Haastattelu

Pelin palvelija – Gert Remmelin tarina

Gert Remmel on monelle suomalaiselle jalkapallon seuraajalle tuttu nimi. Tiedämme hänen tekstinsä – ensin Urheilulehdessä ja myöhemmin ELMO:ssa. Joillekin Remmelin nimestä tulee mieleen sanat ’diagonaali’ ja ’transitio’. Hän on saanut sekä suitsutusta että pilkkaa. Hän on opiskellut jalkapalloa Lissabonissa ja valmentanut muun muassa FC Hongan Veikkausliiga-joukkueessa. Monet merkittävät suomalaiset jalkapallovalmentajat Mika Lehkosuosta Vesa Vasaraan ovat työskennelleet Remmelin kanssa. Lehkosuo on jopa nostanut Remmelin niiden kolmen valmentajan joukkoon, jotka ovat vaikuttaneet hänen valmennusajatteluunsa kaikkein eniten. Gert Remmel on ollut suomalaisen jalkapallon keskipisteessä, mutta kuitenkin samaan aikaan ulkopuolinen.

Kuka on valmentaja Gert Remmel? Skype-ruudun toisella puolella on hahmo, joka on monelle tuntematon – siitä huolimatta, että hän on vaikuttanut suomalaisessa jalkapallossa yli vuosikymmenen. Miten nuori virolaisvalmentaja päätyi aikanaan Suomeen haastamaan ajatteluamme lajista nimeltä jalkapallo? Miten tie vei TaNoKen ja HIFK:n kautta Honkaan ja sieltä Lissaboniin? Miten Suomen, Italian ja Portugalin jalkapallokulttuurit eroavat toisistaan?

Tässä haastattelussa Gert Remmel kertoo tarinansa.

 

Mistä kaikki lähti?

Gert Remmel aloitti valmentamisen 21-vuotiaana. Kun kysyn Remmeliltä, miksi hän päätyi juuri jalkapallovalmentajaksi, vastaus on lopulta sangen yksinkertainen: Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ympäristö teki hänestä valmentajan.

”Isäni oli entinen ammattilaislentopalloilija ja isoisäni oli jalkapalloilijana Neuvosto-Viron paras maalintekijä muutamana vuonna. Toinen isoisäni oli puolestaan käynnistämässä Keski-Viron eräässä kaupungissa jalkapallotoimintaa, joka hengittää vielä tähänkin päivään saakka suhteellisen voimakkaasti. Kasvoin perheeni kautta palloilukulttuuriin ja pukukoppielämä oli jo nuoresta iästä lähtien merkittävä osa identiteettiäni”, Remmel muistelee lapsuus- ja nuoruusvuosiaan.

Remmelin lapsuudessa jalkapallo ei ollut kuitenkaan ainoa laji; myös koripallo ja lentopallo olivat mukana nuoren tallinnalaisen elämässä, kesäisin lajivalikoimaan kuului myös tennis. Shakistakin tuli joitakin mitaleita.

”Pelasin kaikkia kolmea lajia tosissani. Aloitin jalkapallon pelaamisen liian myöhään ja se näkyi. En ollut riittävän hyvä. Sain kuitenkin valmentajana mahdollisuuden jo parikymppisenä. Olin hetken aikaa pelaajavalmentaja pohjadivarissa, mutta se asetelma ei toiminut. Sen jälkeen jatkoin juniorivalmentajana.”

Kilpailu ja sen merkitys toistuvat Remmelin puheissa. ”Tykkäsin kilpailusta ja kaikesta siihen liittyvästä. Muistan jo nuorena sanoneeni, että jalkapallosta tulee ammattini”, Remmel kertoo.

 

Suomeen ja vuodet TaNoKessa

Miten nuori Remmel sitten päätyi Suomeen? Eräs arki-ilta muutti kaiken.

”Meillä näkyi kotona suomalaiset kanavat ja seurasin Yle TV2:lta tullutta Sportmagasinetia täysin vahingossa yhtenä iltana. Joku ’hassu äijä’ höpötti todella sekavia, mutta mielenkiintoisia asioita. Kyse oli Pertti Kemppisestä. Lähetin hänelle viestin ja kysyin, voinko tulla tutustumaan Kemppisen TaNoKe-toimintaan.”

Seuraava koulutus oli jo samalla viikolla.

”Lähdin Suomeen, mutta en saanut koulutuksesta paljoakaan irti, koska en oikein ymmärtänyt, mistä puhuttiin. Mutta se teki asiasta vieläkin mielenkiintoisemman. Jäin kuitenkin keskustelemaan Kemppisen kanssa ja hän kysyi, voinko jäädä Suomeen kolmeksi kuukaudeksi auttamaan häntä ennen kaikkea metodin kehittämisessä ja sen ohella myös valmennuksessa. Muutama kuukausi vierähti sujuvasti useammaksi vuodeksi.”

TaNoKen merkitys Remmelin valmentajauran kannalta muodostui hyvin merkittäväksi. Keskeistä oli samalla tavalla ajattelevat ja hullusti peliin suhtautuvat valmentajat, kuten muun muassa Abdi Mohamed, Jarkko Tuomisto, Max Balaev, Teemu Tavikainen, Roberto Nuccio ja Mikko Lignell sekä tietysti TaNoKe-järjestelmän perustaja Kemppinen.

