Jalkapallokulttuuri

Historian havinaa: Olipa kerran Kaikki Pelaa-ohjelma

Lähtökohdat

Harva asia on herättänyt suomalaisessa juniorijalkapallossa samanlaista keskustelua kuin vuonna 1999 lanseerattu Kaikki Pelaa-ohjelma. Jo sanapari ”kaikki pelaa” tuo, yksinkertaisuudestaan huolimatta, useimmille jalkapalloihmisille mieleen erilaisia, jopa vahvoja ajatuksia. Vaikka ohjelma ei enää varsinaisesti olekaan olemassa, moniin sen sisältämiin periaatteisiin ja suuntalinjoihin viitataan yhä usein.

 

Screen Shot 2018-03-13 at 09.36.01

Kuva 1. Vuonna 2002 julkaistu Suomen Palloliiton Nuorisotoimintalinja on ollut tämän tekstin pääasiallinen lähde.

Kaikki Pelaa-ohjelma synnytti 2000-luvun alussa juniorijalkapallon kentälle kaksi leiriä, ohjelman puolestapuhujat sekä sen vastustajat. Jälkimmäinen joukko profiloitui selkeästi kilpajalkapalloilun sanansaattajiksi. Toimijoiden kritiikin kärki kohdistui muun ohella Kaikki Pelaa-julistuksen sisältämiin alhaisiin harjoitus- ja pelimääriin sekä siihen, että tasoryhmien perustamista suositeltiin vasta 14-vuotiaista ylöspäin. ”Puolestajapuhujista” on vaikeampi saada otetta; kyse oli pikemminkin siitä, että valtaosa seuroista yksinkertaisesti noudatti Palloliiton suosituksia liiton ohjauksella ja tuella.

Asetelmassa ei tietenkään ollut kyse tarkkarajaisesta linjasta (kannattajat ja vastustajat), mutta jaottelu auttaa ymmärtämään juniorijalkapallon kentällä vallinnutta tilaa. Liiton linjauksia tulkittiin eri seuroissa hieman toisistaan poikkeavalla tavalla – mikäli ohjeisiin ylipäänsä edes tukeuduttiin. Janan ääripäässä voidaan arvioida olleen helsinkiläinen Käpylän Pallo, joka muun muassa lanseerasi omaksi sloganikseen ”Kaikki pelaa – omalla tasollaan”. Myöhemmin on kerrottu, että KäPan yksi kantavia ajatuksia ”oli seurata liiton suosituksia ja toimia päinvastoin” (Yle Puheen Urheiluilta 31.1.2017). Pienimmissä junioreissa nykyäänkin yleisesti käytössä oleva miniliiga-konsepti syntyi ”vastavetona” Kaikki Pelaa-linjauksiin. Pelimuodon alullepanijoina toimivat HJK:n ja KäPan silloiset avainhenkilöt, valmennuspäälliköt Erkka V. Lehtola ja Erkki Valla. Helsinkiläisseurojen lisäksi mukana olivat FC Honka sekä vaihtuva vierailijajoukkue. Nykyään miniliiga-peleissä (A-D-taso) on mukana toistakymmentä seuraa.

Palloliiton vuoden 2002 nuorisotoimintalinja allekirjoitettiin huhtikuussa 2002. Asiakirjan allekirjoittajina olivat liiton Kaikki Pelaa-päällikkö Timo Huttunen, huippujalkapallopäällikkö Jarmo Matikainen sekä koulutuspäällikkö Janne Lindström. Lähtölaukaus uudelle ajattelulle tapahtui kuitenkin jo edellisellä vuosituhannella, kun SPL:n silloinen pääsihteeri Pertti Alaja arvioi Pallopiiri-lehdessä suomalaisen juniorijalkapallon tilaa. Alajan sanat on helppo allekirjoittaa.

