Jalkapallokulttuuri

Kirja-arvostelu: San Siron uneksija (Jukka Pakkanen)

Jukka Pakkanen: San Siron uneksija, 140 s. (Aviador Kustannus)

Ilmestynyt kesäkuussa 2018

Helsinkiläinen kirjailija Jukka Pakkanen (s. 1942) tunnetaan intohimoisena jalkapallon ja pyöräilyn ystävänä. Yksi Pakkasen suurimmista rakkauksista on italialainen jalkapalloseura F.C. Internazionale Milano (lyhyemmin Inter). Vuonna 1990 Pakkanen kirjoitti teoksen San Siron uneksija, joka oli rakkaudentunnustus italialaisseuralle. Pakkasen jalkapalloklassikosta ilmestyi vastikään uusi painos. Suunnanmuutos -jalkapalloblogi sai kirjan päivitetyn version suoraan painosta. Lähdin kirjoittamaan kirja-arvostelua, mutta päädyin pohtimaan peliä laajempana ilmiönä.

Pakkasen teos ei ole vain kirja Interistä, vaan se on myös kuvaus pelistä, jalkapallokulttuurista ja lajin syvimmästä olemuksesta. Teksti henkii kaipuuta aikaan, jota ei ole, eikä tule. San Siron uneksija maalaa kuvan romanttisesta jalkapallomaailmasta, jossa peli on viatonta ja laji on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Teksti iskee ajoittain lukijan tajuntaan hypnoottisesti vieden ajatuksia Milanon kaduille – ”olisinpa minäkin ollut siellä”. Teksti virtaa eteenpäin unenomaisesti tuoden lukijan eteen jotakin kaunista, mutta etäistä. Elämän tärkeät hetket kietoutuvat jalkapallon ympärille.

”Jalkapallo on välttämätöntä, muttei niin välttämätöntä kuin elämän ymmärtäminen.”

San Siron uneksija koostuu lyhyistä, erillisistä kertomuksista. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, ihmiset eri puolilta maailmaa kertovat suhteestaan ”sinimustiin”. Vaikka teos keskittyy italialaisen Internazionalen kannattajien kokemuksiin ja kasvutarinoihin, monet kertomukset koskettavat universaalisti jalkapallokulttuurin ydintä. Pelin idea on ajasta ja paikasta riippumaton. Ihmiset lajin ympärillä määrittävät, minkälaiseksi kulttuuri pelin ympärillä muovautuu. Jalkapallokulttuuri olemme me ihmiset.

Vaikka teos ei käsittele suomalaista jalkapalloa kuin vain välillisesti muutamassa tarinassa, lukija pysähtyy useassa kohdassa pohtimaan teoksen sanomaa suhteessa kotimaiseen jalkapalloon.  Väheksymme välillä aivan turhaa suomalaista jalkapallokulttuuria. Vertailu muihin jalkapallomaihin on usein pinnallista ja hedelmätöntä. Kulttuuri on opittuja tapoja: Millaiseen jalkapalloympäristöön olemme kasvaneet ja millaisten perinteiden, käyttäytymismallien ja sääntöjen (kirjoitettujen ja kirjoittamattomien) ympärillä toimimme? Jalkapallo ei ole yhteiskunnasta irrallinen saareke. Jos katsomme vain sitä, kuinka paljon muissa Euroopan sarjoissa on katsojia tai kuinka paljon jalkapallo saa palstatilaa muiden maiden sanomalehdissä, näemme vain pyramidin huipun. On päästävä kiinni kulttuurin syvärakenteeseen – käsitykseen lajista, arvoihin ja opittuihin käyttäytymistapoihin.

Pakkasen lyhyissä kertomuksissa monen päähenkilön suhde omaan seuraan, Interiin, on syntynyt perheen kautta. Perhe välittää jalkapalloarvoja, joihin kasvamme – tai jäämme kasvamatta. Miten puhumme aamupalapöydässä edellisen päivän ottelusta? Onko lista seuran edustusjoukkueen kotipeleistä tulostettuna jääkaapin oveen?

San Siron uneksija onnistuu yhdessä asiassa erinomaisesti: se pakottaa pohtimaan lukijan omaa suhdetta lajiin. Mikä on jalkapallon syvin olemus, mietin. Eikö pelkkä peli enää riitä? Näin pohdin erityisen voimakkaasti puoli vuotta sitten, kun vuoden alussa järjestettiin Palloliiton Helsingin piirin organisoima Minihuuhkaja-päivät, joissa musiikin soidessa tehdyistä maaleista sai kaksi maalia. Yhtä hämmentynyt olin, kun Palloliiton nuorisopäällikkö Marko Viitanen totesi helmikuussa Länsi-Suomessa, että ”tarvitsemme sellaista tietokonepelien luovuutta lasten kilpailutoimintaan”. Jos peli ei kiinnosta lapsia, syy on meissä aikuisissa, ei lajissa itsessään. Ja tärkeä sivuhuomautus: pidän luonnollisena, että jalkapallo ei edes kiinnosta kaikkia lapsia; onhan meillä monia muitakin hienoja lajeja.

Jalkapalloseuran ja kannattamisen ympärille kietoutuu Pakkasen tekstissä vahvat tunteet: viha, rakkaus, ystävyys, rohkeus, pettymys ja luopuminen. Ihminen on lopulta peliä pienempi. Toimijat vaihtuvat, mutta seura ja peli pysyvät. Tunteiden kautta ymmärrämme ympäröivän yhteisön merkityksen. Seura välittää traditiota, perinnettä, ja kiinnittää meidät osaksi laajempaa yhteisöä, jota ilman seilaisimme eksyneinä jalkapallosieluina.