”TaNoKe-aika oli kaikessa kaaottisuudessaan huikeaa aikaa. Nyt jälkikäteen olen sitä mieltä, että jokaisen tavoitteellisen nuoren valmentajan pitäisi elää tuollaista arkea, ainakin jonkin ajanjakson. Hektiset päivät ja nopeat muutokset tekivät TaNoKesta kovan koulun. Valmensin satoja eritasoisia lapsia, nykyisistä nuorten maajoukkuepelaajista motorisesti kömpelöihin lapsiin. Elämäni oli käytännössä sitä, että ajoin ympäri pääkaupunkiseutua treenistä toiseen ja loppuajan väittelin muiden TaNoKe-valmentajien kanssa pelin pienistä yksityiskohdista Vantaan toimistolla. Tai sahasimme Kemppisen kanssa ympäri Suomea kouluttamassa valmentajia, eikä ainoastaan futisvalmentajia. Oli pitkä ajanjakso, jolloin TaNoKe-toimiston epämukava nahkasohva tuli tutummaksi kuin oma sänkyni kotona.”

Remmel oli TaNoKen toiminnassa mukana useamman vuoden. Valmennusfilosofian ytimessä oli ratkaisujen löytäminen ja loputon tiedonjano. Kemppinen kokosi yhteen valmentajat, joilla oli intohimoinen suhtautuminen peliin.

”Jos joku pelaaja ei osannut sisäsyrjäsyöttöä tietyllä tavalla, aloitimme vastausten etsimisen neurologian tutkimisesta. Mietimme kolme päivää ja yötä asiaa etsien ratkaisuja. Väittelimme, suorastaan jopa tappelimme. Pienistä asioista syntyi isoja riitoja ja saatoimme mököttää toisillemme monta päivää. Samalla syntyi kuitenkin työnteon kulttuuria. Halusimme etsiä ja löytää vastauksia”, Remmel valottaa 2000-luvun alun arkeaan.

”Kemppisen vaikutus minuun valmentajana oli korvaamaton. Ilman Perttiä en olisi se valmentaja, joka nyt olen. Kemppinen sai meidät hullut yhteen, mikä sinänsä ei ollut loppujen lopuksi edes kovin vaativa tehtävä. TaNoKen toimintaan tulivat mukaan vain sellaiset henkilöt, joilta puuttui vastenmielinen opportunistinen taka-ajatus. Sanoisin, että olimme sisältöautisteja.”

 

Urbaania arroganssia HIFK:ssa

TaNoKen jälkeen Remmelin tie vei eri vaiheiden jälkeen HIFK:hon. Ennen tähtirintoja hän oli kuitenkin hetken aikaa mukana myös helsinkiläisen PPJ:n toiminnassa. Tärkeässä roolissa oli  PPJ:n silloinen juniorivalmentaja Eero Laurila, joka myöhemmin toimi HIFK:n valmennuspäällikkönä sekä Urheilusanomien (nyk. Urheilulehti) Englannin kirjeenvaihtajana. PPJ:n kautta Remmel päätyi HIFK:hon.

”Kävin TaNoKe-vuosina vetämässä harjoituksia PPJ:lle. Tutustuin valmentajiin, jotka olivat TaNoKe-henkisiä. Suoritin Eerikkilässä UEFA B-kurssia ja samalla kurssilla mukana ollut Laurila pyysi minut ja Jarkon (Tuomisto) mukaan PPJ:n toimintaan. Tarkoituksenani oli vain auttaa seuran 92-syntyneiden ikäluokkaa, mutta lopulta huomasin olevani mukana kaikissa treeneissä alusta loppuun. Kyseisen joukkueen tunnetuin pelaaja on IFK Mariehamnin riveissä Suomen mestaruuden voittanut ja nykyään Tanskassa ammattilaisena pelaava Walter Viitala.”

PPJ:ssä Remmel törmäsi ensimmäistä, mutta ei suinkaan viimeistä, kertaa suomalaisen juniorijalkapallon tyypilliseen ongelmaan. Tavoitteelliset juniorivalmentajat ja seuran operatiivinen johto halusivat eri asioita. Syntyi konflikti, jossa Remmelin mukaan ei sinänsä ollut oikeita tai vääriä mielipiteitä. Eri tavalla ajattelevat ihmiset vain suhtautuivat jalkapalloon omista näkökulmistaan.

”Suurin osa 92-ikäluokan pelaajista siirtyi sitten valmentajien mukana HIFK:hon. Olin yhden kauden mukana HIFK:n B-junnuissa. HIFK:n miesten edustusjoukkue oli tuohon aikaan (toim. huom. vuonna 2008) hieman sekavassa tilassa ja seuran hallitus tiedusteli kiinnostustani valmentaa Kakkosessa pelannutta joukkuetta. Mietin tarjousta pitkään. Halusin ehdottomasti saada tiimiini Jarkko Tuomiston, joka oli minulle enemmän kuin maalivahtivalmentaja. Lopulta päätin suostua haasteeseen”, Remmel avaa rekrytointiprosessia.

Vuosi 2009 muodostui HIFK:ssa kuitenkin haasteelliseksi. Varsinkin kauden alku Kakkosessa oli vaikea. Remmelin tavoitteet ja ympäristön realiteetit eivät kohdanneet. Valmentajana hän ei sopeutunut riittävän hyvin amatöörijalkapallon arkeen, ja pesti oli haasteita täynnä alusta loppuun. Tärkeää oppia tarttui mukaan sitäkin enemmän.

Kuva 2

Vuonna 2009 Remmel valmensi Kakkosessa pelannutta HIFK:n joukkuetta. Kuva: HIFK:n arkisto.