Vilttiketjut on laitettava sinne minne ne kuuluvat, vilttiin. Emme voi suvaita sitä, että lapsi, joka tulee mukaan toimintaan, joutuu vilttiin. Hänen on koettava olevansa tärkeä. Kaikki on lähtenyt siitä väärästä ajatuksesta, että on iso massa, joka vähenee kun huippu häämöttää. Olemme itse olleet vähentämässä sitä väkeä.”

Screen Shot 2018-03-13 at 10.00.37

Kuva 2. Kaikki Pelaa-ohjelman tunnus.

Pääsihteeri Alaja nosti vuonna 1999 esille tärkeän aiheen: harrastamisen ilmapiirin sekä junioritoiminnan arvot ja päämäärät. Arvioitavaksi nousivat myös juniorijalkapallon toimijoiden roolit ja tehtävät. Syntyi jaottelu leikki-, kaveri- ja tulevaisuusmaailma. Pelaajamäärässä mitattuna kehitys on ollut erityisen voimakasta. Kun vuonna 2001 lisenssipelaajia oli 100 000, 16 vuotta myöhemmin vastaava luku oli jo 140 000. Yhä useampi perhe on kokenut jalkapallon turvalliseksi ja houkuttelevaksi lajiksi.

Arvot

Vuoden 2002 nuorisotoimintasuunnitelman keskeinen osa oli juniorijalkapallon arvot ja päämäärät. Suunnitelma korosti aivan oikein jalkapallon merkitystä turvallisena kasvuympäristönä. Seuraan kuulumisen painotettiin olevan lapselle tärkeä ja arvokas kokemus. Toteamus voidaankin katsoa ainakin epäsuorasti viittaukseksi seurakulttuurin tärkeyteen, vaikka itse seurayhteisön ja muun ympäröivän toimintapiirin merkitystä ei ohjelmassa juurikaan käsitelty.

Nuorisotoimintalinja sisälsi pitkän luettelon lasten ja nuorten oikeuksista. Monista kohdista on helppo olla täysin samaa mieltä.

”Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus muun muassa iloon, onnistumiseen ja epäonnistumiseen, osallistua lapsena ja nuorena – ei pienenä aikuisena sekä pelata oman ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti.”

On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi oikeuden ”pelata oman ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti” katsottiin toteutuvan parhaiten siten, että tasoryhmiä suositeltiin muodostettavaksi vasta 14-vuotiaissa ja sitä vanhemmissa. Toisaalta Kaikki Pelaa-ohjelma tunnisti myös epäonnistumisen tunteiden tärkeyden osana jalkapalloa ja pelaajana kasvamista. Kaikki ei voi aina olla kivaa ja helppoa.

Se, minkälainen tavoitteellisuus on juniorijalkapallossa hyväksyttävää, ei ole ohjelman valossa aivan selvää. Voimakas tulosorientaatio koettiin haasteeksi ja siihen kiinnitettiin monessa kohdassa huomiota. Tämä asia on ajankohtainen tänäkin päivänä: valmentajan tehtävänä ei ole tavoitella voittoa hinnalla millä hyvänsä, vaan luoda sellaiset mahdollisuudet ja ilmapiiri, jossa pelaajat itse haluavat tavoitella parastaan – sekä pelillisesti että tuloksellisesti. Toiminnan suunnitelmallisuuden ja systemaattisuuden tärkeys jäi kuitenkin nuorisotoimintalinjassa vähäiselle huomiolle. Pääpaino oli, ymmärrettävistä syistä, uhkakuvien torjunnassa. Lasten ja nuorten kehittäminen ja kehittyminen jalkapalloilijona ei juurikaan noussut esiin. Tavoitteellisuus nähtiin välillisesti synonyyminä voitontavoittelulle. Sosiaaliset elementit ja positiiviset kokemukset nostettiin perustellusti esiin.

