Mielipide

Toiminta- ja keskustelukulttuurista – Ajatuksia U19 EM-kotikisoista

Jalkapallon alle 19-vuotiaiden EM-kisat ovat Suomen osalta päättyneet. Minihuuhkajien saldoksi jäi kolmesta ottelusta 0 pistettä, maalieron näyttäessä kahta tehtyä ja seitsemää päästettyä osumaa. Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa esiin ovat nousseet, jopa enemmän kuin varsinaiset peliesitykset, päävalmentaja Juha Malisen Twitter-käyttäytyminen ja valmentaja Jari Litmasen rooli.

Mitä näistä puheenaiheista sitten pitäisi ajatella? Tuskin kukaan tosissaan väittää, että ilman Malisen twiittailua Suomi olisi menestynyt kisoissa paremmin. Tai että Litmasen läsnäolo valmistavissa harjoituksissa ennen Italiaa vastaan käytyä avausottelua olisi kääntänyt tuon pelin Suomen voitoksi. Tuollaiset heitot päinvastoin todennäköisesti paljastaisivat lausujan ymmärtämättömyyden niistä seikoista, joista menestys rakentuu. Minihuuhkajien tulokset ovat tässä katsannossa oikeastaan sivuseikka. Molemmissa aiheissa on itse asiassa kyse paljon Juha Malista ja Jari Litmasta laajemmasta kokonaisuudesta: suomalaisen jalkapallon toimintakulttuurista ja arvoista.

Vuoden urheilutoimittajaksi keväällä valittu ELMO-lehden toimituspäällikkö Jari Kupila kirjoitti taannoin tärkeän kolumnin huippu-urheilun arvopohjasta. Tuo teksti on nyt U19-kisojen jälkimainingeissa ajankohtaisempi kuin koskaan. Kupilan tekstin yksi pääsanoma on, että kansainvälisen tason huippu-urheilussa (jota myös EM-kotikisat kiistatta edustavat) kaikella on merkitystä – myös sillä, miltä toiminta näyttää ulospäin. Kuten lajin kattojärjestö, Palloliitto, on omilla Internet-sivuillaan todennut, ”maajoukkueet ovat suomalaisen jalkapallon keulakuva maailmalla”. Maajoukkueet ovat keihäänkärki, Suomi-futiksen ehkä näkyvin osa. Siksi maajoukkueprosessista, yksittäisten toimijoiden ratkaisuista ja joukkueiden toimintatavoista on voitava käydä keskustelua.

Tampereen yliopiston sosiologian professori, vuosina 2009-2013 akatemiaprofessorina toiminut Pertti Alasuutari on määrittänyt toimintakulttuurin ”kollektiivisen ajattelun ja käytäntöjen kokonaisuudeksi, elämäntavaksi sekä maailman hahmottamisen tavaksi, joka on kullekin yhteisölle tiettynä ajankohtana ominainen”. Jo tämä määritelmä osoittaa, että toimintakulttuurin – arvoista puhumattakaan – määrittely on ryhmä-, ympäristö- ja aikasidonnaista. Päävalmentajan twiittailu kisojen aikana on jollekin tärkeää avoimuutta, toiselle ajan käyttämistä epäolennaiseen. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Se, miten toimijat perustelevat ratkaisujaan, näyttelee isoa roolia.

Palloliiton pelaajakehityspäällikkö Hannu Tihinen avasi Samuel Savolaisen haastattelussa Hämeen Sanomissa Jari Litmasen roolia U19-maajoukkueessa. Tihisen puheenvuoro oli tärkeä ja se avasi monia epäselviä asioita. Toisaalta on kysyttävä jatkokysymys: Miksi vasta nyt? Onhan Litmanen ollut liiton tehtävissä jo yli kolmen vuoden ajan. Mitä vastuullisemmista tehtävistä on kyse, sitä tärkeämpää on ennakollinen avoimuus. Se, että Litmanen oli MM-finaalikatsomossa avausottelun aattona, ei ole sinänsä oikein tai väärin. Kyse oli yksittäisen henkilön, liiton ja U19-maajoukkueen valmennustiimin valinnasta, josta on kuitenkin on voitava käydä julkista keskustelua – onhan kyse valmistautumisprosessista U19-maajoukkueen tärkeimpään tapahtumaan ja suomalaisen futisvuoden kohokohtaan.