”HIFK:ssa minun olisi pitänyt olla jotain, mitä en todellisuudessa ollut. Tein oikeastaan kaikki mahdolliset virheet. Pidimme kauden aikana puhdistavan palaverin, jossa pelaajat saivat tuoda omat näkemyksenä esiin. Emme lopulta muuttaneet mitään, mutta tulokset paranivat. Urakkani miesten edustusjoukkueessa jäi lopulta yhden kauden pituiseksi. Jani Honkavaara aloitti valmentajana minun jälkeeni. Sellaisessa Suomen aladivarien spesifisessä pelaajien ’ymmärtämisessä’ hän on yksi Suomen parhaimpia ja saavuttikin HIFK:ssa hyviä tuloksia.”

Pelillisistä haasteista huolimatta Remmel muistelee aikaansa punapaidoissa kuitenkin positiivisesti. Erityisesti Stadin Kingit ja seuran kannattajakulttuuri jättivät valmentajaan lähtetämättömän jäljen. ”Samastuin HIFK:n urbaaniin arroganssiin. Opin ymmärtämään pääkaupunkia ja sen merkitystä. Stadin Kingit opettivat minulle, mistä stadilaisuudessa on kyse.”

 

Valmentaja

Suomalaisen ja virolaisen valmentajakulttuurin välillä Remmel näkee selvän eron. ”Teknisessä mielessä jalkapallovalmentaminen on Suomessa Viroa edellä. Toisaalta neuvostoliittolainen valmennuskulttuuri on jättänyt jäljen nykyisiin virolaisvalmentajiin. Yliopistokoulutuksen merkitys valmentamisessa oli Neuvostoliitossa olennainen. Viron vapautuminen johti kuitenkin siihen, että moni jätti valmennustyön ja kiinnostui muista asioista, kuten liike-elämästä. Suhtautumisessa valmentamiseen on kuitenkin suuri ero: Virossa tosissaan tekemisen kulttuuri on vahvempaa”, Remmel vertaa.

Muistellessaan valmentajavuosiaan Suomessa Remmel on kriittinen itseään kohtaan. ”Koko sen ajan, jonka olin Suomessa, minun oli vaikea sopeutua suomalaiseen valmentajakulttuuriin. En koskaan sopeutunut – mikä on jälkikäteen ajatellen ollut toisaalta erittäin hyvä asia.”

Kun tiedustelen Gert Remmelin tavoitteita valmentajana, vastaus tulee suoraan. Se on viiltävä ja rehellinen. ”Nuorempana tavoitteeni oli suurin piirtein olla 32-vuotiaana Napolin päävalmentaja. Nykyään ajattelen kuitenkin sopimus ja vuosi kerrallaan. Jokaisen sopimuksen päättymisen jälkeen arvioin äärikriittisesti omaa energia- ja motivaatiotasoani. Jos ne riittävät, niin jatkan. Jos eivät, niin lopetan. Tässä suhteessa olen löytänyt sovun itseni kanssa. Olen etuoikeutettu, että saan valmentaa ammatikseni tavoitteellisia ihmisiä tavoitteellisessa ympäristössä, merkittävässä jalkapallomaassa”, Remmel kertoo.

Sitten Remmel jysäyttää painavan kommentin: ”Minulla on kaksi pelkotilaa. Ensimmäinen on se, että minusta tulee passiivisaggressiivinen ja väsynyt, omaa asemaa turvaava ’valmentajaurpo’. Toinen pelko on, että alan jarruttamaan nuoren valmentajasukupolven energistä ja innovatiivista ajattelu- ja toimintatapaa. Jos tunnistan jommankumman näistä tilanteista omassa toiminnassani, lopetan valmentamisen heti. Siis samantien. Minulle ei ole ongelma lopettaa valmentamista. Voisin hyvin työskennellä esimerkiksi postinjakajana Sisiliassa, opettajana Kreikassa tai freelancer-kirjoittajana oikeastaan missä vain.”

 

Suuri muutos FC Hongassa

Olennainen osa Gert Remmelin uraa on aika FC Hongassa. Hongassa Remmel toimi vuosina 2009-2011 Veikkausliigassa pelanneen edustusjoukkueen kakkosvalmentajana ja reservijoukkue Pallohongan kakkosvalmentajana. Lisäksi Remmel oli yhdessä Mika Lehkosuon, Vesa Vasaran, Hans Lahden, Mikko Lignellin, Teemu Tavikaisen, Luciano Posillipon ja muutaman muun kanssa kehittämässä Hongan akatemiatoimintaa.

Mika Lehkosuo oli tärkein yksittäinen henkilö, joka vaikutti siihen, että Remmel siirtyi vuonna 2009 HIFK:sta espoolaisseuraan. Ensikohtaaminen Lehkosuon kanssa tapahtui kuitenkin jo aikaisemmin, vuonna 2007.

”Kävin TaNoKe-tiimin kanssa vetämässä Hongan valmentajille koulutuksen, jota myös Lehkosuo oli seuraamassa. Myöhemmin järjestimme HIFK:n kanssa valmennusseminaarin, jossa kerroimme tarkemmin seuran valmennusmetodista. Seminaarin osallistui valmentajia ympäri Suomea ja Viroa, mutta paikalla oli vain yksi valmentaja Veikkausliigasta: Lehkosuo. Tämä kertoo paljon ’Banasta’ valmentajana. Hänellä on maaninen tarve etsiä tietoa.”

Alun perin Remmelin oli tarkoitus siirtyä Honkaan seuran akatemian valmennuspäälliköksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

”Honka rekrytoi akatemiaan johtajaa, kävin haastattelussa ja sain tarjouksen. Ymmärsin kuitenkin nopeasti, että kyseinen tehtävä ei ollut minua varten. Asiat muuttuivat nopeasti, ja kun Hongan kakkosvalmentaja Kari Martonen siirtyi Jyväskylään JJK:n valmentajaksi, Lehkosuo pyysi minua assistentikseen”.

