Valmennus

Vastine Minna Lindgrenille

Kirjailija Minna Lindgren on kirjoittanut Yle Urheilun sivuille 22.5.2018 pakinan otsikolla ”Tuomari on idiootti eikä valmentajaa tarvitse uskoa” – vieläkö mietitte, miksi juniorivalmentajista on pulaa?Tekstin aihe, urheilevien lasten valmentaminen, on säännöllisesti esillä julkisuudessa.

Junioriurheilua koskevalle keskustelulle on tyypillistä, että siihen eivät osallistu vain urheilun parissa päivittäin toimivat tahot, vaan myös esimerkiksi kasvatustieteen, sosiaalipsykologian ja terveysalan toimijat. Tämä on erittäin tärkeää; erilaiset puheenvuorot pääsääntöisesti rikastuttavat keskustelua ja tuovat mukanaan näkemyksiä, joita perinteisissä lajipiireissä ei aina tunnisteta.

Pakinan kirjoittaja tuo yhtenä lajiesimerkkinä esiin jalkapallon, joten aihe on luonnollisesti lähellä sydäntäni. Lindgren maalaa tekstissään kuvaa junioriurheilukentästä, jota itseni on vaikea tunnistaa. Olen valmentanut kuusi vuotta eri-ikäisiä junioripelaajia kahdessa helsinkiläisessä seurassa ja seurannut satoja turnauksia, joissa on pelannut seuroja Tampereelta, Turusta, Haukiputaalta, Joutsenosta, ja niin edelleen. Koen pystyväni arvioimaan varsin monipuolisesti juniorijalkapallon ilmiöitä, haasteita ja suuntauksia.

”Jos ottelu hävitään, vaikka oma läski kakara sai pelata enemmän kuin muut, haukutaan valmentaja”

Olympiakomitea toteutti reilu vuosi sitten laajan kyselyn vanhempien tyytyväisyydestä lastensa urheiluharrastukseen. Kyselyyn vastanneista noin 7 500 vanhemmasta 90 % oli sitä mieltä, että ohjaajat ja valmentajat hoitavat tehtävänsä hyvin ja että vetäjät osaavat toimia lasten kanssa. Juniorijalkapalloa koskevassa julkisessa keskustelussa on jopa hämmästyttävän yleistä, kuinka negatiiviseen sävyyn vanhemmista puhutaan. Miksi?

Aivan liian harvoin korostetaan vanhempien elintärkeää merkitystä liikuntakipinän sytyttäjinä ja urheilun kannalta keskeisten arvojen (kuten pitkäjänteisyys, vastuuntunto ja itsenäisyys) opettajina. Tämä ei koske vain huipulle tähtääviä, vaan yhtä lailla kaikkia liikuntaa harrastavia tyttöjä ja poikia. Valtaosa vanhemmista käyttäytyy kentän laidalla järkevästi antaen valmentajille työrauhan ja keskittyen pelaajien kannustamiseen. Miksi tämä unohdetaan niin usein? Tarinat häirikkövanhemmista tietysti herättävät enemmän sitä kuuluisaa ”pöhinää”.

”Vanhemmat tuovat lahjakkuutensa kentälle autolla ja huutavat omia ohjeitaan ratin takaa samalla, kun ovat muka etätöissä”, Lindgren kirjoittaa. On varmasti yksittäisiä vanhempia, joiden käyttäytymisessä on petrattavaa – ja paljon. Tätä tuskin kukaan kiistää. Mistä vanhempien ”oireilu” sitten johtuu? Lindgren käsittelee, valitettavasti, vain seurauksia, mutta ei pääse kiinni niihin syihin, joiden yksi ilmenemismuoto on hankalat vanhemmat.