Yksi suomalaisen jalkapallon vahvuuksista voisi olla futistoimijoiden jatkuva ja rehellinen vuorovaikutus. Rehellisyys on muotisana, jota varsinkin Palloliitto on paljon korostanut. Kaikki lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Jalkapallo on ehkä maailman kilpailluin laji: monella Euroopan maalla on Suomeen niin taloudellinen, kulttuurinen, tiedollinen kuin tahdollinenkin etumatka. Kriittinen ajattelutapa on välttämätöntä – siinä missä myös positiivisten esimerkkien nostaminen. Ymmärrämmekö esimerkiksi hienosti MM-kisoihin selviytyneen tyttöjen U17-maajoukkueen opetuksen? Valmennustiimissä ei ollut niin sanottuja suuria nimiä mittavalla pelaajakokemuksella, mutta valmennustiimin työnjako ja roolitus keräsi laajasti kehuja. Huippu-urheilussa menestys perustuu pitkällä aikavälillä aina loogisiin ratkaisuihin, joiden pohjana on punnittu prosessi menestyksen mahdollistavista tekijöistä. Eläköön Minihelmarit!

On kiistaton tosiasia, että Palloliiton piirissä on tapahtumassa hyviä asioita. Seurojen Palloliito -uudistusta on aiheellisesti pidetty suomalaisen jalkapallon ehkä tärkeimpänä hallinnollisen ja organisatorisena uudistuksena. Olen keskustellut henkilökohtaisesti muun muassa Tihisen ja liiton toisen varapuheenjohtajan Kaarlo Kankkusen kanssa. Tällaiseen avoimuuteen en välttämättä olisi uskonut vielä viisi vuotta sitten. Toisaalta samaan aikaan on muistettava, että organisaatiouudistuksen myötä olemme vasta siirtymässä niille areenoille, joilla kansainvälinen kilpailu tapahtuu. Tämä on ehkä kärjistys, mutta olemme siirtymässä allikosta ojaan. Resursseja siirtyy hallinnosta ruohonjuuritasolle. Ratkaiseva askel on kuitenkin vielä ottamatta: se, miten me juniorivalmentajat, liiton työntekijät, jalkapallopäättäjät, kouluttajat ja monet muut päivittäin nostamme toimintamme laatua.

Yksi pahimmista vaaroista, mitä näen suomalaisessa jalkapallossa, on jarruttaa epäkohtien esiin nostamista. Tässä yhteydessä on helppo siteerata Reima Launosen, Filosofian Akatemian hankejohtajan, ajatusta, jonka hän muotoili tekstissään Hyvä paha kritiikki:

”Kun tiedostamme ongelman, voimme yhdessä lähteä kehittämään siihen ratkaisuja. Haasteiden esiin nostaminen mahdollistaa kehityksen, minkä vuoksi tarvitsemme jo lähtökohtaisesti kriittisyyttä.”

Monella jalkapallotoimijalla on yhteinen päämäärä: se, että Suomi menestyisi jalkapallossa mahdollisimman hyvin. Tämä ei tietenkään poissulje sitä, etteikö jalkapalloilevien lasten liikkuminen olisi tärkeää – se on jopa tärkeämpää kuin sattuuko esimerkiksi Huuhkajat joskus pääsemään arvokisoihin. Tarvitsemme jalkapalloperheessä erilaisia näkemyksiä, sparraamista, ratkaisujen kyseenalaistamista ja tarvittaessa myös kriittistä lähestymistapaa. On teesejä ja antiteesejä – ja lopulta usein syntyy synteesi, ajatusten yhdistelmä. Pelkän yhden totuuden rummuttaminen harvoin johtaa kestävään lopputulokseen. Tämän voin helposti tunnustaa myös itse.