Hongassa Remmel työskenteli yhteensä kahden kauden ajan. Honka-vuosiaan hän muistelee edelleen lämmöllä. Erityisesti Lehkosuo ja reservijoukkue Pallohongan päävalmentaja Vesa Vasara saavat kiitosta Remmeliltä. Toisaalta useat henkilöt yhdessä tekivät FC Hongasta 2010-luvun alun mielenkiintoisimman toimintaympäristön kotimaisessa jalkapallossa.

”Vesa Vasara on ylivoimaisesti suomalaisen jalkapallon aliarvostetuin valmentaja. Häneltä puuttuu brändäysgeeni, eikä häntä kutsuta asiantuntijaksi television jalkapallolähetyksiin. Vasara ei esittele kotiaan iltapäivälehdissä. Nöyrässä uteliaisuudessa hän on kuitenkin jo nyt Suomen huippuja. Sen on todistanut nykyisen Hongan peli-ilme ja tulokset”, Remmel toteaa FC Hongan Veikkausliiga-joukkueen nykyisestä päävalmentajasta.

Lehkosuo puolestaan on yhdessä Pertti Kemppisen ja muutaman muun kanssa yksi niistä valmentajista, joka on vaikuttanut merkittävästi Remmelin valmennusajatteluun.

”Kaksi kautta Hongassa oli erittäin hienoa aikaa. Lehkosuo oli ammattihenkilönä juuri sellainen, jota kaipasin kehitykseni kannalta. Hän on valmentajana hyvällä tavalla maaninen. Urheilullinen kulttuuri Hongassa oli jo tuolloin hyvällä mallilla. Yhdessä Tuomiston kanssa toimme ennen kaikkea mikrotason kulttuuria ja otteluihin valmistautumiseen liittyviä asioita. Pidimme joka maanantai edustusjoukkueen valmennustiimin ja seuran akatemiajoukkueiden valmentajien kanssa ’Dream Room’-palavereita, joissa keskustelimme peliin liittyvistä yksityiskohdista. Uskallan väittää, että olimme 2010-luvun alussa aikaamme edellä”, Remmel taustoittaa.

Vaikka Remmel on vaikuttanut viimeiset vuodet ulkomailla, on hän seurannut Lehkosuon toimintaa tarkkaan. ”Lehkosuota kritisoidaan paljon ja välillä ihan aiheesta. Kyllä peli kertoo kaiken. Olen kuitenkin sataprosenttisen varma, että suomalaisista valmentajista juuri hän on kaikkein sopivin suurimman suomalaisen seuran valmentajaksi. Mitä enemmän ’Banaa’ kritisoidaan, sitä objektiivisemmin hän kykenee arvioimaan omaa toimintaansa. Hänellä on kyky pysyä koko ajan asiassa. Harvalla valmentajalla on sellainen stoalainen kyky.”

Monet FC Hongan entiset pelaajat ovat myöhemmin todenneet, että Remmelin mukaantulo muutti lähes kaiken. Toimintakulttuuri meni uusiksi. Maalivahti Tuomas Peltonen totesi Jalkapallolehden haastattelussa (Lari Vesander, 30.9.2014), että Remmel toi suuren muutoksen seuraan: ”Tuli oikeasti joukkuekohtainen taktiikka ja asioita henkilökohtaisella tasolla. Se muutos vain oli silloin liian raju. Muistan, että itseltänikin loppui sillä kaudella bensa”, Peltonen muisteli.

Remmel tunnistaa Peltosen näkemyksen. Varsinkin kokeneemmille pelaajille kausi 2010 oli monessa suhteessa aikaisemmasta poikkeava. Lehkosuolla, Remmelillä, fysiikkavalmennuksesta vastanneella Jaakko Piensoholla ja Tuomistolla oli paljon innovatiivisia ajatuksia, joista suinkaan kaikki eivät onnistuneet. Muutos oli suuri ja uuden informaation määrä oli valtava.

”Pelaajat olivat kasvaneet kulttuurissa, joka oli erilainen kuin mitä olimme rakentamassa Hongassa. Informaation määrä ei sinänsä ollut ongelma, vaan se, että muutos oli aikaisempaan verrattuna niin suuri. Olemme myöhemmin analysoineet Lehkosuon kanssa, että emme ehkä hallinneet muutosprosessia. Heitän välihuomiona, että pudotamme täällä Italiassa U17-joukkueellemme moninkertaisen määrän informaatiota verrattuna silloisen Hongan ammattilaispelaajiin.”

”Kun tulin Honkaan vuoden 2009 lopulla, pelaajat puhuivat lähinnä saunailloista ja niiden järjestämisestä. Mietimme monta kertaa Tuomiston kanssa, että missä välissä puhumme pelaajien kanssa itse pelistä. Sehän oli heidän ammattinsa, heidän työnsä. Pelaajien oli otettava erilainen lähestymistapa peliin kuin mihin he olivat aikaisemmin tottuneet. Fiksuimmat pelaajat, kuten Peltonen, Sampo Koskinen ja Jussi Vasara, ottivat muutoksen vastaan hyvin, ainakin jossain vaiheessa. En ihmettele yhtään, että kaikki heistä ja muutamat muutkin ovat pelaajauransa päätyttyä aloittaneet valmentamisen”.

 

Espoolainen akatemiaunelma

2010-luvun alussa Hongassa ryhdyttiin rakentamaan yhtenäistä pelillistä ja toimintakulttuurista linjaa lapsipelaajista aikuisten edustusjoukkueeseen. Esikuvina olivat johtavat eurooppalaiset pelaajakasvatushautomot, Ajaxin ja FC Barcelonan akatemiat.

