Valmennus

”Valmentajalla on väliä” – Juniorivalmennuksen alkulähteillä

Osallistuin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa Sami Hyypiä Akatemian Kehittymisen seuranta-tapahtumaan Eerikkilässä. Yksi osa tapahtumaa oli mukana olevien seurojen valmentajien keskustelutilaisuus. Keskustelu muistutti hetkittäin avoimuudeltaan ja tunnelmaltaan AA-kerhon kokousta, joskaan jälkimmäisestä itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta. Monet valmentajista kertoivat analyyttisesti, jopa itsekriittisesti, arkensa haasteista, suurista työmääristä sekä pelillisistä ajatuksistaan. Usean puheenvuoron jälkeen pieneen luokkatilaan jäi leijumaan pohtiva hiljaisuus. Erilaisista ja -asteisista haasteista huolimatta kaikkia valmentajia ja heidän puheenvuorojaan yhdisti kuitenkin yksi asia: ylpeys omaa ammattiaan, jalkapallovalmentamista, kohtaan.

Miksi kerron tästä pienestä hetkestä? Tuo vajaan tunnin kestänyt hetki havahdutti itseni pohtimaan juniorivalmentajuuden olemusta – ehkä voimakkaammin kuin koskaan. Kuuluin keskusteluun osallistuneiden valmentajien joukossa vähemmistöön. Itse olen oto-valmentaja; valtaosa muista valmentajista valmentaa junioripelaajia leipätyönään. Koska päätyöni on täysin muulla toimialalla kuin jalkapallossa, koen pystyväni arvioimaan päätoimisten valmentajien asemaa ainakin jossain määrin ulkopuolisena tarkkailijana. Yksi häiritsevimmistä seikoista on valmentajien osaamistason yleistäminen. Liian usein valmentajia lokeroidaan yhteen kategoriaan, pääosin negatiivissävytteisesti.

Valmentajia on erilaisia. On kokeneita ja nuoria, rauhallisia ja tunteella eläviä, entisiä pelaajia ja täysin lajin ulkopuolelta tulevia. Kun tähän varsin subjektiivisen tason jaotteluun yhdistetään vielä se, että valmentajat toimivat erilaisissa rooleissa ja valmentavat eri-ikäisiä ja -tasoisia pelaajia, puhumme hyvin heterogeenisesta ryhmästä. Silti julkisessa keskustelussa valmentajia pyritään yhä liian usein sovittamaan yhteen kategoriaan, ja erilaisia valmentajia arvioidaan lähes täysin samoin perustein ja lähtökohdin. Miksi?

Epämääräinen kritiikki voi olla harhaanjohtavaa 

Pidän kriittistä lähestymistapaa tärkeänä – myös silloin, kun keskustelemme juniorijalkapallosta ja sen ilmiöistä. Tietynlainen kriittisyys ja vallitsevien toimintatapojen nykyistä rohkeampi kyseenalaistaminen voisi jopa olla yksi suomalaisen jalkapallon kilpailueduista. Kehittyvätkö pelaajaamme nykyisenkaltaisilla harjoitusmenetelmillä? Missä piilee suomalaisen juniorijalkapallon aleneva rajahyöty? Miksi keskustelemme resurssien lisäämisestä, emme niiden kohdentamisesta? Yleisen tason kehityssuuntien lisäksi myös yksittäisten seurojen toimintaa on arvioitava kriittisellä silmällä, etenkin silloin, kun kyse on seuran ydintoimintaan kuuluvista seikoista. Seuroja on arvioitava niiden asettamien strategisten tavoitteiden puitteissa. Ja tärkeä reunahuomautus: kriittisyys ei tietenkään tarkoita automaattisesti negatiivisuutta.

Se, miten yksilöimme kritiikin, on kuitenkin olennaisen tärkeää, jos haluamme muuttaa asioita. Jalkapalloyhteisön kritisoiminen yhtenä massana jää helposti iskuksi ilmaan. Itseni on helppo nostaa tämä asia esille, sillä olen syyllistynyt epämääräiseen kritisointiin lukemattomia kertoja myös itse. Kun sosiaalisessa mediassa kritisoidaan esimerkiksi ”merkittävää kilpaseuraa”, lukija jää helposti pohtimaan, onko kyse tällä kertaa Ilveksestä, Hongasta, KäPasta, HJK:sta vai jostain muusta seurasta. Moni laadukasta työtä tekevä seura, yksittäisistä valmentajista puhumattakaan, voivat tulla tällöin lokeroiduksi kategoriaan, johon kyseinen taho ei välttämättä kuulu. Kuten Ylen toimittaja Tatu Tamminen on todennut, urheilujargonismi on löysiä adjektiiveja, joiden pilkkomiskeinot olisivat olemassa ja joiden käyttäjä paljastuu laiskaksi ajattelijaksi.

