Haastattelu

Tutkimusmatka valmentajien sielunmaisemaan – erilaisten seurojen merkitys

Jalkapallo on Suomen harrastetuin laji. Lisenssipelaajien määrä on ylittänyt 140 000 pelaajan rajan, ja eri seurojen järjestämät jalkapallokerhot ja -koulut keräävät jatkuvasti uusia harrastajia lajin pariin. Samaan aikaan, kun pelaajamäärät ovat nousseet, myös päätoimisten valmentajien määrä on kasvanut merkittävästi viimeisten vuosien aikana. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU julkaisi vuoden 2017 alussa Valmentaminen ammattina Suomessa 2016-raportin, jonka mukaan Suomessa toimi vuonna 2016 yhteensä 263 päätoimista jalkapallovalmentajaa. Kasvu on ollut merkittävää, sillä vielä 15 vuotta sitten ammattivalmentajien kokonaismäärä oli alle 40.

Vaikka päätoimisten valmentajien määrä on kasvanut viimeisen parin vuosikymmenen aikana lähes räjähdysmäisesti, on juniorivalmentajaprofessiota pidettävä Suomessa vielä verrattain nuorena. Moni seura on palkannut ensimmäiset lasten ja nuorten ammattivalmentajat vasta 2010-luvulla, ja useissa seuroissa päätoimisten työntekijöiden toimintakenttä on vielä monin paikoin jäsentymätön. Hiljainen tieto ja kokemukset lasten ja nuorten lajitaitojen kehittämisestä ovat vasta rakentumassa.

Valmennus on kulttuurinsiirtoprosessia. Juniorivalmentajat eivät vain opeta peliä ja kehitä pelaajia, vaan he toimivat myös roolimalleina, jalkapallokulttuurin välittäjinä sekä yleisesti tärkeinä ihmisinä osana lapsen ja nuoren kasvuprosessia. Rooli on tärkeä, katsoi asiaa mistä näkökulmasta tahansa. Valmentaja ja toimintaympäristö ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa, lähes symbioottisessa suhteessa. Seuran identiteetillä, toimintakulttuurilla ja arvoilla on välitöntä vaikutusta valmentajan työskentelyyn. Se, miten uusi valmentaja sopeutuu uuteen toimintaympäristöön, on olennaisen tärkeää. Moni asia saattaa poiketa siitä, miten valmennustoiminta oli organisoitu aikaisemmassa seurassa. Vuosittain kymmenet valmentajat vaihtavat seuraa ja aloittavat uudessa, ja monin paikoin erilaisessa, ympäristössä. Syitä seuranvaihtoon on useita: yksi haluaa päästä tavoitteellisempaan ympäristöön, toinen halajaa uusia haasteita. Joku voi kaivata sellaiseen seuraan, jonka arvot ja toimintatavat ovat lähempänä omaa valmentajafilosofiaa.

Riku Paularinne, Jouko Turunen ja Aleksi Lalli ovat toimineet juniorivalmentajina jo useita vuosia. Kaikki kolme valmentajaa olivat syksyllä 2017 samassa tilanteessa: valmentajat olivat tehneet työsopimuksen uuden seuran kanssa ja jokaisella oli alkamassa uudet tehtävät aikaisempaan verrattuna erilaisessa ympäristössä. Oli uusien haasteiden aika.

Erilaisia urapolkuja

Riku Paularinne, 29, siirtyi viime vuoden lopulla Vaasan Palloseurasta FC Hongan organisaatioon. Espoossa hän valmentaa U17-joukkuetta, joka toimii Esport Hongan alaisuudessa ja läheisessä yhteistyössä seuran edustus- ja reservijoukkueen kanssa. Paularinne on myös mukana Hongan edustusjoukkueen valmennustiimissä. Paularinteen kohdalla kyse oli siirrosta ”uusvanhaan” seuraan: miehen valmennusura alkoi espoolaisseurassa 2010-luvun alussa, jolloin hän toimi pelaamisen ohella vastuuvalmentajana seuran U13-joukkueessa ja toisena valmentajana (pelaajavalmentajan roolissa) reservijoukkue Pallohongassa. Espoosta Paularinteen tie vei vuonna 2012 Poriin ja FC Jazziin, jossa vierähti neljä kautta. Vuonna 2016 Paularinne sai yhteydenoton Vaasasta: VPS:ssä oli tarjolla mielenkiintoinen tehtävä seuran A- ja B-junioreissa sekä edustusjoukkueen valmennustiimissä. ”Riku Paularinne tulee olemaan merkittävässä roolissa linkkinä vanhimpien junioreiden ja edustusjoukkueen välillä”, todettiin vaasalaisseuran tiedotteessa. Paluu Honkaan tapahtui yhden VPS:ssä vietetyn kauden jälkeen.

Vaikka Riku Paularinne oli toiminut Hongassa jo aikaisemmin, moni asia oli muuttunut sitten vuoden 2012, jolloin hän oli edellisen kerran ollut valmentajana espoolaisseurassa. ”Honka vuonna 2018 on monessa suhteessa aivan eri seura kuin vuonna 2012. Täällä on paljon uusia valmentajia ja Esportin merkitys on nykyään huomattava”, Paularinne arvioi ja jatkaa: ”Kun lähdin Hongasta, seurassa oli vahva valmennusmetodi ja avainhenkilöt ajattelivat pelistä samalla tavalla. Nyt seuraan on tullut osaavia valmentajia erilaisista ympäristöistä. Ensimmäisinä kuukausina olemme vasta jakaneet ajatuksiamme ja puhuneet paljon pelistä. Uskon, että näistä erilaisista lähestymistavoista sitten rakentuu honkalainen valmennusmetodi.”