”Meillä oli selvät tavoitteet, jotka halusimme viedä Hongassa läpi. Alku lähti hyvin käyntiin, mutta kohtasimme kuitenkin pian vaikeuksia. Syntyi konflikteja, jotka blokkasivat kehitystä. Ymmärrän hyvin Lehkosuota, joka on myöhemmin sanonut, että akatemiatoiminnan kaatuminen sammutti motivaatioliekkejä hänen sisällään. Meillä oli paljon energiaa ja unelmia. Yrityksemme muuttaa asioita ei missään nimessä ollut virheetön, mutta kaikki suunnitelmat kaatuivat parissa päivässä.”

Mitä Lehkosuo, Remmel ja kumppanit sitten halusivat tehdä eri tavalla? Suurena seurana Honka oli jo pitkään tuottanut nuorten maajoukkuepelaajia ja menestynyt vanhempien ikäluokkien SM-sarjoissa hyvin. Remmel näki kristallinkirkkaana ongelmana kuitenkin sen, että toimintaa vain ”pyöritettiin”.

”Meille ei riittänyt se, että joukkueet harjoittelivat taitokisoja varten. Halusimme ensinnäkin harjoittelun olevan yhteydessä peliin ja luoda pelaamiseen selvemmän rakenteen. Tämä oli koko ajan kantava ajatuksemme. Yritimme luoda prototyypin honkalaisesta pelaajasta aivan samalla tavalla kuin on olemassa ’ajaxilainen pelaaja’, kuitenkin niin, että pelaajat eivät menetä identiteettiään ja olemustaan. Halusimme kasvattaa pelaajia, jotka eivät menetä palloa. Toinen iso tavoite oli, että pelaajat pelaavat peliä, eivätkä vain etsi helppoja alibiratkaisuja”, Remmel analysoi ja jatkaa: ”Monet kriittisetkin äänet ovat myöhemmin sanoneet, että tulokset olisivat voineet olla hienoja, jos toiminta olisi jatkunut vielä muutaman vuoden”.

 

Urheilulehden analyytikkona

Valmentamisen ohella Remmel on vuosikymmenen ajan vaikuttanut suomalaiseen jalkapalloon myös toisella tavalla – kirjoittamalla. Vuodesta 2009 hän on toiminut jalkapalloanalyytikkona Urheilulehdessä ja sittemmin sen seuraajassa ELMO:ssa

Lähtölaukaus Remmelin ja Urheilulehden yhteiselle matkalla tapahtui eräissä illanistujaisissa, joissa Remmel tutustui Eero Laurilan kautta Urheilulehden pitkäaikaiseen toimittajaan Topias KauhalaanKauhalan ja Remmelin välillä alkoi säännöllinen yhteydenpito, joka eteni lopulta siihen pisteeseen, että Kauhala ehdotti Remmelin rekrytointia Urheilulehden päätoimittajalle Jukka Röngälle. 

”Tunsin samanhenkisyyttä ja halua olla mukana kehittämässä julkista jalkapallokeskustelua”, Remmel muistelee nyt. Vaikka lehden nimi on muuttunut, ajattelutapa on edelleen sama.

”Toisin kuin Petteri Sihvonen (toim. huom. Urheilulehden silloinen jääkiekkoanalyytikko), en kokenut Urheilulehdellä olevan mitään strategista henkilöihin kohdistuvaa vendetta-missiota. Meillä oli vain yksi sanaton sopimus: piti kysyä kysymyksiä. Jos meidän esittämiin kysymyksiin ei löytynyt vastauksia, tehtävänämme oli itse etsiä vastaukset. Meitä kiinnosti nimenomaan ’miksi’-kysymykset. Uskon siihen lähtökohtaan, että ajatukset jalostuvat väittelyn, joskus jopa riitelyn, kautta.”

”Monet uudemmat tutkimuksetkin todistavat selvästi, että ”tuottavat” yhteisöt, joissa ”riidellään” enemmän, ovat produktiivisempia verrattuna sellaisiin, joissa ollaan koko ajan enemmän niin sanotusti samalla aaltopituudella, vääränlaisen konsensuksen orjia. Avainkysymys on siinä, että riitelyn pitää olla sillä tavoin turvallista, että se ei tuo mukanaan väittelyn yhdelle osapuolelle jälkiseurauksia.”

Kysymys jalkapallojournalismin kehittymisestä herättää Remmelissä kaksijakoisia ajatuksia.

”Futisjournalismi on mennyt parempaan suuntaan, mutta en tiedä, onko se kehittynyt tarpeeksi suhteessa ympäristöön. Tässä suhteessa erilaiset itsenäiset blogit ja podcastit ovat todella tärkeitä, sanoisin jopa elintärkeitä. Kun toimme Urheilulehdessä esimerkiksi käsitteet ’diagonaali’, ’lateraali’ ja ’transitio’ päivittäiseen keskusteluun, saimme osaksemme pilkkaa ja ivaa. Silloin käyttöön otettuja termejä käytetään nykyään jonkin verran jopa Palloliiton valmentajakoulutuksissa asti, mikä sinänsä on jo melkoinen ihme.”

”Jalkapallomme on se, mitä puhumme. Koska me olemme sitä, mitä puhumme. Jos meillä ei ole termistöä, me vain ’liikumme’ jalkapallossa epämääräisesti, mutta emme ole siinä sisällä. Median rooli arvomaailman luomisessa on kolossaalisen tärkeä.”

Eri Euroopan maiden jalkapallokeskustelua tarkkaan seuranneena Remmel mainitsee esimerkkinä sen, että Italiassa pelkästään ’eteenpäin syöttämiselle’ on ainakin kahdeksan eri termiä, jotka tarkoittavat erilaisia syöttämisen tapoja.