Minihuuhkajien EM-taival on ohi. Jos joukkue häviää kaikki pelinsä, on selvää, että myös kehityskohteita on olemassa ja ne on löydettävä. Toisaalta samaan hengenvetoon on todettava, että päävalmentaja Malinen toi joukkueeseen ryhtiliikkeen. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö turnauksen aikaisia valintoja voisi ja pitäisi kyseenalaistaa. Yhtä turnausta tärkeämpää on kuitenkin se, miten suomalainen jalkapallo jatkuu tästä eteenpäin. Toimintakulttuuri ja arvot sekä toimijoiden välinen vuorovaikutus ratkaisevat.

Muuttuuko mikään, jos ollaan vain hiljaa?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Mielipide

10 replies »

    • Yleisenä huomiona se, että keskustelu arvoista ja toimintatavoista on turhan usein liian pinnallista. Kyllä esimerkiksi Litmasen roolista ja Malisen some-käyttäytymisestä on voitava käydä kiihkotonta keskustelua ilman, että kritiikki leimataan ”naljailuksi”. Harvoinhan tällaisissa tilanteissa on joko-tai-vastauksia, jolloin juuri perustelut ja kiihkottomuus korostuvat. Näissä tapauksissa toiminta- ja keskustelukulttuuri vaikuttavat limittäin. Miten jalkapallovaikuttajat toimivat ja miten tuota toimintaa arvioidaan? Kuten tekstissä yritin avata, kyse on yksittäisiä henkilöitä laajemmista aiheista.

      Tykkää

  1. Aika monia asioita voisi tosiaan tehdä paremmin, jos U19 onnistumisen todennäiköisyyksiä tarkastellaan kriittisesti. Merkittäviin tehtäviin pitäisi osata ja uskaltaa valita parhaat mahdolliset, ajantasaiset ammattilaiset. Onnistuneen rekrytoinnin myötä tietysti jäisi paljon epäkohtia automaattisesti syrjään.

    Tykkää

  2. Voi kun tietäisin?
    Näin voi huudahtaa, meidän jalkapallon ahdingon syistä. Kotipaikkakunnallani Muuramessa on jalkapallo ykköslaji. Salibandy hyvänä kakkosena. Jälkimmäisessä paras joukkue jo juuri karsimassa C2 SM-sarjan paikasta.
    Koko seurassa on yksi (1) palkattu vastuuhenkilö, kaikki mu toiminta on talkootyötä pääasiassa vanhempien toimesta. Tehtävä on lähes toivoton. Kentä nhoidosta pyykinpesuun kaikki siltä väliltä.
    Kuulostaa kauniilta, mutta ei sitä oikeasti välttämättä ole. Haavoittuvuus on suuri kun valitaan edustusjoukkuetta omista ja muiden lapsista.
    Valitettavasti useimpien, lajakkaimpienkin, ura päättyy peruskoulun viimeisillä luokilla.
    Valmennuksen- ja joukkueen huollon resurssit samaan aikaan.
    Tässä vaiheessa mielestäni on yksi syy minne meiltä häviää määrä ja laatu jalkapallon aktiiveilta. Niin vetäjiltä kuin tärkeimmiltä eli pelaajlta.
    SM- ja liigatasosta en osaa sanoa mitään muuta kuin, että tuloksiin ei ainakaan Palloliiton johto voi olla tyytyväinen. Niin kauan kun HJK voitta ylivoimaisesti SM-sarjan ulkomaisilla pelaajilla ja tipahtaa kuten tänäkin vuonna jo toisella kierroksella Mestarien liigasta, ei ole toivoakaan kansainvälisen tason noususta meidän jalkapallossa. Muista seuroista puhumattakaan.
    Pienten valtioiden menestyksen takana on jotain, jota meillä ei joko osata tai tunnusteta. Vain Euroopan sarjoihin pelaamaan päässeiden avulla tasoamme voi nostaa.
    Mutasarjoissakin seura katselee mieluummin ulkomaalaisten pelaajien suuntaan ennen kuin tukee oman seuransa kasvattia.

