Mielipide

Jalkapallodemokratiaa

Uuden vuoden ensimmäinen kuukausi on heti demokratian juhlaa, kun saamme äänestää maallemme presidentin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Tämä ei ole tammikuun ainoa merkittävä vaali, koska myös Suomen Palloliitolle valitaan uusi puheenjohtaja viime kesänä menehtyneen Pertti Alajan seuraajaksi. Presidentti- ja puheenjohtajavaalit liittyvät toisiinsa myös siten, että istuva presidentti Sauli Niinistö on entinen SPL:n puheenjohtaja.

Allekirjoittaneella on kunnia edustaa SPL:n Helsingin piiriä Palloliiton liittokokouksessa, jossa puheenjohtaja valitaan. Järjestödemokratiaa kunnioittaen selvitän omia näkemyksiäni asiasta.

kuva

Pari sanaa urheilujohtajuudesta

Maailma on kovassa myllerryksessä; politiikan mannerlaatat liikkuvat arvaamattomasti. Tämä ei voi olla heijastumatta myös urheiluun. Suomessa perinteisesti ainakin suosituimpien urheilujärjestöjen johtopaikat ovat olleet haluttuja. Urho Kekkosen tapaan moni poliitikko on rakentanut uraansa urheilujohtajuuden kautta.

Mikä on puheenjohtajan merkitys jonkun lajin menestyksen ehtojen luojana? Omassa urheilupomojen ranking-listassani kärkeen nousee jääkiekkojohtaja Kalervo Kummola, jonka vaikutusta jääkiekon nousuun Suomen kansallisurheiluksi on hyvä arvioida. Jalkapalloihmisten kannattaa muistaa, että Kummola on ollut mukana myös jalkapallossa yhtenä Tampere Unitedin perustajana.

Kummolalla oli riittävä asiantuntemus lajista sekä seuratoimijana että jääkiekon SM-liigan ensimmäisenä toimitusjohtajana. Jääkiekkoliiton eri luottamustehtävissä hän oli rakentamassa suomalaisen jääkiekon infrastruktuuria. Oli kyseessä sitten poliitikkojen saaminen suosiolliseksi uuden jäähallin rakentamiselle tai Curt Lindströmin rekrytoiminen A-maajoukkueen valmentajaksi, Kummola oli aina jotenkin mukana. Tietenkään jääkiekon nousu ei ollut vain yhden ihmisen ansiota. Huonommalla johtamisella Suomen jääkiekon menestystarina olisi kuitenkin ollut epätodennäköisempi.

En tietenkään ehdota, että Kummolan toimintatapoja pitäisi matkia. Me olemme kaikki oman aikamme lapsia. Yle:llä on Jari Tervon toimittama mielenkiintoinen sarja Urho Kekkosesta. Kovinkin Kekkosen ihailija ymmärtää, että vastaava vallankäyttö ei nykyaikana olisi mahdollista. Silti Kummola voisi olla määrätietoisuudessaan esikuva myös Palloliiton uudelle puheenjohtajalle. Lisäksi opin ottaminen jääkiekon tai koripallon menestystarinoista osoittaisi uudenlaista nöyryyttä Palloliitosta.

Jalkapallo suomalaisessa urheilukulttuurissa

100-vuotiasta Suomea juhlittiin monipuolisesti ja arvokkaasti. Suomalaisen jalkapallon historia on itsenäisyyttä pidempi.

Jos haluaa provosoida, Suomi on pärjännyt hienosti ilman jalkapallomenestystä. Ehkä Suomen kansakunnan kannalta oli jopa parempi, että Tahko Pihkalan johdolla Suojeluskuntien lajiksi valittiin pesäpallo. Näin suojeluskuntalaiset oppivat heittäytymään juoksuhautaan ja heittämään käsikranaattia. Suomen kohtalon hetkinä näistä taidoista oli enemmän hyötyä kuin pallon potkimisesta.

Suomessa urheilu on liittynyt vahvasti nationalistiseen kansakunnan rakentamiseen; kliseen mukaan Suomi juostiin maailman kartalle. Tästä on seurannut asenne, jota olympiakomitean ex-puheenjohtaja Risto Nieminen on kuvannut osuvasti lauseella ”suomalaiset ovat menestyshullu kansa”. Kansallisen merkityksellisyyden vuoksi urheilu on seurannut muun yhteiskunnan jakolinjoja; nyrkkeilykehässä duunariseuran nyrkkisankari löi porvariseuran ”bokraajan” kanveesiin, ruotsinkielisen seuran maileri kiri kalkkiviivoilla suomenkielisen kilpakumppaninsa ohi. Tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen yhteiskunnan eheyttämisen malli, mutta kilpailusta energiansa saavaan urheiluun se sopi.

