Kaikki uusiksi

Kaikki uusiksi osa 5: keskikenttäpelaamisen salat

Suomalaisjuniorit pärjäävät kansainvälisissä peleissä 15-16 vuotiaiksi asti, mutta sen jälkeen pudotaan kyydistä.

Tätä lausetta on toisteltu suomalaisessa jalkapallokeskustelussa jo monta vuotta, ja allekirjoitan sen siltä osin, että muutamat parhaat juniorijoukkueemme pärjäävät kyllä kovissa kansainvälisissä peleissä eri puolella Euroopassa. Parhaiden joukkueiden jälkeen tulee iso kuilu ja pärjäämisestä ei voida puhua, selviytymisestä ehkä.

Viimeistään U14-ikäluokassa tulee kuitenkin notkahdus ja parhaatkaan eivät enää pärjää isojen jalkapallomaiden akatemiajoukkueille. Yksi selittävä tekijä tälle on se, että nämä isojen seurojen akatemiajoukkueet saavat vuosittain vähintään muutaman alueensa parhaimpiin kuuluvan pelaajan lisää kokoonpanoihinsa. Suomessa parhaat pelaajat siirtyvät parhaiden junioriseurojen joukkueisiin jo aiemmin, pääosin U10-U12 ikävaiheessa, joten tulosten kääntyminen Euroopan akatemiajoukkueiden hyväksi selittyy osin tällä.

Asioille on harvoin yksinkertaisia selityksiä ja pelkästään kokoonpanon vahvistumisen käyttäminen selittävänä tekijänä olisi vaarallista suomalaisen jalkapallon kehittymisen kannalta. Mitä muita syitä kelkasta putoamiselle 14 ikävuoden vaiheilla voisi olla? Jalkapallolehden muutaman vuoden takaisessa artikkelissa Kuoppia pelaajapolulla pohditaan tätä aihetta.

Tekstissä nostetaan esiin esimerkiksi eurooppalaisten huippuseurojen pelaajien mahdollisuus keskittyä täysillä jalkapalloon akatemiamallin ansioista sekä kovien pelien puute. Näistä olen täysin samaa mieltä. Nuorten suomalaispelaajien siirtojen määrän nousu ulkomaalaisiin akatemioihin on ollut hyvä suuntaus. Ne ketkä ovat valmiita siirtymään, saavat ison hyödyn siitä, että kaikki fasiliteetit ja toiminta tähtää siihen, että pelaajalla on jossain vaiheessa mahdollisuus pelata jalkapalloa ammatikseen. Muutamien parhaiden junioriseurojen tulisi myös Suomessa vakavasti harkita mallia, jossa yläasteikäisten pelaajien olisi mahdollista treenata koulupäivän aikana ja illat jäisivät läksyjentekoon, omatoimiseen treeniin ja vapaa-aikaan. Tällöin voisimme puhua jonkinnäköisestä jalkapalloakatemiasta myös Suomessa. Tällä hetkellä yhtään akatemiaa ei ole, vaikka monen joukkueen nimen jälkiliitteenä se sanana onkin.

Taso kärjen takana suomalaisessa juniorijalkapallossa ei ole kovin laaja, joten parhaiden junioriseurojen tulisi tulisi ottaa harkintaan myös yhteinen säännöllinen sarja Ruotsin parhaiden seurojen kanssa. Pelejä olisi ehkä hieman vähemmän kuin nykytilanteessa, mutta niiden taso ja merkitys olisi paljon isompi. Ruotsi-Suomi -sarja on pyörinyt pienimuotoisena tämän vuoden ajan Nordic Academy Games -nimellä, joten mistään haihattelusta ei ole kyse.

Isoin syy suomalaispelaajien taantumiselle jää kuitenkin nykyisen FC Jazzin miesten joukkueen päävalmentaja Olli Orvaston lyhyttä lausetta lukuunottamatta pienelle huomiolle Jalkapallolehden tekstissä.