”Menestys lasten ja nuorten jalkapallossa on iloisia ilmeitä, ryhmään kiinnittymistä ja mukana pysymistä, leikinomaisuuden ja tasavertaisuuden vaalimista sekä seuran ja joukkueen toimintaan tyytyväisiä ihmisiä. Onnistumista lasten ja nuorten jalkapallossa on ennen kaikkea elinikäisen liikunnallisen harrastuneisuuden kehittyminen. Ylikorostunut kilpailu- ja tulossuuntautunut toiminta voi vaarantaa jalkapalloharrastuksen jatkuvuuden. Tätä uhkakuvaa torjumaan on laadittu Kaikki Pelaa-ohjelma, jonka tavoitteena on tarjota jokaiselle lapselle ja nuorelle myönteisiä elämyksiä ja kokemuksia.”

Kaikki Pelaa-ohjelma oli luonteeltaan julistuksenomainen. Sen sisältämät tavoitteet ja päämäärät eivät koskettaneet vain jalkapalloa, vaan myös lapsen ja nuoren arkea kokonaisvaltaisesti. Tavoitteet olivat täysin oikeat, mutta keinovalikoimaa, toteutusta ja seurantaa ei avattu läheskään samalla tavalla. Valmentajia ryhdyttiin kutsumaan ohjaajiksi, mutta sitä, mitä ohjaajilta vaadittiin ja miten oli toimittava eri tavalla aikaisempaan verrattuna, ei käsitelty. Teoriatason pohdintoja ei kyetty parhaalla tavalla konkretisoimaan käytännön toimintatavoiksi ja ohjenuoriksi.

Yksi näkyvimpiä Kaikki Pelaa-kriitikkoja oli HJK:n silloinen juniorivalmentaja Juha Valla. Vaikka Palloliitto oli muuttanut nuorisotoiminnan linjauksia pitkin 2000-lukua, oli aihe ajankohtainen vielä 2010-luvun alussa. Urheilulehdessä (49/2012) julkaistiin loppuvuodesta 2012 Vallan mielipidekirjoitus otsikolla ”Agit prop vai paasikivimäinen realismi?”. Siinä arvioitiin tiukkaan sävyyn Kaikki Pelaa-ohjelman perintöä ja vaikutuksia.

”Alkuperäinen Kaikki Pelaa-ohjelman teksti muistutti enemmän uskonnollista hartauskirjaa kuin käytännöllistä valmennusohjelmaa. Pahimmillaan suunniteltiin jonkinlaista muumimaailmaa pienimpien lasten pelikentäksi. Tämä dokumentti on edelleen, kymmenen vuotta jälkeenkin järisyttävää luettavaa. Sen suosittelemat harjoitusmäärät esimerkiksi alle 10-vuotiaille pelaajille olivat käsittämättömän alhaisia. Lisäksi niin sanottuja tasoryhmiä suositeltiin perustettavaksi aikaisintaan 14 vuoden iässä. Jos kaikki Suomen junioriseurat olisivat seuranneet vuoden 2002 nuorisosuunnitelman suosituksia, se olisi varmistanut kilpaurheilun loppumisen jalkapallossa Suomessa.”

Nykyään KäPan urheilutoimenjohtajana toimiva Valla ei kuitenkaan ollut ainoa ”vastarintaliikkeen” edustaja. Myös monet muut jalkapallotoimijat toivat esiin näkemyksiään kilpatoiminnan vahvistamisesta. Aiheen herkkyyttä ja siihen liittyvää latausta kuvastaa ainakin osittain se, että Kaikki Pelaa-tematiikkaa käsiteltiin myös valtakunnallisissa lähetyksissä, ei vain jalkapallopiireissä. Esimerkiksi Ylen aamu-TV:ssä käsiteltiin Helsinki Cupin alla kesällä 2011 aihetta otsikolla ”Kaikki pelaa – kuka pelaa huipulla?”. Haastattelussa olivat Ilveksen nuorisopäällikkö Markus Paananen sekä HJK:n Erkka V. Lehtola. Paanasen ja Lehtolan kommenteissa oli aistittavissa varovaista kritiikkiä tietyille Kaikki Pelaa-mallin periaatteille. Molemmat valmentajat toivat selvästi esiin, että iloa ja tavoitteellisuutta ei tarvitse asettaa vastakkain, sopivan haasteellisen ympäristön merkitystä pelaajan kehittymisen kannalta ei sovi aliarvioida ja pelkkä hauskuus ei riitä, jos toiminta ei ole suunniteltua, ja jos se ei perustu ajatukseen, mitä tehdään ja miksi. Sekä Lehtola että Paananen olivat monissa näkemyksissään aiheen ytimessä: Kaikki Pelaa-ohjelma oli ainakin osittain ristiriitainen. Erityisen osuva oli Lehtolan seuraava kommentti: ”Pelkästään laadukkaan liikunnan järjestäminen on valmentajalle haastava temppu; siinäkin pitää osata aika paljon asioita.”