Jouko Turunen, 28, aloitti valmentamisen Tampereen Pallo-Veikoissa (TPV) vuonna 2015. Turunen valmensi TPV:n 2006-syntyneitä kahden kauden ajan, minkä jälkeen hän siirtyi pelaajamäärässä mitattuna kaupungin ja koko Suomen suurimpaan seuraan, Ilvekseen. UEFA B-koulutuksen vuonna 2017 suorittanut Turunen työskentelee Ilveksessä päätoimisena lapsivaiheen valmentajana toimien vastuuvalmentajana seuran U8- ja U11-joukkueissa. Joukkuevalmennuksen lisäksi hän on neljänä arkipäivänä viikossa ohjaajana liikunnallisessa koulun iltapäiväkerhossa. Vaikka kaupunki pysyi samana, monet asiat poikkeavat uudessa seurassa aikaisempaan verrattuna. Ilves oli Turuselle tuttu seura juniorivuosilta: hän oli pelannut seurassa 6-vuotiaasta aina B-juniori-ikään asti.

Aleksi Lallin, 23, sopimus HJK:n juniorivalmentajana alkoi marraskuussa. Päätös siirrosta Klubiin tapahtui tarkan harkinnan jälkeen. Raumalainen oli keskustellut useaan otteeseen HJK:n valmennuspäällikön Erkki Vallan kanssa ja vaihtanut ajatuksiaan valmentamisesta. Kasvattajaseurassaan Pallo-Iiroissa Lalli oli toiminut talenttivalmentajana ja kahden ikäluokan vastuuvalmentajana. Ensimmäisen kerran hän pääsi valmentamisen makuun jo 15-vuotiaana, ja Helsinkiin muuttikin syksyllä 2017 jo varsin kokenut lasten valmentaja. HJK:ssa Aleksi Lalli toimii U9-akatemiajoukkueen vastuuvalmentajana; lisäksi hän on mukana seuran aamuvalmennuksessa sekä barcelonalaisen Soccer Servicen kehittämän Ekkono-metodin jalkauttamisessa helsinkiläisseuraan. Lalli työskentelee useiden valmentajien ja eri-ikäisten pelaajien kanssa ja tehtävänkuva on suhteellisen laaja.

Monia syitä seuravaihtoon

Valmentajien tavoitteet, valmennusfilosofia ja unelmat voivat olla erilaisia. Useat tekijät yhdessä vaikuttavat siihen, miksi valmentaja päätyy vaihtamaan seuraa. Monessa tapauksessa vaihtoon ei liity mitään dramatiikkaa. Jalkapalloon intohimoisesti suhtautuvilla ihmisillä seuravaihdon syyt ovat monesti samankaltaisia: halu kehittyä valmentajana ja päästä tavoitteellisempaan ympäristöön. Kokonaispaketilla on tärkeä merkitys.

”Koin, että Ilves oli askel eteenpäin jalkapallovalmentajan urallani. Tavoitteeni on luoda uraa jalkapallovalmentajana ja koin Ilveksen tässä vaiheessa uraani parhaimpana vaihtoehtona”, Jouko Turunen arvioi. Turusen tavoitteet ja odotukset uutta seuraympäristöä kohtaan olivat varsin selvät. ”Haluan oppia uusilta valmentajakollegoilta sekä päästä toimimaan innokaiden pelaajien kanssa. Keskustelut muiden Ilves-valmentajien kanssa ovat opettaneet uusia asioita. Koen, että olen kehittynyt, vaikka olen valmentanut seurassa vasta vähän aikaa.”

Uuteen seuraan sopeutumisessa Turusta on auttanut erityisesti kaksi henkilöä. ”Nuoremmassa päässä junioripolkua työskentelevä Jan-Erik Kotka on ollut tärkein tukeni ja keskustelukumppanini ensimmäisten kuukausien aikana. Lisäksi Ilveksen valmennuspäällikkö Markus Paananen on auttanut minua pääsemään sisään seuran toimintatapoihin ja kulttuuriin. Olen myös saanut häneltä palautetta ja huomioita toiminnasta. Viikkopalavereissa vaihdamme säännöllisesti ajatuksia ja keskustelemme muiden valmentajien kanssa”, Turunen taustoittaa.

Vaikka Aleksi Lalli siirtyi HJK:hon vasta marraskuussa 2017, ensimmäiset yhteydenotot helsinkiläisseurasta olivat tulleet jo vuoden 2016 loppupuolella. Siirto ei perustunut vain yhteen asiaan, vaan monta tekijää vaikutti taustalla. Lopullinen ”henkinen päätös”, kuten Lalli asiaa kuvailee, tapahtui kesällä. ”Näin HJK:ssa ison mahdollisuuden. Raumalla olin ollut Pallo-Iirojen toiminnan ytimessä muutaman vuoden ja olin nähnyt seuran kehitysprosessia. Olin kehittynyt jatkuvasti ja oppinut paljon seuran muilta toimijoilta, erityisesti Kimmo Hörköltä (valmennuspäällikkö). Ajattelin kuitenkin koko ajan, että haluan muutosta. Jossain vaiheessa myös kiireen tuntu iski voimakkaasti: halusin uusia haasteita ja Suomen suurimman seuran kiinnostus vauhditti tätä ajattelua. Toki siirtymishalukkuuteeni vaikutti myös se, että tunsin raumalaiset jalkapallotoimijat jo niin hyvin, että koin olevani liikaa ’omalla mukavuusalueella’. Muut valmentajat tiesivät mielipiteeni, eikä näkemyksiäni enää kyseenalaistettu niin paljoa kuin olisin kaivannut”, Lalli muistelee. Raumalta Helsinkiin muutti valmentaja, joka kaipasi uusia haasteita, mutta joka oli saanut kasvattajaseuraltaan valtavasti oppia ja kokemuksia.

Kysyessäni Riku Paularinteeltä Honka-siirron taustoista vastaus lähtee liikkeelle jo vuodesta 2012. ”Kun lähdin aikanaan Hongasta Poriin, en lähtenyt vain uuteen seuraan. Lähdin etsimään myös omaa valmentajaidentiteettiäni. Olisin voinut jäädä pääkaupunkiseudulle, mutta se olisi silloin ollut liian helppo ratkaisu. Halusin päästä ympäristöön, jossa jouduin itse etsimään ratkaisuja ja vastauksia ongelmiin. Hongassa olisin saanut liian helposti ratkaisuvaihtoehtoja ”Veskulta” (Vesa Vasara), ”Banalta” (Mika Lehkosuo) ja muilta ympärilläni olleilta valmentajilta. Opin Porissa paljon ja aikani Jazzissa palveli valmentajana kehittymistä enemmän kuin osasin odottaa”, Paularinne kertoo.