Kun suomalainen pienellä kentällä hyvin pärjännyt joukkue siirtyy isolle kentälle 11v11-peliin, joukkueen pelaaminen köyhtyy usein radikaalisti. Pelaamisessa ei ole enää samoja elementtejä, mitä ikäluokan huippujoukkueilta löytyy ja emme ole enää sillä polulla, joka vie kv-tason aikuispelaajaksi. Yksi konkreettinen esimerkki tästä löytyy, kun vertaamme syöttökarttoja ja erityisesti sitä, minkä pelipaikan pelaajien välille syöttötapahtumia syntyy. Suomalaisjoukkueiden laadun puutteesta 11v11-pelissä kertoo se, että keskikenttäpelaajien väliset syötöt jäävät vähäisiksi, kun taas vastaavasti Euroopan huippuseurojen pelaamisesta isolla kentällä löytyy elementti, jossa keskikenttäpelaajat tukevat toisiaan sijoittumisellaan, pelaavat keskenään kombinaatioita ja syöttelevät toisilleen väleihin.

Miten tähän tilanteeseen sitten päädytään? Lyhyesti vastaus kuuluu: pelaajamme eivät opi riittävän hyvin jalkapallon lainalaisuuksia. Emme tiedä mitä pelaajien tulisi missäkin vaiheessa oppia ja miten. Suomalainen jalkapallo on tullut tähän tilanteeseen siten, että vieressä on koko ajan ollut pedagogiikan maailmanlaajuinen mallituote, suomalainen peruskoulu, jossa lähtöajatuksena on ollut vahvasti se, että kaiken toiminnan taustalla on opetussuunnitelma, jota täytyy noudattaa. Tämä yhdistettynä opettajien laadukkaaseen koulutukseen on varmistanut sen, että kaikki oppilaat osaavat ainakin perusteet ja perusteiden päälle on pystytty tarjoamaan vielä lisää.

Suomalaisten juniorijalkapalloilijoiden tilanne on edelleen oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta heikko. Opettelemme vääriä asioita väärään aikaan, ja murrosikään tullessa liian monen kehitys taantuu. Koulussa siirrytään yläasteella integraalilaskentaan, mutta jalkapallossa pelaajat jauhavat vielä kertotaulua opetuksen ollessa niin heikkotasoista.

14-vuotiaaksi asti pelaajien joukkueharjoittelun tulisi koostua peruspelaamisen opettelusta. Peruspelaamisella jalkapallossa tarkoitetaan tilanteita, jotka toistuvat pelipaikasta riippumatta ja siihen lukeutuviin periaatteisiin kuuluu esimerkiksi selustan puolustaminen kuljetuksilta, syöttövälien peittäminen puolustaessa, kuljettamalla houkuttelu, 1. kosketuksen suuntaaminen tyhjään tilaan liikkeeseen ja riittävän kovat syötöt vapaalle pelaajalle, jos syötön vastaanottajalla mahdollisuus edetä. 14-vuotiaasta eteenpäin pelaajien oppimissuunnitelmaan tulisi kuulua yhä enemmän pelipaikkakohtainen peruspelaaminen, ja pelaajat siirtyvät harjoittelemaan omalle pelipaikalleen tyypillisiä tilanteita.

Keskikenttäpelaajan pelipaikka on jalkapallossa havainnoinnin ja päätöksenteon näkökulmasta vaikein. Avaan alla, mitä periaatteita meidän tulisi keskikenttäpelaamisesta opettaa pelaajillemme. Rajaan aiheen tällä kertaa pallonhallintavaiheeseen.

”Havainnoi oleellista sekä tue pallollista pelaajaa”

Pelissä pärjätäkseen pelaaja tarvitsee työkalupakkiinsa monia taitoja, mutta iso erottava tekijä hyvän ja huonon pelaajan välillä on kyky kohdistaa katseensa pelaamisen kannalta olennaisiin ja informatiivisiin kohteisiin. Keskikenttäpelaajalle informaation kerääminen on erityisen haastavaa, sillä pelissä pelaajia on sekä tämän ylä- että alapuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että keskikentällä pelaavan pelaajan tulisi arjessa treenikentällä sekä videoilta opiskellen harjoitella havainnointikykynsä huipuksi. Ilman tätä huipulle pääseminen on vaikeaa.

Kykyä havainnoida oleellisia tapahtumia kentällä tarvitaan erityisesti siinä, millaisia tukiliikkeitä keskikenttäpelaajan tulisi pallottomana tehdä.