    Tykkää

  3. ”Monella jalkapallotoimijalla on yhteinen päämäärä: se, että Suomi menestyisi jalkapallossa mahdollisimman hyvin. Tämä ei tietenkään poissulje sitä, etteikö jalkapalloilevien lasten liikkuminen olisi tärkeää – se on jopa tärkeämpää kuin sattuuko esimerkiksi Huuhkajat joskus pääsemään arvokisoihin”.

    Tieteellinen tutkimus osoittaa hämmästyttävän yksimielisesti, että lapsista — myöhaisteini-ikäiset mukaan lukien — on inhimillisesti mahdotonta tunnistaa tulevia ammattilaistason pelaajia. KäPan kaltaisessa jalkapallon nimellisesti vakavasti ottavassa seurassa kannattaisi tieteellinen tutkimuskin ottaa vakavasti. Voi olla brändinrakennuksellisesti nokkelaa puhua ”talenttiyksilövalmennuksesta” jopa niinkin nuorten kuin 8-vuotiaiden lasten kohdalla, mutta tutkimustiedon valossa se on yhtä ohutta höttöä kuin reikihoidot ja enkeliterapia.

    Tämä on haitallista siksi, että lasten jakaminen tasoryhmiin ja valmennuksellisen panostuksen kohdistaminen hyvin varhaisessa vaiheessa vain pieneen joukkoon tekee karhunpalveluksen niin jalkapallolle kilpa-urheiluna kuin lasten liikkumiselle ylipäätään.

    Tykkää

    • Kiitos kommentista, JM!

      Jos löytyy linkkiä ko. tutkimukseen, niin laita ihmeessä tulemaan. Täytyy ehdottomasti tutustua!

      KäPa -vertausta en aivan ymmärrä. Tasoryhmäajattelu on varsin laajalti vallalla niin suomalaisessa kuin eurooppalaisessa juniorijalkapallossa, enkä pidä sitä sellaisenaan pahana – päinvastoin! On tärkeää, että lapsi saa onnistumisia sopivassa ympäristössä. Olen nähnyt usein, kuinka lapsi turhautuu, kun joutuu vasta-aloittaneena mukaan sellaiseen ryhmään, jossa osa on pelannut useita vuosia. Tällainen ei palvele lasta kehittymisessä. Olennaista on oikea ympäristö, mahdollisuus kehittyä sekä ammattitaitoinen valmennus. Tasoryhmätoiminnassa on selkeitä etuja, mutta luonnollisesti myös kriittisiä seikkoja, jotka täytyy ottaa huomioon ja tunnistaa. Aivan, kuten nostit aiheellisesti esille.

      Erkko

      P.S. Viittaatko ”talenttiyksilövalmennus” -käsitteellä Palloliiton talenttivalmennusjärjestelmään, vai? Itse en ole ko. käsitettä käyttänyt, enkä tuollaista diskurssia kannatakaan. Yksilönkin valmentaminen tapahtuu aina joukkueen kontekstissa – suhteessa muihin pelaajiin ja yhdessä muiden pelaajien kanssa.

      Tykkää

  4. Voin kaivella lähteistöä tuonnempana. Kuvittelin, että tuo olisi voinut olla teille täällä blogissa jo tuttu myytti.

    Mitä ”talenttiyksilövalmennuksen” käsitteeseen tulee, se näyttäisi olevan ainakin KäPan United-toiminnan ytimessä: https://kapylanpallo.fi/united-joukkueet

    Kun tähän lapsitalentti-uskomukseen yhdistetään tasoryhmätoiminta, saadaan potentiaalisesti myrkyllinen keitos, jossa tullaan luoneeksi pienten lasten varsin sattumanvaraisesti rajattu ryhmä, johon panostus kohdistuu: paras lajivalmennus, parhaat kenttävuorot, eniten pelejä ja kisamatkoja ja, ehkä kaikkein tärkeimpänä, eniten sanatonta aikuisten tukea ja hyväksyntää.