26754032_10214010089381653_1693470820_n

29-vuotias Riku Paularinne lähti Hongasta vuonna 2012 etsimään omaa valmentajaidentiteettiään. Paularinne valmensi Jazzissa neljä vuotta ja VPS:ssä yhden kauden, kunnes palasi syksyllä 2017 takaisin Honkaan.

Aika Porissa muokkasi Paularinnettä valmentajana merkittävästi. Erityisesti hän kokee saaneensa itseluottamusta valmentajana. ”Uskoni vahvistui, että voin jonain päivänä olla samantasoinen valmentaja kuin he, joiden kanssa työskentelin Hongassa”. Neljän Jazz-vuoden jälkeen oli kuitenkin uusien haasteiden aika. Seuraava osoite löytyi Vaasasta. ”VPS:ssä mielenkiintoni herätti nimenomaan seuran edustusjoukkue. Koin, että Vuorinen (päävalmentaja Petri Vuorinen) ja Sarajärvi (kakkosvalmentaja Jani Sarajärvi) olivat sellaisia henkilöitä, joilta pystyin oppimaan lisää. Nyt muutama kuukausi myöhemmin muistelen lämmöllä erityisesti toimintakulttuuria edustusjoukkueen ympärillä. Esimerkiksi scouttausreissu europelejä varten Ljubljanaan oli opettava kokemus. Junioripuolen organisaatiossa tapahtui vuoden aikana kuitenkin paljon muutoksia ja henkilöstövaihdoksia. Valmennuspäällikkö vaihtui ja talenttivalmentaja lähti. Työt valuivat lopulta minulle. Työmäärä ei ollut ongelma, mutta en ollut Vaasassa siinä tilanteessa kuin olisin halunnut.”

Syksyllä Hongasta, Paularinteelle tutusta ja vauhdilla uusiutuvasta seurasta, soitti tuttu mies: Veikkausliigaan nousseen edustusjoukkueen päävalmentaja Vesa Vasara. ”Olin jäämässä Vaasaan, mutta muutokset junioripuolella ja niiden vaikutus omaan työhön saivat aikaan sen, että Hongan soitto ja tarjous tuntuivat minulle paremmalta ratkaisulta. Hongassa oli vapaana seuran B-junioreiden vastuuvalmentajan tehtävä. Toimenkuva oli selvä, mutta soveltuva henkilö puuttui. VPS oli ollut itselleni kaikesta median hypestä ja kritiikistä sekä vahvasta toimintakulttuurista johtuen valmennuksellinen korkeakoulu. Olin aluksi siis henkisesti jäämässä vielä Vaasaan. Mutta Honka ja muutoshenki seuran ympärillä houkuttelivat. Myös ulkopelilliset syyt vaikuttivat. Perheeni ja ystäväni ovat Espoossa. Poriin ja Vaasaan muuttaessani en tuntenut sieltä ketään”, Paularinne pohtii avoimesti.

Erilaisten seurojen erilaiset toimintatavat

Kun kysyn Jouko Turuselta tamperelaisseurojen eroista, vastaus on selvä ja täsmällinen. ”Ilves pystyy tällä hetkellä houkuttelemaan enemmän urheilullisia lapsia ja heidän perheitään Tampereella ja sen lähialueilla, mistä syystä joukkueet voidaan valita suuremmista pelaajamääristä. Ilveksen suuremmat pelaajamäärät myös mahdollistavat kilpa- ja harrastetoiminnan erottelun jossain määrin selkeämmin kuin TPV:ssä. Mielestäni Ilveksessä kilpajoukkueiden pelaajien vanhemmilla on hyvä käsitys siitä, että toiminta on lasten kilpaurheilua ja että kilpailullisuus on yksi joukkueiden toimintaa määrittävistä arvoista”, Turunen pohtii.

Pelaajamäärien lisäksi myös toiminnan sisällössä ja valmentajan työnkuvassa on eroja. Yhtenä keskeisenä erona Turunen nostaa esiin vaatimustason. Ilveksessä vaatimustaso valmentajia kohtaan on korkeampi. Seuran toimintaa peilataan pohjoismaiseen huipputasoon. Tämä onkin sinänsä loogista ottaen huomioon muun muassa Ilveksessä pelaavien tyttö- ja poikamaajoukkuepelaajien määrä, organisaation tavoitteet sekä asema yhtenä Suomen suurimmista seuroista. ”Ilveksen vertailu muihin pohjoismaisiin seuroihin asettaa korkean vaatimustason ja erilaiset kriteerit toiminnalle ja valmentajille. Pienemmissä seuroissa, kuten TPV:ssä, vertailuarvona on usein lähinnä alueellinen tai kansallinen taso”, Turunen lisää.

”TPV:ssä päätoimisten työntekijöiden toimenkuva on melko laaja ja ehkä hieman pirstaleinen. Ilveksessä vastuualueet ovat rajatumpia ja selkeämpiä. Itselleni oli erittäin opettavaista, että pääsin TPV:ssä tekemään ja kokeilemaan asioita itse. Haluankin kiittää erityisesti Anssi Ylistä (urheilutoimenjohtaja) sekä Petri Taskista (valmennuspäällikkö), joiden tuki oli tärkeää TPV-aikanani. Ilveksessä ikäluokan vastuuvalmentajan rooli ei ole aivan niin suuri kuin TPV:ssä, sillä esimerkiksi osa fyysisestä harjoittelusta sekä oheisharjoittelusta on ohjelmoitu ja organisoitu seuran toimesta (Heli Rekimiehen johdolla). TPV:ssä vastuuni joukkueen toiminnasta oli suurempi.”

”Vuonna 2012 Hongan valmentajat olivat todella homogeeninen ryhmä. Nyt ympärilläni on uusia, erilaisia valmentajia. Näen sen isona mahdollisuutena.”

