Kaikki uusiksi

Kaikki uusiksi osa 6: Ajattele kuin jalkapalloilija

Niin kauan kuin olen valmentanut, minua on kiinnostanut se, miten joistain ihmisistä tulee alallaan huippuja ja joistain ”vain” hyviä.

Varsinkin urheilussa tapana on vahvasti ollut mystifioida menestystä. Puhutaan maagisesta pallokosketuksesta tai synnynnäisestä pelisilmästä. Monesti yksi isoimmista selittävistä tekijöistä menestymisen taustalla on kuitenkin se, että asioita on vain tapahtunut oikeaan aikaan. Esimerkiksi Microsoftin perustajalla Bill Gatesilla oli vapaa pääsy 1960-luvulla koulunsa tietokoneluokkaan. Juuri niin, oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Urheilussa oikeaan aikaan oikeassa paikassa olemisen lisäksi auttaa, jos vanhempasi ymmärtävät urheilua, harjoittelet paljon mutta oikeilla keinoilla ja satut olemaan syntynyt vuoden alkukuukausina. Näiden tekijöiden vaikutusta olemme alkaneet ymmärtää viime vuosina yhä paremmin.

Yksi tekijä on jäänyt kuitenkin pienelle huomiolle. Urheilussa ja muilla elämänaloilla ratkaisee yllä olevien tekijöiden lisäksi se, kuinka pitkään ja paljon on valmis tekemään työtä tehtävän ratkaisemiseksi. Jos minulla olisi 15 sen hetkisiltä taidoiltaan suhteellisen samantasoista pelaajaa ja saisin tehtäväkseni ennustaa, kenestä voisi tulla huippupelaaja, laittaisin heidät yrittämään todella vaikeaa liiketaitosarjaa pallon kanssa. Joku luovuttaisi viiden yrityksen jälkeen, joku jatkaisi harjoittelua siihen asti kun kentttämestari tulee sammuttamaan kentältä valot. Kummalla on mahdollisuus? Niinpä.

Kuten moneen kertaan tässäkin blogissa on todettu, jalkapallon pelaamisen voi ajatella koostuvan havainnoinin, päätöksenteon ja toiminnan jatkuvasta yhdistelmästä. Mutta havainnointi-, päätöksenteko- tai toteutusongelman lisäksi pelaamista voi hankaloittaa myös muut asiat. Tämä aiheuttaa mielenkiintoisen pohdinnan. Osaammeeko valmentajina riittävän hyvin tunnistaa näitä rajoittavia tekijiöitä pelaajiemme pelaamisessa?

Ainakin parhaat valmentajamme alkavat ymmärtämään peruspelaamisen ja tilanteiden tunnistamisen merkityksen, mutta mitä jos pelaaja on tunnistanut tilanteen oikein ja hänen toteutusvaiheen teknisen suorituksen pitäisi olla riittävän laadukas, mutta silti pelaaja ei pysty tekemään tilanteessa peliä edistävää ratkaisua?

Voisiko ongelma olla sama kuin liiketaitosarja-esimerkissä, että pelaaja ei siedä turhautumista tai epäonnistumista pelin sisällä? Tai siinä, ettei pelaajan pelirohkeus riitä syöttämään yhdellä kosketuksella vaan tämä käyttää tilanteessa 2-3 kosketusta? Tai siinä, että syötön vastaanottaja ja syöttäjä eivät ole puhuneet toisilleen neljään viikkoon sanaakaan?

Lähdin miettimään näitä mahdollisesti pelaamista rajoittavia, pelaajan ajatusmaailmaan liittyviä tekijöitä. Kuinka ajatella kuin jalkapalloilija?

Täytyy sietää epämukavuutta ja pettymyksiä

”Saku, seuraava tilanne on tärkein!” Näin huusi HJK:n päävalmentaja Mika Lehkosuo kentälle harjoitusottelussa talvella 2016 ja sanat ovat jääneet mieleeni. Kyseinen ”Saku” oli Saku Ylätupa, joka pelasi ensimmäisiä pelejään HJK:n edustusjoukkueessa. Sittemmin Ylätupa siirtyi Rovaniemen Palloseuran kautta Ajaxin organisaatioon.