    On yksi asia, että muodostetaan tasoryhmiä ja kohdistetaan silti kaikkiin tai ainakin useampaan kuin yhteen pedagogisesti ja lajivalmennuksellisesti yhtä laadukasta huomiota. On kokonaan toinen asia muodostaa tasoryhmiä sen uskomuksen nojalla, että on tunnistettu lahjakkuuksia joihin on erityinen syy panostaa.

    Vain ensimmäinen tapa heijastaa aitoa sitoumusta siihen, että ns. haastajaryhmiin kannattaa (myös kilpaurheilullisesta näkökulmasta) panostaa. Haastajaryhmistä toki jälkimmäisessäkin skenaariossa noustaan, mutta se tapahtuu pikemmin saadusta valmennuksesta huolimatta–mikä sekin osaltaan kertoo lahjakkuuspoiminnan mahdottomuudesta.

    Kun sanoin, että talentti-puhe saattaa olla brändin rakentamisen kannalta nokkelaa tarkoitin, että sillä tavalla varmasti saadaan houkuteltua taitavia pelaajia muista seuroista. Näin tietysti muodostuu verrattain hyvä joukkue, joka voittaa otteluita, ja jossa myös suhteellinen todennäköisyys sille, että jostakusta tulee kuin tuleekin ammattilaspelaaja, kasvaa. Tämäkin on omalla tavallaan huono asia, koska se on omiaan luomaan harhaa, että tehdään niitä kuuluisia ”oikeita asioita”. Todellinen mittari olisi tarkastella kuinka monta ”haastajaa” myöhemmin nousee ”talenteista” ohi ja kuinka hyvin saadaan innostettua lapsia pysymään lajin parissa aina teini-iän loppupuolelle saakka. Siinä vaiheessa ne talentitkin vasta alkavat erottua.

    Tykkää

    • Odottelen tuota tutkimusta. Laita, kun ehdit/löytyy. Olen aiheen tiimoilta törmännyt eritasoisiin lähteisiin ja kirjoituksiin, enkä ainakaan toistaiseksi ole löytänyt vedenpitävää aineistoa, suuntaan taikka toiseen. Laadukkaita ja vähemmän laadukkaita tekstejä kylläkin. Jotta pääsisimme esim. tässä keskustelussa mutusta faktaan, tuo viittaamasi tutkimusaineisto olisi hyvä saada mukaan.

      Karsastan vahvasti erilaisia ”talentti”-, ”yksilövalmennus”-, tms. käsitteitä. Tämän teeman olemme itseasiassa nostaneet esim. tässä blogissa esiin muutaman kerran. Tässä viitekehyksessä siis (blogin tekstit ja kirjoittajien näkemykset kirjoituksissa) en tunnista tuollaista ajattelua. KäPan nettisivujen tekstien osalta asiaan osannee parhaiten vastata seuran urheilutoimenjohtaja. Omassa joukkueympäristössämme lähestymme peliä kollektiivin kautta. 

      Itseni on vaikea tunnistaa seuran toiminnassa mitään lapsitalentti -ajattelua, vaikka tasoryhmiä käytämmekin (nämähän ovat kaksi eri asiaa, eikö?). Enkä nyt sano, että KäPan, HJK, Midtjyllandin tai Vitessen tapa toimia on oikea tai väärä. Nämä seurat ovat valinneet tietyn toimintamallin, jota noudattavat systemaattisesti. Tiedän useita pelaajia, jotka ovat nousseet haastajajoukkueesta kilparyhmään. Olet lämpimästi tervetullut seuraamaan toimintaamme ja tekemään arvion itse. Ainakin itse kannatan avoimuutta. Mitä tulee pelaajien vaihtuvuuteen, esimerkiksi omaan joukkueeseeni on tullut viimeisen kolmen vuoden aikana yksi uusi pelaaja. Toki seurojen ja ikäluokkien välillä on eroja. Mutta tämä esimerkkinä.