Vuonna 2010 valmentamisen aloittanut Riku Paularinne näkee VPS:ssä ja Hongassa yhtymäkohtana seurojen ympärillä puhaltavat muutoksen tuulet, mutta tietyt perustavanlaatuiset erot vaikuttavat vahvasti taustalla. ”Välillä tuntui, että VPS:ssä oli kaksi erilaista toimintakulttuuria: edustusjoukkueen ja junioripuolen. VPS on Honkaan verrattuna pieni seura, pienempi yhteisö. Vaasassa, kuten myös Porissa, jalkapallo on ikään kuin ’perhetoimintaa’. Siinä on omat vahvuudet ja heikkoudet. Hyvänä puolena oli selkeästi se, että päätökset tapahtuivat nopeammin kuin esimerkiksi Hongassa nyt. Toisaalta Hongan suurempi organisaatio ja siitä seuraava jatkuva vuorovaikutus mahdollistaa paljon. Palaverikielemme on englanti, seurassa on useita espanjalaisia valmentajia ja voin keskustella päivittäin eri valmentajien kanssa. Kun menen lukion aamutreenien jälkeen toimistolle palaveriin, siellä on normaalisti vähintään seitsemän muuta valmentajaa”, Paularinne vertailee.

Kun Paularinne puhuu eroista Hongan ja VPS:n välillä, hän nostaa nopeasti esiin myös kehityksen, joka Hongassa on tapahtunut viidessä vuodessa. Sillä aikaa, kun mies vaikutti Porissa ja Vaasassa, moni asia on muuttunut espoolaisseurassa. Voidaan puhua Honka 1.0:sta ja Honka 2.0:sta. ”Kun lähdin Hongasta, paketti oli aika sekaisin. Esport (toim.huom. sisäliikuntakeskus, joka tarjoaa monipuolisia liikuntapalveluita; hallinnoi seuran edustus-, reservi- ja B-juniorijoukkuetta) on tuonut paljon uusia mahdollisuuksia ja alustoja. Seura yhtenäistää valmennusmetodiaan ja monia asioita halutaan tehdä uudella tavalla. Honka on rekrytoinneillaan hakenut selvää muutosta. Vuonna 2012 Hongan valmentajat olivat todella homogeeninen ryhmä. Nyt ympärilläni on uusia, erilaisia valmentajia. Näen sen isona mahdollisuutena. Nykyvalmentajista vain Vesa Vasara ja Sampo Koskinen (vuonna 2012 vielä pelaajana) olivat mukana jo kuusi vuotta sitten.”

HJK:ssa muutaman kuukauden valmentanut Aleksi Lalli näkee suurimpana erona Pallo-Iirojen ja Klubin välillä organisaatioiden voiman ja vaikutuksen. HJK on päätoimisten työntekijöiden määrässä mitattuna Suomen suurin seura. Infrastruktuuri on lähellä eurooppalaisia standardeja. Seurassa on eri osa-alueiden (esimerkiksi pedagogiikka, fyysinen valmennus ja motoriset taidot) ammattilaisia. HJK:ta ja Pallo-Iiroja tulee verrata erilaisin mittarein. Pienemmät seurat voivat tarjota valmentajille vastuuta, joka opettaa ja kehittää. Toisaalta suureen seuraan muodostuu helpommin eräänlainen valmentajien verkosto, jossa yksittäiset toimijat ovat yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Valmentajat sparraavat toisiaan ja oppivat päivittäin kollegoiltaan. Oma ja koko yhteisön tietotaito kasvaa jatkuvan kommunikaation seurauksena. Myös Lalli tunnistaa nämä vaikutukset.

”Pallo-Iiroissa pelillistä asioista vastasivat kaksi henkilöä, minä ja valmennuspäällikkö Kimmo Hörkkö. Laadimme kahden vuoden aikana opetussuunnitelman, valmennuslinjan ja opetusmetodit. Päivitimme valmennuskoulutuksen rakenteen. Laitoimme kaiken uusiksi. Se oli kehittävää, mutta myös raskasta. Kaiken tämän rinnalla valmensin kahta joukkuetta ja reissasin niiden kanssa”, Lalli avaa tehtäviään ja nostaa esiin erityisesti Hörkön vaikutuksen uransa alkuvaiheiden aikana. Työmäärä ei ole HJK:ssa vähentynyt, mutta työn luonne on erilaista.

”HJK:ssa jokaiselle kokonaisuudelle on vastuuhenkilö. Missään asiassa valmentaja ei ”kellu” yksin. Jos minulla on jokin ongelma, voin laittaa viestiä tai soittaa ”Jakkelle” (talenttivalmentaja Jarkko Jokiranta), ”Ekille” (U13-U17 valmennuspäällikkö Erkki Valla), Miika Takkulalle (U9-U12 valmennuspäällikkö), Mikko Lignellille ja niin edelleen. Voin sanoa, että: ’Nyt minulla ei riitä paukut, tarvitsen apua. Voitaisiinko katsoa yhdessä tätä?’ Jos oma kapasiteettini ei riitä viemään jotakin asiaa eteenpäin, asia ei kuitenkaan välttämättä pysähdy siihen, eikä sitä laiteta jäihin. Vaikka keskustelukulttuuri Raumalla oli poikkeuksellisen hyvää, HJK:ssa keskustelu on luonnollisesti vielä runsaampaa. HJK:ssa on valmentajina paljon erilaisia persoonia, joilla on hieman erilainen tapa lähestyä peliä. Helsingissä keskustelu ei rajoitu vain omaan seuraan, vaan myös muiden seurojen valmentajien kanssa voi puhua valmennuksesta avoimesti.”

26647933_10214005776753840_1473887229_n.jpg

Rauman Pallo-Iirojen kasvatti Aleksi Lalli, 23, on toiminut päätoimisena valmentajana HJK:ssa marraskuusta 2017. Kuva: Colin Jacobs.

Suomessa keskustellaan usein seurojen arvoista tai pikemminkin niiden puutteesta. Usein arvot ovat vaikeasti havaittavissa. Aleksi Lalli nostaa esiin kuitenkin mielenkiintoisen pontin. Omakohtaisen kokemuksen, joka kertoo arvoista ja niiden vaikutuksesta. Se havahduttaa. ”Olen ymmärtänyt arvojen merkityksen vasta, kun ympäristö on vaihtunut. Nyt näen selkeämmin sekä Pallo-Iirojen että HJK:n arvot. Raumalla tulin ehkä sokeaksi seuran arvoille ja pidin niitä itsestäänselvyytenä. HJK:ssa painotetaan paljon kilpailullisuutta. Tämä ominaispiirre on vaikuttanut paljon myös omaan ajattelutapaani. Ympäristö muovaa valmentajaa. Kun olin jouluna käymässä Raumalla, suutuin Trivial Pursuit-pelin tappiosta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. HJK:ssa jatkuvasti läsnä oleva kilpailullisuus oli tarttunut itseeni. Kun elää ympäristössä, jossa jokin asia on tärkeä, siitä tulee tärkeä myös itselle”, Lalli naurahtaa.