Loiko Kaikki Pelaa-ohjelma illuusion, että vähemmän tavoitteellisessa toiminnassa valmennuksella on vähemmän merkitystä?

Toiminnan sisältö

Screen Shot 2018-03-13 at 10.49.47

Kuva 3. Lasten ja nuorten harjoitus- ja kilpailutoiminnan suositukset Nuorisotoimintalinjan (2002) mukaan.

Huhtikuussa 2002 allekirjoitettu nuorisotoimintasuunnitelma on kaksijakoinen, jopa ristiriitainen, dokumentti. Sen ensimmäiset luvut (1. Suomalaisen jalkapallon arvot ja toimintaympäristö sekä 2. Jalkapallon harrastaminen on lapsen ja nuoren oma juttu) sisältävät monipuolista pohdintaa muun muassa juniorijalkapallon olemuksesta, toimijoiden roolista ja ympäristön merkityksestä. Arvojen ja toimintaympäristön osalta asiakirja on monessa suhteessa jopa uraauurtava; suomalaisessa jalkapallossa keskustellaan edelleen liian vähän toiminnan perustavista arvoista, lajin tärkeydestä ja toimintakulttuurista. Millaisia pelaajia haluamme kasvattaa? Millaisia arvoja välitän omassa toiminnassani? Kuinka tärkeä osa jalkapallo on elämääni?

Mitä pidemmälle nuorisotoimintasuunnitelmaa lukee, sitä erikoisemmaksi tekstin vire muuttuu. Suunnitelman osio, joka kestää ehkäpä vähiten kriittistä tarkastelua, on kohta ”Harjoitus- ja kilpailutoiminnan suositukset”. Vuonna 2018 osa kyseisistä suosituksista tuntuu jopa hämmentävän pieniltä. Esimerkiksi 9-vuotiaille pelaajille suositeltiin enintään 20 ottelua puolessa vuodessa. Määrä on käsittämättömän pieni. Tarkastelukulmaa on syytä laajentaa koskemaan yleisemmin lajiliiton asemaa ja urheiluseuratoiminnan luonnetta. Ajatus, että lajin kattojärjestö linjaa toiminnan alhaisia enimmäismääriä (vaikkakin vain suositusten muodossa), tuntuu yhä, 16 vuotta myöhemmin, erikoiselta. Nykyään päätöksiä tehdään enemmän seura- ja joukkuevetoisesti, mikä onkin oikea lähtökohta. Tällöin seurojen profiilit, erityispiirteet ja strategiset tavoitteet tulevat varmasti paremmin huomioiduksi.

SPL:n nuorisotoimintasuunnitelmaan ei sisältynyt yksityiskohtaisia perusteluita siitä, miksi suosituksissa oli päädytty juuri tiettyihin määriin. Yleisen tason suuntaviivoja tuodaan paikoitellen esiin, mutta muuten analysointi jää pintapuoliseksi. Mitä kauemmas tekstissä liikutaan varsinaisesta peli- ja harjoitustoiminnasta, sitä osuvampia huomioita siinä esiintyy. ”Lapsi ja nuori tarvitsee perheen ja lähiympäristön tukea ja kannustusta liikunnan harrastamiseen sekä terveiden elämäntapojen arvostamiseen.” Tämä on erittäin tärkeä muistutus myös yli 15 vuotta myöhemmin.