      Valmennuksen kokonaisvaltaisen laadun nostaminen on tärkeää. Seuraan mielenkiinnolla, miten esim. Palloliiton valmennuskoulutusuudistus vaikuttaa asiaan. On selvää, että tarvitsemme lisää ammattitaitoisia lasten ja nuorten valmentajia. En usko tässä asiassa kilparyhmien/-seurojen syyllistämiseen.

      Kirjoitat hyvin ja perustelet omat näkemyksesi hyvin. Kiitos siitä.

      Erkko

      Tykkää

      • Tutkimuskirjallisuudessa usein, mutta ei yksinomaan, käytetään ilmaisua ”talent identification” ja/tai sen lyhennettä TID.

        Tässä esimerkkinä yksi lukemisen arvoinen paperi: Vayens et al., ”Talent Identification and Development Programmes in Sport: Current Models and Future Directions” (Sports Med 2008; 38 (9): 703-714). Sen lähdeluettelon kautta pääsee käsiksi isohkoon määrään muita asiaa käsitteleviä tutkimuksia.

        Myös tekemällä vaikka google scholar -haun, esim. ”soccer talent identification”, tieteellistä tutkimusta löytyy pilvin pimein. Sen suhteen on kuitenkin tärkeää huomata, että hyvin moni tutkimus keskittyy erittäin pieniin, ulottumattomissamme oleviin, seikkoihin—ulottumattomissamme siis suhteessa siihen käytännölliseen päämäärään, että lasten jalkapalloharrastus pitäisi tässä ja nyt ihan konkreettisesti järjestää mielekkäällä tavalla.

        Tällaisia pieniä seikkoja, tavallaan lahjakkuuden (ja siten sen tunnistamisen) osatekijöitä, jotka kirjallisuudesta nousevat esille ovat muun muassa fyysiset, fysiologiset, anatomiset, yleiset psykologiset, erityiset kognitiiviset, sosiaaliset, kulttuuriset, emotionaaliset ja geneettiset seikat. Näiden vaikutus yksilön menestykseen jalkapalloilijana on yhtäältä varsin kiistaton, mutta toisaalta tiedämme melko vähän niistä mekanismeista, joilla ne vaikuttavat. Lasten kohdalla pitäisi vieläpä tietää, millä tavalla tällaisten seikkojen pitäisi nuorena ilmentyä, jotta ne olisivat merkkejä lahjakkuudesta eli _ennustaisivat_ tulevaisuutta. Emme ole tieteellisesti lähelläkään.

        Jos asiaan haluaa perehtyä, kannattaa lukea lähinnä review-tutkimuksia eli tutkimuksia, jotka kohdistuvat suureen joukkoon tällaisia spesifimpiä tutkimuksia. Näistä oppii varsin pian, että ”TID models are associated with low predictive value” (emt. s. 704). Toisin sanoen, eri mallit yksinäänkään (esim. jokin tietty fysiologinen tai kognitiivinen ominaisuus) eivät onnistu ennustamaan myöhempää menestystä, eikä meillä ole keinoa tarkkailla useita relevantteja tekijöitä yhdessä, ja siksi meillä ei varsinkaan ole keinoa muodostaa arvausta parempaa ennustetta myöhemmästä menestyksestä. Ja tämä koskee nyt sellaisia olosuhteita, joissa havainnot voidaan tehdä sellaisella systematiikalla, että niiden perusteella voidaan tehdä jotain tieteeksi kelpaavaa.

        Johtopäätös:
        Mitä ikinä tiede joskus tuokaan tullessaan, aivan kristallinkirkasta pitäisi olla, että yksittäisen junioriseuran tasolla on silkkaa valmentajien omaa fantasiaa, toiveajattelua ja projisointia, että he voisivat muodostaa tasoryhmät lapsille tehdyn lahjakkuuden tunnistuksen perusteella ja sillä edelleen perustella panostamisen juuri heihin.