Seuraidentiteetti valmentajan silmin

”Identiteetti” on sana, joka toistuu usein suomalaisessa jalkapallokeskustelussa. Puhutaan peli-identiteetistä, seuraidentiteetistä ja pelaajaidentiteetistä. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, minkälaisena ihminen kokee tietyn asian tai minkälaisena tämä asia tai ilmiö näyttäytyy. Määrittelytapoja voi toki olla monia muitakin. Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen sanakirja määrittää identiteetin muun muassa olemukseksi, ominaislaaduksi tai yksilöllisyydeksi. Esimerkiksi seuraidentiteettiä voi arvioida niin yksittäisen valmentajan näkökulmasta kuin laajemman joukon näkemyksenä. Myös Paularinteellä, Lallilla ja Turusella on ajatuksia entisten ja nykyisten seurojensa identiteetistä.

”VPS:n Veikkausliiga-joukkue on hyvä esimerkki ryhmästä, jolla on vahva toimintakulttuuri sekä selkeä identiteetti ja jonka arvot näkyvät päivittäisessä toiminnassa. Vuorinen on hyvä johtaja ja toiminnasta jäi ammattimainen kuva. Ero junioripuoleen on kuitenkin huomattava. Siellä en nähnyt samoja arvoja kuin edustusjoukkueessa. Toimintatapojen yhtenäistäminen voi viedä vuosia, se vaatii pitkäjänteisyyttä koko seuralta. Näen, että Vaasassa tuo on kuitenkin mahdollista.”

Seuraidentiteetin rakentumisen kannalta olosuhteilla on luonnollisesti oma, hyvin tärkeä merkityksensä. Millaisessa ympäristössä pelaajat viettävät aikaansa päivittäin? Minkälaista historiaa seuran harjoituskeskus henkii? Miten seuran värit näkyvät pukukoppikäytävällä? Vaasassa vuonna 2016 avattu Elisa Stadion on hyvä esimerkki modernista jalkapallostadionista. Mikä tärkeää, areena on myös junioreiden käytössä. Paularinne arvostaa stadionhanketta korkealle, mutta nostaa esiin mielenkiintoisen seikan liittyen stadionin ja VPS:n seurakulttuurin väliseen suhteeseen.

”VPS:n Veikkausliiga-joukkue on hyvä esimerkki ryhmästä, jolla on vahva toimintakulttuuri sekä selkeä identiteetti ja jonka arvot näkyvät päivittäisessä toiminnassa.”

”Kun pelaaja tai valmentaja tulee Elisa Stadionin aulaan, hän näkee ensimmäisenä kuusi valokuvaa Vaasan kaupungista. Tämä on toki ymmärrettävää, koska stadion on kaupungin omistama. VPS:ään viittaavia kuvia tai symboleita on kuitenkin vähän. Onko VPS tarpeeksi esillä käytävillä ja yleisissä tiloissa? Monet toimijat ovat puhuneet, että vepsulaisuuden pitäisi näkyä selkeämmin stadionin eri osissa. Muistan vieläkin, kun Ville-Pekka Inkilä (VPS:n valmennuksen konsultti) heitti, toki puoliksi huumorilla, ettei hän aluksi tiennyt, oliko tullut Ikeaan vai jalkapallostadionille. Sen verran kolkolta tilat näyttivät aluksi.”

Olosuhteilla on tärkeä merkitys seurakulttuurin kehittymisen kannalta. Puitteilla on vaikutusta seuran yhtenäisyyteen ja toimijoiden kokemaan yhteisöllisyyteen. Myös Hongan toimintaan liittyy tästä näkökulmasta haasteita. ”Esportille työskentelevien valmentajien (edustus, akatemia ja U17) toimipiste on Esport Areenalla, kun junioripuolen toimijat, jotka ovat työsuhteessa Honka ry:hyn, ovat Honka-talolla. Päivittäinen kanssakäyminen palaverien ulkopuolella on vielä vähäistä. Hongan uusi muutos on vasta alkutekijöissä, ja yhtenäisyyttä on mahdollista lisätä paljon”, Paularinne pohtii.

Seurakehityksen ja pelillisten seikkojen suhteen Paularinne näkee Hongassa ja VPS:ssä paljon samaa. ”Molemmissa seuroissa on menossa muutosprosessi, joka tähtää siihen, että urheilullisessa toiminnassa päästäisiin uudelle tasolle. Sekä Vaasassa että Espoossa on paljon toimijoita, joilla on intohimoinen suhde seuran kehittämiseen. Pelillisesti molemmat seurat pyrkivät jo junioritasolla pallonhallintajalkapalloon, jossa oma joukkue hallitsee pelivälinettä. Ero on ehkä siinä, että Honka pyrkii olemaan tässä koko Suomen parhaimpia, kun taas VPS:lle tämä on mahdollista alueellisesti, esim. B-junioreiden 1. divisioonassa. Varsinkin VPS:ssä tämä ajattelutapa on kuitenkin vielä varsin uutta”, Paularinne vertaa ja lisää loppuun: ”Saimme kuulla viime kaudella muutamaan kertaan Vaasaan alueen jalkapallotoimijoilta, esimerkiksi muiden seurojen valmentajilta, että ’hienoa, kun VPS:n juniorit pelaavat nykyään jalkapalloa'”.