”Pallosta tuli minun paras ystäväni. Minusta tuntui kuin olisin aina elänyt sen kanssa. Nukuin se vieressäni, otin sen mukaani kun kävin kaupassa, juttelin sille iloni ja suruni.”

Mielikuvitus on osa jalkapalloa. Miten harhauttaisin tässä tilanteessa? Missäköhän tuo poika pelaa 10 vuoden kuluttua? Yksi osa jalkapallon salaisuutta on, että koskaan ei voi tietää kaikkea. Kaikkia asioita ei voi kontrolloida. Sattumalla on aina osansa. Jalkapallo on samaan aikaan loogista ja salaperäistä. Pakkanen raottaa tekstissään tätä salaisuuden verhoa jättäen kuitenkin tilaa lukijan omille pohdinnoille. Useat Interin historiaa avartavat kertomukset jäävät luonnollisesta syystä itselleni irralliseksi – eihän minulla ole mitään suhdetta kyseiseen seuraan. Kun lapset kysyvät minulta, mitä seuraa kannatan, vastaan aina: Käpylän Pallo. Kakkossuosikki on IF Gnistan. Muita suosikkeja en osaa antaa.

”Jalkapallo pitää miehen ikuisesti nuorena!”, kirjan erään tarinan päähenkilö toteaa. Jalkapallo on pohjimmiltaan leikkiä. Pelin tarkoituksena on tuottaa iloa ja nautintoa, mutta myös suru ja pettymys kuuluvat leikkiin. Välillä leikki päättyy itkuun. Harmittaa. Mutta aina tulee uusi leikki, uusi mahdollisuus kokea suurenmoisia elämyksiä. Leikki on sillä hetkellä tärkein asia; se syrjäyttää kaiken muun. Jalkapallo on maailman tärkein leikki, ei enempää, ei vähempää.

Pakkasen tekstissä jalkapallo näyttäytyy maskuliinisena linnakkeena, jossa vain miehet ovat suuria sankareita. Teoksen naishenkilöt ovat toki mukana jalkapallossa, mutta lähinnä sivustaseuraajan roolissa. Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat koko ajan kovempaa ja sukupuolten väliset raja-aidat ovat toivon mukaan pian kaatumassa. Jalkapallo ja agressiivinen miehinen uho ovat yhdistelmänä negatiivinen ja väsyttävä. Vaikka tasa-arvokysymykset ovat edelleen hyvin ajankohtaisia, peli itsessään on tasaveroinen. Jalkapalloa voi pelata tyttö tai poika, nuori tai vanha, hidas tai nopea. Peli ei katso ihonväriä, kotimaata tai taustaa. Kuka vain voi ottaa pallon kainaloonsa, kävellä puistoon ja laittaa yhdessä muiden kanssa pelin pystyyn.

San Siron uneksija on jalkapalloteos, joka kertoo mahdollisuuksista, unelmista ja haaveista, mutta myös aitoudesta, jopa viattomuudesta. Peliä voi pelata, vaikka kenttä ei olisi tasainen tai jalassa eivät olisi uusimmat nappulakengät.

San Siron uneksija on tarkoitettu jalkapalloromantikoille. Rationaalisille futisajattelijoille se tarjoaa kovin vähän. Kuten todettua, teos piirtää kuvaa sellaisesta jalkapallomiljööstä, jota on nykypäivänä, ainakin osittain, hankala tunnistaa. Onko jalkapallo aidointa aladivareissa, joissa taloudelliset vaikutteet loistavat poissaolollaan ja pelkkä peli saa kaiken huomion? Vai heijastuuko jalkapallon syvin olemus sittenkin ennen kaikkea junioripeleissä, joissa kaikki unelmat ja mahdollisuudet ovat läsnä ja joissa pelaajan identiteetti vasta rakentuu? Suomalainen jalkapallokulttuuri on ottanut varovaisia edistysaskeleita viime vuosina – ehkä saamme lukea pian vastaavantyylisen kertomuskokoelman jostakin suomalaisseurasta?

”Mitä enemmän olen elänyt, sitä herkemmin pallo vapauttaa minussa suuria tunteita onnesta sääliin ja siitä syvemmältä auttaa minua ymmärtämään itseäni; sitä useampia kerroksia – elämää itseään – jalkapallosta löydän. Mitä se on? Jalostunutta naiiviutta, hallittua antautumista infantiilisuudelle, heikkouden voimaa?”

Yksi osa jalkapallon mystisyyttä on pelin loputon ristiriitaisuus. Laji on helppo aloittaa, mutta siinä on äärimmäisen vaikea päästä huipulle. Jalkapallo yhdistää ihmisiä, mutta lajia on usein käytetty vipuvartena erisuuntaisten poliittisten päämäärien saavuttamiseen ja yksittäisten valtaapitävien auktoriteetin pönkittämiseen. Kentällä pelaavat joukkueet, mutta silti suurimmat tähdet keräävät huomion. Pelaamisen yksityiskohtia on mahdollista kehittää jatkuvasti, mutta sattuman osuus on aina läsnä.

Kuten teoksen nimi San Siron uneksija ilmentää, jalkapalloon liittyy loputtomia haaveita, unenomaisia ideaaleja, joita voimme toki pohtia, mutta joiden totuutta emme välttämättä koskaan tavoita. Jalkapallo on seuralainen matkalla kohti suurempaa ymmärrystä elämästä. Peli voi jäädä meille arvoitukseksi, mutta opimme itsestämme ja toisista ihmisistä jotain.

Tummennetut sitaatit ovat teoksesta San Siron uneksija.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

1 reply »

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s