Sanoissa on perää: jalkapallossa seuraava tilanne on tärkeä ja hyvä pelaaja pystyy lisäksi ennakoimaan pelin kulkua 2-3 tilanteen päähän. Jos pelaaja pelaa mielessään epäonnistunutta edellistä tilannetta läpi, se ei voi olla vaikuttamatta pelaamiseen rajoittavasti seuraavissa.

Omat tai pelikaverin pallonmenetykset, epäonnistuneet maalintekoyritykset tai vastustajan tekemät maalit aiheuttavat turhautumisen tunteen, mutta muutaman sekunnnin jälkeen pelaajan tulisi päästä taas kiinni tulevien tilanteiden ennakointiin.

Voi olla, että pelaaja havainnoi oikeita asioita, tekee oikeita valintoja ja on teknisesti riittävän hyvä, mutta turhautumisen tunne rajoittaa pelaamista. Valitsisimmekko valmentajina väärän lähestymistavan, jos kävisimme tilannetta taktiikkataululta läpi yhä uudestaan ja uudestaan vaikka pelaaja ymmärtäisi jo asian? Tai jos vaatisimme pelaajaa tekemään yksin tuhat syöttöä syöttöpenkkiin lähikentällä kun pelaaja tarvitsi määrän sijaan enemmin apua tunteiden tiedostamisessa ja niiden käsittelemisessä pelitilanteessa?

laitapakki_10paikka

Kuva 1: Mitkä tekijät vaikuttavat tilanteeseen? Jos laitapuolustaja ei pysty tekemään peliä edistävää ratkaisua ja pelaamaan yhdellä kosketuksella keskelle väliin liikkuneelle pelaajalle, meidän täytyy tiedostaa onko ongelma havainnoinnissa, toiminnassa, pelirohkeudessa, edellisestä tilanteesta johtuvassa turhautumisen tunteessa vai muissa tekijöissä.

Kykyä käsitellä turhautumista ja pettymyksiä pelaaja tarvitsee myös pelitilanteiden ulkopuolella. Ympäristö, jossa nuoret pelaajat toimivat arjessaan joka päivä on äärimmäisen lyhytjännitteinen. Esimerkiksi pelimaailma on suunniteltu siten, että suhteellisen pienellä vaivalla pelaaja saa välittömiä palkintoja saamalla käyttöön lukittuja ominaisuuksia tai etenemällä seuraavaan kenttään.

Urheilun ja erityisesti jalkapallon maailma on eri. Pelaaja voi harjoitella puoli vuotta kovaa ja huomata, ettei saa mitään – edes pientä – palkintoa vaivannäöstään. Palkinto tehdystä työstä voi odottaa vasta kuuden vuoden päässä. Jos odottaa. Lisäksi lajin ollessa niin kilpailtu, pettymyksiä on väistämättä edessä myös ikäluokkansa parhaille pelaajille.

Ympäristömme suojelee pettymyksiltä liikaa, ja meidän pitäisi kääntää asia lähes päälaelleen. Pelaajan tulisi ikävuosina 14-19 kokea vähintään kaksi isompaa pettymystä ja käsitellä se siten yhdessä tukijoukkojen kanssa, että hän harjoittelee jatkossa entistä paremmin.

Pettymys voi olla lähes mikä tahansa: putoaminen maajoukkueleirityksestä, joukkueen finaalitappio tai putoaminen avauksesta vaihtopenkille. Viime kaudella Veikkausliigan vuoden tulokkaaksi valittu Rasmus Karjalainen ei kuulunut 14-vuotiaana piirijoukkueen kokoonpanoon. Voimmeko ajatella, että hän ei olisi tällä hetkellä niin hyvä pelaaja ilman tuota koettua pettymystä ja sen käsittelyä? Vaikea sanoa, mutta ajatusleikkinä se on mielenkiintoinen.