Jouko Turunen yhdistää ”ilvesläisyyden” osaksi laajempaa tamperelaisuutta. ”Ilves on suurena yleisseurana tärkeä osa tamperelaista kulttuuria ja näen, että siihen kiinnittyy jollain tavalla suuri osa tamperelaisista. Junioritasolla ihanteellinen Ilves-pelaaja on hyvällä tavalla aggressiivinen, kilpailullinen ja voitontahtoinen. Liitän myös urheilullisuuden ja monipuolisen peruspelaamisen taidon Ilves-pelaajaan. Seuran yksi painopiste on urheilijan terveellisten elämäntapojen opettelu”, Turunen luettelee. Molemmissa Tampereen isoissa seuroissa valmentaneena Jouko Turunen näkee tiettyjä eroja Ilveksen ja TPV:n seuraidentiteeteissä. ”Koen, että TPV on jossain määrin murrosvaiheessa hakien hieman omaa identiteettiään. Se on profiloitunut kasvattajaseuraksi, joka antaa nuorille pelaajille mahdollisuuksia omassa edustusjoukkueessa. Junioripuolen osalta on vielä vaikeaa sanoa, millainen on tyypillinen TPV-pelaaja.”

”Ilves on suurena yleisseurana tärkeä osa tamperelaista kulttuuria ja näen, että siihen kiinnittyy jollain tavalla suuri osa tamperelaisista.”

Tamperelainen kuvailee tarkasti myös Ilvekseen liittyviä pelillisiä vaatimuksia. Näillä seikoilla on välittömästi yhteyttä myös seuraidentiteettiin. Millaisia pelaajia seura haluaa kasvattaa? Tämä on oleellinen kysymys kaikille suomalaisseuroille. Myös Turusella on aiheesta selkeä näkemys. ”Ilveksessä halutaan pelaajien pelaavan monia eri pelipaikkoja 5v5- ja 8v8-pelimuodoissa, jotta heistä kehittyisi monipuolisia ja muutoskykyisiä jalkapalloilijoita. Tämä tähtää siihen, että liikemallit ja peruspelaamisen taidot olisivat monipuolisia ja pelaaja osaisi enemmän kuin yhden pelipaikan tiettyjä liikemalleja. Jos pelaaja on aina esimerkiksi puolustajana, peli on lähes koko ajan pelaajan etupuolella. Tällöin pelikäsitys ja liikemallit saattavat muodostua yksipuolisiksi verrattuna siihen, että pelaisi välillä myös keskikentällä, jossa pelaaja on pelin keskellä suurimman osan ajasta. Tällöin hän joutuisi miettimään esimerkiksi erilaisia vaihtoehtoja ensimmäisen kosketuksen suuntaamiseen vartalon eri asennoista. Lisäksi vahva tilanteenvaihtopelaaminen kuuluu tärkeänä osana Ilves-pelaajan ominaisuuksiin”, Turunen analysoi.

Paularinteen ja Turusen tavoin myös Aleksi Lalli pystyy selkeästi havainnollistamaan Pallo-Iirojen ja HJK:n identiteetin yksityiskohtia. Moni Pallo-Iirojen valmentaja opiskelee Rauman opettajankoulutuslaitoksella, ja tämä pedagoginen lähestymistapa näkyy seuran valmennustoiminnassa. Pelin opettaminen koetaan tärkeäksi osaksi Pallo-Iirojen seuraidentiteettiä. Esimerkkinä ”Iirojen” nykyisistä ja entisistä juniorivalmentajista, jotka opiskelevat opettajiksi, Lalli nostaa esiin Johan Suomisen, Eetu Kaipion ja Lassi Lavannin. Harvassa suomalaisessa seurassa on vastaavaa määrää pedagogiikkaa opiskelevia jalkapallovalmentajia. Lalli näkee, että tämä akateeminen suuntaus on vähentänyt ”musta tuntuu”-kommentteja seuran toiminnassa.

”Pallo-Iirot on perinteisesti ollut ’jokaiselle jotakin’-seura. Harrastetoimintaa on hoidettu jo pitkään erinomaisesti. Kilpapuoli sen sijaan on vasta heräämässä ja nousemassa harrastetoiminnan rinnalle. Arjen laatu paranee pikkuhiljaa”, Lalli taustoittaa.

”Olen saanut muutaman kerran kritiikkiä, kun esimerkiksi valmentajien työpisteen pöydillä on ollut turhia roskia. On sanottu, että ’näin ei toimita HJK:ssa'”

”HJK:n akatemiajoukkueissa pelaajien taso on luonnollisesti korkeampi ja tämä tuo toimintaan jo edellä mainittua kilpailullisuutta. Kilpailullisuuteen liittyy myös vaatimustaso. Valmennuspäälliköt vaativat valmentajilta ja valmentajat pelaajilta. Tämä näkyy myös kentän ulkopuolella. Valmentajilta vaaditaan muuan muassa sitä, että toimistohuone on aina todella siistissä kunnossa. Olen saanut muutaman kerran kritiikkiä, kun esimerkiksi valmentajien työpisteen pöydillä on ollut turhia roskia. On sanottu, että ’näin ei toimita HJK:ssa.’ Tämä vaatimustaso, joka valmentajille on asetettu, välittyy myös pelaajille. Pukukopit ja muut yhteiset tilat on pidettävä kunnossa. Tämä vaatimustaso koskee samalla tavalla valmennuspäälliköitä, valmentajia ja pelaajia.”

Myös Lallin pohdinnoissa korostuu seuran harjoituskeskuksen merkitys, tosin positiivisemmassa sävyssä kuin Paularinteellä. ”Telia 5G-areenan ympäristö huokuu seuraylpeyttä. On sinivalkoisia värejä. Pukukoppikäytävillä on kuvia entisistä mestarijoukkueista. Pelaajat harjoittelevat välillä samalla kentällä kuin seuran edustusjoukkue. Toiminnan keskittyminen Töölöön on äärettömän tärkeä asia Klubille. Seuran nuorimmille pelaajille on esikuvia lähellä: monet tuntevat edustuksen pelaajien lisäksi myös seuran nuorten maajoukkuepelaajia sekä Klubi 04:n pelureita.”

Valmentajien rekrytointiprosessi – onko sitä?