Jalkapallo poikkesi monesta muusta lajista siten, että jalkapalloa kehitettiin poliittisesti paremmassa sovussa kuin muita lajeja. Työväen ja porvarien seurat pystyivät toimimaan samassa liitossa; puhuttiin uusista ja vanhoista seuroista. Tästä olisi saattanut olla etua myös lajien välisessä kilpailussa. Kun Suomi kaupungistui nopeasti 1950- ja 1960-luvuilla, suomalaisella jalkapallolla oli mahdollisuus loikata eteenpäin. Ennen jääkiekon lopullista läpimurtoa kotimaisen jalkapallon katsomot pullistelivat, Suomi voitti Pohjoismaiden mestaruuden, Kai Pahlman oli ihailtu urheilutähti, jne. Suomalainen jalkapallo ei kuitenkaan pystynyt tarttumaan mahdollisuuteen. Epäreilu vertaus, mutta Hollannin jalkapallo nousi samoihin aikoihin määrätietoisten ihmisten johdolla tuntemattomuudesta maailman huipulle.

1990-luvulla maailman suurten muutosten myötä suomalaisen urheilun vanhat poliittiset raja-aidat kaatuivat. Tässä tilanteessa myös urheilujärjestöt joutuivat etsimään uutta merkitystä omalle toiminnalleen. Tämä on ollut kaksiteräinen miekka; typerintä poliittista kiihkoilua tuskin kukaan kaipaa, mutta tekemisen intohimosta on jotain kadonnut. Liikunta jyräsi urheilun, kilpaurheilusta nyt puhumattakaan. Jos haluaa kansainvälisen esimerkin huippu-urheiluun panostamisesta, kannattaa tutustua Tanskan tai Ison-Britannian olympiakomiteoiden toimintaan.

Suomalaisen jalkapallon olemassaolon oikeutus

Jalkapallo liittyi tähän legitimiteetin hakemiseen vuosituhannen vaihteessa. Tuli kunnianhimoinen Kaikki Pelaa -ohjelma. Sen seurauksena harrastajamäärät ovat kasvaneet, olosuhteet parantuneet. Vain yksi puuttuu; Suomessa ei edelleenkään osata pelata jalkapalloa.

Palloliiton puheenjohtajavaali voisi olla oiva tilaisuus miettiä, mikä suomalaisen jalkapallon raison d’être (olemassaolon oikeutus) on. Tämä kuulostaa mahtipontiselta, mutta se on olennainen kysymys. Meidän nykyinen ajattelumme pohjautuu sille, että ei tarvitse valita lainkaan.

Suomi pärjää varmasti hyvin seuraavatkin 100 vuotta ilman jalkapallomenestystä. Yksi Palloliiton puheenjohtajakandidaateista on tulevaisuudentutkija Mika Aaltonen. Ehkä hänen innoittamina me voimme leikitellä suomalaisen jalkapallon tulevaisuuden vaihtoehdoilla.

Yksi näkökulma tulee nuorisotutkija Mikko Salasuolta, joka on kirjoittanut myös jalkapallosta. Hänen mielestään Suomen jalkapallossa on satsattu liikaa huippu-urheiluun. Itse olen eri mieltä, mutta ainakin Salasuo esittää selkeän mielipiteen. Jos ajatusleikkiä jatkaa, Salasuon ajattelu menisi alla olevassa jaottelussa kohtaan B.

A. Jatketaan nykyisellä tavalla. Kilpaurheilullinen menestys nojaa lähinnä sattumaan tai pelaajien ”luomutuotantoon”. Todennäköisesti tällä toimintatavalla menestys olisi nykyisen kaltaista.

B. Paluu Kaikki Pelaa -ohjelmaan. Tulkitaan nykyistä puhdasoppisemmin Kaikki Pelaa -ohjelman alkuperäistä arvomaailmaa. Vaikka Kaikki Pelaa -ohjelmasta ei ole luovuttu, sitä sovelletaan nykyään suvaitsevaisemmin kuin ennen. Tässä vaihtoehdossa pääpaino olisi vielä nykyistäkin enemmän harrastajamäärien kasvattamisessa.

C. Panostus kilpaurheiluun. Yritetään ensimmäisen kerran yli 100 vuoteen aidosti panostaa kilpaurheilulliseen menestykseen. Tämä ei tarkoita tietenkään grass-roots jalkapallon unohtamista, vaan yksinkertaisesti kilpaurheilun minimiedellytysten mukaisten reunaehtojen toteuttamista.

Oma ehdotukseni on vaihtoehto C. Tärkein syy sille on, että sitä ei ole koskaan aiemmin yritetty. Kilpaurheilussa on myös oma tyly viehätyksensä. Jos pääpanostus on harrastejalkapallossa, menestyksen mittarit jäävät helposti epämääräisiksi. Tietysti me voimme seurata maailman ääriin asti pelaajamäärien kasvua (kuten me nytkin teemme), mutta muuten menestystä on hiukan vaikea mitata. Sen sijaan huippu-urheilussa mittarit ovat selkeät; joko menestyt tai sitten et menesty. Useimmat eivät tietenkään pysty koskaan voittamaan maailmanmestaruutta, mutta ainakin suomalaiselle jalkapallolle olisi helppo löytää kilpaurheilullisia ”bench-merkkauksia”.