Tee lähimmästä joukkuekaveristasi parempi pelaaja

Suomalaisessa jalkapallossa on vielä todella paljon tekemistä siinä, että ymmärrämme kollektiivisuuteen ja joukkuehenkeen liittyvien asioiden merkityksen. Hyvä pelaaja tekee kentällä yhteistyötä muiden pelaajien kanssa, nostaa omilla teoillaan joukkuehenkeä ja tekee joukkuekavereistaan parempia.

Hyvä lähtökohta on ymmärtää, että jalkapallossa ja muissa pallopeleissä kentälle muodostuu niin sanottuja pelipareja: esimerkiksi keskikentän 6- ja 8-paikan pelaajien voidaan ajatella muodostavan peliparin, sillä heille tulee paljon yhteistyösuorituksia pelin aikana. Samoin joukkueen topparit muodostavat peliparin. Peliparin käsitteen avulla nuorille pelaajille voi lähteä hoksauttamaan joukkuehengen sekä yhteistyön merkitystä ja kuinka niiden laatuun voi omilla teoilla vaikuttaa.

Non-verbaalinen viestintä ihmisten välillä on suuremmassa osassa, mitä luulemme. On esimerkiksi tutkittu, että jos maalin päästänyt joukkue on tilanteen jälkeen alistuneen ja pettyneen näköinen, vastustajajoukkue saa tästä lisää henkeä ja todennäköisemmin voittaa pelin.

Jos ymmärrämme paremmin non-verbaalisten viestien merkitysten, voimme opettaa pelaajillemme, että peliparin onnistuneen yhteistyösuorituksen jälkeen ylävitoset tai peukun nostaminen ylös on merkitsevä juttu. Tai opettaa, että joukkueen menetettyä pallon kannattaa säilyttää kehonkieli sellaisena, ettei se viesti turhautumista. Näin pelaajat voivat hoksata, että näillä teoilla on iso vaikutus joukkuehenkeen ja sitä kautta pelaamiseen.

Myös verbaalisesta viestinnästä, tai pikemminkin sen puutteesta, voi tulla rajoite pelaamiseen.

Kun joukkueessa voi olla 22 pelaajaa tai enemmänkin, voidaan yhtäkkiä olla tilanteessa, että toppareina vierekkäin pelaavat pelaajat eivät ole puhuneet toisilleen sanaakaan moneen kuukauteen. Pohdinnan paikaksi muodostuu se, voivatko pelaajat tehdä hyvää yhteistyötä kentällä, jos he eivät tunne toisiaan kunnolla? Voimmeko tällaisessa tilanteessa miettiä parhaaksi lähestymiskulmaksi sitä, että aidossa pelitilanteessa vierekkäin pelaavat pelaajat pelaisivat myös harjoituksissa lähekkäin ja antaa pelaajille tehtäväksi olla aloitteellisia siinä, että he keskustelevat keskenään ennen treenejä, niiden aikana ja niiden jälkeen?

Suomessa varsinkin vahvan kestävyyslajiperinteen takia helposti ajatellaan, että lisäämällä treenimäärää ja puurtamalla vielä vähän kovempaa pelaaminen paranee automaattisesti. Mitä jos pelaaja tarvitseekin vain apua tiedostaakseen verbaalisen ja non-verbaalisen viestinnän merkityksen ja tehtäviä sen parantamiseksi?

Pelirohkeuden merkitys

Tilanteiden kulkuun voi vaikuttaa siis useampi tekijä. Yksi mielenkiintoinen pohdinta on, osaammeeko tunnistaa pelaajissamme pelirohkeuden puutteen?

Pelaajamme tyytyvät tekemään kentällä liian turvallisia ratkaisuja. Jos väli on auki pelata keskelle 10-alueelle yhdellä kosketuksella, usein valinta on kuitenkin pelata pallo alaspäin. Tai jos puolustaessa vastustaja pelaa hyökkääjälle 10-alueelle jalkaan, topparimme kuitenkin usein tiputtavat alaspäin vaikka uhkaa linjan taakse ei olisi.

