta ei enää pelin aikana löytyisi, mutta tarinan pelaaja ja muutama muu alkavat juoksemaan enemmän ja kovempaa sekä menemään lujempaa kaksikamppailuihin. Ottelu päättyy lopulta 1-1 ja jatkopaikka meille. Tappio ei ollut vaihtoehto ja sen takia mentiin aivan jaksamisen rajoilla. Pelin jälkeen tarinan pelaajalla ja muutamalla muulla on kyynärpäät ja polvet verillä, mutta valmistautuminen vähintään yhtä kovaan jatkopeliin alkaa pienen hengähdystauon jälkeen. Lapsella on kyky laittaa itsensä täysillä likoon, jos kyse on lapselle itselleen tärkeästä asiasta.

Epilogi

Kyseiset tarinat ovat tositarinoita aivan viime vuosilta. Pelaajat ovat tällä hetkellä yhtä lukuunottamatta 14-15-vuotiaita, ja se on myös syy, miksi kerron tarinat nimettöminä. Pelaajat ovat tehneet kovan työn, mutta nyt heillä on vasta mahdollisuus valita ammattilaisen polku tulevina vuosina. Ja kyseessä on siis vasta mahdollisuus, joka ei tarkoita vielä mitään konkreettista. 15-ikävuoden jälkeen pelaajien täytyy aika monena perjantai-iltana tehdä valintoja, lähteäkö harjoittelemaan vai kavereiden kanssa puistoon tekemään jotain muuta. Näissä valinnoissa mitataan se, kenestä tulee pelaaja ja kenestä ei.

Mistä ikinä haaveiletkin, usko unelmiisi ja ole valmis tekemään niiden eteen töitä.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Kategoriat:Valmennus

2 replies »

  1. Jeesustelu jatkuu. Olisi hienoa nähdä, että valmentajatkin sitoutuisivat jalkapalloon yhtä antaumuksella kuin pojat. Nykyään kentän reunalla näkee hapannaamaisia koutseja, joiden tunnetaso on pakkasella ja kehon elekieli ”hälläväliä”-tasolla. Koskee myös Käpylän valmentajia..

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s