Screen Shot 2018-03-13 at 12.09.06

Kuva 4. Nuorisotoimintasuunnitelman (2002) pelaajakehitystä koskevissa osioissa on hyödynnetty kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän luomia kaavioita.

Kaikki Pelaa-ohjelmassa nostettiin aiheellisesti esiin myös valmentajakoulutuksen merkitys. Tilanne on ajankohtaisempi kuin koskaan, sillä Palloliitto on valmistellut muutaman vuoden koulutustoiminnan kokonaisuudistusta. Yhtä kaikki, moni asia on muuttunut sitten vuoden 2002. Varsinkin suurimmissa seuroissa toimii yhä useampia koulutettuja ja päteviä lasten valmentajia, pääsääntöisesti työsuhteessa seuraansa. Samaan aikaan SPL:n nuorisotoimintasuunnitelman kanssa valmistui myös Valmentaminen ammattina Suomessa-raportti, jonka mukaan vuonna 2002 Suomessa oli alle 40 päätoimista jalkapallovalmentajaa. Vaikka päätoimisuus ei vielä takaa onnea, on selvää, että työsuhteen perusteella tapahtuva työskentely mahdollistaa monia asioita paremmin kuin toimiminen valmentajana oma toimen ohella. Toisaalta itse valmentajuus ei ole muuttunut kovinkaan paljoa. Kaikki Pelaa-ohjelmassa valmentajaa pidettiin esikuvana, roolimallina ja hyvän ilmapiirin luojana. Myös positiivisuuden merkitys nostettiin esille. Kaikki tärkeitä ominaisuuksia. Itse pelin opettamisesta ei puhuttu kuin sivulauseessa.

”Ihannetilanteessa joukkueen ohjaajana on jalkapalloa osaava henkilö, joka tietää omat motiivinsa ja on valmis olemaan lapsille ja nuorille esimerkkinä. Lasten ja nuorten jalkapalloharrastuksessa voittajia ovat kaikki ne lapset, nuoret ja aikuiset, jotka ovat positiivisia, toiset huomioiva sekä terveellä tavalla itseensä luottavia.”

Yleisiä huomioita

Kaikki Pelaa-ohjelma koki 2000-luvun aikana hiljaisen kuoleman. Monet niistä linjauksista, jotka olivat vielä vuoden 2002 suunnitelmassa isossa asemassa, ovat muuttuneet. Vuonna 2008 julkaistiin päivitetty versio ohjelmasta. Se oli edeltäjäänsä kattavampi (yli 40 sivua enemmän) ja joiltakin painotuksiltaan myös erilainen. Myös vuoden 2008 versio tuntuu kymmenen vuotta myöhemmin, varmasti luonnollisestikin, monin paikoin vanhentuneelta.  Eettiset lähtökohdat, sisältäen esimerkiksi toiminnan turvallisuuden ja kasvatuksellisuuden, eivät ole tietenkään vuosien saatossa menettäneet merkitystään. Tavoite, että kaikki pelaavat, on edelleen tärkeä.

Kaikki Pelaa-ohjelman linjauksia arvioitaessa on pidettävä mielessä, että näitä periaatteita ovat olleet mukana linjaamassa suomalaiset jalkapalloihmiset. Seurojen juniori- ja valmennuspäälliköt ovat osallistuneet prosessiin. Kyse ei ole ollut mistään liiton pienen porukan irtiotosta. Tietyllä tavalla Kaikki Pelaa-ohjelma kertoo suomalaisesta jalkapallosta, kulttuuristamme ja toimintatavoistamme – halusimme sitä tai emme. Kuten vuoden 2008 suunnitelman esipuheessa todetaan, ”nuoristoimintalinjan työstöön ovat osallistuneet Palloliiton seura- ja nuorisotoiminnon työntekijät, liiton valmentajat ja koulutustoiminto sekä liiton nuorisovaliokunta, Palloliiton piirien nuoriso- ja valmennuspäälliköt sekä nuorisovaliokunnat, useiden seurojen juniori- ja valmennuspäälliköt sekä lasten ja nuorten urheilun asiantuntijat”. Suuri määrä suomalaisia futistoimijoita.