Päätoimiset valmentajat ovat työntekijöitä, työsuhteessa edustamaansa seuraan. Yksittäisten työntekijöiden merkitystä voi pitää korostetun tärkeänä sellaisissa yhteisöissä, joissa on vähän palkattua henkilöstöä ja paljon vapaaehtoisia. Urheiluseurat kuuluvat tähän kategoriaan. Työntekijät luovat raameja toiminnalle, toteuttavat strategista linjaa, sparraavat muita toimijoita ja ovat yhteisönsä eräänlaisia keulakuvia. Se, millä tavoin ja kuinka perusteellisesti työntekijöitä rekrytoidaan, ei ole yhdentekevää. Monelta suomalaiselta jalkapalloseuralta puutuu selkeä rekrytointiprosessi, vaikka positiivista kehitystä onkin tapahtunut. On kysyttävä esimerkiksi, kuinka moni seura edellyttää valmentajalta malliharjoitusten vetämistä ennen rekrytointia tai kuinka monta valmentajan johtamaa ottelua uusi seura on nähnyt ennen palkkauspäätöstä.

Kun Vesa Vasara soitti Riku Paularinteelle syksyllä 2017, Paularinteen edellisestä Honka-pestistä oli kulunut jo viisi vuotta. Mitään uutta ja yllättävää Vasaran jutuissa ei kuitenkaan tullut. ”Vaikka olin ollut poissa seurasta, olin koko ajan seurannut tarkkaan Hongan toimintaa”, Paularinne muistuttaa. Hongan toimijat tiesivät, millainen valmentaja Paularinne on, ja toisaalta Paularinne oli varsin hyvin perillä ”uuden Hongan” tavoitteista. Omat halut ja seuran tarve kohtasivat, kuten Paularinne tilanteen muotoilee. Mitään erityistä rekrytointiprosessia sanan varsinaisessa merkityksessä hänellä ei siis ollut. ”Hongan tulevan kauden valmennuspaketti oli jo varsin hyvin kasassa, mutta B-junioreilta puuttui vastuuvalmentaja. Lisäksi seura halusi, että B-junnujen valmentaja on myös edustuksen mukana. Tämä sopi itselleni, sillä halusin toimia sekä vanhemmissa junioreissa että edustusjoukkueessa”.

Acamp_2017_58

Jouko Turunen pelasi Ilveksen junioreissa 6-vuotiaasta B-junioreihin saakka. Nyt 28-vuotias tamperelainen valmentaa seurassa 8- ja 11-vuotiaita. Kuva: Pave Asikainen.

Jouko Turusen kohdalla rekrytointia helpotti se, että Ilveksen ja TPV:n joukkueet harjoittelevat usein samoilla kentillä ja pelaavat paljon keskinäisiä otteluita. Valmentajat tulevat tutuiksi puolin ja toisin. Pienet piirit ja säännöllinen kanssakäyminen johtavat siihen, että seurojen valmennuspäälliköt tuntevat myös muiden seurojen valmentajia. ”Ilveksen toimijat pystyivät seuraamaan arkipäiväistä toimintaani. Ilves otti minuun yhteyttä viime kauden loppupuolella. Seura tiedusteli sopimustilannettani, joka oli vielä avoin, ja kyseli tulevaisuuden suunnitelmistani. Ensimmäisen yhteydenoton jälkeen keskustelimme jalkapalloilullisista asioista ja reunaehdoista, joilla olisin kiinnostunut sopimuksesta. Melko pian tämän jälkeen Ilves teki konkreettisen sopimustarjouksen, jonka hyväksyin”, Turunen kertaa prosessia.

”Olin vetänyt mallitreenejä tiedostamatta HJK:n johdolle useamman kuukauden ajan”, Lalli viittaa puhuessaan malliharjoituksista, joita hän veti SHA:n koulutustapahtumissa.

Aleksi Lallin kohdalla rekrytointiprosessi oli selvästi pisin. Ensimmäiset yhteydenotot HJK:sta tulivat jo jouluna 2016. Lallin aktiivisuus Sami Hyypiä Akatemian Ekkono-kursseilla oli kantautunut HJK:n valmennuspäällikön Erkki Vallan korviin. ”Olin valmentanut tiedostamatta mallitreenejä HJK:n johdolle useamman kuukauden ajan”, Lalli viittaa puhuessaan malliharjoituksista, joita hän veti SHA:n koulutustapahtumissa. ”Lopullisen sopimuksen syntyminen kesti kuitenkin pitkään, vaikka minulla ei ollut mitään erityisiä reunaehtoja. Pitkä hiljaiselo mietitytti. Asiat olivat välillä pysähdyksissä, vaikka olimmekin säännöllisesti yhteyksissä HJK:n edustajien kanssa. Tarkempi tehtävänkuva hahmottui hiljalleen ja saimme sovittu asiat lopulta syksyn aikana”.

Tulevaisuuden tavoitteista

Valmentaminen on hektistä ja intensiivistä. Yksittäinen harjoitus ja peli on aina sillä hetkellä arvokkain asia, vaikka valmennuksen eetokseen kuuluukin katsoa asioita myös pidemmälle, yhtä tapahtumaa kauemmas. Pitkäjänteinen ajattelu ei sulje pois heittäytymistä päivittäiseen työhön. Päinvastoin, ne tukevat toisiaan. On kuitenkin luonnollista, että moni valmentaja ajattelee tulevaisuuttaan. Kaikkein suurimpia unelmia ei useinkaan paljasteta. Jokaisen valmentajan kannattaa kuitenkin toisinaan pysähtyä miettimään ja kysyä itseltään: ”Missä olen vuonna 2020?”

Jouko Turunen näkee tärkeimpänä asiana jatkuvan kehittymisen. ”Haluan olla tulevaisuudessa entistä parempi valmentaja entistä vahvemmassa Ilveksessä. TPV:ssä sain olla yksittäisessä ikäluokassa vastuullisessa roolissa päävalmentajana. Ilveksessä saan olla kokopäiväisesti töissä. Koin, että Ilves oli askel eteenpäin jalkapallovalmentajan urallani. Haluan valmentaa mahdollisimman korkealla tasolla ja tavoitteeni on luoda ura jalkapallovalmentajana”, Turunen näkee.