Seurat ovat avainasemassa siinä, minkälaisessa ympäristössä perheet (eivät vain pelaajat!) osallistuvat harrastustoimintaan. Mitä täsmällisemmin seuran ja sen joukkueiden toiminnasta tiedotetaan, sitä selvemmin vanhemmat tietävät, mitä he saavat. Mitä paremmin lapsen ja perheen odotukset kohtaavat seuran lupausten ja toiminnan sisällön kanssa, sitä epätodennäköisempää vanhempien turhautuminen on.

Seuroilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa niihin seikkoihin, jotka yleisimmin herättävät vanhemmissa tyytymättömyyttä. Huomio on kiinnitettävä siihen suureen vanhempien joukkoon, jotka suhtautuvat lapsensa harrastukseen järkevästi, mutta odottavat laadukasta toimintaa. Yksittäisiä poikkeuksia on aina, mutta niin heitä on kaikilla muillakin elämänalueilla.

Isävalmentajista

Olen jo pitkään miettinyt, miksi isävalmentajat tuntuvat olevan niin monille jalkapalloihmisille kirosana. Olen sanonut tämän aikaisemminkin ja sanon sen taas: on erinomaisia, hyviä, kohtalaisia ja huonoja isävalmentajia – siinä missä mitä tahansa muitakin valmentajia. Äitejä – ja ylipäänsä naisia – näkisin jalkapallovalmentajina mielelläni enemmän. Sen, että valmentajan lapsi pelaa samassa joukkueessa, ei pitäisi muuttaa normaalia arviointia. Osaako valmentaja opettaa pelaajia? Miten hän innostaa lapsia? Mitä asioita hän vaatii harjoituksissa?

Ilman aktiivisia isävalmentajia monen joukkueen toiminta olisi vaakalaudalla. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö valmennuksen laatua tulisi arvioida kriittisesti. Varsinkin jalkapallossa, jossa harrastajamäärät kasvavat koko ajan, jatkuvasti paisuvaa pelaajamäärää hallitsemaan tarvitaan myös Lindgrenin mainitsemia ”Oliverien isiä”.

Niillä valmentajakursseilla, joihin itse olen osallistunut, isävalmentajat ovat voittopuolisesti olleet kaikkein motivoituneimpia itsensä ja joukkueen kehittämiseen. Seurojen rooli korostuu jälleen kerran: miten valmentajille luodaan sellainen ympäristö, jossa on päivittäin mahdollisuus kehittyä?

Joukkuelaji on tiimityötä – myös taustojen osalta

Lindgrenin pakinassa valmentajan rooli näyttäytyy työjuhtana, joka hoitaa kaiken itse: ”Valmentaja taistelee olosuhteet, toisin sanoen salivuorot, aikataulut, pelit, pelivälineet ja ottelut, sponsorit paitoihin ja äidit kahvia kaatamaan.” Tässä tulee vastaan ristiriita, joka koskettaa myös juniorijalkapalloa. Jos kerran innokkaita vanhempia löytyy, miksi valmentaja sitten joutuu tekemään kaiken itse?

Ratkaisu on yksinkertainen: tehtävien delegointi ja tiimityö. Kun apua pyytää, sitä usein myös saa. On itsestäänselvää, että valmennuksen tulee olla valmentajien vastuulla. Monessa joukkueessa vanhempien tehtäväksi on annettu esimerkiksi turnausjärjestelyt, varustehankinnat, pelivuorojen sopiminen (valmentajan ohjeiden mukaisesti) ja otteluiden kuvaaminen. Joukkueenjohtajat ja huoltajat ovat usein korvaamattomia. Olen varma, että moni vanhempi olisi valmis auttamaan. Se vaatisi yhden kysymyksen: ”Haluaisitko auttaa?”