Lopuksi

Jotta voisimme ymmärtää nykyisyyttä, on tunnettava historiaa. Millaisten vaiheiden jälkeen juniorijalkapallomme on päätynyt nykyiseen tilanteeseen? Millaista juniorijalkapallo oli 2000-luvun alussa? Monella jalkapallotoimijalla on vahva mielipide Kaikki Pelaa-ohjelmasta, mikä on lähtökohtaisesti hyvä asia. Historiasta tulee voida keskustella avoimesti, mutta toisaalta kiihkottomuus ja monipuolinen tarkastelu on olennaisen tärkeää. Liian usein unohtuu se seikka, että Kaikki Pelaa-ideologiassa oli kiistatta myös tärkeitä asioita, kuten arvokeskustelu sekä pohdinta toimintaympäristön ja lapsen aseman tärkeydestä. Näiden seikkojen tärkeyttä ei poista se, että harjoitus- ja ottelumääriä koskevissa suosituksissa ”mentiin metsään”. Toisaalta asian voi aina kääntää myös päinvastoin: Mikä on arvojen tuoma merkityssisältö, jos toiminnan taso on heikkoa niin kilpaurheilun kuin liikunnankin kannalta?

Suomalainen juniorijalkapallo on siirtynyt viime vuosina allikosta ojaan. Nyt pitäisi päästä vielä ojasta tielle. Se, että esimerkiksi Kaikki Pelaa-ohjelman haitalliset painotukset ovat vähentyneet seurojen arjessa, ei vielä tarkoita, että toiminta olisi vielä riittävän hyvää. Monia asioita on mahdollista parantaa. Samaan aikaan on hiljaisia myönteisiä signaaleja, mutta myös suuria haasteita, joihin koko jalkapalloyhteisön on vastattava. Ratkaistavia haasteita ovat esimerkiksi lasten liian vähäinen liikunta, seurakulttuurin ja jalkapallon päivittäisen merkityksen vähäisyys huippupelaajakehityksen näkökulmasta sekä yleinen ammattitaito. Näiden kokonaisuuksien ymmärtämisessä voi olla apua niistä kokemuksista, joita Kaikki Pelaa-ohjelma on tuonut: Mitä tehtiin, miksi tehtiin ja miten tehtiin? Onnistuttiinko siinä, mitä yritettiin?

Mikä sitten on Kaikki Pelaa-ohjelman jättämä perintö? Kriittinen lukija voisi kysyä, kannattaako sellaista edes määrittää. Teen sen silti.

Juniorijalkapallosta ei voi puhua ilman arvoja. Tällöin on määriteltävä, mikä on toiminnan tarkoitus, mihin toiminnalla pyritään ja mitkä ovat sen kantavia periaatteita. Millainen seura haluaa olla? Mikä on sen olemassaolon oikeutus? Kaikki Pelaa-ohjelma korosti turvallista ympäristöä, lajin kasvatuksellisuutta ja positiivista ilmapiiriä. Tämä tärkeä sanoma unohtuu nykyäänkin liian usein. Ilo harrastaa ja halu olla osa joukkuetta ovat riippumattomia pelaajan osaamistasosta tai pelivuosista. Vuoden 2002 nuorisotoimintalinjassa korostettiin lapsen oikeutta pelata oman ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti. Tarvitaan sekä sopivia haasteita että mahdollisuuksia onnistua riittävän usein. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tarvitsemme erilaisia seuroja ja erilaisia joukkueita, jotta jokaiselle löytyisi paras tapa toteuttaa itseään. Tuo tapa voi toki muuttua lyhyessäkin ajassa (pelaajan kehittyminen, motivaatio, muut kiinnostuksen kohteet, jne.). Näihin tilanteisiin valmentajien ja seurojen on osattava reagoida.