Monelta nuorelta pelaajalta puuttuu pelaamisesta yritys-erhe-oppiminen -ketjut. Esimerkiksi hollantilaisen PSV Eindhovenin akatemiassa, kun 8-paikan pelaajan halutaan tekevän enemmän pystyjuoksuja taustalta, hänen ensimmäinen tavoitteensa on tehdä niitä mahdollisimman paljon. Sen jälkeen epäonnistumisten seurauksena aletaan miettiä, milloin olisi parasta jäädä ylläpitämään kenttätasapainoa.

Tässä vaiheessa on tärkeää kuitenkin huomata, että pelirohkeuden puute on usein yhteydessä taidon puutteeseen. Pelaaja ei välttämättä uskalla pelata yhdellä kosketuksella väleihin, koska pallo voi kimmota jalasta mihin tahansa tai vastaavasti alaspäin jokaisessa tilanteessa tippuvalla topparilla ei ole kykyä riistää palloa hyökkääjän etupuolelta.

Jos ongelma ei kuitenkaan ole taidon puutteessa voimmeko päätellä, että pelaaja pelaa vain vältelläkseen virheitä eikä edistääkseen peliä?

Millaisia tavoitteita kannattaa asettaa?

Ymmärtääksemme tavoitteenasettelun merkityksen, täytyy nostaa esiin kilpailusuuntautuneisuuden ja tehtäväsuuntautuneisuuden käsitteet. Kilpailusuuntaunut urheilija saa tyydytystä voittamisesta ja siitä, että on muita parempi. Tehtäväsuuntaunut taas pitää tärkeänä omaa kehittymistään.

Voidaan sanoa, että päästäkseen urheilussa huipulle molempia piirteitä tarvitaan. Aki Riihilahti kävi Crystal Palacessa pelatessaan lenkillä jouluaattona autioilla Lontoon kaduilla saadakseen etua muihin pelaajiin nähden Boxing Dayn peleissä, mutta samalla hän laski peleissä tekemiään riistoja ja niiden jälkeen onnistuneita syöttöjä omille.

Junioreissa kilpailusuuntautuneisuus voi olla tavoitteenasettelun kantilta ajateltuna kuitenkin ongelmallinen. Jos tavoitteet liittyvät pelkästään saavuttamiseen – alueleirille tai maajoukkueeseen pääsyyn – voi hämärtyä se, mitä keinoja sinne pääseminen vaatii.

Tehtäväsuuntautuneisessa tavoitteenasettelussa huomio on jatkuvassa kehittymisessä. Voimme esimerkiksi laitapelaajallemme asettaa tehtäväksi laskea, montako kertaa hän pääsee ohittamaan vastustajan laitapuolustajan. Tai liikaa pelin ulkopuolelle jäävän kymppipaikan pelaajan kanssa voimme asettaa tehtäväkseen laskea murtosyötöt vastustajan puolustuslinjan etupuolelta.

Voimme miettiä, minkälaista pelaaminen on, jos pelaajalla ei ole minkäänlaisia tehtäväsuuntautuneita tavoitteita pelissä. Jos mitään tavoitetta ei ole, tarkkaavaisuus voi harhailla liian monessa eri asiassa ja tilanteen ratkaiseminen peliä edistävästi voi vaikeutua. Tällöin valmentajan ”keskity” tai ”nyt hereillä” -huudoista ei ole paljoakaan apua.

On tärkeää, että ymmärrämme pelaajiamme paremmin ja heidän pelitilanneratkaisuihinsa vaikuttavia tekijöitä. Monissa tilanteissa ongelmaksi muodostuu havainnoinnin puuttellisuus, väärä valinta, teknisen suorituksen laaduttomuus tai näiden yhdistelmä. Jos noiden asioiden lisäksi hoksaamme, että pelaamiseen on iso merkitys muun muassa joukkuehengellä, pelirohkeudella ja tavoitteenasettelulla voimme auttaa pelaajiamme paremmiksi. Välillä kannattaa treenata myös ajatusta.

Aleksi Piirainen ( @ApiPiirainen )

4 replies »

    • Juuri näin. Kun kentällä on kuitenkin loppujen lopuksi 11 pelaajaa niin yhteistyöllä voi saada aika isoa etua aikaiseksi, sekä joukkue- että yksilötasolla.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s