”Pelin tilanteiden kuvaamiseen liittyvä sanasto ei ole Suomessa vielä riittävällä tasolla, ei edes auttavasti. Se antaa mahdollisuuden erilaisille kotikutoisille alkemisteille viljellä abstraktia muminaa pelin ympärillä – mikä lajin kokonaisvaltaisen kehittymisen ja ymmärtämisen kannalta on tietysti kaikkea muuta kuin kehittävää.”

Jalkapallokirjoittaminen on kehittänyt Remmeliä myös valmentajana. Omien sanojensa mukaan hän on aina ollut luonteeltaan tutkija. Pyrkimyksenä on ollut ymmärtää asioita. Tärkein kysymys on aina ’miksi’.

”Mietin aina, miksi opetan pelaajille jotakin tiettyä asia. Samaa ajattelutapaa noudatan myös jalkapallon ulkopuolella. Tutkiminen on minulle pakko. Esimerkiksi jos tietyn pelipaikan pelaaja syöttää enemmän kuin muut saman pelipaikan pelaajat, haluan löytää syyt tähän. Alan tutkimaan asiaa. Tutkin ja tutkin. Olen kontaktissa isoon määrään ihmisiä, jotka voivat auttaa ratkaisun löytämisessä asiaan. Loppujen lopuksi löydän aina jonkin ratkaisun, tai ainakin orastavan ratkaisun”, Remmel avaa.

 

Jalkapallon opiskelua Lissabonissa

Remmel on rehellinen ja myöntää väsyneensä Honka-vuosinaan. Päivät alkoivat klo 7.45 junioripelaajien, tai kuten Remmel sanoo, ”tulevaisuuden lupausten”, aamuharjoituksilla ja jatkuivat myöhään iltaan edustusjoukkueen tulevien vastustajien tarkkailulla Valkeakoskella, Turussa ja milloin missäkin. Väliin mahtuivat edustusjoukkueen ja reservijoukkueen harjoitukset sekä kirjoitustyö Urheilulehteen.

”Löysin itseni toistuvasti nukkumasta ratin takaa liikennevaloissa”, hän sanoo vuosia myöhemmin.

Hongan jälkeen Remmel vietti vuoden Barcelonassa, jossa hän ”halusi löytää kaiken tiedon siitä, mitä Guardiolan ajan Barcelonassa ja sen juniorijoukkueissa tehdään”. Tiedonjano ei koskenut vain jalkapalloa, vaan myös käsipalloa, koripalloa ja futsalia. Oli aika rauhoittua hetkeksi nauttimaan kiireettömyydestä. Aluksi Remmel ajatteli viettävänsä vain vuoden poissa Suomesta, mutta kynnys palata kasvoi koko ajan. Vuoden 2011 jälkeen Remmel ei ole enää valmentanut Suomessa.

Erityisen kiitollinen Remmel on siitä, että hän tutustui Barcelonan aikana Ricardo Duarteen. Suomalaisille jalkapallon seuraajille Duarte tuli tutuksi loppusyksystä 2017, kun Vaasan Palloseura ilmoitti palkanneensa portugalilaisen seuran kakkosvalmentajaksi. Remmel tutustui professori Duarteen kuitenkin jo viisi vuotta aikaisemmin.

”Uskallan sanoa, että Duarte pelasti minut tietyllä tavalla takaisin jalkapalloon. Voi olla, että ilman häntä en olisi enää valmentaja. Tutustuin häneen, kun Mikko Lignell soitti ja pyysi minut mukaansa pitämään esitystä Lissabonin yliopistoon. Lissabonissa sitten tutustuin Duarteen. Jalkapalloystävyytemme ja henkilökohtainen ystävyytemme alkoi siis Lignellin välityksellä.”

”Osallistuin Lissabonissa Duarten luennoille ’vapaakuuntelijana’ (toim. huom. Suomessa vastaava instituutio on avoin yliopisto). Seurasin jokaikisen Duarten luennon ja jahtasin ympäri Portugalia kaikkia hereillä olevia professoreita, kuten Hugo FolgadoaLuis Vilària ja Bruno Travassosia. Lissabonin yliopistosta tuli minulle ’jalkapalloparantola’, terapia, jossa ymmärsin, että en ole radikaalien jalkapalloajatusteni kanssa yksin. Dialogin määrä ja väittelyn taso oli niin korkea, että jokaisen tavoitteellisen jalkapallovalmentajan pitäisi kokea se. Lissabon ja Köln ovat eurooppalaisen jalkapallotutkimuksen keskuksia.”

”Sen sijaan, että suomalainen valmentaja käy jonkin Valioliiga-seuran reservijoukkueen valmentajan kanssa neljä minuuttia kestävän hauskan läppäsession ja postaa sen jälkeen sosiaaliseen mediaan selfien kahdenkymmenen hashtagin kanssa, suosittelisin kyllä menemään tapaamaan sellaisia ihmisiä, jotka tietävät, mistä puhuvat”, Remmel pohtii.

Pari vuotta edellisen Lissabonissa viettämänsä vuoden jälkeen Remmel osallistui High Performance Football Coaching-kurssille samassa opinahjossa, jota ovat suomalaisista käyneet myös muun muassa Lignell ja Jani Sarajärvi. Remmelin kommenteissa toistuu säännöllisesti Lissabonin merkitys – kyse on kaupungista, jossa hän sai vastakaikua ajatuksilleen.