Jalkapallo on kuitenkin maailman ylivoimaisesti suosituin urheilulaji. Olisi absurdia, että suomalaiset menestyisivät siinä puolivillaisella tekemisellä, jos muut satsaavat tosissaan. Meiltä puuttuu kokonaisvaltainen analyysi suomalaisesta jalkapallosta. Mitä me haluamme? Mikä on mahdollista? Millä menetelmillä me pyrimme kohti tavoitetta? Tätä taustaa vasten suosittelen kaikille puheenjohtajaehdokkaille Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics -kirjaa. Kun sen lukee, luulee vähemmän ja tietää enemmän.

Oma ehdotukseni on suomalaisen jalkapallon hybridimalli. Jos me haluamme edes toivoa nykyistä parempaa urheilullista menestystä, me tarvitsemme valtavaa tason nostoa käytännössä kaikessa. Haasteen vaikeutta ei voi liioitella. Tärkein tehtävä on parantaa valmentajien osaamista, mikä on pitkäkestoinen ja vaativa prosessi. Vähintään yhtä tärkeää on, että nykyistä merkittävästi suurempi määrä seuroja nostaa oman junioritoimintansa kilpaurheilun edellytysten mukaiseksi.

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu, mutta suomalainen juniorivalmennus on sillä tasolla, että siihen sopii seuraava vertaus. Jos Suomen juniorijalkapallo olisi koulu, niin yli 90 % lapsista ei osaisi 12-vuotiaana lukea tai kirjoittaa. Me tarvitsisimme ainakin 10–15 prosenttiyksikköä lisää seuroja mukaan kilpaurheiluun. Jos 20–25 % ikäluokasta osaisi ”kirjoittaa ja lukea”, jalkapallomme tila olisi huomattavasti nykyistä parempi.

Annan konkreettisen esimerkin. Sami Hyypiä Akatemiassa voi seurata mm. parhaiden pohjoismaisten junioriseurojen tasoa. Jos vertaa esimerkiksi tanskalaista huippuseuraa Midtjyllandia Suomen parhaaseen HJK:hon, klubilaisten ei tarvitse hävetä. Sen sijaan, jos ottaa Tanskan 15. parhaan seuran ja vertaa sitä Suomen 15. sijalla olevaan seuraan, ero on huima.

Jos haluaa löytää Suomi-futiksen kehittämiseen yhden viisasten kiven, se on tämä. Se sopii myös Seurojen Palloliitto -strategiaan. Jos esimerkiksi 5–8 vuoden päästä Suomen 15. paras seura on junioritoiminnaltaan samalla tasolla kuin Suomen nykyinen sijoilla 3–4 oleva seura, olemme ottaneet valtavan loikan eteenpäin. Se tarkoittaisi tietysti samalla sitä, että sijoilla 1–14 olevat seurat olisivat myös kaikki parantaneet toimintaansa. Nykyiseen tavoitteiden ”unelmahöttöön” verrattuna tämä olisi erilainen projekti. Selkeä kilpaurheilullinen tavoite helpottaisi myös Palloliiton uuden strategian jalkauttamista. Uskallan myös väittää, että ns. harrastejalkapallo ei kärsisi uudistuksesta. Sitä paitsi harrastajamäärien mahdollista muutosta olisi helppo seurata.

Mitä menetettävää meillä on, jos yrittäisimme jotain radikaalisti erilaista? Uskon, että merkittävä muutos olisi nähtävissä jo 3–5 vuodessa. Jos ulkomailta ja toisesta lajista haluaa ottaa mallia, niin Ruotsin jääkiekko teki 2000-luvun alussa selkeän kurssimuutoksen kohti kilpaurheilullisempaa mallia. Vajaassa 10 vuodessa Ruotsi nousi juniorijääkiekossa yhdeksi maailman huippumaaksi juniorijääkiekossa. Onko Ruotsin jääkiekon tie myös Suomen jalkapallon tie?

Juha Valla

***

Kirjoittaja on Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja.

 

Kategoriat:Mielipide

1 reply »

  1. hieno kirjoitus. Jäin miettimään että miten tuo konkreettisesti tehdään jos ja kun seuroissa olevat toimijat ovat eri mieltä eli esimerkiksi Helsingissä toimivat kohtuullisen suuret toimijat (vaikkpa viikkarit ja valtti) eivät juurikaan panosta kilpailulliseen toimintaan. Voi tietenkin olla että palloliitto voisi ohjeistaa siihen suuntaan niin halutessaan mitä se ei tällä hetkellä käsittääkseni tee. (en tosin tunne hyvi heidän malliaan, mutta näin uskoisin) Mietin itse että nykyiset laadukasta kilpaurheilutoimintaa harrastavat seurat voisivat vielä mennä pidemmälle. esimerkiksi, onko yläasteikäiselle kovasti eteenpäin haluavalle riittävä määrä laadukasta harjoittelua ja riittävän laadukkaissa olosuhteissa? jotenkin tuntuu, että määrät eivät nouse iän myötä riittävästi (voi olla että olen väärässä)
    t. Sampo Niskanen

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s