Myös Aleksi Lalli lähestyy kysymystä kehittymisen ja oppimisen näkökulmista. Sen Lalli uskaltaa luvata, että vuonna 2020 hän toimii yhä nimenomaan lasten ja nuorten valmentajana. ”Toivon, että olen mennyt kolmessa vuodessa valmentajana eteenpäin niin, että minulla on parempi kuva siitä, miten nuorta pelaajaa voi auttaa kokonaisvaltaisesti. Haluan tukea pelaajiani myös ihmisinä. Myös ulkomaat kiinnostavat myöhemmin tulevaisuudessa, mutta sen suhteen minulla ei ole kiirettä.”

Riku Paularinne pohtii pitkään esittämääni kysymystä tulevaisuuden tavoitteista. Ensimmäinen vastaus on lyhyt ja täsmällinen: ”Haluan olla onnellinen”. Sitten hän jatkaa: ”Haluan olla viisaampi – en vain valmentajana, vaan myös ihmisenä. Uskon, että sopivan haasteellinen ympäristö kehittää ja tuo myös onnellisuuden”. Haastattelun lopuksi Paularinne kertoo mielenkiintoisen ja yllättävän tavoitteen. Siihen liittyy tarina.

”Haluan olla joskus parempi miesten valmentaja kuin Mika Lehkosuo. Arvostan Lehkosuota valmentajana todella paljon. ”Bana”, ”Vesku”, Gert Remmel ja Jarkko Tuomisto ovat vaikuttaneet minuun valmentajana paljon. Kun pohdin vuonna 2012 siirtoa Poriin, ajattelin, että jos jään pääkaupunkiseudulle lähelle Lehkosuota, en voi kehittyä häntä paremmaksi valmentajaksi. Se olisi ollut liian helppoa. Halusin löytää itseni toisenlaista reittiä.”

Seurojen merkitystä ei voi korostaa liikaa

Monet Riku Paularinteen, Jouko Turusen ja Aleksi Lallin esittämät näkemykset herättävät ajatuksia. Erilaisissa seuroissa on erilaisia vahvuuksia. Pelillisten asioiden lisäksi seuroja on pyrittävä arvioimaan myös muunlaisin kriteerein. Yksi tärkeä kysymys on, minkälainen seura on valmentajalle. Miten valmentaja voi kehittyä? Mitä haasteita seura voi tarjota? Onko valmentaja onnellinen? Vahva seuraidentiteetti toisaalta edellyttää, että uudet valmentajat tunnistavat ja jakavat seuran arvot. Varsinkaan suurimmilla seuroilla ei pitäisi olla varaa virherekrytointeihin. Mikäli seuran yhtenä kantavana periaatteena on esimerkiksi pelin opettaminen, tulisi valmentajavalinnoissa suosia pedagogisesti osaavia valmentajia. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia muitakin. Osa vaatimuksista on muodollisia, osa arvotuksenvaraisia. Esimerkiksi vahvasti kaksikielinen HIFK on tavannut edellyttää uusilta valmentajiltaan muun muassa riittävää ruotsin kielen taitoa. Jokaisen seuran tulisi määritellä itselleen riittävän yksityiskohtaiset rekrytointiperusteet ja sitten toteuttaa näitä kriteereitä riittävän täsmällisesti etsiessään uusia valmentajia. Rekrytointi ei ole vain ilmoituksen jättämistä seuran nettisivuille.

Seurakulttuuri määrittää lopulta pitkälti myös koko kansallista jalkapalloidentiteettiä. Seurat kasvattavat pelaajia ja valmentajia.

Suomalaisen jalkapallon kehittymisen kannalta on olennaista, että maassamme on erilaisilla painotuksilla toimivia seuroja. Seuratoiminnan homogeenisyys on yksi kotimaisen jalkapallon haasteita: pelaajien ja valmentajien päätyminen sopivaan ympäristöön ei toteudu täysimääräisesti, mikäli seurojen välillä ei ole eroja. Monessa kaupungissa seurat ovat kuin harmaata massaa: useat toimijat yrittävät tarjoa kaikille kaikkea. Lopputuloksena on usein niin sanottu keskinkertaisuuden ansa: kun tarjoaa kaikille kaikkea, ei tarjoa kenellekään oikein mitään. Tämä vitsaus hidastaa, ei vain huippupelaajakehitystä, vaan myös kaiken muun toiminnan organisointia.

Paularinteen, Turusen ja Lallin tällä hetkellä edustamat seurat kuuluvat Suomessa ”jättiläisten” kategoriaan. Kaikilla kolmella valmentajalla on kuitenkin kokemusta myös pienemmistä seuroista, joiden toiminta poikkeaa nykyseuran ideologiasta – tietyissä asioissa jopa huomattavan paljon. Lisäksi valmentajien seurasiirroissa on eroja: Paularinne palasi ”Suomen-kierroksensa” jälkeen takaisin seuraan, josta aikanaan lähti liikkeelle, Turunen vaihtoi seuraa kaupungin sisällä ja Lalli siirtyi pienen kaupungin suuresta seurasta ison kaupungin suureen seuraan. Valmentajapolkuja on monia erilaisia. Erilaisia valmentajia ei tule sovittaa samaan putkeen. Kaikilla valmentajilla voi kuitenkin olla sellaisia kokemuksia, joista on hyötyä koko Suomi-jalkapallolle.

Seurakulttuuri määrittää lopulta pitkälti myös koko kansallista jalkapalloidentiteettiä. Seurat kasvattavat pelaajia ja valmentajia. Maajoukkueet ja aikuisjoukkueet ovat tässä suhteessa pyramidin huippu ja nauttivat – hieman karrikoiden – seuratyön hedelmistä. Kokonaisuus muodostuu toki monesta muustakin seikasta. Miten puhumme kotimaisesta jalkapallosta? Miten suhtaudumme esimerkiksi siihen, että näkyvät jalkapallovaikuttajat kannattavat tai ainakin sympatisoivat avoimesti toista maajoukkuetta? Ymmärrämmekö arjen pienten asioiden perustavanlaatuisuuden? Kliseisyydestään huolimatta ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”-fraasi pätee myös jalkapalloseurojen toiminnassa.

Ympäristö, jossa pelaajat ja valmentajat kasvavat, on tärkeä, jopa ratkaisevan tärkeä. Koko jalkapalloyhteisö yhdessä rakentaa tämän ympäristön. Ympäristö olemme me.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s