Valmentaja ei toimi tyhjiössä. Hänen ympärillään ovat muut valmentajat, seurajohto sekä suuri joukko vapaaehtoisia. Seurojen tehtävänä on tukea valmentajia (olivat he nuoria tai vanhoja) päivittäisessä toiminnassa. Kokemattomalle valmentajalle on monesti kullanarvoisen tärkeää, että vanhempi kollega kannustaa, antaa vinkkejä ja kertoo omista kokemuksistaan. Tätä tukea tarvitsevat myös isävalmentajat. Juniorijalkapallo ei ole taistelukenttä, jossa vanhemmat ja valmentajat ovat vastakkain – vaikka pakina sellaisen kuvan saattaakin antaa. Jokaisella juniorivalmentajalla on tärkeä rooli myös muiden ihmisten, etenkin pelaajien ja valmentajakollegoiden, tukijana.

Juniorivalmennus on arvokas asia – myös positiivisia esimerkkejä tarvitaan

Suomessa toimii monia päteviä lasten ja nuorten valmentajia. Moni seura on ottanut merkittäviä kehitysaskeleita. Paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa. Kun henkilö kertoo olevansa jalkapallovalmentaja, ”mitä teet oikeasti työksesi?” ei ole enää niin yleinen kysymys kuin aikaisemmin.

Tarvitsemme julkisessa keskustelussa myös myönteisiä esimerkkejä. Juniorivalmentaminen on ymmärrettävä laajasti: se ei ole vain lajitaitojen opettamista, vaan myös yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämistä, sosiaalisten taitojen opettamista ja tärkeiden elämänarvojen välittämistä. Olkoon tämä vastine sitten vaatimaton oodi juniorivalmentajille.

Avoin keskustelu ja toiminnan kriittinen tarkastelu on tärkeää. Kiitosta on annettava silloin, kun on aihetta. Vallitsevia tottumuksia ja uskomuksia on kyseenalaistettava. Epämääräiset myytit eivät kuitenkaan palvele lajin kokonaisvaltaista kehittämistä.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

Kategoriat:Valmennus

1 reply »

  1. Kiitos hyvästä vastineesta! Luin Lindgrenin kolumnin tuoreeltaan ja olin itsekin hämmentynyt samoista syistä. Olen toiminut isävalmentajana kolmessa eri joukkueessa, enkä koskaan ole onnistunut tapaamaan jutussa kuvattua vanhempaa. Yleisin vanhemmilta kuulemani sana on kiitos. Ihmiset tapaavat käyttäytyä hyvin, kun heitä (ja heidän lapsiaan) kohdellaan hyvin. Jalkapallovalmentajalle se on hyvin helppoa: valtaosa lapsista tulee itse valitsemaansa harrastukseen siihen aikaan, jolloin he ovat virkeimmillään. Ryhmän ”imussa” loputkin tulevat mukaan. Vanhemmat noudattavat mielellään ohjeita ja siksi lähetänkin kaikille uusille vanhemmille vinkit onnistuneeseen ottelutapahtumaan. Lyhyesti: valmentajat valmentavat, vanhemmat rakastavat.

    Isä- ja äitivalmentajien moittiminen on maan tapa. Sen voi tehdä myös kääntäen, kuten tässä: kolumin sankarivalmentaja on niin pöhkö, että hoitaa viiden tehtävät. Olen jo vuosia sitten oppinut, että suomalaisen futiksen kehittymisen este olen minä. Tämänhetkisessä valmennusryhmässä meitä on useita ja henki on hyvä. Olemme kiinnostuneita pelaajistamme ja haluamme järjestää heille laadukasta toimintaa. Kenelle tekisimme palveluksen, jos nyt ymmärtäisimme lopettaa hommat? Pelaajille? Heidän vanhemmilleen? Seuramme valmennuspäällikölle? Vai Palloliitolle? Seuramme etsii aktiivisesti ”palkkavalmentajia” ja tiedän, että joukkueemme olisi valmis sellaisesta maksamaan. Kysyntää olisi, tarjontaa ei – päteviä tekijöitä ei vaan löydy. Joku tässä yhtälössä ei toimi, mutta en keksi miten meidän syyllistämisemme ratkaisee asian.

    Ehkä pitäisi mennä naapuriseuraan ja nostaa palkkaa?

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s