”Välillä tuntui, että Portugali on maa, jossa ei ole mitään muuta kuin jalkapallo. Verrattuna esimerkiksi Italiaan, Portugali on akateeminen jalkapallomaa. Syvätiedon ja ymmärryksen maa. Italiassa uskotaan enemmän kuin tutkitaan. Menestyneen dogmaattisen kulttuurin kädenjälki on tosi syvä, kehityksen kannalta liian syvä.”

 

Juniorivalmentajaksi Italiaan

Valmennuksesta pitämiensä välivuosien aikana Remmel huomasi välillä pohtivansa, että jalkapallovalmennus ei ole enää ”hänen juttunsa”. Professori Ricardo Duarte antoi kuitenkin yhden ohjeen, joka on myöhemmin osoittautunut lähes ratkaisevaksi: ’Anna itsellesi valmentajana vielä yksi mahdollisuus ja etsi ympäristö, jossa tavoitteelliset ihmiset ympäröivät sinua.’

Oli löydettävä merkityksellisyys.

Suorittaessaan vuonna 2014 UEFA A-kurssia Italian Covercianossa (toim. huom. ensimmäisenä skandinaavina/baltialaisena) Gert Remmel tutustui Stefano Espositoon, kokeneeseen italialaiseen valmentajaan. Eräänä päivänä, kurssin päättymisen jälkeen, Esposito kutsui Remmelin käymään Koillis-Italiassa sijaitsevassa Venetossa. Aikoinaan Covercianossa tavanneet valmentajat aloittivat yhdessä Giorgione Calcion 2001-syntyneiden valmentajina tasan kaksi vuotta sitten.

Espositon ja Remmelin valmentama joukkue on voittanut viimeisen kahden kauden aikana kaikki kolme pelaamaansa kilpailullista sarjaa. Juuri päättyneellä kaudella Espositon ja Remmelin valmentama U17-joukkue voitti ensin toista kertaa putkeen Veneton alueen mestaruuden ja kesäkuun lopulla joukkue kruunattiin Italian mestariksi ensimmäistä kertaa seuran historiassa.

Veneto on Italian koillisosassa sijaitseva hallinnollinen alue, johon kuuluu 581 kuntaa. Asukkaita alueella on suurinpiirtein yhtä paljon kuin Suomessa. Alueen pääkaupunki on Venetsia. 11 kuukautta kestänyt kausi oli kuluttava, mutta palkitseva.

Valokuva henkilöltä Erkko Meri (2)

Italian U17-mestarit vuosimallia 2018. Kuva: Gert Remmelin kuva-arkisto.

Tärkeintä kahden Giorgione Calcio-vuoden aikana on kuitenkin ollut, että pelaajat ovat palauttaneet Remmelin etsimän merkityksellisyyden. ”Hyvät tulokset ovat tietysti vaikuttaneet vahvasti. En ole naiivi, enkä kiellä, etteivätkö tulokset olisi vaikuttaneet mielentilaani ja sitä kautta kokonaisuuden arviointiin. Mutta ennen kaikkea pelaajat ovat palauttaneet uskoni siihen, että jalkapallovalmentamisella on väliä. Olen erittäin kiitollinen pelaajille. Minulla oli pelaajien kanssa sanaton sopimus, että kun minä opetan heille spesifit peliasennot ja liikekuvamallien ylläpitämisen, he saavat johdattaa minut sisään italialaiseen underground-kulttuurin räp-maailmaan”, Remmel heittää ja täsmentää: ”Molemmat pitivät lupauksensa!”

Valokuva henkilöltä Erkko Meri (1)

Gert Remmel yhdessä Giorgione Calcion pelaajien kanssa. Kuva: Gert Remmelin arkisto.

Viimeisen viiden vuoden aikana Giorgione Calcio on kasvattanut 25 ammattilaispelaajaa ja määrä kasvaa koko ajan. Jokaisessa ikäluokassa on vain yksi joukkue, pelaajat tulevat suurelta alueelta ja seuran kuusi minibussia hakevat pelaajat päivittäin harjoituksiin. Jokaisessa joukkueessa on noin 22-25 pelaajaa.

2001-syntyneiden joukkueen viikkorytmi on seuraava: harjoitukset ovat tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina, ottelut pelataan sarjakauden aikana aina sunnuntaisin klo 10.30. Valmistautuminen ja kuormituksen seuranta on helppoa, kun pelipäivä on aina sama. Kilpailu pelaajista lähialueen, kuten Venetsian, Vicenzan, Padovan ja Veronan, seurojen kanssa on erittäin kovaa.

Valmentajien arvostus, paineet ja vaatimustaso kulkevat Italiassa käsi kädessä. Varsinkin pienemmissä kaupungeissa jalkapallovalmentaja on yhteisössä tärkeä henkilö.

”Jos olemme pelanneet tasapelin heikomman vastustajan kanssa, voi olla, että seuran pomot eivät tervehdi meitä valmentajia pariin päivään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta mielummin näin kuin, että kaikki asiat olisivat aina vain positiivisesti. Sekin luo merkitystä”, Remmel sanoo.

 

Menneestä ja tulevasta

”Tärkeimmät ihmiset jalkapalloelämässäni ovat olleet – ja mainitsen nyt ainoastaan suomalaisille tutut nimet – professori Duarte, Pertti Kemppinen, Mika Lehkosuo ja Ville-Pekka Inkilä. Enkä aliarvioi Kyösti Lampisen merkitystä kehityksessäni Vierumäen opiskelujen aikana”, Remmel arvioi korostaen kuitenkin useiden muidenkin henkilöiden merkitystä Suomen ulkopuolella.

Miten Gert Remmelin ajatus jalkapallosta on muuttunut siitä, kun hän aloitti valmentamisen 1990-luvun Virossa? Seuraa pitkä hiljaisuus. Remmel pohtii kysymystä tarkkaan.