Siihen, millä tavoin valmentajia olisi arvioitava, ei tietenkään ole yleispäteviä sääntöjä. Sellaisia en osaa helposti itsekään antaa. Tärkeää olisi kyetä arvioimaan, miten valmentaja opettaa ja auttaa pelaajia. Vaikka tulokset antavatkin jonkinlaista osviittaa, ovat nekin lopulta sivuseikka. Jäsentämättömän kritiikin sijaan olisi syytä pyrkiä nykyistä enemmän avoimeen vuorovaikutukseen, jossa palautetta annetaan rohkeasti ja rehellisesti kasvotusten. Voisimmeko me valmentajat keskustella esimerkiksi otteluiden jälkeen useammin ottelun pelillisistä seikoista tai vaikkapa siitä, missä asioissa vastustaja onnistui hyvin? Miten kokeneemmat valmentajat sparraavat nuorempiaan? Uskaltavatko vähemmän aikaa valmentaneet haastaa vallitsevia toimintatapoja? Kun otamme tarkasteltavaksi suomalaisen jalkapallon, mitään linjauksia tai periaatteita ei tule ottaa vastaan annettuina.

Valmentaminen on opettamista. Tuntuisi erikoiselta arvioida opettajia vain siitä näkökulmasta, kenen oppilaat saavat parhaimpia arvosanoja. Myös juniorivalmennuskontekstissa huomioita tulisi kiinnittää enemmän muun muassa siihen, miten pelaaja on kehittynyt vuoden aikana, onko pelaajan innostus lajia kohtaan kasvanut, miten pelaaja suhtautuu lajiin, ja niin edelleen. Hektisessä juniorivalmennusympäristössä tämä arviointi voi olla haastavaa. Nykyhetken tarkastelun lisäksi tärkeää olisikin arvioida pelaajien oppimishistoriaa ja -taustaa. Minkälaisia harjoitteita missäkin vaiheessa on tehty? Mitä asioita pelaajalle on opetettu 12-vuotiaana? Seurojen ja valmentajien tehtävänä on dokumentoida opetustavoitteita ja -sisältöjä sekä jakaa ajatuksiaan muulle valmentajayhteisölle.

Valmentajien osaamista arvioitava nykyistä eritellymmin

Valmentajien lokerointiin liittyy läheisesti kysymys siitä, miten arvioimme eri-ikäisiä pelaajia valmentavia henkilöitä. Arviointikriteerit eivät voi olla täysin yhtenevät 8-vuotiaita ja 15-vuotiaita valmentavien kohdalla. Problematiikalla on yhteys myös valmentajakoulutukseen. Vielä muutama vuosi sitten Palloliiton C-valmentajakurssilla tämä ristiriita oli erityisen voimakas: kurssille osallistuneista valmentajista pääosa toimi alle 10-vuotiaiden valmennuksessa, mutta itse koulutus rakentui voittopuolisesti 11v11-pelimuodon periaatteiden varaan. Liitto on viime aikoina ryhtynyt uudistamaan koulutussisältöjä. Vihdoin, joku voisi sanoa.

Valmentaminen on kulttuurinsiirtoprosessia. Prosessin alkuvaiheessa, pelaajan liittyessä jalkapalloseuraan, korostuu innostaminen ja lajiin tutustuttaminen. Tässä vaiheessa paras valmentaja ei ole välttämättä se, joka tietää eniten, vaan se, joka osaa sytyttää kipinän pelaajiin. Valmentaja johdattaa pelaajan ovelle, jonka avaamalle pääsee syvemmälle jalkapallon ihmeelliseen maailmaan. Lopulta pelaaja tekee päätöksen, kuinka palavasti ja systemaattisesti hän haluaa tavoitella unelmiaan. Valmentajan tehtävänä on tukea ja auttaa pelaajaa näiden unelmien tavoittelussa. Valmentaminen on ensisijaisesti ihmissuhdetyötä. Jos haluamme pärjätä jalkapallossa paremmin (tämän tavoitteen tärkeys voidaan tietysti kyseenalaistaa), meidän on luotava ympäristö, jossa jalkapallo näyttäytyy jokapäiväisessä arjessa tärkeämpänä asiana kuin mitä se nyt on. Oikotietä ei ole; jokainen asia jalkapalloarjessa ratkaisee.