Edelleen pallonmenetys nähdään usein sen pelaajan virheenä kenellä pallo on viimeisenä sattunut olemaan. Tästä ajattelutavasta meidän tulisi päästä eroon ja kiinnittää huomio entistä enemmän siihen, miten lähimpien pelaajien yhteistyö tai pikemminkin sen puute vaikutti tilanteen kulkuun.

Yksi esimerkki yhteistyön pelaamisesta on niin sanotun hätätukiliikkeen tekeminen, kun pallollinen pelaaja on joutumassa prässin alle. Usein liikkeen toteuttaa keskikenttäpelaaja, ja tämän täytyy kiinnittää katseensa alapuolellaan olevien pelaajien tilanteeseen – ovatko nämä joutumassa prässin alle vai ei.  Jos esimerkiksi vastustajan hyökkääjä liikkuu prässäämään pallon vastaanottavaa topparia, yhden keskikenttäpelaajista on liikuttava täydellä intensiteetillä alaspäin tukemaan, kuitenkin niin että diagonaalikulma pallolliseen pelaajaan säilyy. Pallon saatuaan tuen tehneen pelaajan olisi hyvä käyttää vähän kosketuksia, ja pyrkiä pelaamaan esimerkiksi seinä kolmannelle vapaalle pelaajalle. Näin pallo pystytään pitämään joukkueen hallussa, ja pelaamista voidaan jatkaa.

parempikaappaus

Kuva 1: Keskikenttäpelaaja toteuttamassa hätätukiliikkeen, kun pallollisella topparilla on prässi. Kuvakaappaus U14-pelistä KäPa vs. Brommapojkarna.

Hätätukiliikkeen tehneelle pelaajalle syötettäessä eteneminen ei ole ensisijainen tarkoitus, vaan se mahdollistaa sen myöhemmin. Toinen esimerkki tukiliikkeestä, jolla mahdollistetaan eteneminen muutaman syötön jälkeen on tuki poikittaissyöttöä varten. Ison kentän pelejä seuratessani usein huomioni kiinnittyy siihen, ettei keskikenttäpelaajalla ole vaihtoehtoa syöttää poikittaissyöttöä toiselle keskikenttäpelaajalle. Hyvän keskikenttäpelaajan tulisi pallottomana jatkuvasti havainnoida pallollisen keskikenttäpelaajan vaihtoehtoja. Jos joku syöttövaihtoehdoista puuttuu, tämä puuttuva suunta tulisi täyttää. Monesti keskikenttäpelaaja pallon saadessaan jää liian yksin pallon kanssa, jos mahdollisuutta edetä ei ole. Tällöin esimerkiksi toisen keskikentän pohjapelaajan tulisi tippua ennakoivasti ylempää tarjoamaan syöttösuunta poikittaissyötölle.

”Harjoittele samalla pelipaikalla ja alueella kuin aidossa pelitilanteessa”

”On se kumma, kun palaverit eivät siirry kentälle”, totesi juniorivalmentaja pohjoisesta joitain vuosia sitten. Näistä ajoista, jolloin harjoitusten tarkoitus oli pitää virettä yllä ja ennen peliä käytiin ottelupalaverissa muutama malli läpi, on päästy onneksi jo hieman eteenpäin. Alamme paremmin ymmärtää, etteivät palaverit siirry kentälle vaan harjoitukset.

Meidän pitäisi päästä kuitenkin yhä lähemmäs tilannetta, jossa suurimmassa osassa yli 14-vuotiaiden harjoituksessa ja harjoitteessa olisi jokin tietty pelipaikkakohtainen periaate, mitä harjoittelemme ja pelaajat pääsisivät harjoittelemaan niitä samalla alueella kenttää kuin aidossa pelitilanteessa.

Suomessa suhtautuminen pelipaikkoihin on perinteisesti ollut se, että on pelaajan on hyvä päästä pelaamaan eri pelipaikoilla juniorivuosiensa aikana. Tästä olen lähtökohtaisesti samaa mieltä, mutta pelaajakehityksen näkökulmasta ongelma tästä muodostuu silloin, kun 15-vuotias pelaaja pelaa kauden aikana neljää eri pelipaikkaa.