”Tasapainottelemalla ei saavuta tasapainoa. Jos haluaa saada tasapainoa niin ihmisenä kuin valmentajana – näitä on turha erotella toinen toisistaan -, ei voi olla aina tasapainoista arkea eikä tunne-elämää. Sama pätee hauskuuteen. Hauskuus ei tule hassuttelemalla. Hauskuus tulee, kun tekee asioita tosissaan – oli lopputuloksena sitten onnistuminen tai epäonnistuminen.”

”Lisäksi minulle on voimistunut koko ajan ajatus siitä, että yksilösuoritusta ei ole olemassa. Emme olisi voittaneet Italian mestaruutta ilman Stefanoa, ilman bussikuskiamme tai ilman joukkueenjohtajaamme. Vieläkin enemmän yksilösuorituksen puuttuminen koskee konkreettisesti peliä ja yksittäistä pelaajaa. Kuuntelen ja katson raskaalla sydämellä joukkuelajien sisällä olevaa yksilöpropagandaa, joka on tällä hetkellä saavuttanut Suomessa täysin absurdin volyymin. Sen ajattelu- ja toimintatavan musertava jälki tulee näkymään vieläkin selvemmin muutaman vuoden kuluttua. Ihan samalla tavalla, kuten esimerkiksi rajut koulutusleikkaukset yhteiskunnassa laajemmin.”

Gert Remmel puhuu keskustelumme lopuksi pitkään merkityksestä ja sen löytämisestä. Viimeiset vuodet hän on seurannut suomalaista jalkapalloa ulkopuolisena. Suomalaisille juniorivalmentajille hänellä on kuitenkin tärkeä viesti.

”Jalkapalloympäristöä ei pidä manipuloida negatiiviseksi tai positiiviseksi. Kun tilanne vaatii hermostumista, pitää ja voi hermostua. Jos on aihetta kehua, pitää kehua. Pelaajat kyllä hyväksyvät vaikeat hetket ja ”vaikeat” ihmiset, jos valmentaja on ammattiosaaja. Boston Celticsin päävalmentajan Brad Stevensin sanoin: ’They will respect knowledge’. Tavoitteellisessa ympäristössä valmentajan tehtävänä ei ole kertoa pelaajalle sitä, mitä pelaaja haluaa kuulla. Tai näyttää sitä, mitä pelaaja haluaa nähdä. Pelaajien kasvattamisen kannalta on keskeistä, että ympäristöä ei muuteta toiseksi kuin mitä se todellisuudessa on”, Remmel sanoo.

Vaikka Remmel muistelee TaNoKe-, HIFK- ja Honka-aikojaan hyvällä, yhden asian hän tekisi toisin: lähtisi Suomesta ulkomaille paljon aikaisemmin.

”Jos nuori valmentaja haluaa kansainvälisen tason valmentajaksi, on päästävä kansainväliseen ympäristöön. Sama pätee pelaajiin. Suomeen jäämisessä ei ole mitään väärää – päinvastoin. Mutta jos jonkun valmentajan tavoitteena on valmentaa joskus kansainvälisillä kentillä, haluan muistuttaa, että Portugalissa, Espanjassa tai Italiassa kukaan ei ole kysynyt, mitä olen tehnyt Suomessa. Kun Jarkko (Tuomisto) rekrytoitiin Qatarin Aspire Academyyn, rekrytoijat olivat kiinnostuneempia Jarkon Italian Serie D-kokemuksesta kuin Suomen Cupin voitosta”, Remmel painottaa.

Monta vuotta on kulunut siitä, kun nuori tallinnalaisvalmentaja lähti kotimaastaan lahden yli TaNoKe-koulutukseen. Jalkapallo on kehittynyt ja peli on muuttunut paljon. Toimintaympäristö on muovautunut askel askeleelta globaalimpaan suuntaan. Kaksituntisen keskustelun aikana Remmel on haastanut ajatuksiani, kertonut rehellisesti haasteistaan ja antanut tunnustusta useille ihmisille, joita ilman hän ei olisi kehittynyt valmentajana.

Utelias mieli, ympäröivän yhteisön kunnioittaminen, rohkeus etsiä uutta tietoa ja oman historian tunnistaminen kantavat pitkälle. Niin jalkapallossa kuin elämässä. Ja lopulta peli on aina suurempi kuin yksikään henkilö.

Yksi kysymys on vielä kysyttävä. Mitä asiaa Gert Remmel pitää suurimpana saavutuksenaan valmentajana?

Vastaus löytyy tittelien ulkopuolelta.

”Olen tähän saakka pitänyt itseäni ennen kaikkea valmentajana, joka on hyvä tekemään muutosta. Tämä kausi osoitti, että pystyn tekemään sekä muutosta että tulosta. Suomessa en oikeastaan saavuttanut mitään. En laske kahta Liiga Cupin voittoa oman elämäni kohokohdiksi. Molempina Honka-vuosina myös pääsy Eurooppa Liigan karsintoihin oli minimitavoite. Materiaalisena saavutuksena Scudetton voitto noin viikko sitten oli kyllä erittäin merkittävä saavutus.”

”Kaikkein isoimmaksi saavutukseksi lasken kuitenkin sen, että useammat entiset pelaajani sekä HIFK:sta että Hongasta, puhumattakaan paristakymmenestä suomalaisesta valmentajakollegasta, haluavat usein viettää osan lomastaan kotimme kovapintaisella sohvalla. Siitä saavutuksesta olen ylpeä. Jotain on tullut tehtyä oikein.”

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

 

Kategoriat:Haastattelu

2 replies »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s