Pelaajan kasvaessa (niin biologisesti kuin jalkapallo-osaamiseltaan) mukaan on asteittain lisättävä jalkapallotaitojen opettamista. Lapsi haluaa tulla hyväksi siinä, mitä hän tekee. Jos ja kun lapsi haluaa kehittyä jalkapalloilijana, on tärkeää opettaa, miten pelissä voi tulla paremmaksi. Ennätys syöttöpenkkiin syöttämisessä tuskin ilahduttaa, jos pelitilanteissa on perustavanlaatuisia haasteita eikä onnistumisia tule. Peli on se areena, jolla lapsi ilmaisee itseään yhdessä muiden kanssa.

Pelin opettaminen ei, tietenkään, poissulje innostamisen ja kannustamisen tärkeyttä. Oppimisprosessin tulisi olla sillä tavoin vaiheittaista, että oppiminen on koko ajan progressiivista ja loogisesti etenevää. Yhtälöihin ei tule siirtyä ennen kuin kerto- ja jakolaskut ovat hallussa. Pelaajan teknis-taktinen osaaminen ja ymmärrys pelistä rakentuu kerroksittain: valmentaja ei tarjoa yhdellä kertaa liikaa opetettavia asioita, vaan antaa pelaajalle aikaa omaksua uusia pelin perusperiaatteita ja lainalaisuuksia. Uudet tiedot ja taidot opitaan aina suhteessa aikaisempaan.

Valmentajalla on väliä, mutta arvostammeko valmentajuutta?

Suomalaisessa urheilupolitiikassa ja järjestötoiminnassa on puhuttu viime aikoina paljon valmentajien arvostuksesta. Yksi näkyvimmistä kampanjoista on ollut Suomen Valmentajat ry:n Valmentajalla on väliä -kampanja. En usko näkyviin kampanjoihin niin kauaa, kuin ne eivät välity kunnolla ruohonjuuritason toimintaan. Voimme puhua hienoin korulausein valmentajien arvostuksesta, mutta ratkaisevaa on lopulta se, millaisena professiona valmentaminen näyttäytyy laajemmissa silmänaloissa. Erilaiset kampanjat, niin jalkapallossa kuin yleisestikin urheilussa, herättävät herkästi kysymyksen: mihin ongelmaan kampanja yrittää vaikuttaa ja onko kyseessä aito ongelma? Esimerkiksi Palloliiton Kannusta mua -kampanja on kiistattta tärkeä, mutta samaan hengenvetoon voidaan pohtia kriittisesti sen(kin) tarkoitusta. Eikö juniorijalkapallossa ole kannustavaa ilmapiiriä? Pitäisikö kampanjan yhteydessä puhua enemmän myös siitä, että pettymyksen hetketkin kuuluvat jalkapalloon (siinä missä muuhunkin elämään)? Eihän jalkapallokaan ole aina mukavaa ruusuilla tanssimista. Entä miten kannustavasta ilmapiiristä huolehditaan kampanjan ulkopuolella – 11 kuukautena vuodessa?

Valmentajuuden arvostus syntyy jokapäiväisistä teoista, ei kimaltavista kampanjoista. Viime syksyn koripallon EM-kisojen aikaan sosiaalisessa mediassa hämmästytti kulovalkean tavoin levinnyt ilkkumisepisodia. Susijengin apuvalmentaja, kokenut koripallovalmentaja Mikko Larkas joutui infantiilin pilkan kohteeksi, kun esimerkiksi Twitter-yhteisöpalvelussa naureskeltiin miehen silmäpusseille. Erityisen surullista oli se, että monet valmentajat olivat mukana joukkopilkassa – monet ehkä ymmärtämättään. Valmentajia on arvioitava osaamisen, ei ulkonäön, perusteella. Nämä seikat kertovat paljon valmentajuuden arvostuksesta.

Jalkapalloseurojen tehtävänä on tukea valmentajan auktoriteettia. Seuran tarjoama tuki ja kannustus sekä sparraus luovat pohjaa valmentajuuden syvällisemmälle ymmärtämiselle. Valmentajakulttuuri on osa laajempaa jalkapallokulttuuria. Se, miten valmentajat toimivat päivittäin omassa roolissaan, olivat he ammattivalmentajia, oto-valmentajia tai täysin vapaaehtoisia, heijastuu monella tavalla muihin jalkapallotoimintoihin.

Muiden arvostus on aina lopulta seuraus jostakin. Olennaisinta on se, miten valmentaja itse arvostaa omaa työtään. Muu on toissijaista.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Valmennus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s