Tavoitteellinen toiminta ei ole itsessään pahaa. Toteuttamistapa, oikeat henkilöt, suunnitelmallisuus ja ihmisten välinen yhteistyö ratkaisevat, millaiseksi toiminta muodostuu. Urheilu on turvallinen paikka pettyä; myös ikävät tunteet ovat osa jalkapalloa. Kaikki Pelaa-ohjelmassa tämä urheilun perustavanlaatuinen osa jäi pimentoon. Kaikki lapset eivät halua jalkapalloammattilaisiksi ja hyvä niin. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin jalkapallo. Mutta niille, jotka haluavat tavoitella jalkapallounelmiaan ja ”laittaa kaiken peliin”, tulee olla siihen mahdollisuus. Kilpailullinen elementti on osa jalkapalloa ja urheilua. Jos sitä yrittää väärällä tavalla kahlita, esimerkiksi asettamalla harjoittelulle ja pelaamiselle liian pieniä enimmäismääriä, kyse ei ole enää urheilusta.

Brittiläinen Nobel-palkittu kirjailija George Bernard Shaw on kirjoittanut, että ”historiasta opimme, ettei historiasta opi mitään”. Se on samaan aikaan sekä mahdollisuus että haaste suomalaisessa juniorijalkapallossa.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Jalkapallokulttuuri

2 replies »

  1. Ihan hyvä Erkko mutta Kaikki pelaa syntyi silloiseen tilanteseen. Heti alussa HJK:ssa oli jo slogan kaikki pelaa omalla tasolla Ja malli oli myös SPL sitä ei vaan osattu jalkauttaa ikärajat puhutti. Eli se viestinnän laki ” jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.”

    Tykkää

  2. Espanjalaisvalmentaja Tito Garcia Sanjuan suomifutiksesta:
    90MIN lehti 3/2015 – huom vuodelta 2015

    Jostain syystä Suomessa on vahva usko, että meillä on parempaa osaamista kaikessa kuin ulkomailla, vai miten on selitettävissä ristiriita sen kanssa mitä Espanjassa tai Hollannissa tehdään? 90min lehdestä muutama Titon:n kommentti keskustelun herättämiseksi:

    ”Suomalainen tapa harjoitella tuottaa luonnollisesti tietyn tyyppisiä pelaajia, joilla on pelin ymmärryksessä suuria puutteita. – Täällä on mielestäni teknisesti erittäin hyviä pelaajia. Kuitenkin kun katson suomalaista peliä millä tahansa sarjatasolla, näen pelaajien syöttävän palloa ilman mitään tarkoitusta, Garcia Sanjuan toteaa. Toinen otteluita leimaava asia on intensiteetin puute. Garcia Sanjuan ei tarkoita tällä vauhtia, jolla peli etenee päästä toiseen, vaan pelitoimintojen suoritusnopeutta.”

    Yksi intensiteettiä Suomessa syövä asia varsinkin lapsiurheiluvaiheessa on liian suuri joukkueharjoitusten määrä. – Suomessa vaikkapa 03-ikäluokan joukkueet saattavat harjoitella neljä kertaa viikossa ja pelata siihen päälle kaksi peliä. Espanjassa saman ikäiset huippujoukkueetkin harjoittelevat kolme kertaa ja pelaavat yhden pelin. – Fyysisesti tuon ikäiset eivät tarvitse
    lepoa, mutta heidän aivonsa tarvitsevat. Siksi ohjattua harjoittelua ei saa olla liikaa. Kun sitä tehdään, niin se tehdään intensiteetillä keskittyen ja laadukkaasti. Välipäivinä pitää tietysti omatoimisesti harrastaa urheilua.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s