        Sen sijaan on perusteltua sanoa, että on suorastaan epärehellistä ja jalkapalloilevia lapsia kohtaan vastuutonta mainostaa tarjoavansa ”talenttiyksilövalmennusta”. Tasoryhmiä ei pidä muodostaa talentti-uskomusten varassa ja kaikkiin tasoryhmiin tulee panostaa yhtä laadukkaasti. Mikä hienointa, näin toimimalla edistää samanaikaisesti sekä lasten liikunnallisuuden että jalkapallon kilpaurheilullisen menestyksen asiaa!

        Tykkää

  5. Kiitos linkistä tutkimukseen, menee ehdottomasti lukulistalle!

    Mielestäni tämä kommenttisi ”kaikkiin tasoryhmiin tulee panostaa yhtä laadukkaasti” on aivan olennainen. Siinä on mielestäni tiivistetty hyvin se ajattelutapa, jota itsekin pidän erittäin tärkeänä. Kannatan itsekin laadukkaan valmennuksen tarjoamista mahdollisimman monelle. Ideaali- ja reaalimaailma eivät kuitenkaan vielä, valitettavasti, kohtaa. Valmentajien kouluttaminen ei ole pysynyt harrastajamäärien kasvun perässä. Olen joskus puhunut tässä yhteydessä ’jalkapallon kantokyvystä’. Liian usein olen havainnut kenttien laidoilla ollessani, että harjoitteluryhmät ovat niin isoja, että laadukkaan valmennuksen tarjoaminen on käytännössä mahdotonta: pelaaja per valmentaja -suhde voi pahimmillaan olla 20:1.

    Tunnistan kyllä sen ongelman, että vähemmän jalkapalloa pelanneille lapsille on usein hankalampi löytää valmentajia. Vaikea tästä tosin on ketään syyttää. Tiedän, että useat seurat ovat panostaneet seuran sisäiseen valmennuskoulutukseen juuri tästä syystä. Valmennuksen laadun nostaminen on myös Palloliiton uudistustyön painopiste ja seuraan mielenkiinnolla asian edistymistä.

    Tuo yllämainittu syy on nähdäkseni keskeisin syy sille, miksi tasoryhmäajattelu herättää niin paljon keskustelua. Toiminnan laatu vaihtelee liikaa ryhmästä riippuen. Ongelmia ei ole, mikäli valmennuksen laatu olisi kautaaltaan korkeatasoista.

    KäPan toimintaa arvioidessa ei kannata perustaa päätelmiä liiaksi tuohon yksittäiseen, nettisivuilla olevaan, ”talenttiyksilövalmennus” -käsitteeseen. En pidä siitä itsekään, ja olen väitellyt asiasta usein eri toimijoiden kanssa. Olen huono vastaamaan siihen, miksi ko. käsite on nettisivuilla. Jos asia olisi itsestäni kiinni, haluaisin, että juniorijalkapallosta puhuttaessa ”talentti” -käsitettä (samoin kuin esimerkiksi sanaa ”akatemia”) käytettäisiin huomattavasti harvemmin kuin mikä nykyisin on asianlaita.

    Olennaisinta on kuitenkin se, mitä yksittäisten joukkueiden arjessa tapahtuu. Siellä toimintaa ohjaa kollektiivinen lähestymistapa. Eikä tämä koske vain yhtä tai kahta ikäluokkaa, vaan useampia kilpa- ja haasteryhmiä. Lisäksi kentän ulkopuolella yhteinen toimintakulttuuri on ainakin itselleni tärkeää.

    Tervetuloa tutustumaan KäPan toimintaan!

    -E-

    P.S. Jos olet kiinnostunut kirjoittamaan Vieraskynä -tekstin aiheesta, voit laittaa minulle sähköpostia (erkkomeri@gmail.com).

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s