14-ikävuoteen mennessä pelaajan tulisi valmentajan ohjauksella valita, mihin rooliin tämä erikoistuu kentällä ja alkaa harjoitella pelipaikkakohtaisia periaateita sekä kerryttää tiedollisia valmiuksia niihin liityen esimerkiksi videoklippien avulla. Puhutaan niin sanotusta pelaajatyypistä ja näitä jalkapallossa on esimerkiksi toppari, laitapuolustaja, keskikentän pohjapelaaja, hyökkäävä keskikenttäpelaaja, laitapelaaja ja hyökkääjä.

Ulkomaanturnauksia kiertäneiden suomalaisvalmentajien yleinen huomio on se, että ulkomailla pelaajatyypit erottuvat selkeämmin kuin kotimaassa: topparityyppi on jo juniori-ikäluokissa hyvä riistämään etupuolelta ja puolustamaan selustansa kuljetuksilta tai hyökkääjätyypillä on kyky tehdä itselleen tila viimeistellä boxissa ja tämä pyrkii tekemään vartioinnin vaikeaksi sijoittumalla topparin pimeälle puolelle selän taakse. Yksi syy siihen, miksi Suomesta tulee liikaa ”yleispelaajia” – pelaajia jotka osaavat vähän kaikesta, mutta eivät ole eksperttejä missään – on se, että pelipaikkakohtaisen erikoistumisen vaiheessa pelaajat eivät saa riittävän täsmällistä opetusta pelipaikkansa periaatteisiin ja viettävät suuren osan treeniajasta eri alueella kenttää ja eri pelipaikalla kuin aidossa pelitilanteessa.

Keskikenttäpelaajille täsmällinen opetus pelipaikkakohtaisiin periaatteisiin tarkoittaa sitä, että valmentaja on suunnitellut harjoitteen, josta voi selkeästi havaita aidon pelitilanteen pelipaikat. Näin ollen, keskikenttäpelaaja sijoittuu harjoiteessa esimerkiksi pelintekoalueelle vastustajan 1. prässilinjan ja keskikenttälinjan väliselle alueelle ja harjoittelee periaattetta ”liiku kuljetuksen aikana poispäin pallosta”. Ison kentän junioripelejä katsoessa voi huomata, että usein topparin kuljettaessa palloa eteenpäin, keskikenttäpelaajat jäävät paikoillensa ja vievät tilan pois sekä itseltään että pallolliselta pelaajalta. Jos harjoittelemme tällaisia tilanteita harjoituskentällä arjessa, pelaajamme hyvin todennäköisesti omaksuvat ennen pitkää periaatteen, että kuljetuksen aikana tulisi liikkua seuraavaan linjaan tai sen yläpuolelle, jotta vastustajien ohittaminen syötöllä olisi mahdollista.

Aina keskikenttäpelaajan ei kuitenkaan kannata sijoittua linjojen väliiin, vaikka pallollisella ei olisi prässiä. Pelin kannalta järkeviä päätöksiä kentällä tekevä keskikenttäpelaaja pystyy kiinnittämään huomionsa syöttöetäisyyteen pelaajien välillä. Jos syöttöetäisyys on sellainen, että ilman ison riskin ottamista pelaaminen linjojen väliin on todella haastavaa, voi tämän havainnoinut keskikenttäpelaaja sijoittua diagonaalikulmaan linjan eteen tyhjään tilaan, johon tälle voidaan syöttää yläjalkaan. Diagonaalikulman säilyttäminen palloon nähden on keskikenttäpelaajalle oleellinen asia: näin tehdessään pelaaja pystyy näkemään isomman osa kenttää ja samalla tämä avaa syöttösuuntia enemmän kanssapelaajille.

Keskikenttäpelaajan havainnointikyvyn täytyy olla keskivertoa parempi ja tämä täytyy osata havainnoida informatiivisia asioita kentällä, jotta tämä voi toteuttaa esimerkiksi pelin kannalta järkeviä tukiliikkeitä. Keskikenttäpelaamista on vuosien saatossa täysin turhaan mystifioitu ja puhuttu esimerkiksi ”luontaisesta pelisilmästä”. Tällaisesta ajattelusta on syytä päästä eroon ja keskittyä kehittämään pelin opettamisen laatua erityisesti pelipaikkakohtaisten periaatteiden osalta. Tällä olisi iso vaikutus sekä pelaajien kehittymiseen kohti ammattilaisuutta että joukkueen pelaamisen rakenteeseen.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s